Browsing by department "Department of Clinical Veterinary Sciences"

Utaretulehduksen, etenkin piilevien tapausten, diagnosointikeinoiksi kaivataan uusia menetelmiä. Akuutin faasin proteiinit ovat osoittautuneet varsin luotettaviksi tulehduksen kuvaajiksi. Utaretulehduksen osalta tutkimukset ovat aikaisemmin keskittyneet pääosin akuutin vaiheen proteiinien pitoisuuksiin seerumissa, mutta viime vuosina on tehty enemmän vastaavia tutkimuksia myös maidon proteiineista. Käytännön kannalta testimenetelmien tulisikin perustua nimenomaan maidosta tehtäviin määrityksiin. Tämän syventävien opintojen tutkielman kirjallisuusosiossa käsitellään utaretulehduksen muuttujia, etenkin akuutin faasin proteiineja (Haptoglobiini, Hp, ja seerumin amyloiditekijä-A, SAA), sekä niiden käyttömahdollisuuksia utaretulehdusdiagnostiikassa. Tutkimusosassa tavoitteena oli selvittää akuutin vaiheen kuvaajien (Hp, SAA) pitoisuuksia maidossa eri patogeenien aiheuttamassa subkliinisessä ja kliinisessä utaretulehduksessa ja verrata niitä maidon N-asetyyli-?-D-glukosaminidaasi (NAGaasi) -aktiivisuuteen ja utaretulehduksen kliinisiin oireisiin. Tutkimuksen aineisto koostui Saaren klinikalla vuonna 2001 tutkituista maitonäytteistä (210 lehmää, 239 neljännesmaitonäytettä), joissa oli bakteerikasvua. Näytteet oli otettu kliinistä tai piilevää utaretulehdusta sairastavista lehmistä. Lehmien taustatiedot ja kliinisten oireiden kuvaus oli kirjattu Saaren klinikan potilasrekisteriin. Hp- ja SAA-pitoisuuksien määritykseen käytettiin ELISA-menetelmää ja NAGaasi-aktiivisuuden määritykseen fluorometristä mikrotiitterimenetelmää. Maidon SAA- ja Hp-pitoisuuksien välillä havaittiin positiivinen korrelaatio. Hp-pitoisuus jäi noin kolmanneksessa näytteistä alle määritysrajan, mikä ei käytännön tilanteessa olisi riittävä tarkkuus utaretulehdusten havaitsemiseksi. SAA:n perusteella tulehdustapaukset olisi havaittu käytetyillä määritysrajoilla paremmin (93,3 %:ssa näytteistä SAA-pitoisuus yli määritysrajan). Proteiinipitoisuudet eri patogeenien aiheuttamissa tulehduksissa vaihtelivat selvästi ja olivat hyvin verrattavissa kunkin bakteerilajin aiheuttamien tulehdusten tyypilliseen taudinkuvan vakavuuteen. Koliformien aiheuttamassa mastiitissa molempien akuutin vaiheen proteiinien pitoisuudet maidossa olivat huomattavan korkeat. A. pyogenes –tulehduksessa Hp-pitoisuudet olivat myös hyvin korkeita, mutta SAA-pitoisuudet taas erittäin alhaiset. Koagulaasinegatiiviset stafylokokit saivat aikaan vain hyvin lievän nousun molemmissa proteiineissa. S. aureus- ja streptokokkimastiiteissa pitoisuudet olivat aineiston keskitasoa. Kliinisten ja subkliinisten tulehdusten välillä oli selvä ero SAA- ja Hp-pitoisuuksissa, mutta ero oli tilastollisesti merkitsevä vain Hp:n osalta. Kliinisissä tapauksissa Hp-pitoisuus lisääntyi oireiden vakavuuden lisääntyessä ja pitoisuus oli merkitsevästi korkeampi vakavasti oireilevilla kuin lievästi oireilevilla. Maidon SAA-pitoisuudessa ei havaittu merkitsevää eroa eri oireluokkien välillä. Hp-pitoisuuden ja NAGaasi-aktiivisuuden sekä CMT-luvun välillä oli positiivinen korrelaatio. SAA-pitoisuus korreloi NAGaasi-aktiivisuuden kanssa. Johtopäätöksenä on, että tutkituista tulehduksen kuvaajista molemmat sopivat hyvin kuvaamaan maitorauhasen tulehduksen vakavuutta ja SAA myös utaretulehduksen havaitsemiseen. Tämä edellyttäisi kuitenkin määritysmenetelmän kehittämistä paremmin kenttäkäyttöön soveltuvaksi.

