Browsing by discipline "Aesthetics"

Inhimillisen elämän ymmärtäminen taidon- tai taiteenkaltaiseksi on herättänyt viime vuosikymmeninä kiinnostusta useiden erilaisten ajattelijoiden ja tutkijoiden keskuudessa. Tämän myötä puhe niin sanotusta elämisen taidosta on lisääntynyt, mutta kyseisen ajatuksen perusteellisempi analyysi on jäänyt tästä huolimatta paljolti tekemättä. Tutkielmani pyrkii osaltaan paikkaamaan tätä puutetta selvittämällä, mitä filosofian tulkitseminen elämisen taidoksi tarkalleen ottaen merkitsee ja mitä tällaisen taidon tavoittelemaan hyvin elämiseen voi sisältyä. Lisäksi tarkastelen elämisen taidon ajatusta myös kriittisestä näkökulmasta ja pyrin vastaamaan esille tuomiini haasteisiin. Pohjustan tutkielmassa myös omaa tulkintaani elämisen taidosta, jonka seikkaperäisempää kehittelyä pidän potentiaalisena jatkotutkimuksen aiheena. Työni sivuaa useita filosofian perinteisiä kysymyksiä ja osa-alueita. Päällimmäiseksi nousevat kysymykset filosofian itsensä luonteesta ja tehtävästä sekä hyvästä elämästä. Tältä osin tutkielmani aihe kytkeytyy selkeästi etiikkaan. Koska puhe on kuitenkin elämisen taidosta, nousee estetiikalle keskeinen kysymys taidon (tai taiteen) luonteesta myös näkyvään asemaan tarkasteluissani. Näiden lisäksi tutkielmani koskettaa myös metafysiikkaa, sillä yksi perusajatuksistani on, että pyrkimys elää hyvin hyötyy eettistä toimintaa koskevan ajattelun ja harjoituksen ohella myös maailmaa laajemmasta perspektiivistä tarkastelevasta pohdiskelusta. Tutkielmani jakautuu kahteen pääosioon. Keskityn ensimmäisen osan alussa erilaisiin antiikin filosofian luonteesta ja tehtävästä esitettyihin tulkintoihin. Lähden liikkeelle ranskalaisen antiikintutkijan Pierre Hadot’n tunnetuksi tulleesta näkemyksestä, jonka mukaan filosofia edusti antiikin kreikkalaisille elämäntapaa ja -taitoa sekä henkistä harjoitusta. Tarkasteluni edetessä voidaan kuitenkin huomata, etteivät ajatukset filosofiasta elämäntapana, elämisen taitona tai henkisenä harjoituksena samastu ongelmitta toisiinsa. Tämän johdosta nostan Hadot’n näkemysten rinnalle John Sellarsin tulkinnan filosofiasta nimenomaan elämisen taitona, jota hän kutsuu kreikan taitoa, taidetta ja tekniikkaa merkitsevän sanan tekhne mukaisesti myös tekniseksi filosofiakäsitykseksi. Eriteltyäni teknisen filosofiakäsityksen vahvuuksia pohdin tutkielman ensimmäisen osion päätteeksi Sellarsin tulkinnan rajoituksia. Tällöin tärkeäksi kysymykseksi nousee se, tuleeko elämisen taidon katsoa liittyvän vain yksilöllisiin tarkoitusperiin. Tässä yhteydessä argumentoin muun muassa ympäristöfilosofi Hans Jonakseen tukeutuen sen puolesta, että taidokkaan elämisen tulisi nykyajan olosuhteiden näkökulmasta pyrkiä paitsi henkilökohtaisen myös luonnon terveyden ja kukoistuksen edistämiseen. Tällaisen elämisen taidon tulkinnan pohjustaminen on tutkielmani jälkimmäisen osan keskeisenä tavoitteena. Tutkielmani toinen osio alkaa teknisen filosofiakäsityksen mielekkyyttä koskevalla arvioinnilla. Keskityn tältä osin saksalaisfilosofi Martin Heideggerin esittämään kritiikkiin, jonka mukaan päämäärähakuinen teknisyys ja metafyysinen ajattelu ovat luonteeltaan alistavia. Vastaan Heideggerin kritiikkiin hahmottelemalla hänen tulkinnastaan poikkeavaa käsitystä tarkoitushakuisen taidon ja metafyysisen ajattelun ominaisluonteista. Hyödynnän tässä yhteydessä erityisesti saksalaisen varhaisromantiikan edustajien Novaliksen ja Friedrich Schlegelin esittämiä ajatuksia. Vaikka niin yksilön kuin luonnonkin hyvinvointia tarkoitusperänään pitävän elämisen taidon tulkinnan perusteellisempi kehittely jää myöhemmän tutkimuksen aiheeksi, esitän tutkielmani päätteeksi muutamia alustavia ajatuksia aiheeseen liittyen.

