Browsing by department "Department of World Cultures 2010-2017"

Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää miten prestiisi ja voiton tavoittelu kietoutuvat toisiinsa skotlantilaisessa elokuvateollisuudessa ja erityisesti julkisen rahoituksen varassa toimivan kulttuuriteollisuuden instituution, Creative Scotlandin, toiminnassa. Tämän lisäksi tutkielmassa selvitetään mahdollisia syitä sille, miksi Skotlannin naapurimaat ja Iso-Britannian muut alueet houkuttelevat ulkomaisia elokuvaprojekteja luokseen huomattavasti Skotlantia enemmän, syitä skotlantilaisten elokuvatyöntekijöiden maastamuuttoon ja alan rahoituksen vähyyteen. Lisäksi huomiota kiinnitetään kotoperäisen- ja kansainvälisen tuotannon välisiin suhteisiin ja ulkomaisen investoinnin merkitykseen skotlantilaiselle elokuvateollisuudelle. Tutkimusaineistona on käytetty pääasiassa Creative Scotlandin omia julkaisuja: markkinointimateriaalia, vuosittaisia suunnitelmia ja tilinpäätöksiä vuodesta 2014 vuoteen 2024. Aineistoa tutkitaan kvalitatiivisen kulttuurintutkimuksen ja elokuvatutkimuksen teorian keinoin, eli analysoidaan tutkimusaineistosta nousevia diskursseja ja sidotaan nämä kulttuurisiin konteksteihin. Apuna käytetään akateemista elokuvakirjallisuutta, kulttuurintutkimuksen teoriaa, sekä kulttuuriteollisuuden toimintaa ja merkitystä selittävää teoriaa. Tämän lisäksi kulttuurialan toimittajien kirjoittamat artikkelit toimivat Creative Scotlandin sisäisiä menettelytapoja kriittisesti tarkastelevina lähteinä. Skotlantilainen elokuva koki ensimmäisen kasvukautensa 90-luvun puolivälissä, uusien rahoitusmenetelmien mahdollistaessa ilmapiirin, jossa kotoperäisten elokuvien tuotanto kukoisti ja ennennäkemätön kansallisylpeys elokuvan saralla oli aistittavissa. Elokuvien rahoitukseen ja tuotantoon panostettiin kuitenkin verrattain vähän: verovaroja ohjattiin riittämättömästi julkiseen kulttuurintuotantoon ja muutkin rahoitusmahdollisuudet olivat rajallisia sekä julkisella, että yksityisellä sektorilla. Skotlantilainen kulttuuriteollisuus ja siihen liittyvä politiikka on kuitenkin kehittynyt viime vuosikymmeninä elokuvatuotantoa arvostavampaan ja tukevampaan suuntaan. Elokuvallinen representaatio on kansakunnan identiteetille merkittävä, sillä elokuvallisen ilmaisun kautta katsojaa voidaan puhutella uniikilla tavalla. Skotlantilaisten elokuvantekijöiden lähtökohdat ja tavoitteet elokuvilleen ovat moninaisia, ja tämän vuoksi Creative Scotland on sitoutunut tukemaan niin taide-elokuvaa, sosiaalista realismia kuvaavaa elokuvaa kuin taloudellisesti kannattavaa viihde-elokuvaakin. Creative Scotlandin yksi merkittävimmistä haasteista on tasapainon löytäminen rahoituksen jakamisessa kotimaisille ja ulkomaisille tuotantoyhtiöille ja elokuvantekijöille, sillä monimuotoiset elokuvan tekemisen tavat tuovat oman arvonsa skotlantilaiselle elokuvateollisuudelle lisääntyvän prestiisin tai taloudellisen kasvun kautta. Kansainvälisen arvostuksen saavuttaminen on tärkeä elementti elinvoimaisen elokuvateollisuuden säilyttämisen kannalta, sillä sen myötä ulkomaalaisten elokuvantuotuottajien halukkuus työskennellä Skotlannissa lisääntyy. Ulkomaiset investoinnit voivat kuitenkin parhaimmillaan tarjota työtä myös skotlantilaiselle työvoimalle ja mahdollistaa paikallisten elokuvantekijöiden asettumisen Skotlantiin. Vaikka Skotlanti onkin maantieteellisesti kaukana Iso-Britannian päätösvallasta, sen henkeäsalpaavat maisemat ja moneen mukautuvat kaupunkiympäristöt ovat sen suurin valttikortti. Brexitin vaikutus kansainväliseen liikkuvuuteen ja rahoitusmahdollisuuksiin tullaan näkemään lähivuosina. Tutkimuksesta voidaan silti päätellä skotlantilaisen elokuvateollisuuden elävän kasvukautta. Keskeisinä rakennuspalikoina toimivat elokuva- ja tv-tuotannon kehittämiseen keskittyvän yksikön, sekä laaja-alaisen elokuvastudion perustaminen, joiden suurimpana mahdollistajana on toiminut julkisen sektorin rahoituksen lisääntyminen ja Creative Scotlandin yhteistyö paikallisten toimijoiden kanssa.

