Browsing by Author "Manninen, Josefiina"

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen sisällissodassa vuonna 1918 punaisella puolella invalidisoituneista eli ns. punainvalideista käytyä keskustelua eduskunnan täysistunnossa vuosina 1936 ja 1940. Valkoisen puolen invalideja ja kaatuneiden omaisia oli alettu tukea heti sisällissodan jälkeen, mutta korvauksia punaiselle puolelle kannattivat vain eduskunnan vasemmistopuolueet. Talvisodan jälkeen tilanne kuitenkin muuttui ja eduskunta myönsi punainvalideille eläkkeet yksimielisesti. Vielä vuonna 1936 eläkkeitä pidettiin porvarillisella puolella eräänlaisena palkintona, jota ei ollut syytä antaa valtio-valtaa vastaan taistelleille. Punainvalidit joutuivat köyhäinhoidon piiriin, sillä heitä ei haluttu asettaa parempaan asemaan kuin 'ilman omaa syytä' köyhäinhoidon varaan joutuneet. Vuonna 1940 sen sijaan korostettiin, etteivät eläkkeet olleet palkinto, vaan symbolinen sovinnonele kurjuuden lievittämiseksi. Tutkimuksen näkökulmana on sisällissodan muiston merkitys ja siinä tapahtuneet muutokset. Käsitykset sodan luonteesta sekä ns. kansallisesta eheytymisestä vaikuttivat olennaisesti eri osapuolten kantoihin punainvalidien eläkkeistä Punainvalideista käyty keskustelu vuonna 1936 ja 1940 ilmentää tällä aikavälillä tapahtunutta muuttunutta suhtautumista punaisiin. Työväen koettiin talvisodassa taistelemalla hyvittäneen vanhat syntinsä ja heidät saatettiin hyväksyä isänmaallisiksi kansalaisiksi, jotka vuonna 1918 olivat tehneet virheen. Toisaalta uusi talvisodan muistokulttuuri tarvitsi tilaa, ja hajottava vapaussodan muistokulttuuri ajettiin alas. Tutkimuksen historiallisena kontekstina on valkoisen Suomen hegemonian vähittäinen murtuminen sisällissodan historiantulkinnan suhteen. Tutkimuksen fokuksena on sisällissodan merkityksistä käyty kamppailu, jota myös suhtautuminen punaisiin invalideihin ilmentää. Sosiaalipoliittinen analyysi eläkejärjestelmän kehityksestä ja esimerkiksi eläkkeiden määrästä jää tutkimuksen ulkopuolelle. Talvisodan jälkeisessä tilanteessa yksimielisyysvaatimukset menivät kaiken päivänpoliittisen edelle ja punainvalideista käydyssä keskustelussakin haluttiin korostaa sovittelevaa henkeä. Sosialidemokraatit osasivat käyttää kansallisen yhtenäisyyden vaatimuksia hyväkseen ja hankkia omalle viiteryhmälleen etuja. Punainvalidien tunnustaminen valtion taholta oli myös väistämättä koko punaisen puolen olemassaolon tunnustamista, ja jonkinlaista hyväksymistä. Historiantulkinnat eivät silti välttämättä muuttuneet, vaan säilyivät pinnan alla. Uutta yhteistä sisällissotakertomusta ei siis luotu, vaan ongelma siirrettiin sivuun. Merkityksellistä oli, että sisällissodan muisto ei enää määrittänyt kaikkea muuta politiikkaa. Yksimielisyys ja sovintohalu eivät kuitenkaan olleet säröttömiä, vaan niitä kritisoitiin sekä oikealta että vasemmalta.