Browsing by Author "Manninen, Elina"

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Suomen liikuntapoliittisia näkemyksiä Euroopan unionissa 1990-luvulla. Tavoitteena on selvittää, miten opetusministeriö (OPM) ja kolme keskeistä liikuntajärjestöä esittelivät suomalaista liikuntapolitiikkaa EU:ssa ja millaista asemaa toimijat ajoivat liikunnalle unionissa. Tutkielman menetelmää kuvaavat parhaiten lähdekritiikki ja kronologinen luokittelu. Aineiston keräämisessä ja rajaamisessa on käytetty apuna kehysanalyysia löyhästi soveltaen. Erityisenä kehyksenä tai käsitteenä aineistossa nousee esiin kansalaistoiminta. Primääriaineisto kerättiin OPM:n tiloista, Suomen Urheiluarkistosta ja Suomen Työväen Urheiluliiton (TUL) toimistosta. Pääosin raporteista ja pöytäkirjoista koostuva arkistoaineisto käsittää 1990-luvun yleiset EU-yhteydet niin ministeriön kuin järjestöjen toiminnassa. Kattavin järjestöaineisto kerättiin Suomen Liikunta ja Urheilu ry:n (SLU) arkistosta Suomen Urheiluarkistosta. Euroopassa suomalaista liikuntapolitiikkaa esiteltiin etenkin Suomen vapaaehtoisuuteen ja kansalaistoimintaan perustuvan järjestelmän kautta. 1990-luvun alkuvuosina esitettiin, että suomalaisilla on enemmän yhteistä Pohjoismaiden kuin esimerkiksi Keski-Euroopan maiden liikuntakulttuurin kanssa. Suomalaista ja pohjoismaista kansalaistoimintaa esiteltiin jopa vientituotteena, joka kelpaisi malliksi muille. Urheilujärjestöjen vahva asema suhteessa valtioon oli Pohjoismaille tyypillinen. Maissa ei ollut vielä kehittynyt voimakasta kaupallista urheilukulttuuria. Suomalaisen ja pohjoismaisen mallin ominaispiirteinä esiteltiin toistuvasti vapaaehtoista seuratoimintaa. 1990-luvun alussa järjestöt korostivat tuoreissa kansainvälisen toiminnan strategioissaan pohjoismaisen yhteistyön ensisijaisuutta. 1990-luvun lopussa pohjoismaisilla areenoilla valmisteltiin kannanottoja Euroopan unionia varten. Unionin merkitys liikuntayhteistyössä kasvoi koko vuosikymmenen ajan. Vuonna 1999 pohjoismaisuus korostui suomalaisten lausunnoissa komission asiakirjasta Urheilun eurooppalainen malli. Pohjoismaat tukivat 1990-luvulla usein toistensa kannanottoja EU-yhteyksissä. Kuitenkin unionin neuvoston puheenjohtajakaudella vuoden 1999 loppupuolella Suomi korosti enemmän sen omaa poliittista ohjelmaa, pohjoista ulottuvuutta, kuin pohjoismaista yhteistyötä. Jo ennen Suomen liittymistä Euroopan unioniin suomalaiset liikunta-alan toimijat olivat sitä mieltä, että liikunta-alan yhteistyötä tulisi kehittää yhteisön tasolla. 1990-luvun alussa OPM ja järjestöt kiinnostuivat Euroopan yhteisöstä ja kannattivat Suomen EU-jäsenyyttä, jotta maa saisi sananvaltaa urheilun alalla. Suomen liikunnan kaksinapainen järjestökenttä yhdistettiin vuonna 1993. Yhtenä selityksenä yhdistämiselle oli se, että muualla Euroopassa kahden keskusjärjestön rakenne oli tuolloin epätavallinen. Suomen unionijäsenyyden varmistuttua vuonna 1994 OPM kannatti unionin rajoitettua toimivaltaa urheilussa. Ministeriö tarkensi perustelunsa vuosina 1995‒1997. OPM korosti läheisyysperiaatetta, yhteistyötä ja liikunnan autonomiaa. Samaan aikaan SLU kannatti toimivaltaa eurooppalaisten ja pohjoismaisten järjestöjen yhteisten linjausten mukaisesti. OPM osallistui valmistelutyöhön, jonka lopputuloksena Amsterdamin sopimukseen liitettiin urheilun julistus vuonna 1997. Vuonna 1999 Suomi ajoi urheilun virallista asemaa EU-puheenjohtajana. EU edistyi toimivalta-asiassa hitaammin kuin Suomi toivoi, mutta maa pääsi neuvoston johtajana nostamaan esille sille tärkeitä teemoja. Suomi pyrki esittämään liikunnan yhtenä välineenä, jolla voisi toteuttaa pohjoisen ulottuvuuden politiikkaa. Suomen puheenjohtajakaudella korostui teemana dopingin vastustaminen. Ministeriön ja järjestöjen linjauksissa ei tarkasteltavalla ajanjaksolla näy huomattavia erimielisyyksiä EU-asioissa. OPM ja järjestöt esittelivät suomalaista liikuntapolitiikkaa pohjoismaisena kansalaistoimintana Euroopan unionissa. Lisäksi suomalaiset toimijat ajoivat liikunnalle virallista asemaa eli toimivaltaa EU:ssa.