The thesis discusses American Chinese ethnic identity and factors affecting it. The thesis also explores whether the American Chinese have assimilated into American society. The theoretical framework of the thesis is formed by Stuart Hall's theory of cultural identity and the theory of assimilation by Peter Salins. The thesis represents conceptual cultural research and its research method is a literature review. The source materials of the thesis are comprised of texts written by American Chinese researchers in which they discuss their experiences in the United States. The findings of the thesis are that the American Chinese ethnic identity is not unified, but within the group there are differences in the form and content of ethnic identity. The thesis reveals that the key features of the American Chinese ethnic identity are pan-Asianism, in which cultural identities based on nationalities are combined with a broader Asian identity, and a hybrid identity in accordance with Stuart Hall's identity theory, which simultaneously contains elements from two or more cultural backgrounds. The Americans Chinese consider it important to preserve Chinese cultural traditions. Factors influencing the American Chinese ethnic identity that arise in this thesis are American Chinese communities, the attitudes of the majority population, and representation, that is, how they are presented in popular culture and media. The study shows that the way of representation of the American Chinese has been stereotypical and scarce, which has affected their ethnic identity. Within the American Chinese group there is also dispersion in assimilation. It can be said that the American Chinese in general have assimilated into American culture and society at least at the level of behavior and adopted superficial aspects of it. Younger age groups have assimilated at a deeper level and embraced American values.

Arabiankielisten oppilaiden määrä on lisääntynyt ja edelleen lisääntyy Helsingin peruskouluissa. Äidinkieli on osa identiteettiä ja side omaan kieliyhteisöön. Oman äidinkielen osaamisella on todettu olevan suotuisa uuden kielen oppimiseen ja oppimistuloksiin. Uusi kieli on avain suomalaisen yhteiskunnan osallisuuteen. Laadukkaalla oman äidinkielen opetuksella on täten suotuisia vaikutuksia niin yksilö- kuin yhteiskuntatasolla. Peruskoulussa tapahtuva oman äidinkielen opetus on perusopetusta täydentävää opetusta ja siihen osallistuminen on vapaaehtoista. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää oppilaan oman äidinkielen eli tässä tutkimuksessa arabian kielen opettajien kokemia haasteista arabian kielen opetuksessa Helsingin kaupungin peruskouluissa. Kartoittamalla opetuksen haasteet ja tämän jälkeen etsimällä niihin ratkaisuja, voidaan edistää laadukasta arabian kielen opetusta. Tutkimus suoritetaan opettajia haastattelemalla, joten oppilaiden, kotien ja koulutuksen tuottajan näkemykset eivät tässä tutkimuksessa tule esille. Aiemmissa selvityksissä koskien oman äidinkielen opetusta on noussut esille haasteita opetuksen käytännön järjestelyihin liittyen. Arabian kielelle on ominaista kielen diglossia eli eri kielimuotojen vaihtelu eri käyttötilanteissa. Koulussa opetettu kielimuoto on standardiarabia. Kielessä on myös lukuisia eri murteita. Tämän kielimuotojen moninaisuuden voidaan olettaa aiheuttavan opetukseen haasteita. Ilmiötä