Browsing by Author "Nurminen, Tuomas"

Perinteisissä tavoissa mallintaa dynaamista valintaa on merkittäviä puutteita; eksponentiaaliseen diskonttaukseen perustuvat mallit ovat huonosti sopusoinnussa empiiristen havaintojen kanssa, hyperbolisen diskonttauksen malleilta puolestaan puuttuu psykologinen pohja, ja ne soveltuvat dynaamisen epäjohdonmukaisuuden takia huonosti hyvinvointianalyysin perustaksi. Päätöksentekijän sisäisen konfliktin lähtökohdakseen ottavat monipersoonaiset mallit kärsivät puutteellisesta formalisoinnista, lievästä psykologisesta epätarkkuudesta sekä kyvyttömyydestä tuottaa testattavia ennusteita käyttäytymiselle. Faruk Gulin ja Wolfgang Pesendorferin kaksivaiheinen malli, jossa päätöksentekijä valitsee ensimmäisessä vaiheessa vaihtoehtojoukon ja toisessa vaiheessa tästä joukosta kulutusvaihtoehdon, mahdollistaa päätöksentekijän kokemien houkutusten eksplisiittisen mallintamisen. Tämä johtaa psykologisesti tarkempaan malliin, jossa päätöksentekijä pystyy paitsi sitoutumaan ennakolta myös kulutusajanhetkellä vastustamaan houkutuksia harjoittamalla itsekuria. Vaikka päätöksentekijä harjoittaisikin onnistuneesti itsekuria, hän saattaa silti haluta myös sitoutua suppeampaan valintajoukkoon, koska itsekurin harjoittamisesta aiheutuu kustannuksia. Niiden seurauksena päätöksentekijä valitsee vaihtoehdon, joka on kompromissi normatiivisesta hyvyydestä ja houkuttelevuudesta. Mallissa siis sitoutumisen halun syynä ovat preferenssien muuttumisen sijaan päätöksentekijän tulevaisuudessa kokemat houkutukset. Tarkastelemalla toisen vaiheen preferenssejä riittävän laajassa joukossa päätöksentekijä saadaan mallinnettua dynaamisesti johdonmukaisena, mikä mahdollistaa yksiselitteisen hyvinvointivaikutusten arvioinnin. Mallilla osoitetaan myös olevan peliteoriaan perustuva yhteys monipersoonaisiin malleihin. Gulin ja Pesendorferin malli on kuitenkin vain lähtökohta, jossa on useita yksinkertaistuksia. Eräs sellainen on, että päätöksentekijä kärsii vain yhdestä houkutuksesta kerrallaan, ja vaihtoehtojoukko vaikuttaaa hänen valintaansa vain houkuttelevimman vaihtoehdon kautta. Lisäksi päätöksentekijä tietää, minkä laatuisista ja kuinka voimakkaista houkutuksista tulee tulevaisuudessa kärsimään. Näiden ominaisuuksien seurauksena päätöksentekijän toisen vaiheen valintakäyttäytyminen on riittävän säännönmukaista toteuttaakseen paljastettujen preferenssien heikon aksiooman. Perusmallille esitetäänkin laajennuksia, jotka heikentävät oletuksia mahdollistaen vähemmän säännönmukaisen käyttäytymisen. Näihin laajennuksiin kuuluu vaihtoehtojoukosta riippuvan itsekurin malli, jossa kyky harjoittaa itsekuria heikkenee voimakkaampien houkutusten läsnäollessa. Tällä mallilla pystytään selittämään Allaisn paradoksin tyyppistä käyttäytymistä. Toinen laajennus käsittelee tilannetta, jossa päätöksentekijä ei tiedä, mitä houkutuksia tulevaisuudessa kokee tai kuinka voimakkaita nämä ovat. Malli mahdollistaa myös useamman samanaikaisen houkutuksen kokemisen. Lisäksi esitetään kaksivaiheisen mallin laajennus äärettömän monen periodin tilanteeseen, jolloin mallin sovellettavuus paranee. Esimerkki näiden sovellusten tuloksista on se, että houkutuksista kärsivien päätöksentekijöiden käyttäminen kilpailullisissa yleisen tasapainon malleissa saattaa tuottaa tasapainoja, jotka eivät ole Pareto-tehokkaita. Lopuksi kehotetaan jatkamaan tutkimussuunnan kehittämistä tarkastelemalla useita samanaikaisia psykologisia ilmiöitä yhdessä houkutusten kanssa sekä monipuolistamaan itsekurin harjoittamisen kyvyn riippuvuutta valintajoukosta. Näin voitaisiin mahdollisesti lisätä ymmärrystä muun muassa stressitilanteiden synnystä ja niiden hyvinvointivaikutuksista.