Browsing by department "Kliinisen tuotantoeläinlääketieteen laitos"

Akuutin faasin proteiinit ovat maksan tuottamia proteiineja, joiden pitoisuudet muuttuvat tulehduksen akuutin vaiheen vasteen aikana. Akuutin vaiheen vaste käynnistyy paikallisesta kudosvauriosta, joka voi olla bakteerin, viruksen, loisten, immunologisen reaktion tai esimerkiksi kasvaimen aiheuttama. Paikallinen vaurio saa valkosolujen ja sytokiinien välityksellä aikaan muutoksia koko elimistön tasolla. Lähes kaikki sairaan eläimen oireet, kuten syömättömyys, lämmönnousu ja leukosytoosi, johtuvat akuutin vaiheen vasteen aiheuttamista muutoksista. Terveillä eläimillä akuutin faasin proteiinien pitoisuudet voivat olla suurentuneet muun muassa kuljetuksen ja stressin myötä. Myös ikä, sukupuoli ja tiineys vaikuttavat akuutin faasin proteiinien pitoisuuksiin. Akuutin faasin proteiineja on lukuisia erilaisia, mutta useita proteiineja ei havaita terveillä eläimillä laisinkaan. Tärkeimpiä akuutin faasin proteiineja ovat fibrinogeeni, haptoglobiini, CRP, seerumin amyloidi-A, α1-hapan glykoproteiini, ferritiini, transferriini ja keruloplasmiini. Lajien välillä on eroja siinä, minkä proteiinin pitoisuudet muuttuvat akuutin vaiheen vasteen aikana. Sialla tärkeimpiä akuutin faasin proteiineja ovat CRP, haptoglobiini, sika-MAP ja seerumin amyloidi-A. Niiden pitoisuus kohoaa parin päivän kuluttua altistuksesta tai sairastumisesta ja voi olla jopa 40-kertainen lähtötasoon nähden. Tutkimukseen arvottiin 21 eteläsuomalaista emakkosikalaa, joissa 646 emakkoa tutkittiin ontumisen ja valuttelun varalta. Lisäksi tutkittiin valuttelun varalta viidellä valutteluongelmatilalla vielä 178 emakkoa. Ontumisen prevalenssi oli 8,5 % ja valuttelun 1,3 %. Koe-eläimistä ja niiden kontrolleista otettiin verinäyte, josta määritettiin CRP:n ja haptoglobiinin pitoisuudet. Ontuvilla emakoilla akuutin faasin proteiinien pitoisuudet olivat merkitsevästi korkeammat kuin niiden kontrolliemakoilla. Vakavasti ontuvilla emakoilla ero kontrolliemakoihin oli vielä suurempi kuin lievästi ontuvilla emakoilla. Valuttelevilla eläimillä ei havaittu pitoisuuksissa merkitseviä eroja kontrolliemakoihin verrattuna. Tulokset ovat samansuuntaisia kirjallisuuden kanssa. Akuutin faasin proteiinien pitoisuuksien määritykset tarjoavat uusia ja tarkempia mahdollisuuksia eläinten terveyden- ja sairaudenhoitoon. Ennen rutiininomaista käyttöä on kuitenkin tehtävä vielä paljon perustutkimusta, johon tämänkin tutkielman kokeellinen osuus voidaan lukea.

Lisensiaatin tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosiosta. Kokeellinen osuus kuuluu osana ELL Leena Suojalan väitöskirjaprojektiin, jossa tuloksia käsitellään laajemmin. Tässä tutkielmassa keskitytään eläinten kliiniseen vasteeseen ja bakteriologiseen paranemiseen. Lypsylehmät saavat Escherichia coli–utaretulehduksen yleensä lähellä poikimista tai alkulypsykaudella. Tartunnan vakavuuteen vaikuttaa lehmän oma immuunivaste sekä bakteereiden määrä. Kolimastiitin mikrobilääkehoidon tekee ongelmalliseksi se, että endotoksiinivaste eli elimistön omat sytokiinit ja muut välittäjäaineet aiheuttavat kliiniset oireet. Kolimastiitin hoitoon on yleensä käytetty laajakirjoisia antibiootteja, vaikka joissakin tutkimuksissa on havaittu, että mikrobilääkehoito ei välttämättä paranna hoitotulosta. Lisääntynyt antibioottiresistenssi ja yleinen pyrkimys vähentää antibioottien käyttöä ovatkin asettaneet kyseenalaiseksi kolimastiitin rutiininomaisen antibioottihoidon. Kokeen tarkoituksena oli selvittää mikrobilääke- (enrofloksasiini) ja tukihoidon tai pelkän tukihoidon hoitovastetta kliinisen E. coli–utaretulehduksen hoidossa. Koe suoritettiin kenttäkokeena ja aineistoa lehmien hoitovasteesta kerättiin kolmen vuoden ajan. Kokeeseen osallistui yhteensä 183 lehmää. Eläinten bakteriologinen parantuminen arvioitiin kolmen viikon kuluttua hoidon aloituksesta otetusta maitonäytteestä. Tulosten mukaan ne eläimet, jotka saivat tukihoidon lisäksi myös antibioottia, paranivat hieman paremmin kuin pelkkää tukihoitoa saaneet eläimet. Antibioottihoidetuista lehmistä