voidaan tutkia vain tutkimalla juuri arabian kielen opettajien kohtaamia opetuksen haasteita. Tutkimuksen lähestymistapa on laadullinen. Aineisto kerättiin puolistrukturoidulla teemahaastattelulla haastattelemalla kahta kolmesta Helsingin kaupungin peruskoulun arabian kielen opettajasta. Haastattelu oli yksilöhaastattelu ja tehtiin arabian kielellä. Aineisto analysoitiin teemoittelun ja tyypittelyn keinoin ja tulokset voitiin jaotella kolmeen eri kategoriaan. Suurimmat haasteet liittyvät itse arabian kielen opetukseen ja opetusjärjestelyihin. Opetusryhmät ovat heterogeenisiä niin oppilaiden iän, oppimisvalmiuksien, taitotason ja kielen osaamisen suhteen. Oppitunnit järjestetään koulupäivän jälkeen ja oppilaat joutuvat usein siirtymään tunnille toiseen kouluun. Valmista opetusmateriaalia ei ole. Arabian kielelle leimallisena haasteena tuli esille kielen diglossia. Opetuskieli on standardiarabia, joka on eri kielimuoto kuin kotona puhuttu jokin arabian puhekielen murteista. Toisena kategoriana olivat työsuhteisiin liittyvät haasteet kuten työsuhteiden määräaikaisuus. Kolmantena kategoriana nousivat muut rakenteelliset haasteet, etenkin miten pätevöityä arabian kielen opettajaksi Suomessa. Esille tulleet heterogeenisten ryhmien sekä opetusjärjestelyjen aiheuttamat käytännön haasteet ovat nousseet esille jo aiemmissa selvityksissä, joten niiden uskoisi olevan jo ratkaistavissa. Ratkaistavaksi jäisi arabian kielen suhteen vielä syvät kielelliset haasteet.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on piispa Freculfuksen historiateoksen syntaksi. Karolingisena aikana noin vuonna 830 laaditun teoksen kielestä ei ole olemassa aikaisempaa systemaattista tutkimusta. Tarkoitukseni on ollut kartoittaa Freculfuksen syntaksin ominaispiirteitä eri puolilta teosta valikoimistani otteista koostamani analyysiotoksen pohjalta. Suhteutan Freculfuksen kieltä klassisen latinan asettamaan normiin, mutta tärkeimpänä vertailukohtana tutkielmassa on Freculfusta edeltäneiden historiankirjoittajien kieli. Karolingisen reformin tavoitteita käsittelevän tutkimuskirjallisuuden perusteella keskeiseksi aineistossa testattavaksi hypoteesiksi muodostuu oletus siitä, että karolingisen historiankirjoituksen ilmaisu on sitä edeltänyttä merovingiaikaista historiankirjoitusta selkeämpää. Työn painopiste on tekstien empiirisessä tutkimuksessa, ja tutkimusmenetelmänä on aineiston lähiluku ja yksityiskohtainen syntaktinen analyysi. Haen tutkimustehtävään ratkaisua kolmella tutkimuskysymyksellä kolmessa erillisessä analyysiluvussa. Ensimmäisessä analyysiluvussa selvitän, millaisista peruselementeistä Freculfuksen syntaksi rakentuu. Totean, että Freculfuksen ilmaisun ydin koostuu klassisen latinan tarjoamaan keinovalikoimaan nähden varsin suppeasta joukosta säännönmukaisesti toistuvia syntaktisia elementtejä. Freculfus noudattelee pitkälti klassista ilmaisua mutta karsitussa muodossa. Kerronnan yleisilmeenä on tietynlainen kaavamaisuus, jossa informaatiorakenne on lukittunut toiminnan ja eri tapahtumien ajallisen etenemisen kuvaukseen. Toisessa analyysiluvussa pohdin sitä, voidaanko Freculfuksen kerrontatapaa pitää merovingiaikaista Fredegariusta selkeämpänä. Historiallisten episodien vertailun valossa vastaan kysymykseen myönteisesti. Freculfuksen teksti on Fredegariusta selkeämpää ja selvemmin selkeyteen pyrkivää: tämä ero perustuu muun muassa mutta ei