Browsing by discipline "Allmän kyrkohistoria"

Tässä pro gradu – tutkielmassa käsitellään Angolan evankelisluterilaisen kirkon tapahtumia sen itsenäisyyden ensimmäisenä viitenä vuotena. Tuo kirkko itsenäistyi vuonna 1991 äitikirkostaan Namibian luterilaisesta kirkosta. Vuonna 1994 kirkkoon liittyivät Pohjois-Angolan tunnustukselliset luterilaiset seurakunnat. Tutkimustehtävänä on ollut selvittää, mitä itsenäisyyden ensimmäisenä viitenä vuotena tapahtui Angolan evankelisluterilaisessa kirkossa. Miten kirkon toiminta kehittyi, vai kehittyikö se lainkaan? Varsinaista tutkimusta tästä luterilaisesta kirkosta ei ole vielä tehty, vaikkakin vuonna 2005 pitkän aikaa sen johtajana toiminut Noa Ndeutapo julkaisi kirjoittamansa kirkon historiikin. Tutkimuksen aineisto koostuu sekä haastatteluista että Suomen Lähetysseuran arkistosta löytyneisiin Angolaa käsitteleviin asiakirjoihin. Tätä tutkimusta varten on haastateltu kuutta kymmenestä lähetistä, jotka työskentelivät Angolassa vuosien 1992–1996 aikana. Haastattelut tehtiin helmikuun 2014 ja tammikuun 2015 välisenä aikana. Tutkimuksen tuloksista voidaan sanoa, että Angolan evankelisluterilaisessa kirkossa tapahtui kehitystä monella saralla. Toisaalta joillain saroilla taas kehitystä ei tapahtunut niin paljoa kuin Suomen Lähetysseura, angolalaiset itse ja namibialaiset olisivat toivo-neet.

Tutkimuksessa tarkastellaan Kirkkojen maailmanneuvoston käynnistämän ekumeenisen kumppanuusohjelman EAPPI:n toimintaa käsitteleviä, sekä toiminnan pohjalta nousseita teologisia pohdintoja. Pohdinnoista on koottu Theological Reflection on Accompaniment niminen dokumentti, jota tarkastellaan tutkimuksessa teoreettisen viitekehyksen avulla. Tutkimuksen kohteena ovat vaikuttamistyölle annetut perustelut sekä näiden perustelujen suhde konfliktitilanteessa syntyneisiin kansallisiin kertomuksiin. Tavoitteena on selvittää, millä tavoin vaikuttamistyö ymmärretään ja selitetään, miten tätä käsitystä ylläpidetään ja millä tavoin vaikuttamistyölle annetut perustelut yhdistyvät jo olemassa oleviin näkemyksiin konfliktista. Tutkimuksen kohteena oleva EAPPI on vuonna 2002 aloitettu kansainvälinen vapaaehtoisohjelma, jonka kautta Länsirannalle ja Itä-Jerusalemiin lähetetään kansainvälisiä ihmisoikeustarkkailijoita. Ohjelman tavoitteena on kerätä havaintoja palestiinalaisten elämästä miehityksen alla, sekä tarjota heille henkistä ja käytännön tukea. Paikan päällä tarkkailijat keskittyvät erityisesti ihmisoikeusloukkauksien raportoimiseen sekä miehityksen ongelmista kertovan materiaalin keräämiseen. Kotiin palatessaan he aloittavat vaikuttamistyön, jonka tavoitteena on lisätä poliittista painetta miehityksen lopettamiseksi. Ohjelma teologisia perusteita pohditaan dokumentissa joka on koottu vuonna 2005 käytyjen keskustelujen pohjalta. Theological Reflection on Accompaniment sisältää puheenvuoroja paitsi tarkkailijoina toimineilta, myös Kirkkojen maailmanneuvoston edustajilta sekä Jordanian ja Pyhän maan evankelisluterilaisen kirkon piispalta. Tutkimuksen kohteena olevaa aineistoa tarkastellaan kahden käsitteen pohjalta rakennetun teoreettisen viitekehyksen avulla. Narratiivin käsitteen avulla tarkastellaan dokumentin sisältämiä kuvauksia konfliktista sekä näiden kuvausten eli narratiivien sisäistä dynamiikkaa ja prosesseja. Vaientamisen, arvioinnin ja uhriuttamisen kautta tarkastellaan narratiivien vaikutusta kumppanuusohjelman välittämien viestien sisältöön ja toisaalta vaikuttamistyön vaikutusta narratiivien sisältöön. Realistisen empatian käsitteen avulla tarkastellaan vaikuttamistyön tavoitteen ja ohjelman sisältämien narratiivien suhdetta. Näkemisen, tunnistamisen ja puhumisen kautta