bakteriologisesti parantui 89,1 %, pelkkää tukihoitoa saaneista parantui 81,2 %. Kliinisen paranemisen tulos oli parempi pelkkää tukihoitoa saaneella ryhmällä, joista 57,3 % oli parantunut kliinisesti kolmen viikon kuluttua hoidon aloittamisesta. Antibiootti- ja tukihoitoa saaneesta ryhmästä kliinisesti parani 43,3 %. Tämän tutkimuksen perusteella näyttäisi siltä, että kolimastiitin hoitoon ei kannata käyttää antibioottihoitoa, vaan pelkkä tukihoito olisi riittävä. Antibioottihoito paransi hieman bakteriologisen paranemisen tulosta, mutta käytännön eläinlääkinnän kannalta paljon merkittävämpää on kliinisen paranemisen tulos, joka oli parempi pelkää tukihoitoa saaneella hoitoryhmällä. Molempien hoitoryhmien kliinisen paranemisen tulos oli kuitenkin varsin heikko, mikä kertoo kolimastiitin vakavuudesta; lehmä jää usein soluttamaan pitkäksikin aikaa ja maidontuotos voi laskea pysyvästi.

Nautojen hengitystiesairauskompleksi on maailmanlaajuisesti eniten tappioita aiheuttava sairaus karjankasvatuksessa, sekä lypsykarjavasikoiden yleisin kuolinsyy. Tauti on monisyysairaus, jonka etilogiaan liittyvät infektiivisten tekijöiden lisäksi sekä yksilöllisiä että ympäristötekijöitä kuten ikä, immuunistatus, olosuhteet ja vasikan kokema stressi. Tautikompleksia on usein aiheuttamassa useita patogeeneja, virukset ja mykoplasmat pääasiassa vaikuttavat puolustusjärjestelmää heikentävästi ja saavat aikaan suotuisat olosuhteet bakteeri-infektioita ajatellen. Viruksista yleisimmät ovat parainfluenssa 3 –virus (PI-3), bovine herpes virus 1 (BHV-1), bovine respiratory syncytial virus (RSV), bovine adenovirus (BAV) ja bovine viral diarrhoea virus (BVD). Yleisimmät bakteerit kuuluvat ryhmään Pasteurellaceae, P. multocida, Mannheimia haemolytica ja Histophilus somni. Lisäksi tautia aiheuttamassa voi olla mm. Arcanobacterium pyogenes, Bordetella bronchiseptica ym. Virusten ja bakteerien lisäksi taudin etiologiaan liittyvät myös mykoplasmat toimien hengitystiesairauskompleksissa virusten tavoin. Yleisimmät taudin oireet ovat silmä- ja sierainvuodot, yskä, voimistunut ja vaikeutunut hengitys, kuume sekä depressio. Sairastuvuus ja kuolleisuus vaihtelevat, taudinkuva voi olla akuutti tai krooninen. Ennaltaehkäisymenetelmät kuten kasvatusolosuhteet, osastointi ym., ovat Suomessa tärkeimpiä tautikompleksin torjunnan kannalta, rokotukset patogeenejä vastaan eivät ole Suomessa käytössä. Hoitona on yleisimmin mikrobilääkehoito, tulehduskipulääke sekä tukihoito. Tutkielman tarkoituksena oli verrata millä menetelmällä vasikoiden luokittelu terveisiin ja sairaisiin vastasi parhaiten mikrobilöydöksiä. Aineiston vasikoiden kliiniset oireet pisteytettiin kolmella eri tavalla, joita oli aiemmin käytetty belgialaisten ja ruotsalaisten tutkimuksissa ja EVIRA:n projektiin liittyvässä tutkimuksessa. EVIRAN projektinmenetelmässä ja belgialaisten käyttämässä menetelmässä luokkia oli yhteensä kolme, ja ruotsalaisten menetelmässä useampia, yhteensä 12 luokkaa. Pisteytysmenetelmiä verrattiin vasikoista otettujen mikrobinäytteiden tuloksiin valiten näistä vertailuun P. multocida, Fusobacterium spp. ja U. diversum sekä P. multocidan yhdistelmät RSV:n, PI3:n ja U. diversumin kanssa. Valinta perustui tutkimustietoon sekä mikrobien yleisyyteen aineistossa. Parhaiten kliinisten oireiden luokittelutulos vastasi mikrobitutkimuksen tulosta EVIRA:n projektissa käytetyllä luokittelumenetelmällä. Luokittelumenetelmä erotti parhaiten sairaat vasikat terveistä, kun sairauden kriteerinä käytettiin P. multocida -löydöstä. Belgialaisten tutkimuksessa käytetyn luokittelumenetelmän tulokset olivat samansuuntaisia, mutta sairaimpaan luokkaan (aste 3) kuului vain 8,7 % vasikoista. Tämä vaikutti erojen havaitsemiseen tarkasteltaessa vasikoiden jakautumista luokkiin sen mukaan, oliko niillä P. multocidaa vai ei. Tämä luokittelumenetelmä oli myös menetelmistä karkein, kriteerejä luokkiin jaolle oli vain muutama. Ruotsalaisten tutkimuksessa käytetyllä luokittelumenetelmällä tulokset olivat epäselviä, koska luokkia oli paljon, eikä luokittelu ollut hengitystieinfektioille kovin spesifinen.

Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli koota tietoa terveiden hevosen juomisesta ja juottamisesta, sekä niihin vaikuttavista tekijöistä kotioloissa, sekä kuljetusten ja kilpailuiden aikana. Hevonen juo vedentarpeeseensa nähden liian vähän, mikäli se on stressaantunut, dehydroitunut hikoilun kautta, tai vesi on huonolaatuista, vieraan makuista, tai vaikeasti saatavilla. Pidempään jatkunutta liian vähäistä veden saantia seuraava dehydraatio aiheuttaa terveydellisiä ongelmia kuten ääreisverenkierron ja elektrolyyttitasapainon häiriöitä ja munuaisten vajaatoimintaa. Se myös lisää mm. ähkyyn sairastumisen riskiä ja alentaa merkittävästi hevosen suorituskykyä. Hevosen dehydraatioaste on määriteltävissä veren solujen määrän ja kokonaisproteiinien mittauksella. Myös hidastunut kapillaarien täyttymisaika, limakalvojen kuivuminen, vähentynyt rehunkulutus ja ulosteiden kuivuminen kertovat hevosen dehydroitumisesta. Ihopoimun palautumisaika ei ole hevosilla luotettava dehydraation mittari. Tallioloissa hevosille mieluisin juoma-astia on avoin ämpäri. Automaattisia juomakuppeja käytettäessä niiden tulee olla riittävän suuria ja syviä, ja virtausnopeuden kuppiin vähintään 8 l/min. Merkittävin veden laatua huonontava tekijä on juoma-astioiden likaantuminen. Hevoset sopeutuvat ajoittaiseen veden saantiin hyvin, mutta ne on juotettava vähintään kaksi kertaa päivässä ruokinnan yhteydessä, sekä rasituksen jälkeen. Mikäli hevosia tarhataan useamman tunnin ajan, ne ruokitaan tarhaan, tai ilma on lämmin, tulisi myös tarhassa olla vettä saatavilla. Kuljetuksen aikana hevosia tulisi juottaa usein ja niille voi tarjota vettä vapaasti ennen kuljetusta ja sen jälkeen. Juomishalukkuutta voidaan lisätä hevoselle mieluisan vesiastian käyttämisellä, rehun tarjoamisella ja veden maustamisella. Veden rajoittaminen ennen rasitusta ei ole yleensä tarpeellista, eikä runsaastakaan juomisesta ole todettu aiheutuvan terveydellisiä haittavaikutuksia. Etenkin pitkäkestoisen rasituksen aikana juottaminen on tärkeää. Suola- tai elektrolyyttiliuos on vettä huomattavasti tehokkaampaa nestetasapainon ja suorituskyvyn ylläpidossa. Myös elektrolyyttipastojen käytöstä on hyötyä, mutta niitä ei tule antaa ennen rasitusta tai rasituksen aikana lievästi dehydroituneelle hevoselle. Hevosia voi juottaa vapaasti heti rasituksen jälkeen, kuitenkin viimeistään 20 minuuttia rasituksen päättymisestä. Voimakkaan rasituksen jälkeen palautumista edesauttaa suola- tai elektrolyyttiliuosten tai elektrolyyttipastan ja veden antaminen ensimmäisen tunnin aikana rasituksen jälkeen ja veden tarjoaminen vapaasti tämän jälkeen.

