Browsing by department "Department of Church History"

Tämä työ käsittelee Suomen kirkon pappisliiton identiteettiä ammattiliittona sen jäsenlehden sivuilla. Tutkimus rajautuu ajallisesti jäsenlehden ilmestymisen alkamisesta, vuodesta 1948 vuoteen 1974, jolloin Kirkon sopimusvaltuuskunta (nykyisin Kirkon työmarkkinalaitos) perustetiin ja jolloin kirkollisten ammattiliittojen neuvotteluasema muuttui niiden saatuaan virallinen neuvottelukumppani työnantajapuolelle. Papin ammattia on perinteisesti pidetty kutsumusammattina. Tutkimuksessa perhehdytäänkin siihen problematiikkaan, minkälaisia vaatimuksia kutsumusammatissa työskentelevillä papeilla sai olla työelämää kohtaan ja miten se näkyi heidän ammattiliittonsa toiminnassa. Tutkimuksessa pohditaan myös, minkälainen pappien liiton identiteetti oli perinteiseen ammattiyhdistysliikkeeseen nähden. Liiton jäsenlehti tarjosi keskustelutilaa lehden sivuilla niin liiton keskeisille toimijoille kuin tavallisille jäsenilleen ja sen sivuilla käytiinkin ajoittain kiivastakin keskustelua liiton toiminnan suuntaviivoista. Erityisen vaikeana kysymyksenä Pappisliitolle tutkimusajanjaksolla nousi esiin keskusjärjestö Akavan jäsenyys. Osalle liiton jäsenistä keskusjärjestön jäsenyys ja ajatus selkeästä yhden ammattiryhmän edunvalvonnasta kirkossa ei sopinut pappien arvomaailmaan. Tutkimuksessa kävi ilmi, että liiton puheenjohtajalla oli selkeä vaikutus liiton identiteettiin ammatillisena järjestönä. Tutkimusajanjaksolla puheenjohtaja Aimo T. Nikolaisen aikana liiton toiminnan keskiössä oli selkeästi pappien työn tukeminen ja kollegiaalinen toiminta kun taas puheenjohtaja Matti Joensuun aikana liitto siirtyi selvästi enemmän ammattijärjestön suuntaan. Toisaalta pelkkä puheenjohtajan vaihdos ei pelkästään selittänyt linjan muutosta, vaan myös suomalainen yhteiskunta muuttui ympärillä ja ammattiyhdistysliikkeen asema vahvistui tutkimusajanjaksolla.

Tämä työ käsittelee norjalaisen herätyssaarnaajan, Albert Lunden vaikutusta Suomessa vuosien 1905 – 1927 välisenä aikana. Lähdemateriaalina tutkimuksessa ovat ensi sijassa sanoma- ja aikakauslehdet. Tutkimus jakautuu kolmeen pääosaan. Tutkimuksessa tarkastellaan aluksi suomalaisten varhaista mielenkiintoa Norjan herätystä ja sen johtajaa Albert Lundea kohtaan. Seuraavana tarkastelussa on työn keskeisin osa, jossa kuvataan Albert Lunden toimintaa Suomessa. Kolmannessa osassa tarkastellaan Lunden solmimia kontakteja merkittäviin suomalaisiin vaikuttajiin. Albert Lunden nimi nousi suomalaisten tietoisuuteen Norjan vuoden 1905 herätyksen yhteydessä. Etenkin Kotimaa-lehdessä seurattiin aktiivisesti herätyssaarnaajan edesottamuksia Norjassa. Kiinnostus julistajaa kohtaan näkyi myös siinä, että Lunden johtamiin herätyskokouksiin tehtiin Suomesta matkoja. Herätyskokoukset olivat 1900-luvun alussa muodissa, mikä näkyi myös Suomessa erityisesti Suomen Lähetysseuran ja Kristillisen Ylioppilasliiton innokkuudessa panostaa herätyskokouksiin. Albert Lundea pyydettiin Suomeen vuodesta 1906 lähtien, mutta vasta vuonna 1912 Helsingin NMKY:n kutsumana Lunde saapui kahteen otteeseen saarnamatkalle Suomeen. Herätyskokoukset osoittautuivat Helsingissä menestyksekkäiksi. Lunde sai käyttöönsä kaupungin suurimmat kirkot, ja kokouksiin osallistui päivittäin suuri joukko uteliaita kuulijoita. Varsinkin Lunden toiminnalle keskeiset jälkikokoukset herättivät mielenkiintoa suomalaisten keskuudessa. Vuonna 1913 Lunde osallistui ensimmäiseen Suomessa järjestettyyn pyhityskokoukseen Porvoossa. Hän oli tapahtuman pääpuhujana, ja hänen voidaan sanoa vaikuttaneen merkittävästi uuden kokoustavan juurtumisessa Suomeen. Albert Lunde saarnasi Suomessa ollessaan Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Porvoossa. Hänen suosionsa osoittautui suureksi jokaisessa kaupungissa, mutta hänellä oli myös omat vastustajansa. Viimeisen matkansa Lunde teki Suomeen vuonna 1927, jolloin hänen terveydentilansa oli heikentynyt merkittävästi. Lunde oli allianssikristitty, joka pyrki toiminnallaan rakentamaan myös Suomessa kristittyjen välistä yhteyttä.

