Browsing by Author "Pöyry, Sini"

Suomalainen oikeudenkäyntimenettely perustuu separaatioperiaatteeseen, jonka mukaan rikos- ja riita-asiat käsitellään erillään omassa menettelyssään. Poikkeuksen muodostaa adheesioprosessi, jossa rikoksesta johtuva yksityisoikeudellinen vaatimus voidaan käsitellä syyteasian kanssa samassa menettelyssä. Adheesioprosessilla saavutetaan monia etuja, ja etenkin asianomistaja hyötyy siitä. Tuomioistuimella on kuitenkin mahdollisuus erottaa yksityisoikeudellinen vaatimus käsiteltäväksi erillään riita-asiasta. Tutkimuksessa selvitetään, minkälainen oikeussuojakeino adheesioprosessi on ympäristörikoksen vahingonkärsijöille. Tutkimuksen laajempana teemana ovat oikeudenmukainen oikeudenkäynti, todellinen pääsy oikeuksiin ja tuomioistuimeen sekä kollektiiviset, suurelle joukolle kuuluvat oikeudet ja niihin perustuvat vaatimukset. Tutkimuskysymykset voidaan jakaa kahteen osioon. Ensimmäisessä osiossa tulkitaan lainopin metodein adheesiota koskevia säädöksiä ja tarkastellaan sitä, millä edellytyksillä ympäristörikoksen asianomistajan vaatimukset voidaan käsitellä adheesiossa ja millä edellytyksillä syyttäjä voi ajaa niitä. Erityinen painopiste tulkinnassa on lain rikosasioiden oikeudenkäynnistä 3 luvun 3 §:ssä, jonka mukaan tuomioistuin voi erottaa asiat. Tutkielman toinen osio koostuu lyhyestä empiirisestä tutkimuksesta, jonka aineistona on vuosien 2015 ja 2016 käräjäoikeuksien tuomiot rikoslain 48 luvun ympäristörikoksista. Aineistosta tutkitaan yksityishenkilöiden esittämiä yksityisoikeudellisia vaatimuksia ja esitetään tilastollisia ja sisällöllisiä tuloksia. Tutkimuksen kohteena on monioikeudenalainen ongelma. Tutkimuksen viitekehyksen rakentamiseksi alkuluvuissa käsitellään oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ja oikeuksiin pääsyä. Riita-asioiden oikeudenkäyntikulut ovat kasvaneet alioikeusuudistuksen jälkeen huomattavasti 2000-luvulla ja kuluriski muodostaa tällä hetkellä todellisen esteen tavallisen kuluttaja-palkansaajan oikeuksiin pääsyyn. Tutkimuskohteena olevia ympäristörikoksia käsitellään tunnusmerkistöjen ja niillä aiheutettujen vahinkojen osalta. Ympäristörikosten suojeluobjekti on kollektiivinen oikeushyvä, mikä osaltaan vaikeuttaa esimerkiksi asianomistajan määrittelyä. Rikoksella aiheutetun vahingon korvaamiseksi on myös useita keinoja. Tutkimuksen johtopäätöksinä todetaan, että adheesioperiaatteen soveltamisalaa ei voi tulkinnan avulla laajentaa lainsäätäjän tarkoituksen vastaiseksi. Säädöksen perusteella juttujen erottamisen tarkoituksenmukaisuusharkinnassa arvioidaan lähinnä vastaajan ja tuomioistuimen näkökulmista yhteiskäsittelylle aiheutuvia haittoja ja etuja. Adheesioprosessi toimii ympäristörikoksen vahingonkärsijän kohtuullisena oikeussuojakeinona vain, jos vaatimukset ja niiden tueksi tarvittavat seikat eivät vaikeuta syyteasian ajamista. Empiirisen aineiston perusteella Suomessa esitetään melko vähän yksityisoikeudellisia vaatimuksia ympäristörikoksissa. Asianomistajien lukumäärä jää myös kovin pieneksi: kollektiivisia massajuttuja oli aineistossa vain yksi, Talvivaara. Tutkimuksessa esitetään keinoja, joilla asianomistaja voi parantaa asemiaan voimassa olevassa adheesioprosessissa, ja keinoja, joilla oikeustilaa voisi kehittää niin, että ympäristörikoksen asianomistajien pääsy oikeuksiin helpottuisi.