Tiinehtymättömyys aiheuttaa suuria taloudellisia tappioita lypsykarjataloudessa. Karjakoon kasvaessa kiimantarkkailuongelmat lisääntyvät. Siksi kiimantarkkailun tarpeettomaksi tekeville kiimansynkronointiohjelmille on kysyntää. Niiden tarkoituksena on saada ovulaatio ajoitetuksi siten, että eläin voidaan siementää ilman kiimantarkkailua. Ensimmäinen edellytys kiimansynkronoinnille on keltarauhasen tuhoaminen. Tähän tarkoitukseen tehokkain tunnettu lääkeaine on prostaglandiini F2α (PGF2α). 1970-luvulta alkaen sen käyttöä on tutkittu runsaasti. Toimivimpia PGF2α:aa hyödyntäviä menetelmiä on antaa kaksi injektiota 11 - 14 vuorokauden välein, jolloin käytännössä lähes kaikki eläimet synkronoituvat. PGF2α ei kuitenkaan vaikuta follikkelidynamiikkaan, ja jotta ovulaatiohetki saataisiin ajoitettua riittävän tehokkaasti siemennystä ajatellen, on otettu ohjelmiin yhdistetty GnRH-injektiot. Synkronointiohjelmien lopulla annetaan usein GnRH-injektio, joka saa dominoivan follikkelin ovuloitumaan kohtuullisen tarkasti, jolloin voidaan siementää ajoitetusti kelvollisin tuloksin. Käytännössä näistä menetelmistä on hyötyä sellaisissa karjoissa, joissa kiimantarkkailu on hyvin tehotonta tai esimerkiksi alkionsiirtojen yhteydessä. PGF2α:n ja GnRH:n voisi antaa teoriassa myös yhtäaikaisesti, jolloin käsittelykertoja tulisi vähemmän, mutta on havaittu, että väliajan lyhentäminen lisää hedelmättömien lyhyiden kiimakiertojen esiintymistä. Tutkimuksessamme annoimme 21 hieholle munasarjatutkimusten jälkeen PGF2α-injektion, jonka jälkeen munasarjoja seurattiin ultraäänitutkimuksin päivittäin ovulaatioon saakka. Tämän jälkeen eläimet jaettiin arpomalla kahteen käsittelyryhmään, jonka perusteella ne saivat seitsemän vuorokauden kuluttua ovulaatiosta toisen PGF2α:n sekä GnRH:n joko yhtä aikaa toisen PGF2α:n kanssa tai vuorokauden kuluttua siitä. Eläinten munasarjoja tutkittiin ultraäänitutkimuksin GnRH:lla indusoidun ovulaation jälkeiseen ovulaatioon saakka ja plasman progesteronipitoisuuksia seurattiin päivittäisillä häntäsuonesta otetuilla verinäytteillä. Tutkimus toistettiin vähintään yhden manipuloimattoman kiimakierron jälkeen siten, että kukin hieho osallistui kertaalleen kumpaankin ryhmään. Kaksi tapausta poistettiin tulosten tarkastelusta epätäydellisen luteolyysin vuoksi. Lisäksi 12 tapausta jouduttiin hylkäämään sen vuoksi, ettei ovulaatio tapahtunut 48 tunnin sisällä GnRH-injektion jälkeen. Kymmenen näistä tapauksista kuului ryhmään, jossa GnRH oli annettu yhtä aikaa PGF2α:n kanssa. Havaittiin, että PGF2α:n ja GnRH:n välisen ajan lyhentäminen 24 tunnista 0 tuntiin lisää merkitsevästi lyhyiden kiimakiertojen osuutta (47 vs. 100 %). Hiehojen plasman progesteronipitoisuuksia seuraamalla havaitsimme, että sekä lyhytsyklisten että normaalisyklisten eläinten keskimääräiset progesteronipitoisuudet olivat samankaltaiset ensimmäisten viiden vuorokauden ajan, jonka jälkeen lyhytsyklisten eläinten pitoisuudet alkoivat laskea normaalisyklisten hiehojen pitoisuuksien jatkaessa nousuaan. Sekä 24 että 0 tunnin välit ovat kiimansynkronoinnissa käytännössä kannattamattomia, sillä molemmat aiheuttivat tässä tutkimuksessa runsaasti lyhyitä syklejä.

