Browsing by Author "Kyyhkynen, Leena"

Anteeksianto on ollut kiistanalainen käsite lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksissa. Anteeksiannon on havaittu voivan helpottaa lapsuuden seksuaalista hyväksikäyttöä kokenutta uhria, mutta epäsensitiivisesti käytettynä sen on havaittu voivan heikentää uhrin vointia. Tutkimus selvittää syvähaastattelun keinoin, millaisena psykoterapeutit, jotka hoitavat lapsuuden seksuaalisen hyväksikäytön uhreja, käsittävät anteeksiannon. Mihin psykoterapeuttien mielestä uhrien anteeksianto kohdistuu? Mikä psykoterapeuttien mielestä mahdollistaa uhrien anteeksiannon? Mitä psykoterapeuttien mielestä uhrien anteeksiannosta seuraa? Tutkimuksen empiriaosa (2014) koostui syvähaastatteluilla hankitusta aineistosta. Haastateltavat olivat psykoterapeutteja (n=5), jotka hoitivat psykoterapialla lapsuuden seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneita uhreja. Haastateltavat olivat naisia ja miehiä. Haastatteluaineisto analysoitiin teoriasidonnaisella sisällönanalyysillä. Teoriaviitekehyksenä oli F. Acquaron teoria anteeksiannon kolmesta ulottuvuudesta. Tutkimuksen mukaan psykoterapeutit käsittivät anteeksiannon pääosin psykologisesta, mutta myös oikeudellisesta ja syvällisesti uskonnollisesta näkökulmasta. Psykologinen anteeksiantokäsitys tarkoitti psykoterapeuteilla keskittymistä uhrin psykofyysiseen hyvinvointiin. Oikeudellinen anteeksianto sisälsi näkemyksen tekijän rikosoikeudellisesta vastuusta, mutta ei sovittelua tai suhteiden ennallistamista tekijään ensisijaisesti sekä uhrin kostosta vapautumisen. Syvällisesti ymmärretty uskonnollinen näkemys anteeksiannosta näkyi psykoterapeuteilla uhrin rakkaudellisena ja arvostavana kohtaamisena. Heidän työtapansa olivat yhdensuuntaiset anteeksiantokäsityksensä kanssa. Psykoterapeuttien mielestä uhreilla oli monia anteeksiannon kohteita; itse, läheiset, tekijä, ammattilaiset ja Jumala. Uhrin itselle anteeksianto oli työläin ja tärkein anteeksiannon kohde. Psykoterapeuttien mielestä uhrien anteeksianto saattoi tapahtua traumasta toipuminen ohella tai sen seurauksena. Traumasta toipuminen kesti pitkään eikä silti merkinnyt samaa kuin antaa anteeksi toisille. Anteeksiannon he määrittivät keskeisimmin itsen hyväksymiseksi, traumasta vapautumiseksi, mikä muistutti alkuperäistä anteeksiannon uskonnollista määrittelyä. Haastateltavat näkivät uhrin valinnan olla antamatta anteeksi tekijälle tärkeäksi uhrin minuuden kehittymisessä. Uhrin toipuessa traumasta hän saattoi helpommin antaa anteeksi toisille. Uhrin anteeksiantoa psykoterapeuttien mukaan edisti traumatyö tunne-, kognitiivisella ja kehotyöskentelyllä, joihin sisältyi jumalasuhteen käsittely. Sosiaalinen tuki edisti uhrin toipumista ja anteeksiantoa sekä tekijän saamat oikeudelliset tuomiot. Haastateltavien mukaan uhrien aitoa anteeksiantoa esti pakottaminen anteeksiantoon tekijälle, uhrin hylätyksi tulo läheisten tai uskonnollisen yhteisön osalta, vaikeneminen hyväksikäytöstä ja traumatyön ohittaminen. Uhrin aito anteeksianto itselle tai toisille johti myönteisiin psykologisiin, hengellisiin ja sosiaalisiin muutoksiin uhrissa. Uhrin epäaito, pakotettu anteeksianto lukitsi uhrin toipumisen, trauma jäi työstämättä ja uhrin jumalasuhde saattoi jäädä kehittymättä haastateltavien mukaan. Tutkimustuloksista voidaan päätellä, että traumapsykoterapia on yksi hyvä keino uhrille vapautua traumasta, antaa itselle anteeksi itsensä hyväksyen sekä ehkä antaa anteeksi toisille ihmisille ja Jumalalle. Uskonnolliset yhteisöt hyötyisivät tämän tutkimuksen mukaan, jos he tarkastelisivat uhrin anteeksiantoa syvällisestä uskonnollisesta, psykologisesta ja oikeudellisesta, ei ennallistavasta ja ei sovittelevasta näkökulmasta uhria kunnioittaen yksilönä. Tämä tutkimus osoitti, että uhrien asemaan ja oikeuksiin on syytä kiinnittää huomiota suljetuissa uskonnollisissa yhteisöissä, perheissä ja yhteiskunnassa.