Browsing by Author "Tuomi-Mark, Hillamaria"

Tässä tutkielmassa tarkastellaan suomalaisissa lastenkodeissa ja perheryhmäkodeissa lapsena asuneiden aikuisten elämäntarinoita, ja lastensuojelulaitoksen saamaa roolia niissä. Tässä tutkimuksessa näkökulma on lastensuojelulaitoksen merkityksessä osana elämäntarinaa, ja lastenkodissa ja perheryhmäkodissa asuneiden tarinoita tutkitaan rinnakkain. Kodin ulkopuolelle sijoitettuina asuvat maahanmuuttajalapset ovat vähän tutkittu ryhmä, kun taas perheryhmäkodeissa asuvia ala-ikäisinä turvapaikanhakijoina tulleita on tutkittu laajaltikin. Tutkimuksen teoreettinen tausta on narratiivisen ja dialogisen identiteetin teorioissa. Dialogisen tai moniäänisen identiteetin nähdään olevan erityisen keskeinen voimakkaan globalisaation aikana. Erityisesti maahanmuuton myötä aktiivisiksi tulevat uudet neuvottelut omasta identiteetistä. Näin identiteetti nähdään muuttuvana ja vastakohtaisuuksiakin sisältävänä. Sen kulloiseenkin muotoon liittyvät merkityksellisten toisten äänet, joita puhuja voi käyttää tukemaan identiteettiään tai kuvaamaan sen kyseenalaistetuksi tulemista. Maahanmuuttajat ovat myös Suomessa yhä keskeisempi lastensuojelun asiakasryhmä. Maahanmuuttajien kohtaaminen sosiaalityössä muovautuu kulloistenkin säännösten ja lakien mukaan. Esimerkiksi kulttuurisensitiivinen työtapa on nähty tarpeelliseksi maahanmuuttajataustaisten asiakkaiden kohtaamisessa, mutta se on myös saanut osakseen kritiikkiä. Tutkielmaa varten haastateltiin 10 henkilöä, jotka olivat muuttaneet lapsina Suomeen ja eläneet jonkin aikaa sijoitettuina lastenkotiin tai asuneet perheryhmäkodissa tultuaan maahan yksin alaikäisinä turvapaikanhakijoina. Haastateltavat olivat iältään noin 20 - 40 vuotiaita miehiä ja naisia. Heidän muutostaan Suomeen oli jo kulunut useita vuosia. Haastattelut tehtiin narratiivisen haastattelun periaatteita mukaillen, jolloin pääkysymykseksi muodostui haastateltavan vapaasti muodostama elämäntarina. Lastensuojelulaitokset näyttäytyivät tarinoissa paikkoina, jotka edustivat suomalaista kulttuuria ja elämäntapaa, perusturvallisuutta ja mahdollisuutta elää tavallisen nuoren elämää. Laitosten toimintatavat henkilöityivät tarinoissa voimakkaasti eri työntekijöiden ja lasten väliseen vuorovaikutukseen. Lastensuojelulaitos saattoi tarinoissa toiminnallaan tai työntekijöidensä kautta asettaa lapsen kasvatustoimien kohteena olevaan asemaan, tai tukea lapsen toimijuutta vastavuoroisen vuorovaikutussuhteen kautta. Nyt aikuisuudessa haastateltavat kuvasivat itseään esimerkiksi ammattilaisina itse valitulla alalla, tietyn elämäntavan edustajina tai yleisesti omiin asioihinsa vaikuttajina. Nämä identiteettiryhmät on mahdollista nähdä yksilöllisenä oman polun tavoitteluna, joka voi olla esimerkki individualistisesta diskurssista. Myös suhde nykyiseen asuinmaahan ja synnyinmaahan tuli identiteettipuheessa merkittäväksi, ja haastateltavat positioivat itseään eri tavoin suhteessa näihin kategorioihin. Identiteetin moniäänisyyteen liittyvä vastakohtaisuus ja muuntuvuus tulivat esiin erityisesti eri maihin ja kulttuureihin liittyvässä identiteettiipuheessa, vaikka moniäänisyyttä ilmeni myös muissa identiteettipositioissa. Perheryhmäkodit ja lastenkodit näyttäytyivät arjen tasolla varsin samankaltaisina, vaikka eroja tarinoihin tekivät haastateltavien henkilöhistoria: lastensuojeluasiakkuus tai alaikäisenä turvapaikanhakijana yksin maahan tulo olivat hyvin erilaisia konteksteja, joissa laitokseen tultiin asumaan. Kuitenkin juuri arki ja itsenäistymisvaihe olivat selkeitä yhtymäkohtia, kuten myös lastensuojelulaitoksen suomalaisuus suhteessa omaan taustaan.