yksinomaan partisiipin preesensin käyttötapoihin, subjektin vaihdosten toteutukseen ja epäsuoran kerronnan seurattavuuteen. Kolmannessa analyysiluvussa arvioin sitä, ilmeneekö Freculfuksen pyrkimys selkeyteen siinä, miten hän muokkaa teoksessa hyödyntämiensä aiempien kirjoittajien kieltä. Lähestyn tätä kysymystä tarkastelemalla, millaisia muokkauksia Freculfus tekee yhtäältä Fredegariuksen, toisaalta Jordaneksen kieleen. Analyysissa ilmenee, että Freculfus suhtautuu tarkasteltujen kirjoittajien kieleen hyvin eri tavoin ja soveltaa heiltä lainaamiinsa otteisiin jokseenkin erilaisia muokkausstrategioita: Fredegariuksen kieliasu on lähes aina edellyttänyt huomattavia parannuksia, kun taas Jordaneksen osalta kyse on ennemmin tyylillisistä tai sisällöllisistä muutoksista. Yhteinen nimittäjä näissä muokkauksissa on kuitenkin nytkin selkeyden ylläpitäminen. Lähteiden muokkauksen tarkastelu tekee kuitenkin myös näkyväksi sen, että selkeysihanteen ohella Freculfus on kunnianhimoinen kielenkäyttäjä, joka välillä antautuu monimutkaisiin syntaktisiin harjoitelmiin, jotka eivät aina välttämättä palvele selkeyden ihannetta. Tutkielman loppupäätelmänä totean, että analyysiluvuissa tehdyt havainnot antavat kerta toisensa jälkeen näyttöä selkeyshypoteesin paikkansapitävyydestä Freculfuksen kerronnassa. Selkeyden tavoittelu vaatii Freculfukselta kuitenkin jatkuvaa tasapainoilua ja oman kielen hallinnan rajoitteiden tiedostamista.

Tutkielma käsittelee viestinnällistä opetusta kiinan kielen opetuksessa sekä opettajien omia käsityksiä omasta opetuksestaan. Suomessa yleinen opetussuuntaus on ollut hyvin pitkään mm. sosiokonstruktivistinen ja viestinnällinen kielenopetus on yksi tapa toteuttaa sen mukaisia periaatteita. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten paljon opettajat hyödyntävät viestinnällistä opetusta kiinan kielen opetuksessa ja miten heidän omat käsityksensä opetuksesta mahdollisesti poikkeavat todellisuudesta opetustilanteissa. Tutkimustavaksi valikoitui tapaustutkimus, jonka puitteissa yhdistettiin tutkimusmenetelmiä. Luonteeltaan tutkielma on kvalitatiivinen. Ensin pyrittiin kartoittamaan yleistilannetta kiinan kielen opetuksessa kyselyllä. Varsinaisen tutkimuksen menetelminä toimivat kiinan kielen opetustuntien observointi luokissa ja opettajien haastattelut. Observoinnin suunnittelussa sekä toteutuksessa hyödynnettiin KIELO tutkimuksen kyselyssä mainittuja aihealueita, joiden kautta pyrittiin selvittämään, mitkä viestinnälliselle opetukselle tavanomaiset tekijät toteutuivat opetuksessa. Haastatteluissa kerättiin opettajien omia käsityksiä opetuksesta ja niitä vertailtiin observoinnissa kerättyyn aineistoon. Tutkimuskohteena olivat oppilaitokset Helsingissä. Tutkimuksen pohjalta voidaan todeta, että kiinan kielen opettajat eivät pääosin käyttäneet viestinnällisiä opetusmenetelmiä opetuksessaan. Heidän oma käsityksensä viestinnällisestä opetuksesta poikkesi myös jonkin verran lähdekirjallisuudesta. Opetuksen keskipisteenä oli opetusmateriaali, joka ikään kuin määritti opetuksen tahdin ja sisällön. Myöskään opettajien laatimat tehtävät eivät aina tukeneet viestinnällistä vuorovaikutusta vaan niiden tarkoitus oli harjoitella opittuja rakenteita. Tutkimuksesta kävi ilmi, että opettajat pitivät oppilaiden kiinan kielen taidon osaamista tärkeänä. Muihin viestintätaidon aihealueisiin kiinnitettiin vähemmän huomiota.

