Browsing by Author "Vuorikoski, Valtteri"

Tutkielmassa tarkastellaan japanilaista Kantai Collection -laivastosotapeliä ja siihen liittyvä mediakokonaisuutta (media mix) sekä kyseisen mediakokonaisuuden yleisön sen pohjalta tuottamia omakustanteisia fan fiction -teoksia. Kantai Collection -pelin eri versioiden lisäksi tarkastellaan samannimistä animaatiosarjaa, mutta viitataan myös sarjakuva- ja elokuvaversioihin. Fan fiction -teoksia tarkastellaan sekä määrällisesti (N=120) että laadullisesti (N=46). Tarkastelu on kaksivaiheinen. Ensiksi analysoidaan alkuperäisteosten tarinarakenteita ja diskursseja Tyynenmeren sodasta ja Japanin lähihistoriasta soveltaen Michel Foucault’n määrittämää diskurssianalyysia sekä Umberto Econ teoriaa avoimista ja suljetuista teoksista. Toisessa vaiheessa analysoidaan samoin laadullisin menetelmin, miten yleisön tuottamat fan fiction -teokset toisintavat alkuperäisteosten diskursseja. Fan fiction -teosten laajan sisällöllisen hajonnan johdosta tutkielmassa tarkastellaan niiden yleisluonnetta lyhyesti myös määrällisen sisällönanalyysin kautta. Tutkimuksen tavoite on selvittää, miten Kantai Collection -aiheisille teoksille omistautunut yleisö reagoi näitä kansallisesti kiistanalaisia teemoja käsitteleviin diskursseihin. Tutkielman teoreettinen kehys rakentuu kahdesta pääjuonteesta. Ensimmäinen niistä perustuu pääasiassa Hashimoto Akikon sekä Franziska Seraphimin analyyseihin ja teorioihin Tyynenmeren sotaa koskevan kollektiivisen muistin muutoksesta Japanissa. Tutkielmassa kysytään, miten havaitut diskurssit ilmentävät Hashimoton ja Seraphimin esittämää kollektiivisen sotamuiston hajaannustilaa, joka on tehnyt vaikeaksi välittää yhtenäistä kansallista identiteettiä uusille sukupolville. Toinen teoreettinen juonne perustuu keskeisesti Ōtsuka Eijin teoriaan mediakokonaisuuksien luomista mielikuvitusmaailmoista. Hänen teoriassaan useista toisiaan täydentävistä versioista, kuten peleistä, sarjakuvista ja animaatiosarjoista, koostuvat mediakokonaisuudet luovat katsojien mielikuvituksissa ”vaihtoehtoisia todellisuuksia,” joihin katsojat yhdistävät myös palasia todellisesta historiasta. Tämä prosessi irrottaa historialliset tosiasiat viitekehyksestään, eikä esimerkiksi teoksissa ilmeneviä viittauksia sotaan tai muihin historiallisiin tapahtumiin käsitetä enää suhteessa todellisuuteen. Yleisö näkee ne ainoastaan fiktiivisten teosten pohjalta luodun mielikuvitustodellisuuden viitekehyksessä. Tutkimuksen keskeinen tulos on, että alkuteosten diskurssien rakenne on erittäin monitulkintainen, ja että se käyttää parodiaa keinona välttää selkeä historiallisen narratiivin esittäminen. Alkuteosten sisällössä ei voida puhua ”sodan ihannoinnista,” mutta ne eivät liioin kritisoi Tyynenmeren sotaa ja sitä edeltävää historiaa. Tästä huolimatta tuottaja-yleisö muodostaa pitkälti rauhaa ja yhteisöllisyyttä korostavia diskursseja omissa teoksissaan. Toisaalta analyysi myös osoittaa, että yleisö tulkitsee sodan ja historian käsitteet hyvin abstraktilla tasolla sekä pääosin suhteessa mediakokonaisuuden sisäiseen maailmaan eikä suhteessa todellisuuteen. Tutkimustulokset antavat empiiristä tukea teoreettisessa kehyksessä esiteltyjen tutkijoiden ajatuksille.