Tutkimuksessa tarkastellaan Kirkkojen maailmanneuvoston käynnistämän ekumeenisen kumppanuusohjelman EAPPI:n toimintaa käsitteleviä, sekä toiminnan pohjalta nousseita teologisia pohdintoja. Pohdinnoista on koottu Theological Reflection on Accompaniment niminen dokumentti, jota tarkastellaan tutkimuksessa teoreettisen viitekehyksen avulla. Tutkimuksen kohteena ovat vaikuttamistyölle annetut perustelut sekä näiden perustelujen suhde konfliktitilanteessa syntyneisiin kansallisiin kertomuksiin. Tavoitteena on selvittää, millä tavoin vaikuttamistyö ymmärretään ja selitetään, miten tätä käsitystä ylläpidetään ja millä tavoin vaikuttamistyölle annetut perustelut yhdistyvät jo olemassa oleviin näkemyksiin konfliktista. Tutkimuksen kohteena oleva EAPPI on vuonna 2002 aloitettu kansainvälinen vapaaehtoisohjelma, jonka kautta Länsirannalle ja Itä-Jerusalemiin lähetetään kansainvälisiä ihmisoikeustarkkailijoita. Ohjelman tavoitteena on kerätä havaintoja palestiinalaisten elämästä miehityksen alla, sekä tarjota heille henkistä ja käytännön tukea. Paikan päällä tarkkailijat keskittyvät erityisesti ihmisoikeusloukkauksien raportoimiseen sekä miehityksen ongelmista kertovan materiaalin keräämiseen. Kotiin palatessaan he aloittavat vaikuttamistyön, jonka tavoitteena on lisätä poliittista painetta miehityksen lopettamiseksi. Ohjelma teologisia perusteita pohditaan dokumentissa joka on koottu vuonna 2005 käytyjen keskustelujen pohjalta. Theological Reflection on Accompaniment sisältää puheenvuoroja paitsi tarkkailijoina toimineilta, myös Kirkkojen maailmanneuvoston edustajilta sekä Jordanian ja Pyhän maan evankelisluterilaisen kirkon piispalta. Tutkimuksen kohteena olevaa aineistoa tarkastellaan kahden käsitteen pohjalta rakennetun teoreettisen viitekehyksen avulla. Narratiivin käsitteen avulla tarkastellaan dokumentin sisältämiä kuvauksia konfliktista sekä näiden kuvausten eli narratiivien sisäistä dynamiikkaa ja prosesseja. Vaientamisen, arvioinnin ja uhriuttamisen kautta tarkastellaan narratiivien vaikutusta kumppanuusohjelman välittämien viestien sisältöön ja toisaalta vaikuttamistyön vaikutusta narratiivien sisältöön. Realistisen empatian käsitteen avulla tarkastellaan vaikuttamistyön tavoitteen ja ohjelman sisältämien narratiivien suhdetta. Näkemisen, tunnistamisen ja puhumisen kautta konfliktissa ja konfliktista syntyneet kertomukset tuodaan esille ja välitetään eteenpäin. Analyysissa keskitytään tarkastelemaan sitä, miten vaikuttamistyön tavoitteet vaikuttavat tähän prosessiin ja miten narratiiveja käsitellään vaikuttamistyössä. Tutkimuksessa argumentoidaan, että vaikuttamistyön ja kumppanuusohjelman tarpeita palvelevan yhtenäisen ja vaikuttavan sanoman luominen ovat osin jännitteisessä suhteessa ohjelman perusteiden sekä konfliktin kompleksisuuden kanssa. Ohjelman monisyiset perusteet sekoittuvat aineistossa ohjelman ydintavoitteeseen eikä ympäröivän konfliktin vaikutusta narratiiveihin voida tavoitteista ja toiminnan luonteesta johtuen välttämään. Samalla vaikuttamistyön vaatima sitoutuminen vaikuttaa itsessään väistämättä työtä kuvaaviin kertomuksiin tuoden niihin vahvan henkilökohtaisen ulottuvuuden. Vaikuttamistyön tavoitteeksi asetettu hiljaisuuden rikkominen toteutuu korvaamalla vaiennettujen ääni kertojan äänellä ja viemällä se eteenpäin tavalla, jonka uskotaan parhaiten vaikuttavan sen kohteisiin.

Tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisia auktoriteetteja esiintyy Carl Olof Roseniuksen (1816–1868) kirjassa Betraktelser för hwar dag i året (suomennettu nimellä Elämän leipää). Tutkielmassa esitellään, mitä Raamatun kirjoja ja keitä kirkkohistorian vaikuttajia kirjassa siteerataan. Valikoin analyysin kohteeksi sellaiset sitaatit, jotka näyttävät siltä, että niiden on nimenomaan haluttu nousevan esiin auktoriteetteina. Näistä kirjan auktoriteeteista analysoidaan sitä, kuinka paljon kutakin auktoriteettia on lainattu ja millaisissa yhteyksissä. Lisäksi selvitetään sitä, millaisina näitä auktoriteetteja pidettiin Ruotsissa kirjan ilmestymisvuonna 1873. Tätä selvitystä varten käytän päälähteen lisäksi muita tuon ajan tekstejä ja tutkimuskirjallisuutta. Tutkimusmenetelmääni kuuluu näin ollen yhtäältä sisällönanalyysia, toisaalta yleistä historiatieteen metodia. Betraktelserin auktoriteetit jaan tutkielmassa päivän raamatunkohtiin, tekstien sisäisiin raamattukytkentöihin ja kirkkohistorian auktoriteetteihin. Tämän jaottelun pohjalta on muodostettu kolme kuvaajaa siitä, mitä auktoriteetteja kirjassa siteerataan. Näitä kuvaajia vertailen toisiinsa, minkä lisäksi raamattuargumentaatiota vertailen kahden muun hartauskirjan vastaavaan Raamatun käyttöön. Kirjan päivän raamatunkohtien ja hartaustekstien sisäisten raamattukytkentöjen listat muistuttavat paljon toisiaan. Kummassakin yhteydessä Roomalaiskirje ja Johanneksen evankeliumi näyttäytyvät sellaisina kirjoina, joita käytetään erittäin paljon. Päivän raamatunkohdissa selvästi eniten on käytetty Roomalaiskirjettä. Kyseinen kirje voitaneen nähdä kirjan tärkeimpänä lähteenä, jota muut kirjat ja historialliset auktoriteetit kommentoivat. Kirkkohistorian auktoriteetteja kirjassa siteerataan paljon. Nämä sitaatit keskittyvät kuitenkin paljon raamattusitaatteja selkeämmin yhden henkilön nimiin. Siitä huolimatta, että Betraktelserissa on monilta aikakausilta monia auktoriteetteja, on Martti Luther merkittävyydessään ylivoimainen. Lutheriin on kirjassa kytkentöjä 101. Sitä enemmän kirjassa on tekstin sisäisiä raamattukytkentöjä ainoastaan Johanneksen evankeliumiin, Roomalaiskirjeeseen ja Matteuksen evankeliumiin. Puhtaasti numeroilla mitaten Luther on siis kirjan neljänneksi merkittävin auktoriteetti edellä mainittujen raamatunkirjojen jälkeen. Yleisesti voidaan sanoa, että hartausteksteissä siteerattiin paljon enemmän Raamattua kuin muita auktoriteetteja. Kirjassa siis Raamattua selitetään erityisesti Raamatulla ja Lutherilla.

