Browsing by Author "Mattila, Kaisa"

Suomessa ei ole kattavaa sopimus- ja velvoiteoikeudellista yleislakia. Sopimusoikeudellinen lainsäädäntö on pääasiallisesti sopimustyyppikohtaista ja useat sopimustyypit ovat yhä vailla lakiin perustuvaa sääntelyä. Oikeustoimilaki toimii sopimuksen syntyä ja pätemättömyyttä sääntelevänä yleislakina, mutta ei tarjoa vastausta muihin sopimusoikeuden keskeisiin kysymyksiin, kuten sopimusvelvoitteiden sisällön tai sopimusrikkomuksen seuraamusten määräytymiseen. Suomalaiselle sopimusoikeudelle onkin ollut ominaista, että lainsäätäjä on pääasiallisesti keskittynyt sellaisen lainsäädännön säätämiseen, jonka taustalla on nähtävissä heikomman suojaamista koskeva tarkoitus. Tältä osin selkeimpänä esimerkkinä voidaan mainita kuluttajansuojalaki, joka sisältää säännökset sekä kuluttajakaupasta, eräistä kuluttajapalveluista että rakennusurakasta. Sen sijaan liikesopimuksiin soveltuva lainsäädäntö on perinteisesti ollut joko puutteellista tai vaihtoehtoisesti se on jopa puuttunut kokonaan. Liikesopimuksiin soveltuvan lainsäädännön puutteellisuus on johtanut siihen, että oikeuskirjallisuudessa on usein katsottu irtaimen omaisuuden kauppaa sääntelevän kauppalain saavan analogista merkitystä myös varsinaisen soveltamisalansa ulkopuolella. Tutkielma pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, mikä on kauppalain yleinen soveltamisala ja voidaanko kauppalakia soveltaa analogisesti sääntelemättömiin liikesopimuksiin. Kauppalain yleisen soveltamisalan määrittelyssä kulmakiveksi muodostuu kauppalain 2 §, joka sääntelee irtaimen omaisuuden kaupan ja palvelusopimuksen välistä rajanvetoa. Kyseinen säännös mahdollistaa kauppalain soveltamisen esimerkiksi avaimet käteen -toimituksiin, kunhan säännöksen asettamat kauppalain sovellettavuuden edellytykset ovat käsillä. Tutkielma pyrkii tältä osin tarjoamaan tulkintakannanottoja siihen, miten kyseistä säännöstä tulisi soveltaa. Kauppalain analogista soveltamisalaa tarkastellaan tutkielmassa useampien erilaisten näkökulmien kautta. Huomio kohdistetaan kauppalain soveltamisalaa koskevien säännösten taustalla nähtävissä olevaan lainsäätäjän tarkoitukseen, sopimustyyppien yhteneväisyyteen, kauppalain ilmentämiin yleisiin sopimusoikeudellisiin periaatteisiin, reaaliseen argumentaatioon sekä oikeuskäytäntöön. Tutkielman keskeisimpänä havaintona voidaan pitää sitä, ettei kauppalain analoginen soveltamisala ole oikeuskäytännön perusteella yhtä laaja, kuin oikeuskirjallisuuden perusteella usein annetaan ymmärtää. Korkeimman oikeuden kanta kauppalain analogiseen sovellettavuuteen on ollut varsin pidättäytynyttä, kun taas Högsta domstolen on viimeaikaisissa palvelu- ja rakennusurakkasopimuksia koskevissa ratkaisuissaan antanut hyvinkin paljon analogista painoarvoa kauppalain säännöksille. Suomen ja Ruotsin oikeuskäytäntöjen välillä onkin tältä osin nähtävissä selkeitä eroavaisuuksia. Tutkielmassa päädytään kauppalain analogian osalta siihen lopputulokseen, että kauppalakia on mahdollista soveltaa analogisesti sääntelemättömien liikesopimusten puolella. Tältä osin ei kuitenkaan välttämättä ole tarpeen puhua erillisestä kauppalain analogiaa koskevasta oikeusilmiöstä, sillä kyse on enemmänkin siitä, että kauppalakia sovelletaan sääntelemättömiin sopimustyyppeihin sen ilmentämien yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden kautta. Kauppalain yksittäisten säännösten asema yleisinä sopimusoikeudellisina periaatteina taas tulisi ratkaista kunkin säännöksen osalta itsenäisesti. Kyse ei siten ole siitä, että kauppalaki toimii sopimusoikeudellisena mallilakina, jota on mahdollista soveltaa tilanteessa kuin tilanteessa, vaan kauppalain säännösten mahdollista analogiavaikutusta tulisi kussakin tilanteessa tarkastella erikseen. Mitä enemmän kauppalain säännöksen ilmaisemalle periaatteelle on löydettävissä tukea myös muista oikeuslähteistä, kuten sopimusoikeudellisesta lainsäädännöstä, oikeuskäytännöstä tai oikeuskirjallisuudesta, sitä helpommin kauppalain säännöksen analoginen sovellettavuus on puollettavissa.