Tässä tutkielmassa tarkastelen arjen estetiikkaa tuomalla yhteen erilaisia siitä esitettyjä näkemyksiä. Käsittelytapa on kartoittava ja se kattaa koko arjen estetiikan alan. Tutkimuskirjallisuus koostuu alan keskeisimmistä ja eri näkökulmia erityisen ansiokkaasti havainnollistavista teksteistä. Aloitan työni käsitteen ”arki” määrittelyllä, arjen estetiikan syntyä edeltäneiden estetiikan kehityslinjojen kuvailulla ja eksplikoimalla arjen erityispiirteet estetiikan tutkimuskohteena. Esittelen objekti-, ominaisuus-, ihmis- ja arkisuuslähtöiset käsitykset arjen estetiikasta. Ne toimivat alustavana luokittelutyökaluna, jonka avulla minkä tahansa aihetta käsittelevän tekstin peruslähtökohdat ovat tunnistettavissa. Sen jälkeen siirryn käsittelemään ekspansiivista ja restriktiivistä positiota. Tämä on viime aikojen keskeisin tapa jäsentää arjen estetiikka. Ekspansiivisen position kannattajien mukaan esteettinen kokemus arjessa on luonteeltaan erottuva ja erityinen. Tällainen esteettinen kokemus ei siis merkittävästi eroa taiteiden parissa koetusta esteettisestä kokemuksesta. Restriktiivisen position kannattajat esittävät, että arjen esteettisyyttä luonnehtii tavallisuus, tuttuus ja huomaamattomuus. Tämän näkemyksen mukaan arjella on aivan omanlaisensa esteettisyys, ja ekspansiivisen kannan omaksuminen vääristää arjen esteettistä tulkintaa. Tämän luokittelevan ja teoriapainotteisen osuuden jälkeen käsittelen arjen estetiikan raja-alueille sijoittuvia ilmiöitä. Niitä ovat arjen ja taiteiden välinen vuorovaikutteisuus, toiminnallinen kauneus ja design sekä estetisoitumiseen ja kuluttajuuteen liittyvät kysymykset. Tutkielmassa päädyn siihen tulokseen, että arjen estetiikalle ei ole löydettävissä yhtä ainoaa keskusta. Arjen estetiikan moniäänisyys perustuu muun muassa siihen, että se sisältää suuren joukon erilaisia ilmiöitä, tutkimuksessa sovelletaan monipuolisesti erilaisia teoreettisia lähtökohtia perustuen sen sukulaisuuteen taide- ja ympäristöestetiikan kanssa ja arjen esteettiset arvot ilmenevät kytköksissä muiden arvoalueiden kanssa. Esitän lyhyesti millä tavalla ekspansiivisen ja restriktiivisen position välinen erimielisyys on sovitettavissa. Arjen estetiikka on tärkeä uusi estetiikan osa-alue, joka paitsi laajentaa estetiikan alaa sisällyttämällä siihen ennen kuulumattomia esteettisiä objekteja myös haastaa perinteistä käsitystä esteettisestä kokemuksesta.