Anestesian aiheuttama verenpaineen lasku heikentää verenkiertoa munuaisissa ja aiheuttaa niissä hapenpuutetta, mikä altistaa munuaisvaurioille. Leikattavat hevoset saavat myös kipulääkkeitä, jotka altistavat munuaisvaurion syntymiselle. Tutkimuksen tarkoituksena on vertailla anestesian mahdollisesti aiheuttamaa munuais- ja maksatoksisuutta kliinisesti terveiden, kastroitavien hevosten ja ähkyn vuoksi leikattavien, mahdollisesti endotokseemisten hevosten välillä. Työssä verrattiin anestesian aiheuttamia muutoksia virtsasta ja seerumista määritettävissä parametreissä näiden kahden ryhmän välillä. Tarkoituksena oli selvittää onko anestesia mahdollisesti suurempi riski sairaille ja mahdollisesti endotokseemisille hevosille laukaisemaan akuutin munuaisvaurion syntymisen sekä selvittää mitkä entsyymiaktiivisuudet olisivat mahdollisesti käyttökelpoisia jatkotutkimuksissa mittaamaan hevosilla anestesian munuaisvaikutuksia. Aineistona käytettiin Yliopistolliseen hevossairaalaan leikattavaksi tulleita hevospotilaita. Jokaiselta hevoselta otettiin virtsa- ja verinäytteet ennen anestesiaa sekä tunnin välein anestesian aikana. Virtsanäytteistä määritettiin kreatiniini, proteiini, AFOS ja GGT. Seerumista määritettiin edellä mainittujen lisäksi urea, albumiini, SDH ja ASAT. Tutkimuksessa saatiin tilastollisesti merkitsevä ero näiden kahden ryhmän välille vain seerumin kreatiniinipitoisuudessa, joka ähkyn vuoksi leikatuilla hevosilla oli korkeampi. Ähkyä sairastavat hevoset ovat usein dehydroituneita, mikä johtaa munuaisten verenkierron heikentymiseen ja tätä kautta kreatiniinin heikentyneeseen poistumiseen elimistöstä. Vertailtaessa eri parametreja ryhmien sisällä toisiinsa havaittiin tilastollisesti merkitsevä entsyymiaktiivisuuden nousu kastroitavien hevosten virtsan GGT/kreatiniini –suhteessa anestesian aikana. Tutkimuksemme ei pystynyt osoittamaan anestesian olevan suurempi riski ähkyn vuoksi leikattaville, mahdollisesti endotoksemiasta kärsiville hevosille munuais- tai maksavaurioiden syntymisen suhteen. Otoskoon pienuuden huomioon ottaen ei varmoja johtopäätöksiä ilman jatkotutkimuksia kuitenkaan voida tehdä.

