Browsing by Author "Koskinen, Jenna"

Tutkielmassa käsitellään suomalaiseen oikeusjärjestykseen omaksuttua syyteneuvottelumenettelyä vastaajan itsekriminointisuojan näkökulmasta. Tutkielmassa syyteneuvottelu ja sen perimmäinen tarkoitus tuodaan esiin menettelyn pyrkimyksenä vastata kansallisen oikeuden prosessiekonomisiin ongelmiin. Menettelyn pääasiallisen tavoitteen johdosta, syyteneuvottelua sovellettaessa tulee kiinnittää erityistä huomiota myös vastaajan oikeuksiin. Tutkielman näkökulmaksi on valittu syyteneuvottelun kannalta keskeisen toimijan eli syyttäjän havainnot sekä vastuu vastaajan oikeuksista syyteneuvottelumenettelyssä, sillä nykyisin syyttäjän on kokonaisvaltaisesti huolehdittava omalta osaltaan rikosasian asianmukaisesta selvittämisestä. Tutkielman taustaoletuksena on ajatus siitä, että syyteneuvottelun soveltaminen luo tapauskohtaisesti ongelmia vastaajan itsekriminointisuojan kannalta ennen kaikkea syyttäjän sekä vastaajan välisen epätasapainoisen suhteen vuoksi. Lisäksi, kun tätä epätasapainoista asetelmaa pyritään tasapainottamaan avustajan käyttöä hyödyntämällä, on asianmukaista tutkia myös niitä avustajan toimia, jotka vaikuttavat epäasiallisesti vastaajan oikeuteen olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Tutkielman tavoitteena onkin selvittää syyteneuvottelutilanteissa esiintyviä syyttäjän sekä avustajan epäasianmukaisia toimintatapoja, jotka ovat ongelmallisia vastaajan itsekriminointisuojan kannalta. Lisäksi tutkielmassa kartoitetaan, miten syyttäjät tunnistavat tutkielman kannalta keskeisiä ongelmallisuuksia sekä sitä, miten syyttäjät reagoivat, kun on kyse vastaajan oikeuksien kannalta ongelmallisista toimista. Ongelmakohtia hahmotetaan vastaajan oikeuksia turvaavalla tavalla syyttäjää velvoittavasta näkökulmasta, sillä syyttäjällä on ammattitaitonsa puolesta parhaat edellytykset epäasiallisten tilanteiden arvioimiseen niin omien kuin avustajan toimienkin kannalta. Lisäksi objektiivisuusperiaatteen velvoittamana syyttäjällä tulee olla asianmukaiset valmiudet vastaajan itsekriminointisuojan turvaamiseksi. Syyttäjien suhtautumista syyteneuvotteluun, menettelyssä esiintyvien ongelmien tunnistamista, ongelmiin reagoimista sekä kehitysideoita kartoitettiin tutkielmaa varten laadittua empiiristä kyselytutkimusta käyttämällä. Kyselyyn vastaaminen ei edellyttänyt syyttäjältä henkilökohtaista osallistumista syyteneuvotteluun, minkä johdosta vastaukset on voitu perustaa myös kyselyyn vastanneen syyttäjän tekemiin yleisiin havaintoihin koskien syyteneuvottelua ja vastaajan itsekriminointisuojaa. Näin pyrittiin laajentamaan kyselyyn saatavien vastauksien luomaa tietopohjaa. Tutkielmassa tätä kyselyllä saatua vastausaineistoa analysoidaan oikeuskirjallisuudessa esitettyjen syyteneuvotteluun liittyvien ennakko-oletuksien valossa ja saatujen vastauksien perusteella luodaan kuvaa siitä, miten nämä oikeuskirjallisuudessa esitetyt oletukset ilmenevät syyteneuvottelun käytännön soveltamistilanteissa. Tutkielmassa käy ilmi, että oikeuskirjallisuudessa esiin nostetut huolenaiheet esiintyvät ainakin jollain tasolla myös syyteneuvottelun käytännön soveltamistilanteissa, vaikkakin suurin osa kyselyyn saaduista vastauksista osoittaa, ettei tutkielmassa käsiteltäviä ongelmallisuuksia koeta syyteneuvotteluissa esiintyvän tai niitä ei ole ainakaan havaittu esiintyvän. Tämän tunnistamattomuuden ongelman voidaan katsoa olevan erittäin merkittävä ja huomattavin vastaajan itsekriminointisuojaan liittyvä tutkielmassa käsitelty problemaattisuus. Tutkielman perusteella vaikuttaa siltä, etteivät syyttäjät ole riittävällä tavalla tietoisia näistä keskeisitä vastaajan itsekriminointisuojaan liittyvistä ongelmallisuuksista eikä niiden esiintymisistä.