Esteettisyys vaikuttaa liittyvän moderniin joogaan ja sen harjoittamiseen. Erikoista se on siksi, että askeettisuudesta ponnistava joogan harjoittaminen voidaan käsittää sekä päämääriltään että ilmenemismuodoiltaan esteettistä vieroksuvaksi. Modernin asentojoogan popularisoitumisen ymmärtämiseksi esteettisen ja joogan yhteyden uudelleentulkinta näyttää kuitenkin tarpeelliselta. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää joogaan liittyviä esteettisiä ulottuvuuksia. Erityisesti tutkimuksessa tarkasteltiin esteettisen kokemuksen merkitystä astangajoogan harjoittamisessa somaesteettisen tapaustutkimuksen avulla. Varsinaisena tutkimusmetodina oli kokemus- ja tekstianalyysi. Tekstuaalisina päälähteinä olivat Richard Shustermanin teos Thinking through the Body (2012), Arnold Berleantin teos Art and Engagement (1991), Måns Broon suomentama ja kommentoima teos Patañjalin Yoga-sūtra –– Joogan filosofia sekä Śrī K. Pattabhi Joisin teos Yoga Mala (2002). Kokemuksen osalta tutkimus perustuu tutkijan oman joogan harjoittamisen kokemuksen analyysiin. Tutkimuksen pohjalta joogaan liittyviä esteettisiä elementtejä näyttäisivät somaesteettisyyden vuoksi olevan moninaiset somaesteettiset havaintokokemukset, myyttinen ja metaforinen kuvasto ja käsitteistö sekä esteettisyyden kanssa keskustelevaan suhteeseen asettuva toiminta. Aineellisuuden, arvostavan, luovan ja esittävän ulottuvuuden tarkastelun kautta joogan harjoittamiseen liittyvää esteettistä kokemista tuntuvat kuvaavan liminaalisuus, pyhyys, potentiaalin vapautuminen sekä tyylin muodostuminen. Joogaharjoituksessa keskeinen tasapainon kokemus vaikuttaa analogiselta mittasuhteiden välillä vallitsevana sopusointuna määrittyvän kauneuden kanssa. Joogan harjoittamista ja estetiikkaa näyttäisi yhdistävän praksiksen ja filosofian päällekkäisyys.

Tutkimuksessani Elävien kuolleiden outo laakso – kummastuttavan käsite ja elävien kuolleiden nykyrepresentaatiot käsittelen fiktion mahdollisuuksia lähestyä sanallistamista pakenevia ilmiöitä sekä sitä, mitä elävät kuolleet kertovat kulttuuristamme ja siinä ilmenevistä häiriötiloista. Keskeisenä käsitteenä tutkimuksessani käytän Fredin unheimlich-käsitteeseen pohjautuvaa kummastuttavaa, joka viittaa johonkin aiemmin tuttuun mutta vieraaksi muuttuneeseen – epämääräiseen oudon tunteeseen, siihen että jotakin, jonka kuuluisi olla salattua on päässyt pintaan ja paljastunut. Järjestäytynyt homogeeninen yhteiskunta pyrkii kattamaan nimeämisen ja haltuunottamisen kautta mahdollisimman suuren määrän asioita tuottavan ja toimivan yhteisön ylläpitämiseksi, mutta kaikki asiat eivät jäsenny eikä kaikkia kokemuksia ole mahdollista sanallistaa. Tällaista jäsennettyyn arkeen aukeavaa kauhua ja hämmennystä herättävää halkeamaa hahmotan kummastuttavan sisarkäsitteiden kautta: Julia Kristevan abjekti, Jaques Lacanin reaalinen, Georges Bataillen heterogeeninen sekä Mark Fisherin aavemainen ja outo. Yhteiskunnan kannalta äärimmäinen häiriötekijä on kuolema, joka lopullisesti tuntemattomana ja tavoittamattomana sekä ahdistaa kuolemastaan tietoisia yksilöitä että toisaalta myös antaa merkityksen elämälle ja mahdollistaa elämän rajallisuuden yhdistämien yksilöiden muodostamat yhteisöt. Yhteisön kannalta tuntematon toinen on aina uhka ja se, miten tähän uhkaan suhtaudutaan määrittää yhteisöä. Elämä ja kuolema ovat absoluuttiset kategoriat, ja elävä kuollut siten käsittämätön par excellence. Tutkimuksessani nostan nykyfiktiosta esiin kaksi