Antibiootit kuuluvat koirilla yleisimmin käytettyihin lääkeaineisiin Suomessa. Valitettavasti näillä tehokkailla lääkeaineilla on hyödyllisten vaikutustensa lisäksi myös haittoja. Pahimmillaan antibioottien aiheuttamat haittavaikutukset voivat johtaa potilaan kuolemaan. Haittavaikutukset voidaan kuitenkin usein ennakoida, ja niiden välttämiseksi eläinlääkäreiden tulisikin tuntea käyttämiensä lääkeaineiden farmakologiset ominaisuudet sekä potilaan sairauden aiheuttamat muutokset esimerkiksi lääkeaineen kinetiikassa. Työn kirjallisen osuuden tarkoituksena on helpottaa haittojen tunnistamista mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään Suomessa systeemisesti käytettyjen antibioottiryhmien (beetalaktaamit, potentoidut sulfonamidit, tetrasykliinit, kinolonit, linkosamidit, makrolidit, aminoglykosidit, peptidiantibiootit ja nitroimidatsolit) yleisiä farmakologisia ominaisuuksia sekä niiden aiheuttamia haittavaikutuksia koiralla. Työn kokeellisen osuuden aineisto kerättiin Lääkelaitoksen ylläpitämästä eläinlääkkeiden haittavaikutusrekisteristä. Mukaan otettiin koirilla aikavälillä kesäkuu 2002 - kesäkuu 2006 raportoidut antibiootteihin liittyvät haittavaikutukset. Aineistossa oli ilmoitettu jokaisen haitan yhteydessä koiran rotu, ikä, sukupuoli, epäilty lääkevalmiste, muu samanaikainen lääke, oireet, eläimen toipuminen sekä haitan luokittelu. Yhteensä raportoituja tapauksia oli 47. Lääkeaineiden aiheuttamien haittavaikutusten tunnistaminen ja haitoista raportointi on erittäin tärkeää lääkevalmisteiden hyöty-riskisuhteen sekä haittavaikutusten taajuuden arvioinnissa. Antibioottien sekä muiden lääkeaineiden aiheuttamien haittavaikutusten todellista määrää eläimillä ei kuitenkaan valitettavasti tiedetä, koska usein haittavaikutuksia ei raportoida Lääkelaitokselle. Suomalaiset eläinlääkärit raportoivat haittoja potentoitujen sulfonamidien, beetalaktaamien, enrofloksasiinin, linkosamidien, polymyksiini B:n, metronidatsolin sekä tylosiinin käytön yhteydessä. Eniten haittavaikutuksia raportoitiin sulfadiatsiinin ja trimetopriimin yhdistelmälle ja toiseksi eniten amoksisilliinin ja klavulaanihapon yhdistelmälle. Yleisin raportoitu haittavaikutus oli pahoinvointi ja oksentaminen. Muita usein raportoituja haittavaikutuksia olivat iho-oireet, polyartropatia, kudosärsytys, apaattisuus ja väsymys, KCS (keratoconjunctivitis sicca), neurologiset oireet sekä anoreksia. Tuloksista nähdään, että tarkastellulla aikavälillä koirilla haittoja aiheuttaneet antibiootit ovat Suomessa tällä eläinlajilla yleisimmin käytettyjä mikrobilääkkeitä. Tuloksia voidaan pitää olemassa olevan kirjallisuuden perusteella odotettuina.

Arbetet består av en litteraturstudie i ämnet hundhållning. Olika aspekter kring hållning av hundar diskuteras utgående från hundens behov och välmående. Förutom hundens direkta fysiska miljö diskuteras även dess psykosociala behov. Valpens utveckling och betydelse av en kvalitetsmiljö tas upp i texten. Orsaker till stress för hunden och följder av detta är en viktig del av hundhållningen, likaså hur detta kan åtgärdas. Förutom direkt fakta finns även en del forskningsresultat medtagna, som belyser de olika aspekterna på hållning av hundar.

