Browsing by Author "Klemola, Tuomas"

Perustajaurakointi on suomalaisen asuntotuotannon keskeisin toteuttamismalli ja tietyssä määrin myös kansallinen erikoisuus, sillä täysin vas-taavaa toteutusta ei löydy muista oikeusjärjestyksistä. Perustilanteessa rakennusyritys perustaa asunto-osakeyhtiön, tekee sopimuksen rakenta-mispalvelusta tämän kohdeyhtiön kanssa itsekontrahointimenettelynä ja lopulta markkinoi ja myy kohdeyhtiön osakkeet. Tämän erityislaatuisen liiketoiminnan keskeinen seuraus on myös sitä koskeva erityislaatuinen sääntely. Tämä konkretisoituu ennen kaikkea verotuksen ja erityisesti arvonlisäverotuksen saralla. Perustajaurakointi on eräs niin kutsutun ”oman käytön” arvonlisäverotuksen toteutustapa – kilpailuneutraliteetin toteuttamiseksi tavaroiden ja palveluiden omaa käyttöä pyritään kohtelemaan arvonlisäverotuksessa mahdollisimman samankaltaisesti ulkopuo-lisille myytyjen tavaroiden ja palveluiden kanssa. Tämä tavoite rakentamispalveluiden oman käytön arvonlisäverotuksen osalta on arvonlisäve-rolaissamme toteutettu asettamalla veron perusteeksi tosiasiallisesti aiheutuneet kustannukset katteellisen myyntihinnan tai palvelun käyvän arvon sijaan. Arvonlisäverolain mukaan perustajaurakointiliiketoiminnan veron peruste on siis ”itse suoritetusta palvelusta aiheutuneet välittö-mät ja välilliset kustannukset”. Vastinetta tälle sääntelymallille ei esimerkiksi neuvoston arvonlisäverodirektiivistä 2006/112/EY löydy, mikä on ollut omiaan johtamaan merkittäviin tulkintaerimielisyyksiin kymmeniä vuosia ao. sääntelyn säätämisen jälkeenkin. Olennainen tulkintakysy-mys on muun muassa se, miten menetellään tilanteessa, jossa kansallisen järjestelmän mukaan laskettu veron peruste on huomattavasti suurempi kuin direktiivin mukainen ”käypä arvo”. Tällaisessa tilanteessa korkein hallinto-oikeus on tehnyt tiettyjä poikkeuksia direktiivinmukaisen järjes-telmän suuntaan. Keskeinen kysymys oman käytön ja perustajaurakoinnin arvonlisäveron perusteen määrittämisen osalta on se, mitä ylipäätään lainkohdan tar-koittamat ”välittömät ja välilliset kustannukset” ovat ja miten erityisesti välillisten kustannusten määrää voidaan arvioida tilanteessa, jossa nii-den tarkkaa määrää ei tiedetä. Kuten arvata saattaa, on näin joustavaksi säädetty normi edellyttänyt ajan saatossaan tueksi lukuisessa määrin oikeuskäytäntöä ja oikeustieteellisiä kannanottoja. Olennaista on myös huomata se, ettei kustannusten luonne ole aina yksiselitteinen vaan se voi vaihdella yrityksestä riippuen. Myös välillisten kustannusten määrittämistapojen kirjo on moninainen. Soveltuvan laskentatavan valinta riippuu pitkälti kyseessä olevan rakennusyrityksen toiminnan luonteesta ja kulurakenteesta ja edellyttää tuekseen taloudellista ja reaalista argumentaa-tiota. Keskeinen tulkintakysymys on se, miten menetellään tilanteessa, jossa esimerkiksi tietty laskentatapa johtaisi vuosikohtaisesti oikeampaan lopputulokseen mutta toista tapaa yritys on soveltanut johdonmukaisesti vuodesta toiseen. Tällaisessa tilanteessa painoa on annettu menettelyn johdonmukaisuudelle yksittäisvuotisen soveltuvuuden kustannuksella. Perustettava asuntoyhtiö on rakennusaikana taloudellisesta näkökulmasta täysin epäitsenäinen rakennusyritykseen nähden. Yrityksellä ja sen omistavalla omistajayrittäjällä on mahdollisuus vaikuttaa yhtäältä urakkahintaan ja toisaalta osakkeiden myyntihintaan sekä tiettyjä tuloon nos-tamiseen liittyviä ratkaisuja tekemällä myös rakentamispalvelun arvonlisäveron perusteeseen. Tämän seurauksena omistajayrittäjällä on jossain määrin mahdollisuus myös harjoittaa verosuunnittelua tulon nostamisen tulovero- ja arvonlisäverovaikutukset huomioon ottaen mitoittamalla kokonaisverovaikutus mahdollisimman edulliseksi.