esimerkkiä, jossa elävien kuolleiden representaatiot poikkeavat klassisesta zombiekauhusta ja jossa keskiöön nousee yhteisön suhtautuminen kuolleista palanneisiin. Televisiosarja Kuolleista palanneet ja Kuinka kuolleita käsitellään –kirja esittävät elävät kuolleet vähintään lähes inhimillisinä, toisinaan myös puhuvina olentoina, jotka pakottavat kohtaamaan sekä itsensä yksilöinä että kuoleman kaikkia koskettavana yhteisenä tapahtumana. Teokset tuovat näkyville niitä mekanismeja, joita yhteisöt ovat läpi historian käyttäneet vieraan, toisen ja hallitsemattoman uhatessa. Käsittelemällä arkisia hallintaan liittyviä rakenteita teokset tuovat niitä esiin ja siten myös mahdollistavat niiden purkamisen. Toisaalta teoksissa käsitellään myös rakkautta ja sen tarjoamia mahdollisuuksia ja velvollisuuksia ja sitä kautta velvollisuutta, joka liittyy ihmisenä olemiseen – kuka on oikeutettu tekemään päätöksiä muiden kohtalosta? Elävät kuolleet nostavat esiin isoja kysymyksiä menneisyydestä ja nykyhetkestä. Tutkimuksessani tulen siihen tulokseen, että uudenlaiset palanneet siirtävät painopisteen yksilöstä ja yksilön selviytymisestä yhteisöön. Osittain elävänä palanneet edustavat kategoriaa, jota ei ole olemassa ja jonka suhteen ei ole valmiita toimintamalleja. Ne pakottavat artikuloimaan olemassaoloon ja sen päättymiseen liittyviä seikkoja, mutta ne eivät edelleenkään pysty paljastamaan kuolemaan liittyviä lopullisia kysymyksiä. Olemassaoloon ja maailmaan tulee aina liittymään asioita, jotka pysyvät kätkettyinä.

Det är färger vi ser, och vi tar för det mesta deras närvaro för given. Genom ett fenomenologiskt närmandesätt önskar jag nyansera vår upplevelse av dem, för att därigenom nalkas seendets möjligheter i estetisk bemärkelse. Det estetiska, som med grund i ordets etymologi hänför sig till det sinnligt upplevda, innebär i förhållande till färgupplevelsen inte enbart det med synsinnet förnimda. I vårt reciproka förhållande med omgivningen är synsinnet visserligen ofta dominerande som förmedlare av information – det bearbetar kontinuerligt synintryck förmedlad via ytor och rumsliga förhållanden och gör i takt med att vi rör oss i rummet vår omgivning begriplig för oss. Hela tiden sker dock en sinnenas samverkan. Denna till bland annat det kinestetiska, taktila och till balanssinnet hänförande aspekt kan i estetiska hänseenden närmas genom samlingsbegreppet haptisk, vilket också inbegriper det att metaforiskt bli berörd. Utan direkt fysisk kontakt kan den estetiska upplevelsen av färg därigenom förmedla närhet. En sådan seendets närhet inbegriper också en emotionell aspekt. Utgångspunkten är en färgernas växelverkande natur. Färgerna ses här som uppkomna mellan den seende och det som ses, inkluderande det faktum att vi oftast ser flera, med varandra interagerande färger. Denna färgernas växelverkan utforskas i många konstverk, och i möten med dessa kommer vardagliga färgord såsom röd, blå och gul ofta till korta. För att beskriva den estetiska upplevelsens komplexitet i förhållande till färger tar jag hjälp av Arnold Berleants begrepp estetiskt engagemang och estetiskt fält som han utvecklat i bl.a Art and Engagement (1991). Jag använder mig också av atmosfär som fenomenologiskt begrepp så som det utvecklats av Gernot Böhme. På så sätt nalkas jag den genom färger uppkomna stämningsmässiga aspekten, som också inbegriper en känslomässig dimension. Emotioner som sådana närmar jag mig genom Robert C. Solomons True To Our Feelings. What