Tämän tutkielman aiheena on koirat Rooman valtakunnassa. Tavoitteenani on muodostaa kokonaiskäsitys siitä, miksi roomalaisilla oli koiria ja millainen suhde roomalaisilla oli koiriin. Koiria on tutkittu luonnonhistoriallisesta näkökulmasta ja osana antiikin metsästämistä. On olemassa tutkimusta koirien esittelemisestä amfiteattereilla sekä triumfeissa. Koirien haudoista, hautapiirtokirjoituksista ja nimistä on tehty tutkimusta. Tavoitteenani on yhdistää usein aiemmassa tutkimuksessa erillisenä tarkastellut näkökulmat. Tutkimusaineistoni käsittää pääasiassa kirjallisuutta ja joukon piirtokirjoituksia, joita on yhteensä 16 kappaletta. Kirjallisuuslähteiden kartoittamisessa olen hyödyntänyt Thesaurus Linguae Latinae -teosta, käyttäen hakusanaa ’canis’. Tämän menetelmän etu on, että se paljastaa maininnat koirista hyvin monen tyyppisissä konteksteissa. Käsitteet ”Rooma” ja ”roomalainen” ovat tutkielmassa väljiä materiaalin fragmentaarisuuden vuoksi. Varsinaisesti koiriin ja niiden hyödyntämiseen paneutuvia kirjailijoita ovat Varro, Columella, Plinius, Nemesianus ja Grattius. Tämän kirjallisuuden lisäksi haluan tuoda esiin muissa kirjallisuudenlajeissa esiintyviä mainintoja koirista mahdollisimman kattavan esityksen muodostamiseksi. Hautapiirtokirjoitukset eroavat kirjallisuusaineistosta henkilökohtaisuudellaan ja niistä ilmenee erityisen hyvin tunneside koiraan. Johtopäätökseni on, että roomalaisten keskeisimpiä syitä koirien pitämiseen oli niiden käyttäminen metsästämisen apuna, paimenkoirina sekä vartiointitehtävissä. Lisäksi roomalaisilla oli koiria lemmikkeinä. Kysymys roomalaisten käyttämistä sotakoirista on sen sijaan kiistanalainen. Tutkimukseni osoittaa, että antiikin koirat olivat kiintyneitä ihmisiin ja ihmiset koiriin. Kiintymys ilmenee koirien nimeämisenä, jolla oli hyötyfunktion lisäksi eläintä yksilöivä merkitys. Hautaaminen, joskus myös yhdessä ihmisen kanssa, ja koirille laaditut hautapiirtokirjoitukset kuvastavat ihmisen ja koiran läheistä suhdetta sekä tuskaa koiran poismenosta. Tutkimuksen perusteella totean, että koirat esiintyvät uskollisina kumppaneina niin tarinoissa, asiaproosassa kuin hautapiirtokirjoituksissa. Osa koirista eli kadulla, mutta koira saattoi kohota hierarkiassa myös korkealle osana yläluokan elämää joko lemmikkinä tai metsästyskoirana. Aineistossa tulee selkeästi näkyviin, ettei vieraaseen koiraan ei ollut välttämättä luottaminen. Tutkimukseni osoittaa, että roomalaisen suhtautumiseen koiraan vaikutti se, oliko koira tuttu ja ystävä, vai vieras ja pelottava. Roomalaiset tiedostivat hyvin koiran alkukantaiset juuret. Tarinat ja nimet heijastavat käsitystä koirasta osittain eläimenä, joka on toisaalta kesy, toisaalta osa villiä luontoa. Varauksellinen suhtautuminen koiriin liittyi myös koirien rabiekseen, joka oli hengenvaarallinen koirien lisäksi ihmiselle.