Diarmuid Martinista tuli Dublinin hiippakunnan arkkipiispa vuoden 2004 huhtikuussa. Pro gradu-tutkielmassani tutkin, miten Diarmuid Martin kuvattiin Irlannin suurimmissa sanomalehdissä vuosina 2004–2010. Tutkin mitä teemoja Martin lehtien mukaan toi esiin arkkipiispana ja miten hänen toimintansa vastaanotettiin. Lähteinä työssäni käytän kahta suurinta irlantilaista sanomalehteä The Irish Times ja Irish Independent. The Irish Times uutisoi asiasta enemmän, minkä vuoksi sen artikkelit esiintyvät työssäni. Keskityin työssäni lehtien artikkeleihin, joissa kuvataan Martinin toimintaa. Tutkimuksessani selvisi, että lehtien mukaan Diarmuid Martin toimi arkkipiispana uudenlaisella tavalla. Martin otti aktiivisesti kantaa sanomalehdissä keskusteltaviin arvokysymyksiin. Yhdysvaltojen pedofiliaskandaalin vuoksi seksuaalisuuteen liittyvät teemat olivat puheenaiheena. Huolta nostatti myös pappien vähenevä määrä. Arvokysymyksissä Martin pysyi vahvasti katolisessa opetuksessa, mutta tuki myös homojen oikeuksia valtiollisessa lainsäädännössä. Lehtien mukaan arkkipiispana Martin toimi kirkon puolelta edelläkävijänä koulutuksen järjestämiseen liittyvissä asioissa, koska Martin oli valmis vähentämään katolisen kirkon valtaa koulutukseen. Martinin toiminta herätti lehtien mukaan kiitosta ja kritiikkiä. Lehtien perusteella merkittävimmäksi tekijäksi Diarmuid Martinin arkkipiispan viran aikana muodostui Irlannin katolisen kirkon lasten seksuaalinen hyväksikäyttöskandaali. Katolisen kirkon papit olivat syyllistyneet lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja kirkon johtajat olivat onnistuneet salaamaan asian. Irlannin valtio perusti useamman komission tutkimaan hyväksikäyttötapauksia Irlannissa. Komissiot julkaisivat löydöksensä raporteissa, joista Ferns-raportti, Ryan-raportti ja Murphy-raportti julkaistiin tutkimusajanjakson aikana. Diarmuid Martin reagoi lehtien mukaan aktiivisesti raporttien julkaisuun ja asettui erityisesti uhrien puolelle. Martin toimi uudella tavalla edeltäjiinsä verrattuna, mikä herätti närkästystä piispojen ja pappien keskuudessa, mutta herätti kiitollisuutta valtion virkamiehissä ja maallikoissa.

Pro gradussani tarkastelen Yhteys-liikettä, joka oli solidaarisuus- ja tukiliike seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille. Käytän tavoiteperusteista lähestymistapaa (goal-attainment model), jota soveltamalla selvitän, mitkä olivat liikkeen tavoitteet, mitä keinoja se käytti niiden saavuttamiseen ja mikä oli liikkeen tavoitteiden saavuttamisen aste vuosina 1998–2010. Lisäksi tarkastelen, millaisia ihmisiä liikkeessä toimi. Lopuksi tarkastelen, oliko saavutettu lopputulos liikkeen toiminnan ansiota. Tarkastelen liikkeen toimintaa kirkollis-yhteiskunnallisella tasolla, jonka ymmärrän sisältävän myös ekumeenisen toiminnan. Tutkielmani päälähteitä ovat liikkeen tukiyhdistyksen yksityisarkisto ja liikkeen perustajan Liisa Tuovisen Yhteys-liikettä koskeva yksityisarkisto. Toissijaisia lähteitäni ovat kolmen liikkeessä toimineen henkilön liikettä koskevat yksityisarkistot. Lisäksi olen haastatellut tai saanut suullisia tiedonantoja viideltä liikkeen jäseneltä. Liikkeen vaikuttavuuden arvioimisessa olen hyödyntänyt painettua aineistoa foorumeilta, joilla liike toimi. Liikkeestä muodostui identiteettiin perustumaton, poliittinen ja verkostosolidaarinen solidaarisuusliike seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille. Liikkeen perustajien ja jäsenien teologisessa profiilissa painottui eksegeettinen, sosiaalieettinen ja auttamistyön asiantuntemus. Nämä kolme tekijää näkyivät niin liikkeen tavoitteissa kuin sen käyttämissä keinoissa. Liike perusteli toimintansa eksegeettisellä tutkimuksella ja raamatuntulkinnalla. Liikkeen ensijaisena tavoitteena oli koota yhteen samalla tavalla ajattelevia kristittyjä, jotta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä olisi oikeus osallistua täysipainoisesti seurakunnan elämään ja viranhoitoon. Tämän toteuttamiseksi liike pyrki luomaan keskustelua herättävän ja kantaa ottavan verkoston, keskusteluapua tarjoavan verkoston ja vaati kirkkoja uudistamaan seksuaalieettistä opetustaan, joka edellytti pitäytymään homoseksuaalisuuden toteuttamisesta. Seksuaalieettisen opetuksen uudistamiseen liittyi siunauskaavan luominen rekisteröidylle parisuhteelle ja virkakiellon estäminen parisuhteensa rekisteröineelle kirkon työntekijälle. Tavoitteidensa toteuttamiseen liike käytti monia perinteisiäkansalaisvaikuttamisen keinoja, kuten suoria yhteydenottoja päättäjiin ja kannanottoja. Liikkeen jäsenten asiantuntemuksesta nousseita keinoja olivat tiedon lisääminen ja keskusteluavun tarjoaminen. Liike onnistui luomaan molemmat suunnittelemansa verkostot. Lisäksi liikkeen tukema parisuhdelaki toteutui yhteiskunnallisen lainsäädännön tasolla. Parisuhdelain toteuduttua liike alkoi toimia saadakseen luterilaiseen kirkkoon siunauskaavan rekisteröidylle parisuhteelle ja estääkseen ehdotetun virkakiellon parisuhteensa rekisteröineelle kirkon työntekijälle. Virkakielto tai siunauskaava eivät kumpikaan toteutuneet. Siunauskaavan sijaan käyttöön tuli rukoushetki. Näin ollen Yhteys-liike onnistui toteuttamaan tavoitteensa osittain.

