Browsing by Author "Mustonen, Ilari"

Konkurssiyhtiöiden maksukyvyttömyyttä edeltäneessä varojenkäytössä voi ilmetä velkojien kannalta vahingollisia toimia. Velkojille jaettavien varojen määrä riippuukin konkurssissa realisointituloksen lisäksi siitä, miten tehokkaasti vahingolliseen varojenkäyttöön voidaan konkurssipesän toimesta jälkikäteen puuttua. Vaikka velallisen oikeustoimiin puuttumista ja siten varojen palauttamista käsitellään perinteisesti lähinnä TakSL:n takaisinsaantiperusteiden valossa, sisältyy Suomen lainsäädäntöön myös useita muita oikeudellisia perusteita, joilla konkurssia edeltäneeseen varojenkäyttöön on mahdollista puuttua. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, missä määrin muilla varojenpalautusperusteilla on merkitystä takaisinsaantiperusteiden rinnalla. Tämän selvittämiseksi tutkimuksessa vertaillaan varojenpalautusperusteiden tehokkuutta. Varojenpalautuskeinojen tehokkuuteen liittyviksi piirteiksi tutkimuksessa on katsottu käyttöedellytysten monipuolisuus erilaisiin oikeustoimiin puuttumiseksi, vaatimusten kohdistamismahdollisuudet järjestelyn eri osapuoliin, menestyvältä kanteelta vaaditun näytön määrä, ajallinen ulottuvuus konkurssia edeltäneisiin tapahtumiin, varojenpalautuskeinoon liittyvät määräajat ja mahdolliset muut prosessuaaliset erityiskysymykset. Tutkimus on rajattu koskemaan osakeyhtiön konkurssia, sillä niitä esiintyy konkursseista eniten. Tutkielmassa käsitellään varojenpalautuskeinoina TakSL 5 §:n yleistä takaisinsaantiperustetta, TakSL 6 §:n lahjan peräyttämistä ja TakSL 10 §:n maksun peräyttämistä. Takaisinsaantiperusteisiin verrataan OYL 13 luvun laitonta varojenjakoa koskevia säännöksiä, KonkL 4:11 keinotekoisen varallisuusjärjestelyn syrjäyttämistä ja rikosprosessin yhteydessä esitettävää yksityisoikeudellista vaatimusta, joka on yleensä vahingonkorvausvaatimus. Edellytysten ja menettelyllisten erityispiirteiden vertailun valossa takaisinsaantiperusteet muodostavat ennakko-oletusten mukaisesti yleensä tehokkaimman keinon varojenpalautukselle. Oikeusvoiman laaja objektiivinen ulottuvuus tekee lisäksi muiden varojenpalautuskeinojen pidemmistä määräajoista tai määräajattomuudesta merkityksettömiä, mikäli varojenpalautusta vaaditaan ensisijaisesti takaisinsaantiperusteiden nojalla. OYL:n mukaisella laittomasti varoja saaneen palautusvelvollisuudella tai KonkL 5:11 keinotekoisen varallisuusjärjestelyn syrjäyttämisellä katsotaan tutkimuksen valossa olevan vain harvoin itsenäistä merkitystä varojenpalautuksessa takaisinsaantiperusteiden rinnalla, koska objektiivisten takaisinsaantiperusteiden olemassaolo on useimmiten niitä helpompaa näyttää toteen. Toisaalta voidaan havaita, että OYL:n mukainen johdon vahingonkorvausvastuu täydentää takaisinsaantia tuomalla konkurssipesälle uuden, varojensaajasta erillisen tahon, jolta varoja voidaan vaatia korvattavaksi. Lisäksi rikosprosessin yhteydessä esitetyllä vahingonkorvausvaatimuksella on mahdollista saavuttaa velkojien kannalta vähäriskisempi, vähemmän selvitystä sekä toimenpiteitä vaativa ja korkovaatimuksen osalta tehokkain palautusvaatimus. Rikosprosessin yhteydessä esitettävällä vahingonkorvausvaatimuksella on kuitenkin korkeammat ja hyvin erilaiset käyttöedellytykset verrattuna muihin käsiteltyihin varojenpalautuskeinoihin, sillä yksityisoikeudellisen vaatimuksen täyttymisen kriteerit liittyvät kiinteästi rikosvastuun edellytyksiin. Tutkimuksessa on päädytty siihen lopputulokseen, että takaisinsaannilla on varojenpalautuskeinona perustellusta syystä ensisijainen asema muihin palautuskeinoihin nähden. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vaihtoehtoiset keinot voitaisiin täysin jättää huomioimatta. Tietyissä erityistilanteissa myös tutkimuksessa käsiteltyjen vaihtoehtoisten keinojen avulla voidaan päästä tehokkaammin tavoitteeseen varojen palauttamiseksi. Lisäksi niillä voi olla merkitystä silloin, jos takaisinsaantiperusteita ei voida jostain syystä hyödyntää.