Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by Author "Tikkanen, Heli"

Sort by: Order: Results:

  • Osa-aikatyöhön siirtyminen ja sen vaikutus vuosilomaan 
    Tikkanen, Heli (2014)
    Tutkimuksessa selvitetään työntekijän siirtymistä kokoaikaisesta, vakituisesta työstä osa-aikaiseksi työntekijäksi saman työnantajan palveluksessa sekä tämän siirtymisen vaikutusta vuosilomaan. Tutkimusmetodina käytetään lainoppia eli oikeusdogmatiikkaa. Työnantaja voi yksipuolisesti muuttaa kokoaikaisen työsuhteen osa-aikaiseksi työsuhteeksi työsopimuslain nojalla työnantajan heikon taloudellisen tilanteen perusteella joko pysyvästi osa-aikaistamisella tai tilapäisesti lomauttamalla. Työntekijän ja työnantajan sopimus on kuitenkin lainsäädännössä yleensä edellytys aiemmin sovitun työajan vähentämiselle. Ainakin osittain sopimuksen mukaisia ovat osa-aikaiset perhevapaat, osittainen opintovapaa, osa-aikainen sairauspoissaolo, osa-aikaeläke, osatyökyvyttömyyseläke sekä työaikalain 15 §:n mukainen osa-aikatyöstä sopiminen sosiaalista tai terveydellisistä syistä. Tutkimuksessa selvitetään, minkälaisia oikeuksia, velvollisuuksia tai rajoituksia työsuhteen osapuolilla on työntekijän siirtyessä osa-aikaiseksi työntekijäksi. Työssä tarkastellaan suomalaisen lainsäädännön lisäksi aiheeseen liittyvää EU-oikeutta, erityisesti osa-aikatyöntekijöiden syrjintäkieltoa sekä pro rata temporis -periaatetta. Kokoaikaisen työntekijän siirtyessä osa-aikaiseksi työaika lyhenee, jolloin palkka yleensä pienenee samassa suhteessa. Työajan ja palkan muutoksilla on puolestaan vaikutuksia työntekijän vuosilomaoikeuteen. Kokoaikaisena työntekijänä jo ansaittua vuosilomaa ei voida vähentää henkilön siirtyessä osa-aikaiseksi työntekijäksi. Pro rata temporis -periaatetta voidaan soveltaa vain osa-aikaisen työskentelyn ajanjaksolta ansaittavaan vuosilomaan. EU-oikeuskäytännön mukaan osa-aikaisen työntekijän työajan ja vuosiloman pituuden on oltava vähintään samassa suhteessa kuin kokoaikaisen työntekijän työaika ja vuosiloma. Asianmukaisesti myönnetty sairausloma ei kuitenkaan saa vähentää vuosilomaoikeutta. Vuosilomalaissa on EU-oikeudesta poiketen rajoitettu sairausloman laskemista työssäolon veroiseksi ajaksi. Työntekijään sovellettava loman ansaintasääntö voi muuttua kesken lomanmääräytymisvuoden, jos sovittu työaika muuttuu muuten kuin tilapäisesti. Tilapäiseksi laskettavalle työaikamuutokselle ei kuitenkaan ole laissa tarkkaa aikarajaa. Lähtökohtaisesti lomautus katsotaan aina tilapäiseksi muutokseksi. Vuosilomapalkka lasketaan eri tavoin riippuen sovellettavasta loman ansaintasäännöstä, palkanlaskentatavasta sekä siitä, onko työntekijä vielä osa-aikatyössä lomanmääräytymisvuoden päättyessä. Lisäksi työssäolon veroisen ajan sekä vuosilomapalkan laskennassa osalomautusta, osa-aikaista perhevapaata, osa-aikaista sairauslomaa sekä osittaista opintovapaata koskevat omat erityissäännökset. Tutkimuksen mukaan saman verran lomanmääräytymisvuodessa työtä tekevät osa-aikatyöntekijät, joiden työaikajärjestelyt ja palkan laskentatapa on toteutettu eri tavalla, voivat vuosilomalain perusteella ansaita erimittaisen vuosiloman sekä erilaisen vuosilomapalkan. Eri osa-aikatyömuotoja koskevat erityissäännökset vielä lisäävät eroja eri osa-aikatyöntekijöiden välillä. Osa-aikatyömuotojen erilainen kohtelu voi kuitenkin olla perusteltua asiallisista ja hyväksyttävistä syistä, ja siten olla myös EU-oikeuden mukaista. Sen sijaan yhtä paljon työtä lomanmääräytymisvuoden aikana tekevät työntekijät, joilla on sama osa-aikaisuusperuste mutta erilainen työaikajärjestely, voivat saada vuosilomalain säännösten perusteella erilaisen vuosilomaoikeuden, ja tämän ei voida katsoa olevan yhdenvertaisuus- eikä neutraali-suusperiaatteen mukaista.