Tutkielmassa käydään läpi Yhdysvaltojen eugeniikan ja kristinuskon suhdetta 1920-luvulla. Lähteenä toimii 24 saarnaa 70:stä, jotka pastorit lähettivät American Eugenics Society:n (AES) vuonna 1926 järjestämään rodunjalostussaarnakilpailuun. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää millaista on pastorien kristillinen rodunjalostusoppi: miten he yhdistävät eugeniikan kristinuskon kanssa, miten he perustelevat sen käyttöä seurakunnilleen ja minkälainen ihminen on heidän mukaansa hyvä kristitty. Tutkimuksen aineisto koostuu yksinomaan protestanttisista pastoreista, mutta kilpailuun osallistui myös katolilaisia ja juutalaisia saarnaajia. Tutkimukseen osallistuneista saarnaajista 23 on ammatiltaan pastoreita ja yksi ilmoittaa olevansa professori. AES oli propaganda organisaatio ja osa kansainvälistä eugeniikan liikettä. Yhdistys järjesti saarnakilpailun amerikkalaisille pastoreille, jossa tarkoituksena oli saada mahdollisimman moni ihminen kirkon piiristä omaksumaan eugeniikka osaksi omaa elämäänsä. Siksi kilpailun ehtona oli se, että pastorien tuli saarnata saarnat omissa seurakunnissaan. Saarnojen sisällön avaamisessa käytän hyväksi eugeniikkaa käsittelevää tutkimuskirjallisuutta, joiden avulla selvitän mitä eugeniikka on ja millaista se oli Yhdysvalloissa 1920-luvulla. Eugeniikka oli tiede, jonka edustajat uskoivat voivansa parantaa ihmiskunnan sitä riivaavista ongelmista, kuten sairauksista ja rikollisuudesta vaikuttamalla ihmisen evoluutioon. Eugeniikka sai alkunsa Francis Galtonilta, 1800-luvulla Englannissa vaikuttaneelta oppineelta. Galton jakoi eugeniikan positiiviseen ja negatiiviseen eugeniikkaan, jossa edellisessä parempien ihmisten tuli lisääntyä ja jälkimmäisessä huonompien ihmisten tuli pidättäytyä lisääntymisestä. Tutkimuksessa selviää, että Yhdysvalloissa painotettiin aina negatiivista eugeniikka, mutta sama painotus ei aina heijastu saarnoissa. Yksilöiden välillä on saarnoissa paljon eroja: osa pastoreista painottaa positiivista eugeniikkaa, toiset huomioivat ainoastaan negatiivisen eugeniikan. Tutkielmassani tutkin millaista on näiden kilpailuun osallistuneiden pastoreiden eugenistinen kristinusko. Selvitän temaattisella otteella miten eugeniikka ja protestanttisuus ilmenevät saarnoissa. Tutkimuksen tuloksena saarnoista nousee kolme suurta teemaa, joita käsittelen omissa luvuissa. Aloitan tutkimuksen selvittämällä uskonnon ja tieteen suhdetta. Pastorit pyrkivät yhdistämään uskonnon ja tieteen toisiinsa ja kritisoivat modernia tiedettä siitä, että sen avulla heikot ihmiset selviävät hengissä. Toinen teema liittyy eugeniikkaan ja yhteiskunnan tilaan. Yhdysvallat oli 1920-luvulla suurten muutosten tilassa, mikä heijastuu pastorien haluun saada eugeniikka osaksi omien seurakuntalaistensa elämää; suuret maahanmuuttaja-aallot muuttivat kantaväestön rakennetta ja liberaali maailmankuva haastoi menestyksekkäästi konservatiivisen. Pastorit pelkäävät, että jos eugeniikka ei omaksuta Yhdysvalloissa, tuhoutuu maa kelvottomien liiallisen lisääntymisen johdosta. Viimeiseksi selvitän mitä on eugenistinen kristinusko. Tutkin pastorien ymmärrystä eugenistisesta kristinuskosta, kristitystä, perheestä, Raamatusta, Jeesuksesta, Jumalasta ja Jumalan valtakunnasta. Tuloksena on sosiaalidarvinistinen kova uskonto, joka yhdistää eugeniikan ja kristinuskon tiukasti toisiinsa. Jumala, Jeesus ja Raamattu valjastetaan eugeniikan auktoriteeteiksi, joiden avulla pastorit puolustavat heikkojen tuhoamista ja terveiden ihmisten oikeutta maailman hallitsemiseen. Pastorit jakavat ihmiskunnan kahtia terveeseen ja lahjakkaaseen Jumalan kansaan, joka on elävä Jumalan valtakunnassa, sekä kelvottomaan, rikolliseen, kirkon ulkopuoliseen osaan, jonka kohtalona on kadota maan päältä ja ihmiskunnan geeniperimästä. Jumala paljastuu saarnoissa eugeniikan todelliseksi isäksi, joka on tehnyt uuden liiton ihmiskunnan kanssa: terveet tulevat pelastumaan ja sairaat sekä heikot ovat tuomitut kadotukseen.