Koagulaasi-negatiiviset stafylokokit (KNS) ovat gram-positiivisia bakteereita. Lehmän utaretulehduksista eritettyjä KNS-lajeja on noin kaksikymmentä. Yleisimpiä lajeja mastiitin aiheuttajina ovat S. simulans, S. chromogenes, S. hyicus ja S. xylosus. Koagulaasinegatiivisia stafylokokkeja on pidetty vähämerkityksellisinä utaretulehduksen aiheuttajina. Useat tutkimukset osoittavat kuitenkin, että KNS:t ovat monessa maassa yleisin utaretulehduksen aiheuttaja. KNS:t eivät ole homogeeninen ryhmä, vaan koostuvat useista eri lajeista ja kannoista. Niiden aiheuttamat kliiniset oireet vaihtelevat. KNS- mastiitin patogeneesistä ja siihen vaikuttavista tekijöistä tiedetään hyvin vähän. Tämän työn tarkoituksena oli kirjallisuuskatsauksen muodossa kartoittaa mitä KNS:ien virulenssitekijöitä on tutkittu ja mitä menetelmiä käytetty. Jatkossa on suunnitteilla tutkimus, jossa selvitetään mitä virulenssitekijöitä yleisemmin utaretulehduksissa esiintyvät KNS:t kantavat genomissaan ja onko eri lajien välillä eroja. Tutkittavat geenit voidaan jakaa kahteen ryhmään: bakteerin tarttumiseen eli adheesioon ja kolonisaatioon liittyviä proteiineja koodaavat geenit (esim. biofilmin muodostus (ica ja bap), fibrinogeenia, kollageenia ja fibronektiinia sitovat proteiinit), ns. klassiset virulenssitekijät, kuten hemolysiinit, leukosidiinit, enterotoksiinit A-J, TSST-1, sekä mikrobilääkeresistenssiä koodaavat geenit mecA ja blaZ. Toistaiseksi ei löytynyt näyttöä siitä, että joku KNS -laji olisi virulentimpi kuin muut. Yksittäisissä tutkimuksissa on epäilty jonkun tutkimuksessa mukana olleen KNS:n olevan virulentimpi kuin muut yhden virulenssitekijän löytymisen perusteella. Useimmissa tutkimuksissa oli tutkittu yhtä tai kahta virulenssitekijää ja tutkimuksissa on ollut mukana vain muutama KNS -laji ja -kanta. Kirjallisuuskatsauksen yhteenvetona todettakoon, että KNS:ien virulenssitekijöitä ei ole tutkittu kovinkaan paljoa maailmalla, ja tehdyt tutkimukset ovat olleet suppeita. Stafylokokeista S. aureuksen virulenssitekijöitä sen sijaan on tutkittu huomattavasti enemmän. Virulenssitekijöiden tutkimiseen on enimmäkseen käytetty molekyylibiologisia menetelmiä.

Gonadektomia eli sukurauhasten poisto on kajoava toimenpide, minkä vuoksi elektiivinen gonadektomia on kyettävä perustelemaan eläimen tai eläinpopulaation hyvinvoinnin kannalta. Elektiivinen gonadektomia voidaan tehdä koiran- ja kissanpennuille turvallisesti noin kuuden viikon iästä alkaen, mikäli pennun fysiologiset erityispiirteet huomioidaan leikkauksessa ja perioperatiivisissa toimissa. Erityisesti kotikissojen gonadektomia ennen luovutusta on paikoin populaatiokoon hallinnan kannalta perusteltua. Elektiivinen gonadektomia poistaa kohtutulehduksen, eturauhasen hyvänlaatuisen liikakasvun ja kiveskasvainten riskin sekä vähentää maitorauhaskasvainten esiintyvyyttä naarailla ja dominanssiaggressiota ja seksuaalista käyttäytymistä uroksilla. Merkittävimmät haitat ovat ylipainoriskin huomattava kasvu, virtsatieongelmien yleistyminen ja mahdolliset leikkauskomplikaatiot. Sukukypsyyttä edeltävän gonadektomian etuja myöhempään leikkausajankohtaan verrattuna ovat lisääntymismahdollisuuden täydellinen eliminointi, leikkauksen nopeus, potilaan nopea paraneminen ja naarailla maitorauhaskasvainten esiintyvyyden huomattava väheneminen. Virtsankarkailu on nuorena steriloiduilla narttukoirilla muita yleisempää, sen sijaan prepubertaalinen gonadektomia ei lisää kissojen virtsaputkentukoksen tai alavirtsatieongelmien esiintyvyyttä suhteessa perinteiseen leikkausajankohtaan. Prepubertaalinen gonadektomia viivästyttää pitkien luiden kasvulevyjen sulkeutumista, mutta asian kliininen merkitys on epäselvä. Varhaisen kastraation on epäilty aiheuttavan ongelmia pentujen sosiaalisessa kehityksessä. Yhdessä tutkimuksessa on raportoitu lisääntynyttä ujoutta ja piiloutumista nuorena kastroiduilla uroskissoilla. Suomessa mm. eläinsuojeluyhdistykset luovuttavat kissanpennut yleensä 12 viikon iässä, minkä vuoksi maassamme ei ole tällä hetkellä laajaa tarvetta steriloida tai kastroida kissanpentuja sosiaalisen kehityksen kannalta herkimpänä aikana, alle kahden kuukauden iässä. Prepubertaalisen gonadektomian vaikutus eri kokoisten koirien luuston kasvuhäiriöiden kehittymiseen ja niistä seuraaviin kliinisiin oireisiin sekä koirien ja kissojen vanhuusiän ongelmiin on epäselvä. Näistä aiheista kaivataan jatkossa tarkempaa tutkimustietoa.