Our Emotions Are Really Telling Us och genom hans närmandesätt samt genom det haptiska och atmosfäriska beskrivs därmed den emotionella dimensionen i den estetiska upplevelsen av färger. Dessa kroppsligt förnimbara aspekter av färgupplevelsen kan anses som delaktiga i ett långsamt och trevande seende, ett seende som tar sig tid och gör sig tillgängligt för det som kan ske i upplevelsen. Saara Hacklins i Divergencies of Perception. The Possibilities of Merleau-Pontian Phenomenology in Analyses of Contemporary Art (2012) och Renée van de Valls i At The Edges of Vision. A Phenomenological Aesthetics of Contemporary Spectatorship (2008) läsningar av de hos Maurice Merleau-Ponty förekommande begreppen se med och rått seende bidrar, i tillägg till de ovan nämnda närmandesätten, till ett sådant seende. Avhandlingens syfte utgörs därmed av att, med konstverk i vilka färgen utgör fokus som exempel, påvisa möjligheter för artikulerandet av ett känsligt seende i förhållande till färger. En sådan seendets känslighet framkommer i möte med konstverk genom att det i det vardagliga seendet synliga i fenomenologisk bemärkelse ger vika för det osynliga; det som det ordinära seendet inte tror att är möjligt att se.

Tarkastelen tutkielmassani Jerzy Grotowskin Laboratorioteatteria (1959-1969), sen keskeisiä piirteitä ja erityisesti siihen liittyvää näyttelijäntyön päivittäistä harjoitetta ja näyttelijäntyön perusteita avaavaa tutkimuksellista otetta.Tutkin, miten tämä teatterillinen ja tutkimuksellinen käytäntö on siirtynyt eteenpäin Pohjoismaissa kolmen teatterintekijän, ’perillisen’, Eugenio Barban, Ingemar Lindhin ja Sören Larssonin kautta. Mitkä piirteet nousevat laboratorioteattereita yhdistäviksi ja määrittäviksi piirteiksi? Miten käytäntö elää ja kehittyy erillisenä kirjoitetusta perinnöstä? Keskeiseksi perintöä siirtäväksi piirteeksi nousee elävä, kokemuksellinen yhteys Laboratorioteatterissa kehittyneeseen käytäntöön, näyttelijäntyön päivittäiseen fyysisen harjoitteeseen. Harjoite sisältää useita elementtejä: kehollisen ilmaisun kehittymisen, näyttelijäntyön perusteiden tutkimisen ja taiteellisesti kiinnostavan materiaalin etsimisen ja työstämisen taiteellisesti esitettävään muotoon. Laboratorioteattereiden pyrkimyksenä on luoda kokemuksellista, taiteelliseen työhön liittyvää näyttelijäntyön perustaa. Fyysinen harjoite on myös näyttelijäntyön ja laajemmin kehollisen ilmaisun lainalaisuuksien taiteellista tutkimusta. Perilliset ovat kehittäneet harjoitteita ja taiteellista tutkimusta eteenpäin teatteritaiteen ja teatterimaaliman marginaalissa. Käytäntöön sitoutunut pitäkäaikanen työskentely ja taiteellinen tutkimus ovat luoneet ryhmäkulttuuria ja yhteisöllisyyttä, jolla on eettinen ulottuvuus. Muita keskeisiä laboratorioteattereiden työskentelyyn ja fyysiseen harjoitteeseen liittyviä teemoja ovat kehon kognitiivinen ulottuvuus, esiekspressiivinen ilmaisuntaso, kehomieli -yhteyden vahvistaminen psykofyysisten harjoitteiden avulla, sekä harjoitteitteet itsen projektina.

The dissertation examines the development of Finnish culture of self-published magazines (ie. zines) from a handful of mimeographed underground magazines of the 1960s to the flood of xerographed punk zines from 1977 to 1982. The approach is historico-aesthetical and concentrates on the impact of technological and social developments on the cultural style. The appendix includes reprints of zine pages from the researched era. The dissertation is in Finnish.

