Browsing by Author "Takala, Sara"

Kysymykset pahan sekä siitä aiheutuvan inhimillisen kärsimyksen olemassaolosta, tarkoituksesta ja oikeutuksesta ovat vuosituhansien saatossa muodostaneet perustavanlaatuisen uhan kristilliselle käsitykselle kaikkivoivasta, kaiken tietävästä ja täydellisen hyvästä Jumalasta. Uskonnonfilosofisissa pyrkimyksissä ratkaista maailman pahuuden ja Jumalan hyvyyden välinen ristiriita on sovellettu pääasiassa kolmea linjaa, joista kirkkoisä Augustinuksen vapaan tahdon puolustus on perinteisesti hallinnut länsimaisen kristillisen teologian parissa aiheesta käytyä keskustelua. Moderni uskonnonfilosofia on kuitenkin 1900-luvulla haastanut tämän augustinolaisen perinteen muun muassa erilaisten kärsimyksen kasvattavaa vaikutusta korostavien sielunmuokkausteodikeoiden sekä maailmankaikkeuden luonnolliseen järjestykseen vetoavien luonnonlakiteodikeoiden muodossa. Tämä tutkielma käsittelee yhdysvaltalaisen uskonnonfilosofin Eleonore Stumpin niin sanottua narratiivista teodikeaa osana modernia uskonnonfilosofista keskustelua pahan ja kärsimyksen ongelmasta. Vuonna 2010 julkaistussa teoksessaan "Wandering in Darkness. Narrative and the Problem of Suffering" Stump yhdistää asiantuntemuksensa Tuomas Akvinolaisen ajattelusta moderniin uskonnonfilosofiaan ja kärsimyksen ongelmaan muodostaen näiden teemojen kautta oman vastauksensa kysymykseen siitä, millä oikeudella hyvä Jumala sallii kärsimyksen maailmassa. Stumpin ajattelussa kärsimyksen lähteenä ovat joko ihmisen omat subjektiiviset halut, eli sydämen toiveet, tai sellaiset kokemukset, jotka jollakin tavalla heikentävät ihmisen mahdollisuuksia kukoistaa parhaana mahdollisena itsenään. Tässä tutkielmassa esitellään Stumpin narratiivista teodikeaa niiden kahden osa-alueen kautta, joiden varaan se rakentuu ja jotka antavat sille sen modernin teodikeakeskustelun valossa ainutlaatuiset piirteet. Ensinnäkin Stumpin teodikean pohjana ovat Akvinolaisen käsitykset rakkaudesta ja ihmisen suhteesta Jumalaan sekä ajatus tämän jumalallisen suhteen täydellistymisestä ihmisen kukoistuksena ja suurimpana mahdollisena hyvänä, joka ihmistä voi tässä tai tuonpuoleisessa elämässä kohdata. Toiseksi Stumpin teodikea rakentuu sellaisen narratiivisen metodin kautta, jonka ytimessä on ajatus tarinoiden välittämästä luonteeltaan ei-propositionaalisesta tiedosta sekä ihmisen ja Jumalan välisen suhteen valottamisesta toisen persoonan kuvausten kautta. Raamatunkertomukset Jobista, Simsonista, Abrahamista ja Betanian Mariasta muodostavat Stumpin metodissa matkan sellaiseen todellisuuteen, jossa Jumalan ja kärsimyksen olemassaolo voidaan sovittaa yhteen Akvinolaisen filosofian valossa. Stumpin narratiivinen teodikea perustuu ajatukselle siitä, että rakkaudessaan ihmiseen Jumala sallii ihmisen kärsimyksen, jos voi sen avulla tuoda tämän lähemmäs itseään. Stumpin teodikeassa kärsimys liittyy siis vahvasti ihmisen kehitykseen kohti kukoistusta parhaana mahdollisena itsenään. Näin ollen Stumpin teodikeassa voidaan nähdä sielunmuokkauksellisia piirteitä, ja modernissa teodikeakeskustelussa se asettuukin lähinnä sielunmuokkausteodikeoiden kategoriaan. Vaikka Stumpin teodikeaan liittyy erinäisiä ongelmia, on se näistä puutteistaankin huolimatta kokonaisuudessaan antoisa modernille teodikeakeskustelulle. Modernin uskonnonfilosofian valossa Stumpin teodikeassa poikkeuksellista on sen narratiivinen metodi sekä se, että se pyrkii vastaamaan kärsimyksen ongelmaan syllogismeja syvällisemmällä tasolla ja perustuu keskiaikaiseen filosofiaan ja maailmankuvaan.