konfliktissa ja konfliktista syntyneet kertomukset tuodaan esille ja välitetään eteenpäin. Analyysissa keskitytään tarkastelemaan sitä, miten vaikuttamistyön tavoitteet vaikuttavat tähän prosessiin ja miten narratiiveja käsitellään vaikuttamistyössä. Tutkimuksessa argumentoidaan, että vaikuttamistyön ja kumppanuusohjelman tarpeita palvelevan yhtenäisen ja vaikuttavan sanoman luominen ovat osin jännitteisessä suhteessa ohjelman perusteiden sekä konfliktin kompleksisuuden kanssa. Ohjelman monisyiset perusteet sekoittuvat aineistossa ohjelman ydintavoitteeseen eikä ympäröivän konfliktin vaikutusta narratiiveihin voida tavoitteista ja toiminnan luonteesta johtuen välttämään. Samalla vaikuttamistyön vaatima sitoutuminen vaikuttaa itsessään väistämättä työtä kuvaaviin kertomuksiin tuoden niihin vahvan henkilökohtaisen ulottuvuuden. Vaikuttamistyön tavoitteeksi asetettu hiljaisuuden rikkominen toteutuu korvaamalla vaiennettujen ääni kertojan äänellä ja viemällä se eteenpäin tavalla, jonka uskotaan parhaiten vaikuttavan sen kohteisiin.

Teologi, kirjailija Erasmus Rotterdamilaisen (1466/69-1536) suurta kohua herättänyt, anonyymisti ilmestynyt satiiri Julius Exclusus e Coelis (Juliuksen taivaasta karkottaminen) kertoo paavin ja Pyhän Pietarin vuoropuhelusta taivaan porteilla. Kyseessä on oppimista parodioiva menippealainen satiiri, jossa Pyhä Pietari evää sisäänpääsyn röyhkeältä, itsekkäältä ja riitaa haastavalta paavi Julius II:lta. Tutkimus selvittää, millaisen kuvauksen Erasmus satiirissa paavista esittää. Kuvausta verrataan tutkimuskirjallisuuden tietoihin Giuliano della Roveresta (paavina 1500-1513) eli paavi Julius II:sta. Juliusta tarkastellaan Kirkkovaltion johtajana, kirkon johtajana ja kristittynä. Lähteinä ovat vuoden 1516 Baselissa ilmestynyt latinankielinen versio satiirista sekä Erasmuksen kirjeenvaihto vuosina 1500-1519. Juliusta kuvataan satiirissa häikäilemättömänä soturi- ja pakanapaavina, joka ei ole kiinnostunut kristinuskosta. Pyhä Pietari yrittää opettaa paaville alkuperäistä, ”nykyajan rappiosta” puhdistettua kristinuskoa (Erasmuksen philosophia Christi). Ylimielinen Julius-paavi torjuu köyhyyden, armahtavan rakkauden ja lempeyden ja puolustaa sotimista, rikkauksien kahmimista ja pragmaattista voimapolitiikkaa osana viranhoitoaan. Julius näkee Kirkkovaltion menestyksen tärkeimpänä asiana, kun taas kirjailijan mielipiteitä satiirissa esittelevä Pyhä Pietari puolustaa kirkkoa kristittyjen yhteisönä, oikean uskon puolustajana ja opettajana. Läpi satiirin Pyhä Pietari tuomitsee soturipaavin läpikotaisin epäkristillisenä – jopa antikristuksena. Erasmus esittää satiirissa uudenlaisen, alankomaalaisesta humanismista ja devotio modernasta vaikutteita saaneen käsityksen paaviudesta. Hän ei saisi olla maallinen kirkkoruhtinas ja vaikutusvaltainen monarkki muiden joukossa (niin kuin Julius), vaan ennen kaikkea esikuvallinen kristitty. Paaville ei kuitenkaan esitetä mitään erityisvaatimuksia, vaan häntä punnitaan taivaan porteilla samalla vaa’alla kuin muitakin ihmisiä. Satiiri kuvaa Juliuksen virkauran melko totuudenmukaisesti. Hänet esitetään pragmaattisena valtapoliitikkona, joka onnistui kaikissa hankkeissaan täydellisesti. Paavihahmo saa lähes yliluonnollisen helposti kaikki maalliset hallitsijat toimimaan tahtonsa mukaan ja petkuttaa näitä yhä uudelleen omien tavoitteidensa saavuttamiseksi. Julius-kuvaus on fiktiivinen karikatyyri, jonka tarkoituskaan ei ollut olla oikeudenmukainen kuvaus paavista. Samantapaisia, kirkonmiehiä pilkkaavia satiiritekstejä esiintyi paljon myöhäiskeskiajan kirjallisuudessa, ja myös Erasmus itse oli aiemminkin tuotannossaan kritisoinut paavin viranhoitoa ja ”turmeltunutta” kristinuskoa. Erasmuksen matka Italiaan toimi kimmokkeena satiirin kirjoittamiselle. Hän pettyi italialaiseen humanismiin, Kirkkovaltion maalliseen elämänmenoon ja Juliuksen sotaisaan viranhoitoon, josta Erasmus sai sisäpiirin tietoa ystäviltään. Kristinusko oli Juliuksen johtamassa Kirkkovaltiossa kuin roomalaista uuspakanakulttuuria verhoava kulissi, joka tuli repiä rikki ja parantaa satiirin kovilla rohdoilla. Satiiri kuvastaa pohjoisen ja eteläisen kristikunnan kulttuurisia eroavaisuuksia sekä paavin viranhoidolle humanismin myötä asetettuja uudenlaisia odotuksia.

Saksassa juutalaisvastaisuudesta tuli merkittävä poliittinen voima 1800-luvun lopulla, jolloin konservatiivit arvostelivat muun muassa saksalaiselle olemukselle vierasta juutalaista keinottelua. Ensimmäisessä maailmansodassa koettu tappio herätti sekä nationalistien että kirkkojen piirissä lisää kielteisiä tunteita. 1920-luvun alkuun osunut hyperinflaatio sai porvaristossa aikaan epämääräistä suuttumusta, mutta elämä koheni pian pääosin Amerikasta saatujen lainojen avulla. Kunnes New Yorkin vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeen Eurooppaan levinnyt syvä lama näytti seurauksensa myös Saksan puoluepolitiikassa – maltillisten kansallisten puolueiden kannatus heikentyi muiltakin suunnilta ääniä keränneen Hitlerin hyväksi. Konservatiivinen oikeisto ei välittänyt demokratiasta, ja tuhotessaan Weimarin tasavallan se avasi tajuamattaan oven Hitlerille. Ihmiset hakivat turvaa kansallissosialisteista, ja Hitler nousikin uusine järjestyksineen valtakunnankansleriksi tammikuussa 1933, päällimmäisinä tavoitteinaan Saksan valtakunnan laajentaminen sekä hiljalleen äärimmilleen kehittynyt juutalaisten vainoaminen. Saksa aloitti toisen maailmansodan hyökkäämällä Puolaan 1. syyskuuta 1939. Kansallissosialistien lopulta toimeenpanema juutalaisten joukkotuho ei ollut ainoastaan Saksan kansaa koskettava kysymys, sillä valtaosa uhreista tuli muista maista. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen nuoren puolalaisen juutalaistytön Mary Bergin päiväkirjaa Varsovan ghetosta toisen maailmansodan ajalta vuosilta 1939–1944. Sanalla ghetto tutkimuksessani viittaan natsien rakennuttamiin muurien ympäröimiin juutalaiskortteleihin. Tarkoituksenani on ensisijaisesti tarkastella, minkälaiset olivat nuoren tytön kasvun vuodet Varsovan ghetossa hänen omia päiväkirjatekstejään tulkiten. Berg joutui viettämään sodan kentällä myöhäisteini-ikänsä 15-vuotiaasta 19 ikävuoteen saakka. Bergin perhe oli varakas ennen sotaa. Tästä syystä Berg vietti myös ghetossa huomattavasti monimuotoisempaa elämää kuin sen keskivertoasukkaat. Berg oli mukana avustustoiminnassa ja sai nauttia kulttuurielämyksistä. Hän kuului etuoikeutettuun vähemmistöön perheensä vaurauden ansiosta. Hän oli etuoikeutettu myös äitinsä amerikkalaisuuden johdosta – nämä kaksi tekijää edesauttoivat hänen selviytymistään ghetossa. Berg tajusi asian myös itse, ja oli tästä huolimatta tietoinen kärsimyksestä ympärillänsä. Bergin perhe sai paketteja ja kirjeitä Yhdysvalloista ghettoon. Tämän lisäksi perheen talteen pistämät rahat ja arvoesineet kenties auttoivat Marya ymmärtämään epäoikeudenmukaisuuden myös gheton päivittäisessä elämässä. Bergin perhe asui niin kutsutun Pikkugheton puolella, joka oli ghetossa varakkaampaa aluetta, ja johon moni kulttuuririento keskittyi. Bergin päiväkirja on osittain eräänlainen henkilökohtainen kärsimyksen todistajanlausunto, johon hän on tallentanut todistajanlausunnon sekä kollektiivista että henkilökohtaista kärsimystä sisältäville tapahtumille. Parhaita lääkkeitä ghetossa selviytymiseen olivat huumori, kulttuurielämä ja uutiset.

