Browsing by Author "Konttinen, Laura-Maria"

Tuomioistuinratkaisu on lainvoimainen, kun siihen ei voida enää hakea muutosta varsinaisin muutoksenhakukeinoin. Tästä lainvoimaisen tuomion sitovuudesta tulevaisuuteen nähden käytetään nimitystä oikeusvoima, tai res judicata. Oikeusvoiman negatiivinen vaikutus merkitsee sitä, että kerran lainvoimaisella tuomiolla käsiteltyä asiaa ei voida ottaa uudelleen käsiteltäväksi. Oikeusvoiman objektiivinen ulottuvuus ratkaisee sen, missä laajuudessa tuomio tulee sitovaksi uudessa oikeudenkäynnissä. Oikeusvoimavaikutus ilmenee välillisesti ylimääräistä muutoksenhakua koskevasta oikeudenkäymiskaaren 31 luvusta, jossa määritellään tilanteet, joiden johdosta lainvoimaisen tuomion purkaminen on mahdollista. Suoranaista laintasoista säännöstä oikeusvoimasta ei kuitenkaan meillä löydy, joten oikeuskirjallisuudessa esitetyillä kannanotoilla ja korkeimman oikeuden ennakkoratkaisukäytännöllä on tärkeä rooli oikeusvoimavaikutuksen objektiivisen ulottuvuuden määrittelyssä. Oikeusvoima on korostetun oikeuspoliittinen instituutio, jonka taustalla on nähtävissä tarve pysyttää tuomiolla ratkaistut oikeudelliset olosuhteet vakaina, ja suojata asianosaisten luottamusta tuomiolla vahvistetun ratkaisun pysyvyyteen. Oikeusvoiman laajuus on vaihdellut oikeuskäytännössä eri aikoina, ja oikeuspoliittisesta luonteestaan johtuen oikeusvoima on muutoksille altis instituutio. Korkein oikeus on 2000-luvulla alkanut soveltaa ratkaisuissaan niin sanottua laajaa oikeusvoimavaikutusta, jonka mukaan kantaja ei voi uudella kanteella vedota sellaisiin uusiin oikeustosiseikkoihin, joihin tämä olisi voinut vedota jo ensimmäisessä kanteessa. Tämän johdosta oikeusvoiman objektiivinen ulottuvuus on laajentunut koskemaan tietyissä tapauksissa myös seikkoja, joita ei tosiasiassa ole käsitelty aiemmassa tuomiossa. Oikeusvoimavaikutus ei ulotu tuomion jälkeisiin tapahtumiin, joten jos tuomion perustana olevat olosuhteet muuttuvat tuomion antamisen jälkeen, on oikeuskirjallisuudessa perinteisesti katsottu että asiasta voidaan nostaa uusi kanne. Tällaisesta jälkikäteisestä muutoksesta tuomion aineellisessa perustassa käytetään nimitystä jälkisattumus, tai factum superveniens. Oikeuskirjallisuudessa on perinteisesti katsottu, että jälkisattumuksen perustavan seikan on tullut ajoittua tuomion antamisen jälkeiseen ajanjaksoon, jotta uusi kanne asiasta olisi mahdollinen. Käytännössä kuitenkaan kaikki asiaan liittyvät seikat eivät välttämättä ole asianosaisten tiedossa ensiprosessin aikana. Tutkielman tarkoituksena onkin tutkia, voisiko perinteisen ajoittumiskriteerin sijaan ratkaisevan perusteena olla subjektiivinen tietoisuuskriteeri? Tällöin asianosainen voisi nostaa myös prosessin aikana piilevänä olevan seikan johdosta myöhemmin uuden kanteen, jos tämä ei perustellusti olisi ollut seikasta tietoinen. Tietoisuuden jälkikäteiseen arviointiin sovelletaan analogisesti esineoikeudessa omaksuttua vilpitön mieli- teoriaa perustellusta tietoisuudesta. Oikeusvoimavaikutus liittyy keskeisesti perus- ja ihmisoikeutena PL 21§:ssä sekä EIS 6.1 artiklassa turvattuun pääsyyn tuomioistuimeen, joka on yksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin perusedellytyksiä. Tästä liittymästä johtuen tutkielmassa omaksuttu näkökulma on korostetun perus- ja ihmisoikeusmyönteinen. Metodi on lainopillinen, ja sääntelyn puuttumisesta johtuen tulkinta pohjautuu vahvasti prosessioikeudelle keskeisten oikeusperiaatteiden (aineellisen totuuden periaatteen, oikeudenmukainen oikeudenkäynnin, ja kustannustehokkuuden periaatteen) muodostamaan viitekehykseen. Oikeuskirjallisuudessa esitettyjen kannanottojen ja korkeimman oikeuden oikeuskäytännön