Verenkuva-analysaattorit ovat laitteita, jotka laskevat ja lajittelevat verisolut. Tietystä määrästä verta lasketaan punasolut, valkosolut ja verihiutaleet. Lisäksi niistä saa hematokriitin, hemoglobiinin ja punasoluindeksit. Eri eläinlajien ja ihmisten verisolut ovat kooltaan hyvin vaihtelevia, joten ihmisen verisolujen laskemiseen kehitetty laite ei sellaisenaan sovi eläinnäytteiden analysointiin. Lisäksi laitteissa on erilaisia laimentimia ja reagensseja, joiden vaikutus soluihin vaihtelee lajeittain. Kirjallisuusosassa on esitelty tällä hetkellä markkinoilla olevia eläinlaboratorioiden käyttöön tarkoitettuja laitteita ja niiden toiminta pääpiirteittäin. Tutkimusosassa vertailtiin ensin Cell-Dyn 3700 laitteen tekemää valkosolujen erittelylaskentaa verisivelystä tehtyyn manuaaliseen laskentaan. Näytteinä oli 65 kpl kissoista otettuja verinäytteitä, joista tehtiin sekä automaattinen että manuaalinen valkosolujen erittelylaskenta. Eri menetelmillä saadut tulokset olivat samankaltaiset neutrofiilien ja lymfosyyttien osalta. Monosyyttien osalta tulokset Cell-Dyn 3700 laitteella olivat hieman isompia ja eosinofiilien kohdalla pienempiä kuin manuaalisella laskennalla. Tulosten perusteella Cell-Dyn 3700 laitetta voidaan käyttää nykyisillä asetuksilla kissojen verinäytteiden valkosoluerittelyn tekemiseen. Toisessa osassa määritettiin kissan hematologiset viitearvot Cell-Dyn 3700 laitteella. Tätä varten kerättiin verinäytteet 43 terveeltä kissalta. Kaikki kissat olivat rauhoitettuja näytteenottohetkellä. Viitearvot laskettiin käyttäen ei-parametrista menetelmää. Valkosoluarvojen osalta viitearvot muodostuivat suunnilleen samoiksi kuin lähdekirjallisuudessa. Punasoluarvoista hematokriitin, hemoglobiinin ja punasolujen lukumäärän viitearvot muodostuivat lähdekirjallisuuden arvoja korkeammiksi ja punasoluvakioiden (MCV, MCH ja MCHC) viitearvot suunnilleen samoiksi kuin lähteissä.

Eri nivelten korvaaminen keinonivelellä on nykyään arkipäivää. Leikkausten päämääränä on kivuton nivel, jonka toiminta on hyvä ja leikkaustulos kestävä. Myös eläimillä lonkkaproteesien käyttö on yleistymässä. Aiemmin suurin osa proteeseista kiinnitettiin luusementillä, mutta sementittömät proteesit ovat viime vuosina yleistyneet voimakkaasti. Sementittömien, yleensä titaanista valmistettujen proteesien toivotaan kiinnittyvän luuhun normaalin luutumisprosessin kautta. Titaaniproteeseja voidaan käyttää pinnoittamattomina tai pinnoittaa niitä eri materiaaleilla, yleensä keraameilla. Yksi mahdollisista pinnoitemateriaaleista on bioaktiivinen lasi. Tässä syventävien opintojen projektissa tutkittiin bioaktiivisella lasilla pinnoitettujen segmentaaliproteesien (korvaa puuttuvan luusegmentin) kiinnittymislujuutta koirilla (8 kpl) mekaanisesti kiertolujuustestillä. Projekti oli osa laajempaa tutkimuskokonaisuutta, jossa tutkittiin bioaktiivisen lasin käyttöä ortopedisten implanttien pinnoitusmateriaalina ja luusiirteen korvaajana. Tutkimuksen tavoitteena oli osoittaa, että bioaktiivinen lasi proteesin pinnoitemateriaalina edistää proteesin nopeaa ja mekaanisesti tukevaa luutumista. Tutkimuksessa käytettiin kahdeksaa beagle-rotuista koiraa, joiden kumpaankin reisiluuhun asetettiin pinnoitettu ja pinnoittamaton intercalaariproteesi (kahden nivelen välinen proteesi) kiertävässä, satunnaisessa järjestyksessä. Tutkimuksessa käytettiin yhteensä 16:ta intercalaariproteesia, jotka asetettiin paikoilleen press-fit (paikalleen pakotus) menetelmällä. Mekaaninen testaus tehtiin Århusin yliopistossa 14 viikon seuranta-ajan jälkeen. Tutkimuksessa havaittiin merkitsevä ero (p < 0,05) proksimaalipään bioaktiivisella lasilla pinnoitettujen sekä pinnoittamattomien titaaniproteesien välillä. Tutkimuksessa kävi ilmi, että perinteinen karhennettu titaanipinta kiinnittyi paremmin luuhun kuin bioaktiivisella lasilla pinnoitettu proteesi. Merkitsevä ero oli havaittavissa maksimiväännössä, jäykkyydessä sekä energiassa. Murtumiskulmassa merkitsevää eroa ei havaittu (p = 0,119). Tulokset poikkesivat aiemmista vastaavista tutkimuksista saaduista tuloksista merkittävästi. Mahdollisena syynä voidaan pitää uuden pinnoitteen kiinnitysmenetelmän käyttöönottoa ja pinnoituksen laatua. Luusiirreryhmien välillä ei havaittu merkitsevää eroa. Tämän perusteella ainakin puolet allogeeniluusiirteestä (vierasluusiirre) voidaan korvata bioaktiivisella lasilla mekaanisen kiinnittymislujuuden heikkenemättä.