Pyhä Sigfrid oli Ruotsin Smålandin maakunnassa sijaitsevan Växjön paikallispyhimys, joka kohosi 1300-luvun aikana yhdeksi koko Ruotsin valtakunnan suojelijoista. Legendan mukaan hän tuli 1000-luvun alkupuolella nykyisen Ruotsin alueelle Englannista, levitti kristinuskoa ja kastoi Ruotsin ensimmäisen kristityn kuninkaan. Hänen kulttinsa levisi vähitellen Växjöstä koko keskiaikaiseen Ruotsiin, ja merkkejä kultista löytyy myös Suomen alueelta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää pyhän Sigfridin kultin esiintyminen ja suosio Suomessa. Aineisto käsittää kaikki Turun hiippakuntaan paikannettavissa olevat, kulttiin liittyvät kirkolliset materiaalit. Näitä ovat erilaiset asiakirjat, kirkkodedikaatiot, alttarit, kirkkotaide ja muu esineistö sekä liturginen aineisto. Aineellisen materiaalin etsinnässä on hyödynnetty pääosin aiempaa kotimaista tutkimusta, kirjallinen materiaali on etsitty keskiaikaista aineistoa sisältävistä tietokannoista Suomessa ja Ruotsissa sekä Kansalliskirjaston kokoelmiin kuuluvista keskiaikaisista liturgisista kirjoista. Lisäksi tutkimuksessa on hyödennetty pyhän Sigfridin kulttiin liittyvää ruotsalaista tutkimusta. Pyhään Sigfridiin liittyvää aineistoa on Suomessa säilynyt vain vähän. Hänelle on dedikoitu yksi kirkko ja yksi tunnettu alttari, lisäksi on säilynyt kolme häntä esittävää veistosta. Hänen kuvansa on myös kaiverrettu pyhän Henrikin sarkofagiin. Liturgista aineistoa on säilynyt pääosin fragmentaarisena, eikä aineisto yleensä ole paikannettavissa seurakuntiin. Aineisto ajoittuu 1300-luvun puolivälistä 1500-luvun alkuun. Maantieteellisesti aineisto jakautuu laajalle alueelle saaristosta ja rannikolta sisämaahan. Aineiston perusteella pyhän Sigfridin kultti on saapunut Turun hiippakuntaan 1300-luvun puolenvälin tienoilla, jolloin Turun tuomiokirkkoon perustettiin pyhän Sigfridin alttari. Tällöin oli käynnissä kuningas Maunu Eerikinpojan ristiretki Karjalaan, mikä on saattanut vaikuttaa kultin suosioon. Pitäjänkirkoista kultin jäänteitä on säilynyt vasta 1400-luvun loppupuolelta. On mahdollista, että kultti on aiemminkin tunnettu joissain kirkoissa, mutta siihen liittyvä materiaali on hävinnyt vuosisatojen aikana. Kulttiesineiden ajoittuminen 1400-luvun loppuun saattaa kuitenkin liittyä myös siihen, että hiippakunnan johto ryhtyi tällöin entistä määrätietoisemmin valvomaan pitäjänkirkkojen liturgista ja kultillista yhdenmukaisuutta. Kultin suosiosta muodostuu aineiston perusteella kaksijakoinen kuva. Turun hiippakunnan keskuksessa, Turun tuomiokirkossa, kultti oli ilmeisesti kohtalaisen tärkeässä asemassa, mutta pitäjänkirkoissa kultin suosio vaikuttaisi olleen paikallisesti rajoittunutta. Syitä kultin vaihtelevalle suosiolle on mahdollista löytää muun muassa yhteiskunnallisista tapahtumista, asutushistoriasta sekä paikallisten lahjoittajien henkilökohtaisista motiiveista.

Antiikin kulttuurin säilyttäjän ja jatkajan, Bysantin, ainoa mittava eeppinen runoelma, kansalliseepokseksikin mainittu Digenes Akrites on säilynyt nykypäiviin kuuden varteen otettavan käsikirjoituksen välittämänä. Ne kaikki esittävät tarinan siinä määrässä toisistaan poikkeavalla tavalla, ettei edes kahden vanhimmankaan, 14. vuosisadalle ajoitetun Grottaferratan ja 1400-luvun lopulla kopioidun Escorialin, avulla ole mahdollista rakentaa eepos uudelleen juuri siihen muotoon, missä runoelman laatija alunperin, luultavasti 1000-luvun alussa, on sen niin sanotun arkkityypin esittänyt. Kreikan Keskiajalle Digenes Akrites –runoelmalla ja sen päähenkilöstä kertovilla kansantarinoilla oli samankaltainen merkitys kuin Homeroksen eepoksilla Kreikan Vanhalle Ajalle. Runoteoksen taustana on kristityn kreikkalaisen maailman ja islaminuskoisten arabien hallitseman alueen välinen levoton rajaseutu nykyisin Turkkiin ja Syyriaan kuuluvissa Eufrat-joen yläjuoksun ympäristössä ja viereisessä Vähä-Aasian Kappadokiassa todennäköisesti 9.