Browsing by Author "Lappalainen, Tuija"

Tutkimukseni kohteena on Tomi Kontion runokokoelma Lukinkehrä (1996). Tutkielmani on kaksiosainen kuten Lukinkehräkin, jonka runot jakaantuvat luontoon sekä kaupunkimaisemaan. Tutkimukseni teoreettisena viitekehyksenä on ekokriittinen kirjallisuudentutkimus, jonka avulla analysoin, miten runoissa esitetään luontoa, ja minkälainen luontosuhde runoihin muodostuu. Ekokritiikin metaforista hyödynnän pastoraalia, apokalypsia ja postpastoraalia, ja täydennän luontosuhteen analyysiä subliimin ja groteskin käsitteillä. Kaupunkiin sijoittuvia runoja tutkin humanistisen maantieteen paikan käsitteen avulla. Lukinkehrän luontorunoissa huomionarvoiseksi nousee ei-inhimillisen personifiointi, jolloin luonto ja sen olennot saavat äänen ja edustuksen. Runoissa kasvien ja eläinten kuvaus siirtyy kohti konkreettisuutta ja runojen kuvallisuuden painopiste siirtyy siten vertauskuvallisesta merkityksestä kohti kuvaa. Antamalla runoissa ei-inhimilliselle luonnolle äänen, runoissa otetaan huomioon niiden intressit ja otetaan kantaa niiden elinolojen puolesta. Pastoraalin perinteessä keskeistä on ajallisuus ja kaipuu menneeseen, ikuisesti kadotettuun aikaan, joka näyttäytyy parempana kuin nykyisyys. Lukinkehrässä nostalgisuus ilmenee runon puhujan suhteessa luontoon ja myyttiseen esihistorialliseen aikaan, jolloin ihmisen luontosuhdetta määritteli autenttinen läsnä oleminen. Lukinkehrässä kaipuuta menneeseen kuvastaa myös intertekstuaalisuus myyttisiin alkutarinoihin. Lukinkehrän runoissa luonnon pienet ja mitättömiltä tuntuvat lähiön rikkakasvit, heijastukset ja hyönteiset tuottavat runoissa subliimin kokemuksen. Luonnon äärettömät elementit hämmentävät runon puhujaa ja osoittavat, että luontoon liittyy enemmän kuin aistein pystyy havaitsemaan. Runoissa luonnonkokemus antaa myös mahdollisuuden rajattomuuden tilaan ja osalliseksi maailmankaikkeuteen ilman kielen rajoittavaa suhdetta. Groteski ja subliimi yhdistyvät runoissa ylevöittämällä alhaisena pidettyjä olioita pyhäksi ja osoittavat siten runon puhujan syvää kunnioitusta luonnon eri elementtejä kohtaan. Groteski myös murtaa dikotomista jaottelua luonnon ja ihmisen välillä: ihminen sulautuu osaksi luontoa, sen materiaalisuutta ja kiertokulkua. Apokalyptiset visiot ilmenevät kaupunkiin sijoittuvissa runoissa, joissa kaupunkiin yhdistyy dystopisia piirteitä ja kuoleman eri konnotaatioita. Runoissa on viittauksia todellisuuden ympäristökatastrofeihin sekä lintujen ahdinkoon. Lukinkehrässä paikantuva Helsinki on runon puhujan muistojen kyllästämä. Eletyt muistot ja historia luovat myös kiintymyksen tunteen paikkaa kohtaan, jota osoittaa oodimaiset puhuttelut ja kulkeminen kaupungilla ja ympäristön havainnointi.