Browsing by Author "Käcklund, Maija"

Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee Suomeen suunniteltua neuvostojuutalaisten kauttakulkua vuosina 1990–1992. Neuvostoliitto salli vapaamman maastamuuton kansalaisilleen 1980-luvun lopussa, ja erityisesti maan juutalaisväestö päätti lähteä pois paremman elämän toivossa. Israel ja Yhdysvallat olivat suurimmat juutalaisten vastaanottajamaat, mutta vuonna 1989 Yhdysvallat ryhtyi rajoittamaan huomattavasti maahan pyrkivien neuvostojuutalaisten määrää. Näin ollen näille ei jäänyt juuri muita vastaanottajamaita kuin Israel. Koska Neuvostoliiton ja Israelin välillä ei ollut diplomaattisuhteita tai suoraa lentoyhteyttä, juutalaiset maastamuuttajat täytyi kuljettaa ensin Neuvostoliitosta johonkin kolmanteen maahan ja sieltä edelleen lentokoneilla Israeliin. Pääsääntöisesti transit-pisteinä käytettiin Itä-Euroopan maita, mutta alkuvuodesta 1990 Suomi nousi esiin mahdollisena uutena yhteysvaihtoehtona erityisesti Leningradin alueen juutalaisille. Tämän pro gradu pyrkii vastaamaan seuraaviin tutkimuskysymyksiin; miksi Suomi valikoitui neuvostojuutalaisten kauttakulkumaaksi ja miten Suomen ulkopoliittinen johto suhtautui kauttakulkuasiaan sekä mitä tekijöitä Suomi otti asiassa huomioon ja miten ne vaikuttivat kauttakulkuun suhtautumisessa? Neuvostojuutalaisten maastamuuton syitä olivat huonot olot Neuvostoliitossa ja näiden kokema antisemitismi. Neuvostoliitto alkoi sallia maastamuuton juutalaisille perheenyhdistämisen perusteella Israelin ja arabien vuoden 1967 sodan jälkeen. Myönnettyjen maastamuuttolupien määrät kuitenkin vaihtelivat rajusti vuosittain, ja vasta 1970-luvun lopulla muuttajien vuosittainen lukumäärä kasvoi kymmeniin tuhansiin. Pian kuitenkin 1980-luvulle tultaessa muuttohana suljettiin äkisti, ja vuosittainen muuttajien määrä vakiintui noin tuhannen muuttajan paikkeille. Muuttomäärien vaihtelun syitä olivat Neuvostoliiton kiinnostus saada taloudellisia ja strategisia kannustimia lännestä sekä sen pyrkimys osoittaa suuttumustaan, jos sen eleisiin ei vastattu. Vasta Gorbatšovin aikakauden lopulla juutalaisten muuttohanat aukaistiin pysyvästi, ja yksin vuonna 1990 peräti yli 180 000 juutalaista muutti pois. Neuvostojuutalaisten maahanmuutossa Israeliin ei ollut kuitenkaan kyse vain ihmisoikeuksien kunnioittamisesta. Juutalaisten massaexodus Israeliin huolestutti palestiinalaisia ja arabeja, jotka pelkäsivät maahanmuuttajia käytettävän miehitettyjen alueiden asuttamiseen ja Israelin laajentumispyrkimysten tukemiseen. Israelin vuonna 1967 miehittämät alueet ovat olleet keskeisin kiistakapula Lähi-idän ongelmissa, ja juutalaisten muutto kärjisti kysymystä entisestään. Samaan aikaan Lähi-idän rauhanpyrkimykset näyttivät sulavan kokoon Israelin hallituskriisin ja Lähi-idän sekä miehitettyjen alueiden tilanteen pahentumisen vuoksi. Tässä kontekstissa Suomikin nousi maantieteellisen läheisyytensä vuoksi esille Israelin suunnitelmissa kuljettaa neuvostojuutalaisia. Tutkielmassa selviää, että Suomen suhtautuminen kauttakulkuun rakentui osaltaan tämän problematiikan varaan. Suomi kannatti vapaata liikkuvuutta ja piti neuvostojuutalaisten maastamuuttoa humanitäärisenä kysymyksenä. Toisaalta Suomi piti Israelin miehittämien alueiden asutuksia kansainvälisten säännösten vastaisina, ja tämän kannan Suomi oli tuonut toistuvasti esiin. Suomi ei voinut sallia sitä, että Suomen kautta kulkevia juutalaisia mahdollisesti asutettaisiin näille miehitetyille alueille, sillä tällainen toiminta olisi vastoin Suomen esiintuomaa periaatetta sekä vaarantaisi maan puolueettomuuden Lähi-idässä. Myös Arabimaat ja PLO esittivät kielteisen suhtautumisensa mahdolliseen Suomen-reittiin. Ne korostivat sitä, että muuttajia tullaan asuttamaan miehitetyille alueille ja nämä tulevat toimimaan Israelin ekspansiopyrkimysten pelinappuloina. Lisäksi korostettiin sitä, että monet juutalaiset pakotettiin muuttamaan Israeliin, vaikka nämä todellisuudessa halusivat mennä muualle. Suomi oli myös vaarassa joutua mahdollisten ääriryhmien tähtäimeen terroritekojen osalta ja myös erilaiset arabimaiden määräämät taloudelliset pakotteet olivat mahdollisia. Suomea huolestuttivat edellä mainitut seikat sekä se, että Israel pyrki kauttakulkujärjestelyillä rakentamaan ”suljettua putkea” transitissa kulkeville juutalaisille, jotta näiden loikkaaminen pois kuljetuksista vältettäisiin. Suomi päätyikin edellä mainituista syistä vaatimaan Israelilta takuita siitä, että neuvostojuutalaisia ei asetu miehitetyille alueille ja että näiden valinnanvapaus kauttakulussa turvataan erityisjärjestelyin. Molemmat kysymykset tuntuivat olevan Israelille vaikeita niellä, ja se pyrki aluksi välttelemään tyydyttävien vastauksien antamista. Lopulta Suomelle kelpaava vastaus miehitetyistä alueista saatiin kesällä 1990, ja Suomi antoi kauttakulun käynnistyä. Kuitenkin Suomen toinen vaatimus aiheutti enemmän päänvaivaa Israelille. Aluksi Israel hyväksyi Suomen ehdottaman muutaman tunnin mittaisen virkistystauon, jonka aikana juutalaiset voivat kääntyä viranomaisten puoleen Suomessa mahdollisten matkasuunnitelmien muutosten kanssa. Myöhemmin Suomen ulkopoliittinen johto päätti, että muuttajien saataville oli asetettava informaatiomoniste, jossa kerrottiin näiden mahdollisuuksista mm. pyytää turvapaikkaa Suomesta. Israel pyrki taivuttelemaan Suomea luopumaan paperista, mutta Suomi ei suostunut. Näin ollen Israel luopui aikeistaan käyttää Suomea järjestetyn joukkokauttakulun transit-maana.