Tässä työssä tutkittiin lampaiden ruuansulatuskanavan loisten esiintymistä Suomessa. Loisten esiintymistiedoista on hyötyä lampaiden terveydenhuollon parissa työskenteleville ihmisille. Loisten aiheuttamat vahingot lampaille vaihtelevat johtuen loislajista ja loisten lukumäärästä, sekä lampaan omista ominaisuuksista. Yleensä loissairaudet vaivaavat nuoria eläimiä, sillä iän myötä lampaiden vastustuskyky eri loislajeja vastaan kehittyy. Loiset voivat vaikuttaa lampaiden taloudelliseen tuotokseen muun muassa hidastuneen kasvun tai huonon villanlaadun kautta. Loislääkityksiin on syytä Suomessakin kiinnittää huomiota, sillä lääkitykset ovat tärkein resistenttien loiskantojen syntymiseen vaikuttava tekijä. Lampailla oletettiin esiintyvän paljon ruuansulatuskanavan loisia. Tutkittuja ulostenäytteitä oli 262 kappaletta, joista 182 kpl oli karitsoista eli alle vuoden ikäisistä eläimistä ja 70 kpl aikuisista lampaista. Näytteitä oli 24:ltä eri tilalta ja ne otettiin teurastuksen yhteydessä syksyllä 2004 (202 kpl) ja keväällä 2005 (60kpl). Näytteet tutkittiin modifioidulla McMaster-menetelmällä. Menetelmä on kvantitatiivinen ja perustuu loisen munan kellumiseen nesteessä, jonka ominaispaino on suurempi kuin loisenmunan paino. Loiset eroteltiin kuuteen eri ryhmään seuraavasti (kokonaisesiintyvyys prosentit näkyvissä): Moniezia 8,0 % (eli lampailla Moniezia expansa), kokkidit 80,9 % (sis. kaikki löydetyt Eimeria-lajit), Strongyloides 47,7 % (sis. Strongyloides-tyyppiset munat, joista lampailla esiintyy S. papillosus), Nematodirus 10,7 % (eli Nematodirus spp.), "Trichostrongylus" 47,3 % (sis. Trichostrongyloidea- ja Strongyloidea-yläheimojen loiset lukuun ottamatta Nematodirus-suvun loisia) ja muut ryhmän 1,1 % (sis. kaikki ne loiset joita ei pystytty sijoittamaan edellä mainittuihin ryhmiin). Tutkimuksessa ei todettu yhtään tilaa, jolla ei olisi ollut loisia. Yksittäisiä eläimiä, joilla ei havaittu loisia oli 7,6 %. Kokkidit olivat yleisin loisryhmä karitsoilla (98,4 %). Myös aikuisilla lampailla oli eniten kokkideja (54,3 %) tosin "Trichostrongyluksia" (54,3 %) oli vastaava määrä. Verrattaessa loisten esiintymistä aikuisilla lampailla ja karitsoilla havaittiin odotetusti loisten olevan huomattavasti yleisempiä karitsoilla. Ryhmien "Trichostrongylus" (aikuisilla 54,3 %, karitsoilla 62,3 %) ja muut (aikuisilla 1,4 %, karitsoilla 1,6 % ) kohdalla erot eivät olleet yhtä suuria kuin muilla ryhmillä. Syksyn ja kevään näytteiden vertailu tehtiin karitsoilla, koska keväällä ei saatu aikuisten eläinten näytteitä. Loisia esiintyi keväällä odotetusti vähemmän kuin syksyllä. Loistartuntojen voimakkuudet vaihtelivat ja yksittäisillä kliinisesti terveillä eläimillä oli voimakkaitakin tartuntoja. Tilojen loistilanteen selvittäminen loishäätölääkityksiä suunniteltaessa olisikin tarpeellista. Näin voidaan suunnitella ja suunnata lääkityksiä paremmin eri eläinryhmille, jolloin turhia lääkityksiä voidaan välttää.