Matteo Ricci (1552-1610) oli jesuiittapappi, joka toimi lähetystyössä Kiinan alueella. Hän kehitti työssään kulttuurisen sopeutumisen (akkulturaatio) strategioita, joiden kautta pyrki tuomaan kristinuskoa kulttuurisesti ymmärrettäväksi, hyväksyttäväksi ja relevantiksi aikansa kiinalaisille. Riccin identiteetin ja akkulturaatioprosessin tarkastelun lähteinä käytän hänen henkilökohtaisia ja virallisia kirjeitään. Niiden lähiluennan avulla seuraan hänen omaa kuvaustaan sekä itsestään että ympäristöstään, eli hänen identifikaatiotaan. Tutkielma seuraa kirjeitä kronologisesti niiden lähetyspaikkojen mukaan ryhmiteltynä. Riccin kirjelmöinti alkoi Macaosta vuonna 1583. Tuolloin hän oli identiteetiltään selkeästi italialainen ja eurooppalainen jesuiitta, ja koki olevansa Kiinassa. Macaosta Manner-Kiinaan lähdön yhteydessä samana vuonna Ricci vaihtoi asunsa buddhalaisen munkin asuun hänen opettajansa ehdotuksesta. Hän ei kuitenkaan pitänyt sen mukanaan tuomaa buddhalaista identifikaatiota sopivana ja vaihtoi asunsa konfutselaisen oppineen asuun Nanchangiin saapuessaan vuonna 1595 omasta aloitteestaan. Ricci piti konfutselaista kontekstia sopivampana, jopa antiikin filosofiaan verrattavana maaperänä, jolle kristinusko voitaisiin istuttaa helpommin. Ricci koki jo Macaossa olevansa Kiinassa, mutta Kiina siirtyi kauemmaksi. Se oli aina jossain edempänä, enemmän Manner-Kiinassa. Todelliseksi Kiinaksi Riccille tuli Beijing, jonne hän saapui vuonna 1602 Siellä hänen kiinalainen identiteettinsä oli vahvimmillaan sekä oman identifikaation että yhteisön hyväksynnän näkökulmasta. Yksi keskeisistä löydöksistä onkin paikan ja siirtymisen vaikutus Riccin identiteettiin. Riccin identiteetin kehittymisen kannalta keskeiseksi löydäkseksi nousee omaksutun perheen rooli: jesuiittasääntökunta muodostui hänen vahvimmaksi identifikaatiokseen, mikä joustavuutensa vuoksi mahdollisti rinnakkaisidentiteettien rakentamisen. Ricci pyrki riisumaan länsimaalaisuuden piirteitä kristinuskosta korvaten niitä kiinalaisen kulttuurin aspekteilla. Tässä prosessissa hän perehtyi kiinalaiseen kieleen ja kulttuuriin siten, että hän tietyiltä identiteettinsä aspekteilta tuli kiinalaiseksi. Riccin identiteetit olivat limittäisiä: hän oli länsimaalaisille länsimaalainen ja kiinalaisille kiinalainen. Hän oli kulttuurienvälinen tulkki, joka pystyi hyödyntämään usean kulttuurin tuntemusta lähetystyössään.