Saksassa juutalaisvastaisuudesta tuli merkittävä poliittinen voima 1800-luvun lopulla, jolloin konservatiivit arvostelivat muun muassa saksalaiselle olemukselle vierasta juutalaista keinottelua. Ensimmäisessä maailmansodassa koettu tappio herätti sekä nationalistien että kirkkojen piirissä lisää kielteisiä tunteita. 1920-luvun alkuun osunut hyperinflaatio sai porvaristossa aikaan epämääräistä suuttumusta, mutta elämä koheni pian pääosin Amerikasta saatujen lainojen avulla. Kunnes New Yorkin vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeen Eurooppaan levinnyt syvä lama näytti seurauksensa myös Saksan puoluepolitiikassa – maltillisten kansallisten puolueiden kannatus heikentyi muiltakin suunnilta ääniä keränneen Hitlerin hyväksi. Konservatiivinen oikeisto ei välittänyt demokratiasta, ja tuhotessaan Weimarin tasavallan se avasi tajuamattaan oven Hitlerille. Ihmiset hakivat turvaa kansallissosialisteista, ja Hitler nousikin uusine järjestyksineen valtakunnankansleriksi tammikuussa 1933, päällimmäisinä tavoitteinaan Saksan valtakunnan laajentaminen sekä hiljalleen äärimmilleen kehittynyt juutalaisten vainoaminen. Saksa aloitti toisen maailmansodan hyökkäämällä Puolaan 1. syyskuuta 1939. Kansallissosialistien lopulta toimeenpanema juutalaisten joukkotuho ei ollut ainoastaan Saksan kansaa koskettava kysymys, sillä valtaosa uhreista tuli muista maista. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen nuoren puolalaisen juutalaistytön Mary Bergin päiväkirjaa Varsovan ghetosta toisen maailmansodan ajalta vuosilta 1939–1944. Sanalla ghetto tutkimuksessani viittaan natsien rakennuttamiin muurien ympäröimiin juutalaiskortteleihin. Tarkoituksenani on ensisijaisesti tarkastella, minkälaiset olivat nuoren tytön kasvun vuodet Varsovan ghetossa hänen omia päiväkirjatekstejään tulkiten. Berg joutui viettämään sodan kentällä myöhäisteini-ikänsä 15-vuotiaasta 19 ikävuoteen saakka. Bergin perhe oli varakas ennen sotaa. Tästä syystä Berg vietti myös ghetossa huomattavasti monimuotoisempaa elämää kuin sen keskivertoasukkaat. Berg oli mukana avustustoiminnassa ja sai nauttia kulttuurielämyksistä. Hän kuului etuoikeutettuun vähemmistöön perheensä vaurauden ansiosta. Hän oli etuoikeutettu myös äitinsä amerikkalaisuuden johdosta – nämä kaksi tekijää edesauttoivat hänen selviytymistään ghetossa. Berg tajusi asian myös itse, ja oli tästä huolimatta tietoinen kärsimyksestä ympärillänsä. Bergin perhe sai paketteja ja kirjeitä Yhdysvalloista ghettoon. Tämän lisäksi perheen talteen pistämät rahat ja arvoesineet kenties auttoivat Marya ymmärtämään epäoikeudenmukaisuuden myös gheton päivittäisessä elämässä. Bergin perhe asui niin kutsutun Pikkugheton puolella, joka oli ghetossa varakkaampaa aluetta, ja johon moni kulttuuririento keskittyi. Bergin päiväkirja on osittain eräänlainen henkilökohtainen kärsimyksen todistajanlausunto, johon hän on tallentanut todistajanlausunnon sekä kollektiivista että henkilökohtaista kärsimystä sisältäville tapahtumille. Parhaita lääkkeitä ghetossa selviytymiseen olivat huumori, kulttuurielämä ja uutiset.

