Browsing by Author "Tikka, Katja"

Ruotsissa perustettiin vuonna 1729 yhdistynyt Sukellus- ja pelastuskomppania, joka jakautui kahteen alaosastoon: Eteläiseen ja Pohjoiseen komppaniaan. Organisaatio toimi Amiraliteettikollegion alaisuudessa ollen sille ilmoitusvelvollinen toiminnastaan. Tutkielmassa pohjustetaan aihetta kartoittamalla ensin meripelastuksen historia ennen vuotta 1729, jonka jälkeen selvitetään komppanian perustamisen syitä ja sitä miten organisaatio rakennettiin ja mihin suuntaan se alkuvuosikymmeninään kehittyi. Tutkimustavoitteena on lisäksi tutkia, keitä tai mitä komppania palveli ja minkälaisia reaktioita se herätti ympäristössään. Ruotsin Sukellus- ja pelastuskomppaniaa on tutkittu vähän, eikä organisaationa käytännössä ollenkaan. Siksi on oleellisen tärkeää selvittää perusteellisesti millaisten säädösten puitteissa komppania toimi, millainen virkamiesorganisaation se tarvitsi toimiakseen ja millaisin työvälinein pelastustöitä tehtiin. Tutkimusaineistona on käytetty pääasiassa alkuperäislähteitä, kuten valtiopäiväkertomuksia ja -päätöksiä, laki- ja säädöskokoelmia, Amiraliteettikollegion alaisuudessa olevia sukellusasiakirjoja sekä merenkulkuun, luotsi- ja tullitoimintaan liittyvää kirjallisuutta. Tutkimuksesta selviää, että yhdistynyt Sukellus- ja pelastuskomppania perustettiin suuren pohjan sodan jälkeen, kun Ruotsi oli menettänyt Itämeren herruuden. Itämeren laivaliikenteen painopiste oli siirtynyt yhä vahvemmin Pietari-Hollanti linjalle, jossa kulki suolan ja puutavaran lisäksi arvolastia vaikkapa Pietarin palatseihin. Komppanioiden toiminta perustui privilegioon eli yksinoikeuteen pelastaa merihätään joutuneita aluksia ja sen lasteja. Eteläinen komppania oli toiminut jo aiemmin hajanaisemmin, kunnes vuonna perustettiin 1729 Pohjoinen komppania ja siihen liitettiin myös Ruotsin eteläiset osat. Tästä alkoi myös aktiivinen valtiopäiväkeskustelu privilegioiden jatkamisesta ja sukelluspalkkioiden määrästä sekä komppanian virkamiesten liian omaehtoisesta palkkioiden lunastustavasta. Lähes jokaisilla valtiopäivillä tarkennettiin voimassaolevia sukellussäädöksiä, mikä vankensi vaiheittain myös komppanian asemaa. Viimeistään 1760-luvulla säädökset olivat tarpeeksi kattavia erilaisia käytännön tilanteita varten. Komppanian toiminnan luonne oli aluksi tiukasti kruunun valvonnan alaista merkantilismin hengen mukaisesti. Käännekohta koko komppanian toiminnassa oli, kun Eteläisen komppanian sukelluskomissaari Petter Pihl anoi valtiopäivillä lupaa huutokaupata ulkomaalaisen aluksen rahdin. Pihl vetosi 1740-luvulla Pohjoisen komppanian alueella tapahtuneeseen samankaltaiseen, mutta ilmeisesti vaatimattomaan huutokauppaan. Huutokauppaluvan turvin koko komppanian toiminta alkoi pohjautua yhä enemmän pelastettujen laivojen lastin takavarikointiin, kunnostamiseen ja huutokauppaamiseen, jonka jälkeen komppania lunasti sukelluspalkkionsa huutokaupan tuloista. Tätä aiemmin komppania oli ottanut oman prosentuaalisen osansa suoraan pelastetusta lastista tavaran muodossa, mikä oli aiheuttanut tyytymättömyyttä pelastetun laivahenkilökunnan kesken. 1760-luvulla Pelastuskomppanian käytännöt olivat vakiintuneet siten, että komissaarit johtivat toimintaa kotikaupungeistaan ja rannikko- ja saaristopitäjissä toimi alempaa virkamiehistöä, kuten rantavouteja. Komissaarit olivat kaupunkien silmäätekeviä henkilöitä, esimerkiksi raatimiehiä ja laivanvarustajia. Kaupunkien raatihuoneilla pidettiin komppanian huutokauppoja ja koko taloudellinen toiminta oli komissaarien hallinnassa. Alkuvuosien nöyrä työskentely amiraliteettikollegion alaisuudessa oli vaihtunut komissaarien itsetietoiseksi toiminnaksi tavoitteena yhä enemmän henkilökohtaisen omaisuuden kasvattaminen. Loppupäätelmänä todetaan, ettei komppania palvellut suoranaisesti merihätään joutunutta laivaliikennettä, vaan sen toimintaa ohjasivat taloudelliset päämäärät. Tämä synnytti eriskummallisen ja ristiriitaisen tilanteen toiminnan motivaatioiden ja moraalisten kysymysten suhteen. Kuitenkaan Ruotsin valtiolla ei ollut tarjota muunlaista mallia meripelastustoiminnan organisoimiseksi, vaikka valtiopäivillä käsiteltiin yhä uudelleen yksinoikeuden peruuttamista ja muita valituksia. Sukellus- ja pelastuskomppaniat toimivat miltei sata vuotta, kunnes laivakannan kehitys 1830-luvulle tultaessa oli muuttanut komppanian toiminnan hyödyttömäksi.