Tässä tutkielmassa selvitetään, millaiseen metafysiikkaan John Dewey filosofiassaan sitoutuu. Näkökulma on ensisijaisesti historiallinen: mitä Dewey itse sanoi metafysiikasta ja miksi? Tutkielma perustelee näkökulmaa, jonka mukaan metafysiikalla on keskeinen merkitys hänen filosofiansa kokonaisuudessa. Päälähteinä käytetään hänen kolmea keskeistä teostaan Experience and Nature, The Quest for Certainty (Pyrkimys varmuuteen) ja Art as Experience (Taide kokemuksena). Ensimmäinen luku keskittyy tarkastelemaan Deweyn tietoteoriaa. Hänen käsityksensä tiedosta muodostaa tärkeän perustan myös hänen näkemyksilleen metafysiikasta. Keskeisenä ajatuksena on, että kaikki tieto perustuu viime kädessä kokemukseen. Näin ollen myöskin metafysiikan tutkimus vaatii empiiristä otetta. Toinen luku selvittää tarkemmin Deweyn metafysiikan lähtökohtia ja päämääriä. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, kuinka määrätynlainen käsitys kokemuksesta toimii hänen filosofiansa metodologisena perustana ja samalla määrittää hänen käsitystään filosofian päämäärästä. Dewey ymmärsi filosofian kritiikkinä sanan laajassa mielessä. Filosofia ei tähtää tietoon todellisuuden absoluuttisista rakenteista, vaan sen tehtävänä on kokemuksen mahdollisuuksien kehittäminen. Kolmannessa luvussa käydään yksityiskohtaisesti läpi muutoksen ja ajallisuuden teemoja, jotka muodostavat keskeisen sisältöaineksen Deweyn metafysiikalle. Tarkastelun keskiössä on hänen ontologinen näkemyksensä tapahtumista. “Tapahtuma” käsitteen kautta pystytään tarkastelemaan laajasti hänen näkemyksiään filosofian keskeisistä kysymyksistä, kuten merkityksistä, kommunikaatiosta sekä mielen ja ruumiin välisestä suhteesta. Tutkielmassa osoitetaan, että tapahtumien ja muutoksen metafysiikka toimii kantavana perustana Deweyn pyrkimyksille uudistaa länsimaista filosofiaa ja purkaa siihen juurtuneita hedelmättömiä vastakkainasetteluja. Neljännessä luvussa osoitetaan, kuinka Deweyn metafysiikka huipentuu hänen käsitykseensä taiteesta. Hänen mukaansa tiede ei ole luontoon liittyvien totuuksien yksinoikeutettu auktoriteetti. Taiteella on metafyysistä merkitystä, koska taiteeseen liittyvässä esteettisessä kokemuksessa luonnon yleiset piirteet ja mahdollisuudet esiintyvät inhimilliselle kokemukselle paljon elävämmin kuin tieteen abstrahoinneissa.

Tämä estetiikan pro gradu -tutkielma tarkastelee, minkälaisia kohteita ja merkityksiä arkisilla kaupunkikävelyillä kohdataan sekä miten nämä kohteet ja niiden merkitykset koetaan. Tutkielmassa kysytään, mitä on merkityksen kokeminen. Tutkielma on ensisijaisesti vuoropuhelussa arjen estetiikan ja filosofisen hermeneutiikan kanssa. Kaupunki saa artikulaationsa moniulotteisena dynaamisena urbaanina kontekstina, joka ei pelkisty kaupunkilaisiin, rakennuksiin eikä historiaan. Arjen arkisuus puolestaan näyttäytyy hajamielisenä havainnointina, ajatusten ja huomionkohteiden satunnaisuutena sekä tuttuuden ja vierauden välisenä heilahteluna. Kaupungin merkitysten kokeminen arkisilla kävelyillä saa muotoilunsa kaupungin runollisuudessa: kävelyn rytmittämässä kaupungin elementtien ja merkitysulottuvuuksien vapaassa yhdistelyssä. Hans-Georg Gadamerin filosofinen hermeneutiikka tarjoaa systemaattisen esityksen merkitysten kokemisesta. Se