Koirilla esiintyvistä lisääntymisongelmia aiheuttavista infektiivisistä mikrobeista tyypillisimmät ovat Brucella canis ja canine herpes virus-1 (CHV-1). Näiden aiheuttamat ongelmat saattavat muodostua hyvinkin merkittäviksi yksittäisessä kennelissä alentaen syntyvien pentujen määrää huomattavasti vuositasolla. Useissa maissa tehtyjen tutkimusten perusteella on todettu herpeksen olevan enzoottinen virus koirapopulaatioissa. Brucella canista esiintyy harvemmin, mutta sen aiheuttamien vakavien lisääntymisongelmien takia vähäinenkin esiintyvyys on merkittävää. Suomessa ei ole aiemmin tutkittu Brucella canis –bakteerin tai CHV-1:n esiintyvyyttä paikallisessa koirapopulaatiossa. Tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa näiden mikrobien esiintyvyys Suomessa ja niiden merkitys suomalaisten koirien lisääntymisongelmissa. Tutkimukseen pyydettiin lehti-ilmoituksella mukaan jalostuskoiria, joilla oli ollut lisääntymisongelmia. Näytteitä otettiin myös täysin terveistä koirista verrokkiryhmäksi. Näytteeksi otettiin verta lasiseen seerumiputkeen noin 8 ml. Näytteet kerättiin pääsääntöisesti kenneleissä paikan päällä. Yhteensä näytteitä saatiin 388 kpl. Brucella canis –vasta-aineet tutkittiin kaikista näytteistä EELA:ssa. Yhdestäkään näytteestä ei löytynyt positiiviseksi tulkittavia vasta-ainemääriä. Herpesvasta-ainetutkimusta varten valittiin 40 lisääntymisongelmista kärsivien kenneleiden näytettä sekä 41 näytettä verrokkiryhmäksi ongelmattomista kenneleistä. Herpesvasta-aineet tutkittiin Ruotsissa SVA:n laboratoriossa. Herpesvasta-aineita tutkimuksessa todettiin usealla koiralla. Seroprevalenssi ongelmakenneleiden ryhmässä oli 90%. Verrokkiryhmän kenneleissä seroprevalenssi oli selvästi matalampi, 24%. Vasta-ainetiitterin korkeus todettiin tilastollisesti merkitsevästi riippuvaksi kennelin ongelmastatuksesta ja koiran käytöstä jalostuksessa. Herpesvasta-aineita todettiin enemmän ongelmakennelien koirilla kuin ongelmattomien kenneleiden koirilla. Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan todeta herpeksen olevan yksi tärkeimmistä aiheuttajista kennelin lisääntymisongelmissa. Kennelin herpestilanteen selvittäminen tulisikin sisällyttää tutkimuksiin kartoitettaessa syitä kennelin lisääntymisongelmiin.

