Browsing by Author "Idström, Ilari"

Tutkielmassa tarkastellaan vuoden 1987 työllisyyslain syntyprosessia. Vuonna 1987 eduskunta sääti pitkän odotuksen jälkeen vaalikauden viimeisinä hetkinä uuden työllisyyslain. Lailla mm. säädettiin julkiselle sektorille alle 20-vuotiaiden nuorten ja pitkäaikaistyöttömien työllistämisvelvoite. Kalevi Sorsan IV hallitus oli päässyt yksimielisyyteen lakiesityksestä elokuun alussa 1986 pitkään jatkuneen kiistan jälkeen. Tutkielman tavoitteena on rekonstruoida työllisyyslain synnyn poliittinen prosessi ja valottaa Lex Leppäsestä syntyneen poliittisen kiistan vallankäyttöä, kompromissin ehtoja ja eduskunnan suhtautumista työllisyyslakikysymykseen. Tutkimustehtävä on moniosainen. Tutkielma jakautuu ajallisesti Sorsan IV:n hallituksen aikaan 1983–1987 ja sitä edeltävään aikaan. Tutkielmassa selvitetään, miten työllisyyslaki syntyi ja millaisia kompromisseja hallituksessa oli tehtävä, jotta saatiin aikaiseksi lakiesitys, joka kelpasi kaikille hallitusryhmille. Toiseksi selvitetään eduskunnassa tapahtunutta lainsäätämistä ja sitä, miten eduskunta suhtautui hallituksen esitykseen ja mistä eduskunnassa kiisteltiin työllisyyslain käsittelyn aikana. Tämän lisäksi selvitetään niitä pidemmän aikavälin kehityslinjoja ja edellytyksiä, jotka mahdollistivat vuoden 1987 työllisyyslain syntymisen. Tärkeitä arkistoaineistoja valmisteluvaiheen osalta ovat hallituksen, työvoimaministeriön valtiovarainministeriön asiakirjat ja sosialidemokraattisen puolueen puoluetoimikunnan kokousten keskustelumuistiot ja sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän kokouspöytäkirjat. Eduskuntakäsittelyn osalta on käytetty valtiopäiväasiakirjoja ja sosiaalivaliokunnan pöytäkirjoja. SMP:n poliittisen toiminnan kuvauksessa on hyödynnetty SMP:n arkistoa. Asiakirjalähteistä ja tutkimuskirjallisuudesta syntyvää kuvaa on täydennetty sanomalehtiartikkeleilla, TV:n uutismateriaalilla, haastatteluilla, aikalaiskirjallisuudella ja muistelmilla. Työllisyyslakiesitys syntyi hallituksen kompromissin tuloksena keväällä ja kesällä 1986. Keskeisin kiista koski lakiin kaavailtua julkisen sektorin velvoitetyöllistämistä, jonka työvoimaministeri Urpo Leppänen olisi alkuperäisessä mallissaan ulottanut koskemaan kaikkia työikäisiä työttömiä. Tätä muut hallituspuolueet, etunenässä SDP, eivät voineet hyväksyä. Velvoitetyöllistämisen huomattava rajoittaminen ja sen kohdentaminen kohderyhmiin oli kompromissin edellytys SDP:lle. Kun tästä oli sovittu, hallituksessa keskusteltiin mm. velvoitetyöllistämisen toimeenpanosta, työllistämisvastuista ja lain rahoituksesta. SDP:n johdon päätöstä päästää läpi työllisyyslakiesitys vauhditti myös se, että SDP:ssa koettiin sen poliittisen profiilin kannalta mahdottomaksi estää työllisyyslaki ja se, että keskusta ajoi lakiin omia vaatimuksiaan. Keskusta olisi voinut jättää työllisyyslakiesityksen antamatta. SMP:lle oli lopulta tärkeintä, että työllisyyslaki annetaan, niinpä se luopui yleisestä julkisen sektorin velvoitetyöllistämisestä. Eduskunnassa keskusteltiin velvoitetyöllistämisen lisäksi mm. sekä julkisen että yksityisen sektorin roolista työvoimapolitiikassa, työllistämisvastuista, rahoituksesta, pakkotyöllistämisestä, kuntien taloudesta ja tehtävistä ja perustuslain toteutumisesta. Hallitusrintama vei esityksen läpi haluamassaan muodossa. Lakiin tehtiin sosiaalivaliokunnassa muutamia korjauksia ja selvennyksiä. Puolueiden suhtautuminen lakiin vaihteli suuresti. Kannattajat ylistivät lakia historialliseksi käänteeksi ja kriitikot pitivät lakia täysin turhana, turmiollisena tai vesitettynä kompromissina. Suurin osa puolueista sijoittui näiden mielipiteiden välimaastoon. Työvoimapolitiikan perinteisen työlinjan alasajo 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa, perustuslaillisen työn oikeuden vahvistuminen 1972 ja työttömyyden kasvu 1970-luvulla olivat tekijöitä, jotka avasivat SMP:lle poliittista pelitilaa. SMP kykeni entistä enemmän profiloitumaan työllisyydellä ja sai kosketuspinnan oppositiopolitiikkaan, kun työllisyyslakiesitystä ei 1970-luvun lopulla kuulunut ja SMP:n parlamentaarinen voima kasvoi. SMP:n poliittinen toiminta osaltaan vaikutti siihen, että työn perusoikeuden toteuttamista uudella työllisyyslailla alettiin vaatia. Vuoden 1983 käänteessä, kun SMP otettiin hallitukseen, se kykeni neuvottelemaan hallitusohjelmaan työllisyyslain antamisen. Toteutunutta kompromissia, Lex Leppästä, voi luonnehtia modernisoiduksi lapiolinjaksi.