Lisensiaatin tutkielmani tavoitteena on 1) kuvailla yli kuusi kuukautta vanhojen hiehojen kasvatusolosuhteita ensimmäiseen poikimiseen saakka, 2) kuvata ensimmäistä kauttaan lypsävien lehmien sorkkaterveyttä sekä 3) kuvailla nuorkarjan kasvatusolosuhteiden mahdollista yhteyttä ensikoiden sorkkaterveyteen tutkimukseen osallistuneissa 90:ssä suomalaisessa pihattonavetassa. Tiedot on kerätty vuosina 2004-2005 kahden eri hankkeen, "Lypsykarjarakennusten toiminnalliset vaihtoehdot" sekä ELKE "Eläinterveydenhuollon kehittäminen Pohjois-Savossa", yhteystyössä toteuttaman tutkimussarjan puitteessa. Lypsylehmien kestävyyteen on viime aikoina alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota lehmien keski-iän jatkuvasti lyhentyessä. Myös tuotantoeläinten hyvinvointi on yhä enemmän esillä ja siitä on tulossa merkittävä laatutekijä kuluttajille. Kasvatuskauden olosuhteet vaikuttavat merkittävästi tulevien lypsylehmien terveyteen ja hyvinvointiin. Esimerkiksi sorkkasairaudet tai utaretulehdukset voivat saada alkunsa jo kasvatuskaudella. Nuorkarjan osaston suunnitteluun ei toistaiseksi ole ollut saatavilla suomalaisia suosituksia. Tämän tutkimuksen perusteella rakolattiakarsina oli edelleen käytetyin karsinatyyppi nuorkarjan osastossa. Lattiamateriaali oli useimmiten betonia niin rakolattiakarsinoissa kuin kiinteäpohjaisissakin nuorkarjan karsinoissa. Noin joka kymmenes tila käytti kuivitusta nuorkarjan karsinoissa. Tutkimuksen perusteella näyttäisi siltä, että hiehojen makuumukavuuteen oli harvoin kiinnitetty huomiota. Monella tilalla nuorkarjan osasto oli myös ahdas. Ahtaissa oloissa hiehot olivat likaisempia kuin väljemmissä. Rakolattiakarsinat eivät tämän tutkimuksen perusteella ole hyvä ratkaisu hiehojen kasvatukseen eläinten puhtauden tai sorkkaterveyden kannalta. Ensikoilla esiintyi runsaasti sorkkamuutoksia. Yleisimmät löydökset olivat anturan vertymät, sorkkakiertymä, kantasyöpymä ja valkoviivan repeämä. Vaihtelu sorkkamuutosten esiintyvyydessä tilojen välillä oli suurta. Kasvatuskauden olosuhteiden vaikutuksesta ensikoiden sorkkaterveyteen ei tämän tutkimuksen perusteella voida sanoa mitään varmaa. Sen sijaan rodulla näytti olevan selvä yhteys sorkkamuutosten esiintyvyyteen: holstein-friisiläisillä ensikoilla esiintyi huomattavasti enemmän kaikkia sorkkasairauksia sorkkakiertymää lukuun ottamatta kuin ayrshire-rotuisilla ensikoilla.

Tämä syventävien opintojen projekti on tehty osana maa- ja metsätaloustieteellisen tiedekunnan kotieläintieteen laitoksen lypsylehmien puna-apilaruokintatutkimusprojektia. Työ jakautuu kirjallisuuskatsaukseen ja kokeelliseen osaan. Kirjallisuuskatsauksessa kootaan ja vertaillaan märehtijöiden rehukasveista mitattuja kasviestrogeenipitoisuuksia, sekä selvitetään erilaisten ympäristötekijöiden vaikutusta kasviestrogeenien (KE) pitoisuuksiin. Kokeellisessa osuudessa tutkittiin valkuaislisän määrän ja laadun vaikutusta plasman isoflavonipitoisuuksiin. Tavoitteena oli selvittää aiheuttaako eri valkuaistäydennys merkittävää eroa lehmien plasman isoflavonipitoisuuksissa. Tutkimushypoteesina oli, että valkuaistiivisteen määrän ja laadun vaihtelut vaikuttavat plasman isoflavonipitoisuuksiin. Puna-apilasäilörehun ja valkuaistiivisteiden sisältämien kasviestrogeenien sekä koelehmien plasman KE-pitoisuus mitattiin nestekromatokrafisesti (HPLC = High-Performance Liquid Chromatography). Koe-eläiminä oli 6 Viikin koe-tilan ayrshire lehmää. Kasviestrogeenit (KE) ovat kasveissa esiintyviä väriaineita, jotka kuuluvat isoflavoni- ja kumariiniryhmiin. Nimensä mukaisesti kasviestrogeeneillä voi olla elimistössä luontaisen estradiolin kaltaisia