Suomi oli 1900-luvulle tultaessa vahvasti evankelis-luterilainen maa, jossa valtion ja kirkon väliset siteet olivat tiiviit. Kansalaisten oli kuuluttava johonkin rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan, joita olivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkon ohella baptistien ja metodistien eriuskolaisseurakunnat. Pitkään valmisteltu uskonnonvapauslaki muutti tilanteen vuonna 1923 ja oli käänteentekevä hetki Suomen uskontopolitiikassa. Laki antoi uskonnolliselle yhteisöille oikeuden perustaa omia uskonnollisia tunnustuskuntia ja kansalaisille oikeuden valita oman uskontonsa. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen baptistien, metodistien, vapaakirkollisten ja helluntailiikkeen suhtautumista uskonnonvapauteen ja valmisteltavaan uskonnonvapauslakiin vuosina 1917–1923. Käytän päälähteinä edellä mainittujen kristillisten vähemmistöyhteisöjen suomenkielisiä aikakauslehtiä, joita täydennän valikoivin osin yhteisöjen ruotsinkielisillä lehdillä. Lähteitä analysoimalla esittelen, millaiseksi tarkasteltavat yhteisöt toivoivat uskonnonvapauslain muotoutuvan, mistä syistä he pitivät näitä asioita tavoiteltavavina ja miten he suhtautuivat lopulliseen lakiin sen hyväksymisen ja voimaantulon jälkeen. Tutkimukseni osoittaa, että tarkastelemani kristilliset vähemmistöyhteisöt kannattivat yksimielisesti uskonnonvapautta. Myös yhteisöjen toiveet valmisteltavan lain sisällöstä olivat alusta alkaen varsin samankaltaisia. Yhteisöt toivoivat uskonnonvapauslain takaavan kaikkien kansalaisten ja uskonnollisten yhdyskuntien välisen tasa-arvon, minkä he toisaalta uskoivat toteutuvan täydellisesti vasta evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkon laissa turvatun erityisaseman purkamisen jälkeen. Varsinkin aluksi vähemmistöyhteisöt pitivät tätä kirkon ja valtion eroa uskonnonvapauden toteutumisen olennaisimpana osana. Sisällissota oli uskonnonvapauslain valmistelussa käänteentekevä hetki, jonka jälkeen alkoi näyttää selvältä, että kirkon ja valtion eroa ei tultaisi lähivuosina toteuttamaan. Tästä huolimatta vähemmistöyhteisöjen toive kaikkien uskonnollisten yhteisöjen välisestä tasa-arvosta säilyi koko tarkasteltavan ajanjakson ajan. Lainvalmistelun loppuvaiheessa yhteisöjen yksityiskohtaiset toiveet jäivät taka-alalle, koska yhteisöt pitivät lain voimaantuloa lopulta sen sisällön yksityiskohtien toteutumista tärkeämpänä. Tarkasteltujen yhteisöjen mielestä vuonna 1923 voimaantullut uskonnonvapauslaki ei ollut kuitenkaan täydellinen, vaan se säilytti edelleen useita vähemmistöjä syrjiviä käytänteitä. Vähemmistöt jäivät silti toiveikkaina odottamaan, tultaisiinko uskonnonvapautta lähivuosina vielä laajentamaan.

