Browsing by Author "Paljakka, Vivi"

Tutkielmani aiheena on vakuutuksen kaksinaisulottuvuus: se on samanaikaisesti sekä sopimus että tuote. Vakuutus on sopimus, joka koostuu tavallisesti joukosta vakioehtoja. Vakuutus on kuitenkin miellettävissä myös tuotteeksi, hyödykkeeksi jota myydään ja markkinoidaan liiketoiminnallisin tavoittein. Pakottava lainsäädäntö, erityisesti vakuutussopimuslaki, sääntelee yhdessä yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden kanssa vakuutuksen sopimusulottuvuutta mutta vaikuttaa myös vakuutustuotteen sisältöön. Tutkimuskysymyksenäni on arvioida, vaikuttaako vakuutuksen tuoteluonne sen sopimusoikeudelliseen arviointiin. Jos tällainen yhteys löytyy, jää selvitettäväksi, millaisin painotuksin se näkyy vakuutussopimuksen tulkintaa, sovittelua ja sopimuksen oikeaa sisältöä koskevissa kysymyksissä. Tarkastelen tutkimuskysymystä vakuutustuotteen kannalta, tuotenäkökulmasta. Aluksi tarkastelen vakioehtojen merkitystä joukkomittaisessa vakuutustoiminnassa sekä vakioehtojen sitovuuskysymyksiä. Jatkan käsittelemällä vakuutuksenottajan tiedollisen aseman turvaamista sekä vakuutussopimuslain 5 ja 9 § mukaisen vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuuden että yllättävien ja ankarien sopimusehtojen korostamisvaatimusta koskevan opin kannalta. Vakuutusturvan rajoitukset, rajoitusehdot, ilmentävät jo lähtökohtaisesti tuotenäkökulmaa, koska niiden avulla määritetään tuotteen olennainen sisältö. Vakiintunutta ja tavanomaista rajoitusehtoa ei ole katsottu sellaiseksi ankaraksi ja yllättäväksi ehdoksi, joka ei ilman erityistä huomauttamista sido vakuutuksenottajaa. Sen sijaan tiedonantovelvollisuutta käsittelevät erityislain säännökset koskevat myös rajoitusehtoja. Ellei tarpeellisia tietoja vakuutusturvan olennaisista rajoituksista ole annettu, vakuutustuotteen sisältö voi kahdenvälisesti muuttua vastaamaan sitä, mitä vakuutuksenottajalla oli perustellusti aihetta käsittää. Tuotenäkökulma ilmenee eräänlaisena myyjänvastuuna, jossa myyjätahon tuottamusta ei vaadita. Laajemmin ymmärrettynä vakuutussopimuslain säännökset turvaavat yleisön luottamusta vakuutusmarkkinoihin ja turvaavat markkinoiden toimintaedellytyksiä. Tämän jälkeen esittelen melko laajasti vakuutussopimuksen tulkinnan lähtökohtia, sanamuodonmukaista tulkintaa, rajoitusehtojen suppeaa tulkintaa sekä vakioehtojen tulkintainstrumentiksi kehittynyttä epäselvyyssääntöä. Epäselvyyssäännön merkitys nimenomaan vakuutussopimusten tulkinnassa on suuri. Pyrin osoittamaan, että käytössä olevat tulkintaperiaatteet heijastavat lähtökohtaisesti vakuutuksen tuoteluonnetta ja että niiden ensisijainen tehtävä on täsmentää vakuutustuotteen sisältö. Näin turvataan paitsi vakuutusmatemaattiset riskilaskelmat myös vakuutuksenottajan perustellut odotukset. Markkinoiden toiminnan kannalta niiden keskinäinen tasapaino on tärkeää. Vakuutusehdon sovittelukynnys on ollut ja on edelleen melko korkea. Korkeimman oikeuden perusteluissa todetaan nimenomaisesti, ettei sovittelulla ole tarkoitus laajentaa vakuutusturvaa yli selvästi sovitun. Jos saatavilla on kattavampi ja kalliimpi vakuutus, vaikuttaa siltä, etteivät mittavatkaan menetykset johda sovittelua edellyttävään kohtuuttomuuteen. Sovittelun roolina on olla aivan viimesijainen, kestämättömän kohtuuttomuuden torjuntainstrumentti. Tuotenäkökulmasta käsin totean, että korkean sovittelukynnyksen tarkoitus on varmistaa eritasoisten ja erihintaisen vakuutusten tarjonta markkinoilla ja mahdollistaa vakuutustuotteeseen liittyvän riskin määrittäminen. Halu turvata eritasoisten vakuutustuotteiden tarjonta voi joskus näyttäytyä erikoisena sarjana tiettyä aihepiiriä koskevia vakuutusoikeudellisia ratkaisuja. Toivottuun lopputulokseen pyritään määrätietoisesti jopa huolimatta säädösympäristön muutoksista tai kuluttajaan ja kuluttajaan rinnastettaviin vakuutuksenottajiin nähden pakottavista vakuutussopimuslain säännöksistä. Esimerkkinä tällaisesta kehityskulusta esittelen hirvieläimen väistövahinkojen korvaamista ja vapaaehtoisia autovakuutuksia koskevan kokonaisuuden. Johtopäätöksenä totean, että vakuutuksen käsittäminen pelkkänä sopimuksena ei riitä selittämään vakuutusten arvioinnin vakiintuneita käytäntöjä ja erityispiirteitä. Esitän, että vakuutuksen tuoteulottuvuus vaikuttaa perustavasti vakuutussopimuksen tulkintaan ja sovitteluun ja että useimmissa käytännöissä taustalla vaikuttaa tarve määrittää selvästi riski, jonka vakuutuksenantaja ottaa kannettavakseen. Nämä käytännöt voivat joskus taipua vakuutussopimuslain pakottavien säännösten edessä.