Browsing by Author "Saario, Kaisa"

Journalistinen objektiivisuus on viimeisenä kolmena vuosikymmenenä kohdannut yhä kiihtyvää kritiikkiä – se on jopa päädytty poistamaan monista eettisistä koodistoista. Objektiivisuuden perinteisen, positivismista ponnistavan määritelmän päivittäminen nopeasti muuttuviin sosioekonomisiin ja kulttuurisiin konteksteihin ei ole onnistunut. Tämän pro gradu -työn teoreettinen viitekehys lähtee liikkeelle siitä, että ammattieettisen teorian ja käytännön ammattinormin erottamisen sijaan journalistisen objektiivisuuden hahmottamisen tulisi lähteä siitä journalistisesta kulttuurista ja paikallisemmasta toimituskulttuurista, jossa sitä ylläpidetään ja tuotetaan. Mikäli kontekstisidonnaisuus ei saa ansaitsemaansa painoarvoa, objektiivisuuden moniulotteisuus ja monimutkaisuus näyttäytyvät helposti journalismin uskottavuutta rapauttavina tekijöinä sen sijaan, että nämä ominaisuudet nähtäisiin voimavarana ja lähtökohtana objektiivisuuden ja journalismin suhteen pohtimiselle. Työssä hahmotetaan käsitys objektiivisuudesta journalismin ja sen sidosryhmien välisenä kontekstisidonnaisena sopimuksena, joka rakentuu journalistien ja kyseisten sidosryhmien välisessä sosiaalisessa toiminnassa. Työssä tarkastellaan suomalaisen journalistisen kulttuurin ja objektiivisuuden kontekstia ja selvitetään, millaisena objektiivisuuden sopimus 2010-luvun suomalaisessa toimituskulttuurissa näyttäytyy, mitä kaikkia tekijöitä ja elementtejä siihen liittyy, sekä miten se suhteutuu käsitykseen journalistin roolista. Tämän taustaksi työssä kysytään, miten nykyjournalistit ylipäätään ymmärtävät objektiivisuuden, ja miten he käsittävät sen osana työtään. Aineistona on seitsemän puolistrukturoitua Helsingin Sanomien entisen ja nykyisen journalistin haastattelua, joita on analysoitu situational analysis -menetelmällä. Analyysin tuloksena työn keskeisiä johtopäätöksiä ovat: 1) Journalistien, yleisöjen ja lähteiden välinen objektiivisuuden sopimus 2010-luvun suomalaisessa toimituskulttuurissa perustuu avoimuuteen. Avoimuus on korostunut etenkin digitalisoitumisen ja sosiaalisen median myötä, kun toimitusprosessit ja journalismin lähteet ovat yhä useammin kenen tahansa julkisesti tarkasteltavissa. 2) Yleisön rooli objektiivisuuden kokemuksen muodostumisessa on voimistunut digitalisoitumisen ja uutisten sirpaloitumisen myötä. Kuvitelluilla yleisöillä on nykyisessä mediamaisemassa yhä enemmän vaikutusta toimitusprosesseihin. 3) Toimituskulttuurin merkitys objektiivisuuden syntymisessä on suuri, ja sen kautta toimittajan subjektiivisuus voidaan nähdä voimavarana. Kun objektiivisuus toimituskulttuurin raamien sisällä annetaan subjektin muodostettavaksi, monista subjektiivisuuksista syntyvä lopputulos on niin lähellä objektiivista kuin mahdollista. 4) Objektiivisuus ei ole journalistille pysyvä, staattinen ideaali, vaan liukasreunainen ja muuntautumiskykyinen, erilaisille vaikutteille alisteinen, alati kehittyvä hahmottamisen tapa. Perinteinen, positivistinen objektiivisuuskäsitys katsotaan toimimattomaksi, mutta se voi silti toimia alustana, johon nykyjournalistit projisoivat objektiivisuuden monimutkaisuudesta ja monitulkintaisuudesta kumpuavia ongelmakohtia.