Browsing by Author "Puusa, Marika"

Tutkielmassa tarkastellaan hallintolain 34 §:n, eli niin sanotun kuulemispykälän toteutumista mielenterveyslain mukaisesta tahdosta riippumattomasta hoidosta päätettäessä ja sen suhdetta mielenterveyslain omaan kuulemispykälään. Tähän liittyvää problematiikkaa tarkastellaan ensisijaisesti mielenterveyslain 3 ja 4 luvussa tarkoitettujen niin sanottujen kriminaalipotilaiden, eli mielentilatutkimukseen määrättyjen, kannalta. Aihe on käytännönkin kannalta merkityksellinen, sillä uuden mielenterveyslain valmistelu on ollut esillä jo jonkin aikaa ja kuulemista koskeva sääntely ja ohjeistus on aiemmin ollut jossain määrin puutteellista. Kuulemiskysymykset ovatkin toivottavasti yksi uutta lakia valmisteltaessa esiin nouseva seikka. Tämän ongelman ratkaisemisessa ei voida tukeutua pelkästään hallintolain kuulemispykälän tulkintaan, vaan on pyrittävä paremmin ottamaan huomioon mielentilatutkittavien erityislaatuinen tilanne ja olosuhteet, jotka monilta osin poikkeavat hallinnon asiakkaan asemasta tyyppitilanteissa. Tutkielman alussa tarkastellaan tutkimuksen aihetta koskevia perustuslain, hallintolain ja mielenterveyslain säännöksiä, näiden taustoja ja niissä ilmeneviä ongelmia Tämän lisäksi aihetta tutkitaan kahden erityiskysymyksen kautta: mitkä ovat mahdollisuudet poiketa kuulemisvelvollisuudesta ja mitä tapahtuu, jos kuulemisvelvollisuus laiminlyödään täysin, tai jos kuuleminen ei toteudu sille asetettujen sisällöllisten vaatimusten mukaisesti. Tutkielmaa varten olen myös saanut mahdollisuuden tutkia mielentilalausuntoja terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksella. Tarkastelun kohteena ovat olleet mielentilalausunnot vuosilta 1988-1989, 1991-1992 ja 2012-2013. Tutkielman tavoitteena on selvittää kuulemiselle asetettuja yleisiä vaatimuksia ja sitä, miten niitä tulisi soveltaa erityishallinto-oikeuteen kuuluvan tahdosta riippumattomasta hoidosta päättämisen osalta. Tavoitteena on tuoda esille etenkin sitä problematiikkaa, joka liittyy mielenterveyslain mukaisen päätöksenteon kohteena olevien henkilöiden erityisasemaan ja nostaa esille tämän tuomia haasteita kuulemiselle. Tutkielmassa nostetaan esille monia kuulemisessa käytännössä esiintyviä ongelmia. Täysin selviin ja yksiselitteisiin lopputuloksiin on kuitenkin vaikea päätyä, sillä kysymys siitä, millainen kuuleminen todella täyttäisi perustuslain asettamat vaatimukset, turvaisi tutkittavien oikeusturvan ja huomioisi kuitenkin tutkittavien edun parhaiten, vaatisi laajempaa tutkimusta myös lääketieteelliseltä kannalta. Läpi tutkielman esitän kuitenkin myös omia näkökantojani ja tuon esille seikkoja, joita nähdäkseni erityisesti tulisi huomioida kuulemistilanteiden lainmukaisuutta arvioitaessa.