  • Polyamoria : monisuhteisuuden rajat ja käytännöt 
    Tikkanen, Heli (2016)
    Tutkielmassa selvitetään sitä, onko polyamorilla suhteilla havaittavissa jotain jaettua muotoa. Tämän lisäksi se selvittää sitä, minkälaiset ymmärryksen rajat mahdollista muotoa ylläpitävät. Polyamorisiin suhteisiin lukeutuu hyvin kirjava joukko erilaisia läheisiä, intiimejä, seksuaalisia ja romanttisia ihmissuhteita. Deborah Anapol (1997) on kuvaillut polyamorian idean ytimen löytyvän ajattelutavasta, jossa rakkaudelle halutaan antaa kaikki vapaus ja mahdollisuus kehittyä ilman erillisiä rajoituksia. Kuvauksen avoimuus ja rajoitusten uupuminen tekee polyamorisen suhteen erittelystä vaikeaa. Toisen määritelmän mukaan polyamorisilla suhteilla viitataan intiimeihin, seksuaalisiin ja romanttisiin suhteisiin, joissa on kaikkien yhteisymmärryksestä enemmän kuin kaksi osapuolta tai vaihtoehtoisesti suhteeseen, jonka kahdella osapuolella on rinnakkain useampia rakkaus- tai seksisuhteita (www.polyamoria.fi/tietoa-polyamoriasta/). Tämä määritelmä ei puolestaan tavoita kaikkia polyamorisiksi koettuja ja miellettyjä käytäntöjä. Polyamorinen keskustelu on syntynyt osana 1960 ja – 70–lukujen taitteessa tapahtunutta seksuaalista vallankumousta ja sen juuret ovat jäljitettävissä Yhdysvaltoihin (Haritaworn, Lin, Klesse 2006, 518). Polyamoriaa koskettavan kirjallisuuden mukaan polyamoria tuo vaihtoehtoja pakollisen monogamian tilalle. Kriittinen polyamorian tutkimus huomauttaa polyamoriaa koskettavan tutkimuksen jakautuneen kahteen leiriin. Yhtäältä tutkimuksiin, jotka suhtautuvat polyamoriaan radikaalina omalakisena suhdemuotona, toisaalta tutkimuksiin, jotka korostavat polyamoristen suhteiden rajoittuneisuutta ja näkevät polyamoristen käytäntöjen edelleen vahvistavan hetero- ja homonormatiivisuutta. (Barker & Langdridge 2010, 4.) Oma tutkimukseni pyrkii asettumaan tähän väliin tarkastelemalla sitä, miten mono-normatiivisuuden rikkominen määrittää osaltaan polyamoristen suhteiden muotoa sekä niitä tekijöitä, jotka polyamorisia ja yksiavioisia suhteita yhdistävät. Tutkielma keskittyy suhteen muotoon ja sitä ympäröivään ymmärrykseen osana länsimaista rakkautta koskettavaa diskurssia ja rajaa ulkopuolelleen eriarvoistavat rakenteet. Tutkittavaa ilmiötä määrittävä ymmärryksen muoto näkee suhteen muodostuvan kahden tasavertaisen yksilön välille. Tutkielman analyyttinen tarkastelu ammentaa läheissuhteiden tutkimuksen relationaalisesta (Finch 1989, Morgan 1996, Smart 2007) sekä konfigurationaalisesta tutkimusotteesta (Castrén 2014). Tutkielma näkee yksilöllistymiskeskustelun (Giddens 1993, Beck & Beck-Gernsheim 1995, Bauman 2003) asettuvan osaksi sekä läheissuhteiden sosiologista keskustelua, että polyamoriaa koskettavaa kirjallisuutta ja tutkimusta. Parisuhde on tärkeässä roolissa, jonka käsittelyssä korostuvat Kaisa Ketokiven (nykyinen Kuurne) havainnot suhteiden kategorisuudesta (Ketokivi 2010), sekä Jaana Maksimaisen terapeuttisen parisuhteen käsite (Maksimainen 2010a). Tutkielman teoreettista ajattelua ohjaa merkittävästi Georg Simmelin (1858–1918) formaali sosiologia. Tarkastelun keskiössä on polyamorinen suhde, jonka sisältä muodostuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa jaettuina muotoina (Simmel 1950, 41). Tutkimusaineisto koostuu kahdeksasta teemahaastattelusta, joita käsittelen narratiivisen analyysin avulla. Tutkimuksen perusteella polyamorian ja polyamorisen suhteen muotoa määrittää polyamorinen vapaus, joka ilmeni pitkälti asettumisena mono-normatiivisuutta vastaan. Yhteisymmärrys vapaudesta toi suhteisiin myös tarkan paikallisen sopimisen elementin, joka myötä yksilöllisiä tarpeita vastaavien moninaisuuksien eritellyistä muodoista neuvoteltiin hyvinkin yksityiskohtaisesti.

Yhteystiedot

HELSINGIN YLIOPISTO