Krooninen laihtuminen on epäspesifinen kliininen oire monissa hevosten sairauksissa. Laihtumisen taustalla voi olla patofysiologialtaan erilaisia aiheuttajia, kuten kehityksellisiä, infektiivisiä tai neoplastisia sairauksia sekä parasiittitartuntoja. Vaikka kroonisen laihtumisen on reportoitu olevan yleinen oire eri sairauksissa, sen prevalenssia ja insidenssiä ei ole tutkittu hevospopulaatiossa. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään yleisiä ja harvinaisia hevosten kroonisen laihtumisen taustalla olevia sairauksia ja oireyhtymiä sekä tilan evaluaatioon soveltuvia kliinisiä tutkimusmenetelmiä. Yleisimpiä taustalla olevia sairauksia tai oireyhtymiä ovat kroonisen tulehduksellisen suolistosairauden (inflammatory bowel disease, IBD) eri muodot, proteiinien menetystä aiheuttava enteropatia ja ripuli, suolistoparasiitit, peritoniitti ja vatsaonteloabskessit sekä hammasongelmat. Harvinaisia syitä hevosten kroonisen laihtumisen taustalla ovat mm. krooniset maksasairaudet, sydänsairaudet, kasvainsairaudet sekä krooninen munuaisvika. Kroonisen laihtumisen evaluaatiossa perusteellisten anamnestisten tietojen, huolellisen kliinisen yleistutkimuksen ja hematologian sekä seerumitutkimusten ohella hyödyllisiä ovat mm. ultraääni- ja röntgentutkimukset, imeytymistestit, peräsuolibiopsiat sekä vatsaontelonestetutkimus. Vatsaontelon ultraäänitutkimuksen avulla voidaan mitata suoliston liikkuvuutta ja suolenseinämän paksuutta sekä havaita mahdollisia effuusioita ja massoja. Rintaonteloröntgentutkimus on tarpeen neoplasioiden ja muiden kroonisten keuhkosairauksien poissulkemiseksi. Hiilihydraattien imeytymistä ohutsuolesta voidaan arvioida glukoosin tai D-xyloosin imeytymistestillä. Tulehdusmuutokset peräsuolibiopsioissa puolestaan heijastavat koko suoliston tilaa. Peritoneaalinesteen tutkimus voi antaa viitteitä esimerkiksi vatsaontelon kasvainsairaudesta. Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen laitoksen ja yliopistollisen eläinsairaalan suureläinklinikan tutkimusprojektiin otettiin kroonisesta laihtumisesta ja / tai toistuvista koliikeista kärsineitä hevosia. Hevosille tehtiin laajat tutkimukset, jotka sisälsivät mm. D-xyloosin absorptiotestin, peräsuolibiopsioiden histologisen tutkimuksen ja vatsaontelon ultraäänitutkimusen. Yhteensä 32 hevosta tutkittiin, ja viidentoista hevosen painonmenetyksen katsottiin kuntoluokan perusteella olevan kroonista. D-xyloosin imeytymisen huippupitoisuus tässä ryhmässä oli normaalia alhaisempi 27 %:lla, ja 33 %:lla imeytyminen oli viivästynyt. Peräsuolibiopsioissa löytyi yleisesti muutoksia; 50 %:lla todettiin lievä tai kohtalainen eosinofiili-infiltraatio sekä mukoosassa että submukoosassa. Suurimmalla osalla kroonisesti laihtuneista hevosista tulehduksellisen suolistosairauden voitiin katsoa olevan painonmenetyksen aiheuttaja. Löydökset osoittavat että muun muassa D-xyloosin absorptiotesti, peräsuolibiopsiatutkimus, suoliston ultraäänitutkimus ja vatsaontelonestetutkimus ovat tehokkaita menetelmiä kroonisesti laihtuneiden hevosten evaluaatioon ja taustalla olevien gastrointestinaaliperäisten sairauksien diagnosointiin.