myös on filosofian 1900-luvun historian yksi merkittävistä avauksista ja suuntauksista, jota ei vielä ole saatettu arjen estetiikan yhteyteen. Käsillä oleva tutkielma soveltaa Gadamerin filosofista hermeneutiikkaa ja taideteoksen ontologiaa arkisten kaupunkikävelyiden merkitysten kokemisen kontekstiin: muotoillaan kaupungin arkista poetiikkaa filosofista hermeneutiikkaa soveltamalla. Filosofisen hermeneutiikan viitekehyksessä merkitysten kokeminen eli ymmärtäminen suuntautuu aina tekstiin. Tutkielmassa muotoillaan ehdotus, että kaupunki virittää kokijan siten, että kaupungissa mikä tahansa voidaan kohdata tekstinä. Ymmärtäminen tarkoittaa avoimuutta traditiolle ja ennakkokäsitysten pidättelemistä eli dialogiin ryhtymistä tradition tekstien kanssa. Avoimuus vieraudelle on kaiken kokemuksen edellytys. Tutkielmassa tarkastellaan, kuinka tämä toteutuu arjessa. Yhtenä vastauksena ehdotetaan kaupungin moniaistisen esteettisen kokemisen ja hermeneuttisen merkityksen kokemisen yhteensovittamista. Gadamerin taideteoksen ontologiaa koskevan teorian avulla tutkielma tarkentaa kävelemisen vaikutukseen merkitysten kokemiselle. Gadamerin leikin, symbolin ja juhlan metaforien kautta esitellään hermeneuttisen identiteetin, osallistumisen ja tunnistamisen käsitteet sekä ajatus teoksen ajallisuudesta. Kävelijä osallistuu kaupunkiin eli luovuttaa osan toimijuudestaan kaupungille. Taideteoksen kokeminen edellyttää yleisen tunnistamista partikulaarisesta. Se vaatii viipyilyä teoksen äärellä, mikä ei yksittäisillä kävelyillä toteudu yksittäisen tekstin kohdalla. Arjen toisteisuuden merkityksellisyys kaupungin runollisuuden kokemiselle nousee tutkielman yhdeksi avainhuomioksi ja suhteutuu Gadamerin ajatukseen taideteoksen ajallisuudesta. Kaupunki kokonaisuudessaan hahmottuu kaupunkikävelyn hermeneuttisen kokemisen kohteeksi. Lopulta tutkielmassa tarjotaan kaupunkikävelyitä arkisina vastineina taideteoksen kokemisen merkitykselle elämän pidemmällä mittakaavalla: molemmat pitävät meidät avoinna vieraudelle ja mahdollistavat elinikäisen oppimisen.

Käsittelen tässä poikkitieteellisessä tutkielmassa virtuaalitodellisuuden (VR) teknologian, käsitteistön, historian ja subjektiivisen kokemuksen aspekteja estetiikan ja erityisesti Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologian näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena on esitellä uusia teoreettisia näkökulmia nykyajan ja tulevaisuuden murroksessa olevan media- ja tietoteknologiaympäristön analyysiin erityisesti virtuaalitodellisuuden tiiviin kehollisuuden ja aistimellisuuden vuoksi. Ensimmäisessä luvussa keskityn virtuaalitodellisuuden käsitteellisen, diskursiivisen ja teknologisen kehityksen taustoittamiseen. Virtuaalitodellisuuden määrittely on pitkä ja monitahoinen prosessi, jossa voidaan hyödyntää teknisiä, kokemuksellisia ja diskursiivisia lähestymistapoja. Tekninen lähestymistapa keskittyy virtuaalitodellisuuden järjestelmäprosessien kuvailuun, kokemuksellinen lähestymistapa virtuaalitodellisuuden käyttäjän ominaisuuksiin ja kokemukseen ja diskursiivinen lähestymistapa suhteuttaa virtuaalitodellisuuden sitä ympäröivään sosiaalikulttuuriseen ja historialliseen ympäristöön. Nämä viitekehykset muodostavat yhdessä monipuolisen tulkintakentän