Tässä tutkimuksessa tutkittiin kanadalaisen kirjailijan L. M. Montgomeryn (1874 1942) elämää vuosina 1921 1927. Kyseisinä vuosina Montgomery eli presbyteeripapin vaimona maaseutuseurakunnissa, ensin Leaskdalessa ja sitten Norvalissa Kanadan Ontariossa. Tutkimus keskittyi tarkastelemaan kirjailijan elämää hallinnutta ristiriitaa, joka muodostui uskonnollisten ihanteiden ja yksilöllisen kokemuksen välisistä eroavaisuuksista. Primäärilähteinä olivat Montgomeryn toimitetut ja julkaistut päiväkirjat The Selected Journals of L. M. Montgomery 1 5 (1985 2004), joista käytettiin etenkin tutkimusvuosiin keskittyvää kolmatta osaa, Montgomeryn neljä romaania Emily of New Moon (1923), Emily Climbs (1925), Blue Castle (1926) ja Emily's Quest (1927) sekä Montgomeryn toimitettu ja julkaistu kirjeenvaihto After Green Gables: L. M. Montgomery's Letters to Ephraim Weber , 1916 1941 (2006) ja My Dear Mr. M.: Letters to G. B. MacMillan (1980). Lisäksi lähteinä oli Leaskdalen seurakuntalaisten kokoama muistelmateos Montgomerysta. Kirjallisuutta käytettiin kirkkohistorian, kirjallisuudentutkimuksen ja naistutkimuksen alalta. Suositusta kirjailijasta on tehty useampia elämäkertoja ja niitä hyödynnettiin tutkimuksessa. Tutkimus jakautui kahteen päälukuun, jotka toimivat toistensa vastaparina. Ensimmäinen tutkimusluku keskittyi tarkastelemaan uskonnollisia ja viktoriaanisia ihanteita, joiden mukaisesti Montgomery oli saanut kasvatuksen. Hän pyrki täyttämään näitä ihanteita myös pappilan emäntänä. Toinen tutkimusluku tarkasteli kirjailijan elämää, uskonnollisia ajatuksia ja avioliittoa julkisivun takana, jolloin kävi selvästi ilmi kirjailijan kahtiajakautunut elämä. Montgomery sai presbyteerisen ja viktoriaanisen kasvatuksen ja oppi jo lapsena huomioimaan sen, mitä muut ihmiset ajattelevat hänestä. Hän eli pienissä maaseutuyhteisöissä, joissa juoruilu oli yksi kontrollin väline. Papin vaimolla oli velvollisuuksia seurakunnassa ja pappilan hoidossa, ja Montgomery hoiti ne tarmokkaasti ja velvollisuudentuntoisesti. Hänellä oli apulainen pappilassa, jossa arki sujui viikkoaikataulun mukaisesti. Papin vaimon roolin lisäksi Montgomery jatkoi omaa kirjoittamistyötään ja hänen runsaat tulonsa mahdollistivat nelihenkisen perheen monet hankinnat. Hänen avioliittonsa oli vaikea, sillä aviomies kärsi uskonnollisesta melankoliasta ja asia piti salata seurakuntalaisilta. Montgomery käsittelee uskonnollisia teemoja romaaneissaan ja päiväkirjassaan. Hänen uskonnolliset ajatuksensa erosivat presbyteerikirkon opista useassa kohdin. Hän ei uskonut moneenkaan opinkappaleeseen, kohtasi Jumalan ennemmin luonnossa ollessaan yksin kuin kirkossa seurakunnan keskellä sekä ajatteli kristinuskon olevan jäännös menneestä ja tieteen ottaneen sen paikan Jumalan toiminnan kanavana. Kirjailijan ajattelussa on yhtymäkohtia transsendentalismiin, teosofiaan ja darwinismiin. Hän oli innokas psykologisen kirjallisuuden lukija ja sovelsi oppejaan käytäntöön. Hän uskoi unien välittävän viestejä. Kirkkokunta oli hänelle kuitenkin merkittävä identiteetin rakentaja. Papin vaimon roolin ja yksityisesti kriittisen ajattelijan roolin yhteensovittaminen aiheutti Montogmerylle ongelmia ja väsymystä. Hän kätki uskonnolliset ajatuksensa ja yksinäisyyden aiheuttaman kivun päiväkirjaansa, jonka hän toivoi julkaistavan viimeistään kuolemansa jälkeen. Kaikenlainen kirjoittaminen oli hänelle pakoa todellisuudesta ja auttoi häntä jaksamaan. Otsikon sitatti kuvaa Montgomeryn suhdetta kristinuskoon: hän käytti kristillisiä ilmauksia, mutta muokkasi niiden sisältöä omaa uskoaan vastaavaksi. Taivas ja helvetti kuvasivat usein hänen henkistä olotilaansa sanojen uskonnollisen merkityksen sijasta.