Detomidiini (Domosedan) on spesifinen a2-adrenerginen agonisti, joka on laajalti käytössä hevospraktiikassa. Detomidiinin käyttöindikaatioita ovat sedaatio, kivunpoisto sekä esilääkitys inhalaatio- tai infuusioanestesiaa varten. Annostuksella 20-80 mg/kg aikaansaadaan voimakas sedaatio ja kivunpoisto, joiden pituus on riippuvainen annoksen suuruudesta. Detomidiinihydrokloridin vaikutuksista sykloivan tamman kohdun kontraktioihin ei ole olemassa paljoakaan täsmällistä tietoa. Vaikutuksia on tutkittu käyttäen useita erilaisia menetelmiä, joiden luotettavuutta on eri syistä pidettävä arveluttavina. Useat menetelmät itsessään jo aiheuttavat kohdun lisääntynyttä supistuvuutta. Toisissa menetelmissä taas tulkitaan elimistön reaktioita, jotka voivat aktivoitua muistakin tekijöistä kuin kohdun supistuksista. Tämän tutkimuksen tavoite oli saada tietoa kohdun supistuvuudesta vertaamalla kiimassa olevien tammojen reaktioita suonensisäisen detomidiinihydrokloridi-injektion ja fysiologisen NaCl-injektion (kontrolli) jälkeen. Kohdun supistelua tarkkailtiin transrektaalisen ultraäänen ja gammakuvauksen (skintigrafia) avulla. Tutkimuksessamme ei todettu tilastollisesti merkitseviä eroja koe- ja kontrolliryhmän välillä kummallakaan tutkimusmenetelmällä. Sekä ultraääni- että dynaamisissa skintigrafiatuloksissa oli kuitenkin havaittavissa selvä numeerinen ero kohdun kontraktioissa ryhmien välillä. Detomidiini vaikuttaisi supistavan kohtua ensimmäisen puolen tunnin ajan. Ko. eron tilastollisen merkitsevyyden puuttuminen johtunee pienestä aineistosta (kuusi tammaa) ja tulosten suuresta keskihajonnasta. Hajontaa aiheuttivat hevosten yksilöllinen vaihtelu ja tutkimusmenetelmien virhelähteet, mm. tulkintojen subjektiivisuus. Vaikka tutkimuksessamme havaittu kohdun supistuvuuden ero ei ollutkaan tilastollisesti merkitsevä, vaikuttaisi suositeltavalta käyttää detomidiinia kliinisessä työssä, kun kohdun lisääntynyt supistelu on työn kannalta haluttu ominaisuus.

Työn kirjallisuuskatsauksessa käsitellään tetrasykliinien yleisiä ja farmakokineettisia ominaisuuksia, doksisykliinin erityispiirteitä ja näiden mikrobilääkkeiden käyttöä koiralla ja kissalla. Tutkimuksessa selvitettiin doksisykliinin farmakokinetikkaa koiralla kerta-annon jälkeen, ja erityisesti doksisykliinin per os biologista hyötyosuutta. Tutkimusaineistona oli kuusi Eläinlääketieteellisen korkeakoulun beagle-rotuista koiraa. Koirille annettiin 100 mg doksisykliiniä (6,8-8,6 mg/kg) suun kautta ja noin kuukautta myöhemmin sama annos suonensisäisesti. Koirista kerättiin verinäytteitä, joiden lääkeainepitoisuudet laskettiin agardiffuusiomenetelmällä. Tuloksista laskettiin farmakokineettisiä parametrejä, joita käsiteltiin myös tilastollisesti. Eliminaatiopuoliintumisaika oli molemmilla antotavoilla sama: 10,5 tuntia. Peroraalisella antotavalla lääkeaineen huippupitoisuus seerumissa jäi matalaksi ollen keskimäärin 1,40 mikrog/ml. Doksisykliinin biologinen hyväksikäytettävyys p.o.-antotavan jälkeen oli huono, sillä lääkeaineesta imeytyi systeemiseen verenkiertoon vain noin 20 %. Lääkeainepitoisuuden jäädessä verenkierrossa matalaksi on epävarmaa, saavutetaanko kudoksissa terapeuttinen pitoisuus. Doksisykliinin MIC-arvoja koiran patogeeneille on tutkittu vain vähän, mutta kirjallisuuden mukaan tavallisimmat patogeenit näyttäisivät olevan doksisykliinille kohtalaisen resistenttejä. Riketsia-, klamydia-, ja mykoplasmainfektioissa doksisykliini on ensisijaislääke, sillä näidenpatogeenien MIC-arvot ovat kirjallisuuden mukaan erittäin matalia.