–11. vuosisadalla (jaa.). Täällä, varsinkin 9.–10. vuosisadalla usein toistuneiden sodankäyntien näyttämöllä, mellastivat lisäksi runoelman mukaan etenkin kreikkalaiset, mutta toisaalta myös arabeistakin koostuneet, rosvoilevat kapinallisjoukkiot väkivaltaisine ryöstöretkineen. Tällaiseen maailmaan syntyi runoteoksen päähenkilö niin ikään ryöstöretken ja siihen liittyneen naisenryöstön seurauksena ja tuli siten edustamaan kahta kansallisuutta: hän oli kreikkalainen äitinsä puolelta ja arabi lopulta kristityksi kääntyneen isänsä puolelta, eli oli “kaksisyntyinen”, Διγενής. Myöhemmin vartuttuaan psyykkisiltä ja varsinkin fyysisiltä ominaisuuksiltaan, voimiltaan, ylivertaiseksi hän kunnostautui metsästäjänä, taistelijana ja lopulta rajaseutujen suojelijana, vartijana ja rauhoittajana saaden itseltään Bysantin keisarilta virallisen vahvistuksen lisänimelleen Ἀκρίτης, ”rajasoturi”. Syntymässään hän oli saanut henkilönimekseen Βασίλειος. Lyhyeksi jäänyt elämä tarjosi hänelle niin onnea kuin murhettakin ja lopuksi tappavan sairauden. Mikään puhtoinen sankari hän ei ollut: kauniin rakkaustarinan lopputulos, onnellinen avioliitto, ei estänyt häntä sortumasta aviorikoksiin, ja hän syyllistyi jopa jokseenkin käsittämättömään murhaan. Hän oli ihminen kaikkine heikkouksineen, mutta silti ominaisuuksiltaan lähellä eeppistä heerosta. Basileios Digenes Akrites on fiktiivinen hahmo, jonka ympärille runoteos on koostettu kansantarinoiden pohjalta. Tähän perusrunkoon on liitetty aineksia, romanttisiakaan rakenneosasia unohtamatta niin antiikin ja Lähi-Idän mytologiasta ja kirjallisuudesta, Raamatun kertomuksista, pyhimystarinoista ja erilaisista kronikoista kuin väljästi ja viitteellisesti, anakronistisestikin, todellisesta historiasta. Eepoksen luojalla, Bysantin rajaseudun kielitaitoisella asukkaalla, ei liene ollut vaikeuksia käyttää hyväkseen myöskään arabialaisia ja iranilaisia tarinoita. Enimmäkseen kansanomaisella kreikalla πολιτικὸς στίχος -mittaan kirjoitettua runoelmaa voidaan pitää myös romanttisena seikkailukertomuksena, eeppisenä romaanina ja vielä ns. protoromaanina. Eepoksen laatimistapa heijastuu päähenkilöönkin: hänelle ja hänen edesottamuksilleen on löydettävissä kuvitteellisia, myyttisiä ja kirjallisia sekä todellisia, historiallisia esikuvia, joita luova kirjoittaja on muokannut omiin tarkoitusperiinsä, eepoksensa juoneen sopiviksi. Tämän tutkielman tarkoituksena on esitellä runoelmaa ja sen taustoja ynnä henkilöihin ja tapahtumiin liittyviä yksityiskohtia lyhyesti ja yleisluonteisesti sekä ennen muuta poimia runoelmasta ehkä hieman mielikuvitustakin käyttäen ne ilmeisimmät tapaukset, joissa runon päähenkilö ja runoilijan tausta-aineiston jokin hahmo kytkeytyvät jollakin tavalla toisiinsa samalla tarkastellen, mitkä ominaisuudet kustakin esikuvasta runoilija on katsonut sopivimmiksi liittää omaan sankariinsa. Esitys perustuu lähes yksinomaan Mavrogordaton (1956), Trappin (1971) ja Jeffreysin (1998) editioista luettavissa olevaan Grottaferrata-käsikirjoituksen tekstiin. Kaikkiaan yhdeksän mytologian, kirjallisuuden ja historian hahmoa: Zeus, Herakles, Orfeus, Simson, Akhilleus, iranilaiset Rostam ja Sohrab sekä historiasta tutut Bysantin keisari Basileios I Makedonialainen ja erityisesti Aleksanteri Suuri nousevat selkeimmin esiin Digenes Akriteen esikuvina. Eniten näistä runoilijaan näyttävät vaikuttaneen Herakles, Simson, Akhilleus ja Aleksanteri Suuri. Vaikka Digenes Akrites -eepos on koostettu hyvinkin monipuolisista lähteistä, se ei ole plagiaatti. Pikemminkin eepos on hyvä esimerkki siitä, miten kirjallinen taideteos ylipäänsä voi saada alkunsa. Sillä, samoin kuin varmaan monilla muillakin kirjallisuuden merkkiteoksilla, on kytköksensä muinaisiin tarinoihin ja niistä kumpuavaan kirjalliseen perintöön, mutta silti ne ovat taideteoksina ainutlaatuisia.