Työni tavoitteena on tarkastella Hildegard Bingeniläisen (1089–1179) käsityksiä mielenterveydestä ja siihen liittyvistä ongelmista teoksissa Causae et curae sekä Physica. Tutkin sitä, mitkä asiat vaikuttivat mielenterveyteen ja miten eri tauteja pyrittiin parantamaan. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Mikä aiheutti mielenterveyden ongelmia, oliko kyseessä synnynnäinen taipumus vai ulkoinen syy? Mitkä luonteenpiirteet kuvattiin negatiivisimmassa valossa ja mitä sairauksia ne aiheuttivat? Mitä eri keinoja Hildegard tarjosi sairauksien parantamiseksi ja miten keinot istuivat ajan kontekstiin? Oliko sukupuolella merkitystä mielenterveyden ongelmissa? Miten demonin tai Saatanan aiheuttama mielenongelma tunnistettiin ja miten sitä hoidettiin? Lähteinäni toimivat Hildegard Bingeniläisen teokset Causae et curae sekä Physica jotka ovat lääketieteellisiä teoksia. Causae et curae käsittelee lääketiedettä myös teologisesta näkökulmasta, jonka otan huomioon työssäni. Teoksessa tarjotaan sekä tautien kuvailua että parannuskeinoja, Physica puolestaan keskittyy parantamiseen. Keskityn teosten osiin, joissa puhutaan mieleen liittyvistä sairauksista. Hildegard Bingeniläinen oli saksalainen abbedissa. Hän oli hyvin tuottoisa kirjoittaja ja säveltäjä, jonka elämää leimasivat näyt Jumalalta. Hildegardin lääketieteelliset teokset ovat usein tutkimuksessa jääneet vähemmälle huomiolle hänen näkyteoksiinsa nähden. Causae et curaen autenttisuudesta on käyty paljon keskustelua, kun puolestaan Physicaa on pidetty Hildegardin kirjoittamana. Hildegardin eniten käsittelemiä sairauksia mieleen liittyen olivat melankolia, hulluus ja epilepsia. Melankoliaa käsiteltiin sekä yhtenä neljästä humoraalista, yhtenä neljästä ihmistyypistä, että erillisenä sairautena. Ihmistyyppinä se näyttäytyi negatiivisena, eikä ihmistyyppiä voinut parantaa. Humoraalin vähentämiseen ja sairauden parantamiseen Hildegard tarjosi erilaisia ruokia tai rohdoksia. Hulluus oli Hildegardin mukaan usein synnynnäistä mutta saattoi johtua myös humoraalien noususta kehossa. Hildegardilla korostui myös ajatus tiettyjen luonteenpiirteiden kuten vihaisuuden tai raivon yhteys sairauksiin niiden aiheuttajina. Hildegard ei jakanut selkeitä ohjeita tautien diagnosoimiseen tai kertonut laajasti niiden oireista. Yksityiskohtaisempia ohjeita tarjottiin parantamisen yhteydessä, jolloin hän usein jakoi esimerkiksi rohdoksiin ja balsameihin sekoitettavien yrttien suhteet tarkasti. Parannuskeinoina oli useimmiten tietyt kasvit eri tavoin henkilölle annettuna, esimerkiksi ruoan tai juoman yhteydessä tai iholle asetettuna. Myös Jumalalta pyydettiin usein apua sairauksien parantamiseen erityisesti monesti toistettujen lauseiden muodossa. Hildegardilla tämä hoitomuoto oli yleisin tapauksessa, jonka tulkittiin olevan demonin aiheuttama riivaus. Sukupuoli vaikutti sairastumiseen ihmistyyppien kautta. Ihmistyyppejä oli neljä ja usein naiset olivat alttiimpia sairastumiseen.