Tässä tutkimuksessa tutkittiin kanadalaisen kirjailijan L. M. Montgomeryn (1874 1942) elämää vuosina 1921 1927. Kyseisinä vuosina Montgomery eli presbyteeripapin vaimona maaseutuseurakunnissa, ensin Leaskdalessa ja sitten Norvalissa Kanadan Ontariossa. Tutkimus keskittyi tarkastelemaan kirjailijan elämää hallinnutta ristiriitaa, joka muodostui uskonnollisten ihanteiden ja yksilöllisen kokemuksen välisistä eroavaisuuksista. Primäärilähteinä olivat Montgomeryn toimitetut ja julkaistut päiväkirjat The Selected Journals of L. M. Montgomery 1 5 (1985 2004), joista käytettiin etenkin tutkimusvuosiin keskittyvää kolmatta osaa, Montgomeryn neljä romaania Emily of New Moon (1923), Emily Climbs (1925), Blue Castle (1926) ja Emily's Quest (1927) sekä Montgomeryn toimitettu ja julkaistu kirjeenvaihto After Green Gables: L. M. Montgomery's Letters to Ephraim Weber , 1916 1941 (2006) ja My Dear Mr. M.: Letters to G. B. MacMillan (1980). Lisäksi lähteinä oli Leaskdalen seurakuntalaisten kokoama muistelmateos Montgomerysta. Kirjallisuutta käytettiin kirkkohistorian, kirjallisuudentutkimuksen ja naistutkimuksen alalta. Suositusta kirjailijasta on tehty useampia elämäkertoja ja niitä hyödynnettiin tutkimuksessa. Tutkimus jakautui kahteen päälukuun, jotka toimivat toistensa vastaparina. Ensimmäinen tutkimusluku keskittyi tarkastelemaan uskonnollisia ja viktoriaanisia ihanteita, joiden mukaisesti Montgomery oli saanut kasvatuksen. Hän pyrki täyttämään näitä ihanteita myös pappilan emäntänä. Toinen tutkimusluku tarkasteli kirjailijan elämää, uskonnollisia ajatuksia ja avioliittoa julkisivun takana, jolloin kävi selvästi ilmi kirjailijan kahtiajakautunut elämä. Montgomery sai presbyteerisen ja viktoriaanisen kasvatuksen ja oppi jo lapsena huomioimaan sen, mitä muut ihmiset ajattelevat hänestä. Hän eli pienissä maaseutuyhteisöissä, joissa juoruilu oli yksi kontrollin väline. Papin vaimolla oli velvollisuuksia seurakunnassa ja pappilan hoidossa, ja Montgomery hoiti ne tarmokkaasti ja velvollisuudentuntoisesti. Hänellä oli apulainen pappilassa, jossa arki sujui viikkoaikataulun mukaisesti. Papin vaimon roolin lisäksi Montgomery jatkoi omaa kirjoittamistyötään ja hänen runsaat tulonsa mahdollistivat nelihenkisen perheen monet hankinnat. Hänen avioliittonsa oli vaikea, sillä aviomies kärsi uskonnollisesta melankoliasta ja asia piti salata seurakuntalaisilta. Montgomery käsittelee uskonnollisia teemoja romaaneissaan ja päiväkirjassaan. Hänen uskonnolliset ajatuksensa erosivat presbyteerikirkon opista useassa kohdin. Hän ei uskonut moneenkaan opinkappaleeseen, kohtasi Jumalan ennemmin luonnossa ollessaan yksin kuin kirkossa seurakunnan keskellä sekä ajatteli kristinuskon olevan jäännös menneestä ja tieteen ottaneen sen paikan Jumalan toiminnan kanavana. Kirjailijan ajattelussa on yhtymäkohtia transsendentalismiin, teosofiaan ja darwinismiin. Hän oli innokas psykologisen kirjallisuuden lukija ja sovelsi oppejaan käytäntöön. Hän uskoi unien välittävän viestejä. Kirkkokunta oli hänelle kuitenkin merkittävä identiteetin rakentaja. Papin vaimon roolin ja yksityisesti kriittisen ajattelijan roolin yhteensovittaminen aiheutti Montogmerylle ongelmia ja väsymystä. Hän kätki uskonnolliset ajatuksensa ja yksinäisyyden aiheuttaman kivun päiväkirjaansa, jonka hän toivoi julkaistavan viimeistään kuolemansa jälkeen. Kaikenlainen kirjoittaminen oli hänelle pakoa todellisuudesta ja auttoi häntä jaksamaan. Otsikon sitatti kuvaa Montgomeryn suhdetta kristinuskoon: hän käytti kristillisiä ilmauksia, mutta muokkasi niiden sisältöä omaa uskoaan vastaavaksi. Taivas ja helvetti kuvasivat usein hänen henkistä olotilaansa sanojen uskonnollisen merkityksen sijasta.