Roomaa vuosina 218–222 hallinneen keisari Heliogabaluksen palvoma jumala, Elah-Gabal, on jäänyt tutkimuksessa vähäiselle huomiolla. Vaikka itse keisarista on kirjoitettu useampikin tutkimus, Elah-Gabaliin suhtaudutaan niissä ikään kuin itsestään selvänä taustahahmona. Tässä pro gradu -tutkielmassa tavoitteenani on selvittää, mitä voimme tietää kyseisestä jumalasta. Työssä käyn läpi kirjallisen ja arkeologisen materiaalin, joka Elah-Gabalista on saatavilla. Kussakin luvussa esittelen lähteet, arvioin tutkimuskirjallisuuden esittämiä huomioita ja lopuksi esitän omat tulkintani materiaalista kaihtamatta pitkällekään meneviä johtopäätöksiä. Koska visuaalinen puoli on useamman käsiteltävän osa-alueen kannalta oleellista, työni on varustettu runsaalla kuva-aineistolla. Varmuudella voidaan sanoa, että syyrialaisen Emesan kaupungin paikallisjumala Elah-Gabal oli antiikin kreikkalais-roomalaisen ja lähi-itäläisen jumalmaailman jumalista poiketen persoonaton hahmo. Jumala oli ilmeisesti alkujaan vuorten jumaluus, mutta hänet samaistettiin myöhemmin aurinkoon. Jumala liitettiin pyhään kiveen, johon palvontamenot kohdistuivat. Huolimatta siitä, että Elah-Gabal nostettiin valtakunnan pääjumaluudeksi keisari Heliogabaluksen aikana, ei kultti koskaan saavuttanut mainittavaa suosiota Emesan ulkopuolella. Ensimmäiset varmat tiedot jumalan palvonnasta ovat 100-luvun jaa. puolivälistä ja viimeiset 200-luvun puolivälistä. 300-luvulla kultti oli ilmeisesti jo sammunut. Elah-Gabal saattoi tosin olla myöhäisantiikissa suosioon nousseen Sol Invictuksen suora esikuva, mutta tästä ei valitettavasti ole selvyyttä. Lopputulos jää valitettavasti sangen laihaksi, sillä työni osoittaa, että Elah-Gabalista saatava tieto on todella niukkaa ja monelta osin epäluotettavaa. Kuitenkin aineiston käsittely tarjoaa monia mielenkiintoisia näköaloja ja aiemmalta tutkimukselta huomaamatta jääneitä yhteyksiä asioiden välillä.

Tämä työ tutkii Suurmiesteorian (Great Man Theory) ja erityisesti Daniel L. Bymanin and Kenneth M. Pollackin esittämien teesien valossa vuoden 1982 Israelin ja Libaonin sotaa (Rauha Galileaan Operaatio, Operation Peace to Galilee) ja sen tavoitteiden epäonnistumista Israelin ja Libanonin kristittyjen kannalta. Tutkimuksessa on käytetty primaarilähteinä julkisia arkistoja, haastatteluja, omaelämänkertoja, sekä sopimustekstejä. Sekundaarilähteinä on käytetty laajalti alan kirjallisuutta. Koska vain osaa lähdeaineistosta on lainattu suoraan, on lähdeluotteloon sisällyetty kaikki tutkimustyön pohjana käytetty materiaali. Sodan epäonnistuminen tavoitteiden saavuttamisessa on analyysin mukaan selvästi liitettävissä Israelin ja Libanonin kristittyyn johtoon ja heidän tavoitteidensa epärealistisuuteen ja osapuolten toimet konfliktin aikana, sekä syyt tavoitteiden saavuttamattomuuteen, voidaan tulkita pitkälti Bymanin ja Pollackin teesien valossa. Tutkielma osoittaa Suurmiesteorian ja Byman/Pollackin teesien käyttökelpoisuuden tulkitessa modernien konfliktien syitä ja seurauksia.