Browsing by Author "Jansson, Hans Johan"

Tutkielmassa tarkastellaan valtakunnansyyttäjän roolia erityisen ja yksinomaisen syyteoikeuden haltijana. Valtakunnansyyttäjä on perustuslain (731/1999) nojalla ylin syyttäjä ja johtaa syyttäjälaitosta. Valtakunnansyyttäjälle on osoitettu yksinomainen syyteoikeus kahden rikosryhmän osalta. Toinen näistä rikosryhmistä on sananvapausrikokset, eli julkaistun viestin sisältöön perustuvat virallisen syytteen alaiset rikokset, joiden osalta sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetun lain (460/2003) 24 §:n 1 momentissa säädetään, että valtakunnansyyttäjä päättää syytteen nostamisesta. Roolia tarkastellaan keskeisimmän sananvapausrikoksen, rikoslain (39/1889) 11 luvun 10 §:n kiihottamisesta kansanryhmää vastaan säännöksen valossa. Tutkielman aluksi esitetään, että valtakunnansyyttäjän rooli saattaisi poiketa sananvapausrikosten osalta muista syyttäjistä, mitä ilmentää se, ettei kiihottamisesta kansanryhmää vastaan nostettuja syytteitä juurikaan hylätä tuomioistuimissa ja rikoksesta on annettu vain yksi korkeimman oikeuden ennakkopäätös. Tutkimusasetelma kumpuaa julkisesta keskustelusta, jossa valtakunnansyyttäjää ja tuomioistuimia on kritisoitu kiihottamissäännöksen soveltamisen osalta. Valtakunnansyyttäjän roolia ei kuitenkaan voida yksinomaan perustaa syytteidenhylkäämisprosentteihin, vaan esitettyä tarkastellaan lainopillisen tarkastelun avulla, käyttäen lähdeaineistona Valtakunnansyyttäjän toimistossa (ent. virastossa) rikosnimikkeellä kiihottaminen kansanryhmää vastaan annettuja syyttämättäjättämispäätöksiä ajanjaksolta 1.6.2011-31.12.2019. Tutkielman tutkimuskysymyksenä esitetään, onko hylättyjen syytteiden ja syyttämättäjättämispäätösten valossa nähtävissä valtakunnansyyttäjän muusta syyttäjätoiminnasta poikkeavaa roolia sananvapausrikosten kohdalla? Jos on, niin mikä tätä kehitystä mahdollisesti selittää? Ja miten syyttämättäjättämiskäytännössä on tulkittu kiihottamisrikosta poliittisen ja yhteiskunnallisen keskustelun tapauksissa? Tutkielman sivutuotteena esitetään tulkintasuosituksia kiihottamissäännöksen osalta ja sananvapauden asemasta perusoikeuksien kokonaisuudessa. Tutkielmassa käydään läpi rikosprosessin yleisiä oppeja kuvaten rikosprosessin etenemistä rikosilmoituksesta lainvoimaiseen tuomioon, keskittyen syyttäjän rooliin, tehtäviin ja näitä ohjaaviin arvo- ja tavoiteperiaatteisiin. Sananvapausrikosten syyteoikeus otetaan lähempään tarkasteluun ja sitä vertaillaan terrorismirikosten vastaavaan järjestelyyn. Tutkielmassa tuodaan esille näkökohta, että syyteoikeusjärjestelyn osoittaessa syyteoikeuden yksinomaisesti ylimmälle syyttäjälle yhdessä kiihottamisrikoksen erityispiirteiden kanssa, asianomistajattomana rikoksena sekä useimmiten puhtaana oikeuskysymyksenä, tekee syyttämättäjättämispäätöksistä lopullisemman kuin syyttämättäjättämispäätökset yleensä, nostaen päätösten arvoa oikeuslähteenä. Tutkielman keskeisen perusoikeuden, sananvapauden tarkastelun keskiöön nostetaan sananvapauden ydinalueeksikin korotettu poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu, kiihottamisrikoksen liittyessä lähes poikkeuksetta poliittiseen keskusteluun, ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kattava ja kansallisen kiihottamissäännöksen tulkinnan kannalta merkittävä ratkaisukäytäntö. Sananvapauden osalta osoitetaan, ettei ydinalue-käsitteelle ole tässä yhteydessä annettu perusoikeuksien yleisiin rajoitusedellytyksiin kuuluvan ydinalueen koskemattomuuteen liitettyä perusoikeuspunninnan syrjäyttävää vaikutusta, vaan esitöistä ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä johdettu ydinalue toimii syyttämättäjättämiskäytännönkin valossa sananvapauden suhteellista painoarvoa korottavasti. Tutkielmassa ehdotetaan, että ydinalue-käsitteestä tulisi tässä yhteydessä luopua, sen aiheuttaessa käsitteellistä epäselvyyttä. Rikoslain (39/1889) 11 luvun 10 §:n säännös käsitellään keskittyen panettelu ja solvaamistekotapoihin ja tahallisuuteen, jotka ovat sananvapauden rikosoikeudellisen rajanvedon kannalta keskeisimpiä. Tutkielman ulkopuolelle rajataan levittämis- ja ihmisryhmätunnusmerkit sekä uhkaamistekotapa. Kiihottamissäännöstä tarkastellaan myös sillä suojeltavien oikeushyvien valossa, erityisesti perustuslain 1 §:n 2 momentissa ilmaistu ihmisarvon loukkaamattomuus, sekä 6 §:n yhdenvertaisuus. Ihmisarvon loukkaamattomuuden osalta käsitellään sen ongelmallisuutta rikosoikeudellisessa kontekstissa ja tuodaan esille, että kiihottamisrikoksen yhteydessä ihmisarvon loukkaamattomuus rinnastuu yhdenvertaisuuslain (1325/2014) 14 §:ssä säädettyyn häirintään. Kiihottamisrikoksen tulkinnan osalta huomataan syyttämättäjättämiskäytännössä, että ilmaisun poliittisuudelle ja yhteiskunnalliselle merkitykselle on annettu painoarvoa tulkinnassa ja että sallitun ja kielletyn sananvapauden käytön rajanveto käydään useimmiten poliittisen sananvapauteen kuuluvan sallitun ja liioittelun piirissä. Tutkielman johtopäätöksenä nostetaan esille valtakunnansyyttäjän poikkeavan roolin puolesta puhuvia näkökohtia. Selitystä kiihottamisrikoksen suhteellisen vähäiselle määrälle hylättyjä syytteitä ei rikosprosessin arvo- ja tavoiteperiaatteista käsin ole esitettävissä. Selittäväksi tekijäksi esitetään sananvapauden korostunut asema Suomen kaltaisessa länsimaisessa demokratiassa ja oikeudenkäynnissä hylättyjen syytteiden mahdollisesti aiheuttama hiljennysvaikutus. Valtakunnansyyttäjä on yksinomaisen syyteoikeutensa johdosta yhdessä kiihottamisrikoksen erityispiirteiden kanssa asemassa, jossa hän voi tehokkaasti ehkäistä hiljennysvaikutusta.