pohjalta tutkielmassa selvisi, että oikeusvoimavaikutus on laajentunut 2000-luvun alusta alkaen varsinkin vaihtoehtoisten kanneperusteiden osalta. Taustalla on nähtävissä pyrkimys oikeudenkäyntien keskittämiseen niin, että kantajan on esitettävä kaikki vaihtoehtoiset vaatimuksensa samassa oikeudenkäynnissä, jottei vastaajaa rasiteta asiassa useilla eri oikeudenkäynneillä. Tämä sääntö ei kuitenkaan ole ehdoton, sillä useissa tapauksissa kaikki asiaan liittyvät seikat eivät ole kantajan tiedossa vielä ensiprosessissa. Laajan oikeusvoimavaikutuksen voidaankin nähdä lieventyneen ennakkoratkaisun KKO 2013:54 myötä siten, että kantajan on mahdollista nostaa asiassa uusi kanne sellaisen uuden oikeustosiseikan johdosta, johon tämä ei ole voinut vedota aiemmin. Oikeussääntö mukailee OK 6.9§:n prosessin sisäisessä prekluusiossa omaksuttua anteeksianto-perustetta, jonka mukaan uuteen seikkaan vetoaminen on mahdollista, jos siihen ei ole voitu vedota aiemmin. Jos tuomion aikaiset olosuhteet ovat muuttuneet tuomion antamisen jälkeen, tulisi asianosaisella olla mahdollisuus nostaa asiassa uusi kanne. Aineellisesta lainsäädännöstä löytyy useita säännöksiä, joiden johdosta tuomiolla vahvistettuja olosuhteita voidaan muuttaa uusien seikkojen johdosta. Nämä ratkaisut on kuitenkin toteutettu vain tietyissä säädöksissä, joten tutkielmassa on pyritty muodostamaan yhtenäinen oikeudellinen teoria, jonka nojalla oikeusvoimavaikutuksesta voitaisiin poiketa muuttuneiden olosuhteiden johdosta. Siinä missä perinteisesti jälkisattumuksen suhteen olennaisena tekijänä on pidetty oikeustosiseikan ajoittumiskriteeriä, on tutkielmassa ratkaisevaksi tekijäksi omaksuttu tietoisuus tällaisesta seikasta. Tietoisuutta voitaisiin mitata jälkikäteen objektiivisin kriteerein huolellisen prosessaajan mittapuun avulla niin, että olennaista on se, mitä asianosaisen olisi pitänyt tietää. Tarkoituksena ei ole mahdollistaa kanneoikeuden väärinkäyttöä, vaan suojata perustellusti oikeussuojan tarpeessa olevaa asianosaista, jotta vältytään prosessuaalisesti kohtuuttomilta tilanteilta, ja tuomioistuimeen pääsyn perusteettomalta rajoittamiselta. Olennaista on, olisiko asianosainen tosiasiallisesti voinut vedota oikeustosiseikkaan jo ensikanteessa, tai onko vetoamatta jättämiseen ollut pätevä syy. Tutkielmassa esitetään, että oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin mukainen pääsy tuomioistuimeen on fundamentaalisena oikeutena niin olennainen, ettei sitä tulisi rajoittaa liiallisesti kustannustehokkuuden nojalla. Oikeusvoimavaikutus saattaa joissain tapauksissa estää aineellisen totuuden saavuttamisen, ja vaikka prosessiekonomian toteuttaminen on tärkeää niin yhteiskunnan kuin yksilönkin kannalta, on tärkeää, ettei asianosaisen oikeus saada asiansa käsiteltyä tosiasiassa esty. Lisäksi järjestelmä, jossa oikeudenkäynnin hävinnyt osapuoli velvoitetaan maksamaan voittaneen osapuolen oikeudenkäymiskustannukset, ehkäisee osaltaan prosessin väärinkäyttöä. Teoria subjektiivisesta jälkisattumuksesta mahdollistaa joustavan ja tuomionpurkua kustannustehokkaamman puuttumisen muuttuneisiin olosuhteisiin niin, että arvioinnissa keskeisiä tekijöitä ovat asianosaisen todelliset toimimismahdollisuudet. Siinä missä oikeusvoimavaikutuksen laajuuden tulkinta on perinteisesti ratkaistu kanteen identiteettiarvion kautta, jonka kautta on vuosien varrella päädytty hyvinkin erilaisiin tulkintoihin, on nykyään painotettu enemmän asianosaisen todellisia toimimismahdollisuuksia prosessin aikana, sekä tämän pääsyä tuomioistuimeen. Subjektiivinen teoria jälkisattumuksesta vastaa mukailee tätä samaa linjausta, jossa pääpaino on oikeusturvan, ei kustannussäästöjen toteuttamisessa.