virtuaalitodellisuuden teknologian analyysia varten. Luvun päättää virtuaalitodellisuuslaitteiston ominaisuuksien ja toiminnan esittely. Laitteisto on ensimmäinen kolmesta esittelemästäni virtuaalitodellisuuskokemuksen osasta. Tutkielman toisessa luvussa hyödynnän virtuaalitodellisuuden määritelmiä tietotekniikan ja viestinnän näkökulmasta, päälähteinäni William R. Shermanin & Alan B. Craigin teos Understanding Virtual Reality; Interface, application and design, sekä Steven M. LaVallen teos Virtual Reality. Sovellan käsitteitä, kuten immersiota, telepresenssiä ja interaktiivisuutta ja tarkastelen virtuaalimaailmojen ominaisuuksia, materiaalisuutta, tulkintaa ja sisältötyyppejä estetiikan näkökulmasta. Erityisesti immersio ja esteettinen sitoutuminen ovat antoisia näkökulmia virtuaalitodellisuuden kokemuksen ja virtuaalimaailman interaktiivisuuden arvioimisessa. Virtuaalimaailma on toinen kolmesta virtuaalitodellisuuskokemuksen osasta. Tutkielman kolmas luku alkaa katsauksella Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiaan ja hänen ajattelussaan esiintyviin teemoihin ja käsitteisiin. Fenomenologinen reduktio ja luonnollisen asenteen kiertäminen ovat Merleau-Pontylle tärkeitä välineitä filosofisen ihmettelyn ylläpitämiseksi, mikä mahdollistaa ilmiöiden avautumisen sellaisena kuin ne ovat. Maailmassa toimiva ja siten maailmaan sitoutuva ruumis on Merleau-Pontylle ihimisen kokemuksen ja tiedon alkuperä, joka omassa materiaalisuudessaan ja omintakeisuudessaan mahdollistaa lajityypillisen ja yksilöllisen havaitsemisen. Sen lisäksi esittelen luvussa havaitsemisen, näkemisen, maalaamisen ja lihan käsitteet. Kolmas luku esittelee Merleau-Pontyn filosofian pohjalta myös virtuaalitodellisuuskokemuksen kolmannen välttämättömän osan, virtuaalisubjektin, joka koostuu sekä ruumiillisesta toimijasta että hänen yksilöllisestä suhteestaan virtuaalimaailmaan ja virtuaalitodellisuuslaitteistoon. Virtuaalitodellisuuskokemuksen fenomenologinen analyysi perustuu yksittäisen virtuaalisubjektin omakohtaiseen perspektiiviin ja aktiiviseen osallistumiseen. Koska virtuaalitodellisuuden avulla voidaan tutkia lähes mitä vain tuottaen tapahtumasta uskottava ensimmäisen persoonan kokemus, on virtuaalitodellisuudessa synnytetyn tiedon ja fyysisen maailman välinen suhde hyvin antoisa tapauskohtainen fenomenologinen tutkimuskohde. Merleau-Pontyn fenomenologinen metodi toimii myös virtuaalitodellisuudessa, mutta ihmettelevän asenteen tuottama kokemus täytyy suhteuttaa virtuaalimaailman symboliseen sisältöön. Aktiivisen kokijan perspektiivi on ainoa mahdollinen tapa virtuaalitodellisuuden avautumiseen sellaisena kuin se on, sillä virtuaalitodellisuus määritelmällisesti syntyy virtuaalimaailman, laitteiston ja subjektin aistimaailman ja kehon vuorovaikutuksesta. Subjektin kokemuksella on virtuaalitodellisuudessa paljon valtaa määrittelyn suhteen ja esimerkiksi tekijyyden ja tulkinnan kysymykset sovelluksen luojan ja sen käyttäjän välillä ovat siksi monimutkaisempia kuin monen muun taiteen lajin parissa. Virtuaalitodellisuuden yhtäaikainen keinotekoisuus ja aistimellinen vakuuttavuus muodostavat haastavan tulkintakentän tulevaisuudessa, jossa mediasisältöjen valta yhteisöjen todellisuuskäsityksen muotoutumisessa kasvaa entisestään.