vaikutuksia, minkä vuoksi niiden liiallinen saanti voi aiheuttaa erilaisia lisääntymishäiriöitä. Tunnetuimpia kasviestrogeeneja ovat isoflavoneihin kuuluvat genisteiini, biokaniini A, formononetiini ja daitseiini sekä kumariiniaineisiin kuuluva kumesteroli. Kasviestrogeenien todellinen estrogeeninen teho vaihtelee näiden aineiden rakenteen, metabolian ja toisaalta eläinlajin mukaan. Märehtijöistä lampaat ovat huomattavasti nautoja herkempiä kasviestrogeenien lisääntymishäiriöitä aiheuttaville vaikutuksille. Koska kasviestrogeenien aiheuttamia lisääntymishäiriöitä on raportoitu myös Suomessa ja muualla Pohjoismaissa, halusimme selvittää Suomen oloissa käytettävien rehukasvien kasviestrogeenipitoisuuksia ja siihen vaikuttavia tekijöitä, sekä tutkia kasviestrogeenien imeytymistä lehmien plasman isoflavonipitoisuuksien avulla. Suomalaisista rehukasveista puna-apila sisältää eniten kasviestrogeeneja. Puna-apilan isoflavonipitoisuus vaihteli eri tutkimuksissa välillä 0,15-2,5% kuiva-aineesta ja formononetiini-pitoisuus välillä 0,22-0,8% kuiva-aineesta. Muista laidun- ja nurmikasveista mm. koiranheinä, sinimailanen ja nurminata voivat sisältää pienempiä määriä estrogeenisesti vaikuttavia aineita. Muista Suomessa käytössä olevista rehukasveista isoflavoneja sisältävät soija ja valkoapila. Timotei, vuohenherne ja rypsi ovat kasvilajeja, joissa estrogeenisesti vaikuttavia aineita ei juuri ole. Kasvilajin lisäksi myös kasvilajike ja viljelyolosuhteet, kuten sää ja muut abioottiset tekijät vaikuttavat rehun isoflavonipitoisuuksiin ja koostumukseen. Mm. kylmien öiden tiedetään nostavan kasvien isoflavonipitoisuutta. Isoflavonipitoisuudet vaihtelevat myös kasvien kasvuvaiheen ja kasvin osan mukaan. Isoflavonipitoisuudet ovat esim. puna-apilassa korkeimmillaan kevään nuoressa kasvustossa ja syksyn odelmikossa. Eniten kasviestrogeeneja on keskimäärin puna-apilan lehdissä, kun taas soijassa suurimmat pitoisuudet ovat itse pavussa. Rehukasvien isoflavonipitoisuutta voidaan myös muokata erilaisilla säilöntämenetelmillä. Kuivauksen tiedetään pienentävän rehun isoflavonipitoisuutta jopa 75%, kun taas säilöntäaineista riippuen säilörehun isoflavonipitoisuus voi jopa suurentua tuorerehuun verrattuna. Tässä tutkimuksessa lehmien merkittävin ravinnon kasviestrogeenilähde oli säilörehun sisältämä formononetiini (0,44% kuiva-aineesta). Myös säilörehun biokaniini A:n pitoisuus oli huomattava (0,31% kuiva-aineesta). Biokaniini A:n esiintyminen rehussa näyttäisi kuitenkin olevan merkityksetön sen pötsimetabolian vuoksi. Tätä tukee myös koelehmien plasman biokaniini A:n pitoisuus 0 ÔÅ≠g/ml. Rehun formononetiini sen sijaan metaboloituu märehtijöiden elimistössä pääasiassa tehokkaaksi equoliksi ja osittain O-DMA:ksi (= O-desmetyyliangolensiini). Puna-apilan suuri formononetiini-pitoisuus näkyikin lehmien plasmanäytteissä suurena equolipitoisuutena. Koe-lehmien plasman equolin pitoisuus vaihteli välillä 7-7,9, O-DMA:n välillä 0,1-0,9 ja formononetiinin välillä 0,01-0,04 µg/ml. Puna-apilasäilörehun kokonaisisoflavonipitoisuus vaihteli tutkimuksessamme välillä 0,73-0,91% kuiva-aineesta. Sekä rehujen että plasman pitoisuudet ovat samaa suuruusluokkaa kirjallisuudessa esiintyvien vastaavien tutkimustulosten kanssa. Tämän tutkimuksen perusteella valkuaistiivisteiden kasviestrogeenipitoisuudet olivat pieniä, eikä valkuaisrehuruokinnan laadun tai määrän vaihtelut aiheuttaneet tilastollisesti merkitsevää eroa lypsylehmien plasman isoflavonipitoisuuksissa. Syynä tähän on todennäköisesti ruokintakokeessa lehmille syötetyn puna-apilasäilörehun moninkertainen isoflavonipitoisuus valkuaistiivisteisiin nähden.