Browsing by Author "Saarela, Eppu"

Suomalaisen ravintolatutkimuksen valtavirta on keskittynyt kuvaamaan yökerhoa viiteryhmien elämäntapojen ja heidän elämässään laajemmin vaikuttavien arvo-orientaatioiden kautta, jotka ovat perustuneet viiteryhmän sosioekonomiseen luokka-asemaan ja kulttuurisiin itseidentifikaatioihin. Yökerhon sisällä tapahtuvat asiat on nähty viiteryhmien ominaisuuksien konkreettisina heijastumina tai ravintolan funktioina suomalaisessa yhteiskunnassa. Uusimmassa ravintolatutkimuksessa yökerho on yksi ravintolan tyyppi, jossa on tarkoitus bilettää eli pitää hauskaa nuorille, kaupungissa asuville aikuisille tärkeällä ja ilmaisuvoimaisella tavalla. Yökerhon tanssilattia on biletyksen rituaalisiin huippuhetkiin kytkeytyvä alue, jossa toisiinsa tukeutuvat bilettäjät saavat voimakkaita yhteenkuuluvuuden tunteita tanssiessaan ja hassutellessaan yhdessä. Etnografisessa tapaustutkimuksessani tarkastelen Erving Goffmanin teoriaperinteeseen tukeutuen yökerhon tanssilattiaa jaetun läsnäolon julkisena tilana, jonne saapuessaan yksilöt muodostavat meneillään olevasta tilanteesta käsityksen seuraamalla muiden tanssilattialla olevien toimintaa. Samalla he asettuvat keskenään vuorovaikutusjärjestykseen, joka säätelee ihmisten keskinäisiä sopivia ja ei-sopivia tekoja. Jaetun läsnäolon julkisissa tiloissa on jatkuva kasvokkaisen kohtaamisen mahdollisuus ja riski. Kysyn, millaisia porukoita tanssilattialle muodostuu, miten porukoita ylläpidetään, ja kuinka ne toimivat suhteessa toisiinsa? Millä eri tavoilla kohtaamisen riski vaikuttaa tanssilattialla toisille lähetettyihin viesteihin, jotka voidaan tulkita kutsuiksi ja ehdotuksiksi. Sen lisäksi kysyn, miten vuorovaikutusjärjestyksestä seuraavat odotukset, velvollisuudet ja oikeudet jakautuvat yökerhon tanssilattialla ja millainen moraalinen yhteisö tästä muodostuu? Tutkimuksen aineisto on kerätty etnografisen havainnoinin avulla seitsemässä Helsingin ja Tampereen eri tyyppisissä yökerhoissa yli 35 havainnointitunnin aikana. Tutkimuksessani osoitan, että yökerhon tanssilattialla syntyy porukoita kolmelle vuorovaikutustasolle ja tanssijoille tärkein taso on heidän kohtaamisensa oman ensisijaisen kohtaamisensa kanssa, jossa kaksi tai useampaa ihmistä tanssivat keskihakuisesti ja toisiinsa sitoutuneina. Toiseksi osoitan, että tanssilattialla on paljon kutsuja, ehdotuksia ja myös lähestymisiä, jotka eivät välttämättä johda ainakaan kohtaamiseen vaan turvallisinta on jättää kutsu huomioimatta tai hylätä se tanssilattiatilanteelle sopivalla tavalla. Tanssilattian lähestymiset edellyttävät monimutkaisen näköisiä rituaalisia vuorotteluja, joissa lähestyjä varmistelee useammille tavoilla kohtaamisen aloittamisen sopivuutta. Viimeiseksi osoitan, että tanssilattialle muodostuu joukko tai joukkojen ryhmä, jonka edustajat toimivat useimmiten sopuisasti ja tehokkaasti. Tanssilattian odotukset, velvollisuudet ja oikeudet eivät silti jakaudu tasaisesti. Yksin tanssivat ihmiset ja naiset näyttävät olevan muita haavoittuvaisemmassa asemassa.