Browsing by Author "Mikkelä, Oona"

1. päivänä joulukuuta 2009 voimaan tullutta Lissabonin sopimusta voidaan pitää EU-rikosoikeuden kannalta merkittävänä muutoksena aiempaan oikeustilaan nähden. Tätä ennen jäsenvaltioilla oli yksinomainen toimivalta rikosoikeuden alalla ja toimenpiteet toteutettiin III:een pilariin kuuluvana rikosoikeudellisena yhteistyönä. Nykyään rikosoikeus on tullut myös osaksi EU:n toimivaltaa. Lähtökohtaisesti oikeudellinen yhteistyö rikosoikeuden alalla perustuu vastavuoroisen tunnustamisen periaatteeseen. Kuitenkin myös aineellisen rikoslainsäädännön lähentämisen merkitys on kasvanut EU:n talousrikosoikeudellisen kehityksen myötä. Talousrikoksia koskevalla kansallisella lainsäädännöllä on usein kytköksiä EU:n perusvapauksiin tai unionitaustaiseen aineelliseen lainsäädäntöön. Tämä tarkoittaa, että kansallisen rikoslainsäädännön tulkinnassa on otettava huomioon sen taustalla olevat unionitasoiset tavoitteet sekä EU:n taloudellisen integraation tavoitteet yleisesti. EU-oikeuden täyden tehokkuuden turvaaminen erityisesti rikosoikeuden alalla ei ole täysin ongelmatonta: esimerkiksi rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja tehokkuuden vaatimukset voivat usein olla ristiriidassa keskenään. Kehitys kohti ylikansallisempaa rikosoikeutta ei ole myöskään ongelmatonta subsidiariteetti- ja suhteellisuusperiaatteiden näkökulmasta tarkasteltuna. Tästä ajankohtaisena esimerkkinä on komission 17. heinäkuuta 2013 antama ehdotus asetukseksi Euroopan syyttäjänviraston (EPPO) perustamisesta (COM(2013) 534 final). Tutkielman päätavoitteena on vastata kysymykseen siitä, mikä on subsidiariteettiperiaatteen asema EU-rikosoikeudessa. Alun perin poliittisena periaatteena pidetty subsidiariteettiperiaate käsitetään nykyään lähtökohtaisesti oikeudellisena periaatteena. Sen täsmälliseen soveltamisalaan, sisältöön ja oikeusvaikutuksiin liittyy kuitenkin avoimia kysymyksiä. SEU 5 (3) artiklan mukaan unioni toimii subsidiariteettiperiaatteen mukaisesti aloilla, jotka eivät kuulu sen yksinomaiseen toimivaltaan ainoastaan, jos, ja siltä osin kun, jäsenvaltiot eivät voi keskushallinnon tasolla tai alueellisella taikka paikallisella tasolla riittävällä tavalla saavuttaa suunnitellun toiminnan tavoitteita, vaan ne voidaan suunnitellun toiminnan laajuuden tai vaikutusten vuoksi saavuttaa paremmin EU:n tasolla. Tutkimuskysymykseen pyritään vastamaan muodostamalla kokonaiskuva nykytilanteesta Euroopan syyttäjänvirastoa koskevan esimerkkitapauksen kautta. Tätä ennen subsidiariteettiperiaate ja tutkielman aiheen kannalta tärkeät suhteellisuus-, ultima ratio- ja koherenssiperiaatteet esitellään perusteellisesti. Samalla tutkielma lähtee siitä, että EU-rikosoikeudessa ultima ratio-periaatteen voidaan katsoa vaikuttavan osana subsidiariteettiperiaatetta (ultima ratio-periaatteen federalistinen ulottuvuus) ja etenkin osana suhteellisuusperiaatetta. Jos kyseinen näkökulma otettaisiin EU-rikosoikeudessa paremmin huomioon, subsidiariteettiperiaatteen noudattamiselle olisi mahdollista määrittää oikeudellisesti hyväksyttävämmät edellytykset ja rajat. Tutkielman pääpaino on siten subsidiariteettiperiaatteen ja EPPO:n perustamista koskevan asetusehdotuksen tarkastelussa. Asetusehdotuksen tarkoituksena on perustaa SEUT 86 artiklan mukaisesti ylikansallinen syyttäjänvirasto PIF-rikosten ja niiden liitännäisrikosten osalta. Keltaisen kortin menettely käynnistyi syksyllä 2013, kun kansallisten parlamenttien perusteltujen lausuntojen määrä ylitti SEUT pöytäkirjan nro 2 7 artiklan edellyttämän kokonaisäänimäärän. Komissio päätti kuitenkin pitää asetusehdotuksen muuttamattomana voimassa, ja neuvottelut neuvostossa käynnistyivät. Ne ovat edelleen vuonna 2015 kesken, eikä EPPO:n perustamisen kohtalosta ole varmuutta. Komission alkuperäistä asetusehdotusta voidaan pitää rikos- ja valtiosääntöoikeudellisesti erittäin ongelmallisena, eikä siinä ole otettu subsidiariteetti- ja suhteellisuusperiaatteita asianmukaisella tavalla huomioon. Kuitenkin myös neuvoston merkittävästi muuttamaan asetusehdotukseen liittyy ongelmia. Tutkielmassa käsitellään yksityiskohtaisesti näitä käsittelyvaiheita erityisesti subsidiariteettiperiaatteen näkökulmasta. Samalla tarkastellaan EPPO:n perustamiselle vaihtoehtoisia toteuttamistapoja: tiiviimmän yhteistyön mahdollisuutta, Eurojustin ja OLAFin toiminnan tehostamista ja vastavuoroisen tunnustamisen periaatetta. Yleisesti EU:n toiminta rikosoikeuden alalla ja sen legitimiteetti edellyttävät oikeudellisesti perusteltuja ratkaisuja. Tästä lähtökohdasta katsottuna subsidiariteettiperiaatteen oikeudellisen aseman vahvistaminen on välttämätöntä. Myös tarve EU-rikosoikeuden yleisten kriminalisointiperiaatteiden ja kriminalisointiteorian muodostamiselle ja tutkimukselle on olemassa.