Hannah Arendtin kirjoittamaa oikeudenkäyntiraporttia Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä on kutsuttu yhdeksi 1900-luvun ristiriitaisimmista teoksista. Arendtin teos Eichmann in Jerusalem, A Report on the Banality of Evil (1963), aiheutti aikanaan polemiikin, jota on kutsuttu muun muassa “katkerimmaksi holokaustikeskusteluksi ikinä” ja ”New Yorkin intellektuellien sisällissodaksi”. Eichmannin oikeudenkäynti laukaisi holokaustin käsittelyn aallon Yhdysvalloissa, jossa holokaustista ei ollut puhuttu julkisesti ennen 1960-lukua. Näin myös Arendtin raportin aiheuttamissa reaktioissa oli kyse holokaustin muiston käsittelystä. Pro gradu -työni selvittää, millaiseen sävyyn kahdessa yhdysvaltalaisessa juutalaislehdessä kirjoitettiin Hannah Arendtin kirjoituksista vuosina 1963–69. Tutkin, ketkä Arendtista kirjoittivat, millaisia argumentteja he käyttivät ja miten kirjoittelu muuttui 1960-luvun loppua kohti tultaessa. Tarkastelen erityisesti tavallisten juutalaisten, lehtien yleisönosastojen kirjoittajien, kirjoituksia koskien Arendtia, sillä niitä ei ole aiemmassa tutkimuksessa otettu juuri huomioon. Tutkimuksen lähteet ovat kaksi Yhdysvalloissa ilmestyvää juutalaislehteä, Jewish Currents ja Commentary. Tutkimusmenetelmäni on laadullinen, aineistolähteinen sisällönanalyysi. Johtopäätöksissä esitän, että keskustelu Arendtin raportista toimi julkisena foorumina holokaustista keskustelemiselle: juutalaislehdissä otettiin kantaa siihen, miten holokaustia tulisi tarkastella ja selittää, sillä Arendtin tapa tarkastella holokaustia nähtiin ongelmallisena. Yksi merkittävä syy Arendtin kirjoitusten puolustamiselle tai vastustamiselle näyttää olleen se, liittyivätkö lukijat perinteiseen juutalaiseen holokaustinarrativiin, jossa korostui holokausti koettuna menneisyytenä vai Arendtin käsitykseen holokaustista byrokraattisena prosessina. Erityisen ongelmalliseksi Arendtin holokaustinarratiivi koettiin Jewish Currents -lehdessä, jossa suurin osa kirjoituksista koskien Arendtia oli tämän kirjoituksia vastustavia tai kritisoivia. Jewish Currentsissa keskityttiin keskitysleirien kauhujen kuvailuun, holokaustin merkityksen korostamiseen ja Arendtin kritiikkiin Eichmannin oikeudenkäyntiä kohtaan. Commentaryssa kirjoittajat tarkastelivat Eichmannin antisemitismiä, totalitaristisen valtion toimintaa sekä nostivat esiin Arendtin teemojen relevanttiuden heidän omassa ajassaan. Molemmissa lehdissä koettiin ongelmallisena Arendtin kirjoitukset juutalaisneuvostoista ja juutalaisten yhteistyöstä natsien kanssa. Aiemman tutkimuksen mukaan juutalaisten suhtautuminen Arendtin kirjoituksiin oli tunnepitoista ja kiihkeää, mutta lähdeaineistoni perusteella juutalaiset esittivät myös kriittisiä ja harkittuja argumentteja 1960-luvulla koskien Arendtin raporttia ja holokaustia.

Tämä työ käsittelee katolisen kirkon opettaja, doctor communis ecclesiae, Isidorus Sevillalaisen käsitystä kristillisistä harhaopeista ja kirkon johtamisesta. Isidorus eli 560–636, ja toimi Sevillan arkkipiispana vuodesta 600 lähtien. Työn rajauksena toimii Isidoruksen pääteos Etymologiae, jota käytettiin tietokirjana läntisessä maailmassa aina 1700-luvulle asti. Kyseinen teos valmistui vuonna 633. Pyreneiden niemimaalla Isidorus oli aikanaan voimakas kirkon vaikuttaja kirjoitustyönsä ja aktiivisen osallistumisensa ansiosta. Kirkon johtaminen oli jakautunut kirkolliskokouksille ja piispoille. Kirkolliskokousten tehtävänä oli luoda suuntalinjat ja tehdä viralliset päätökset kirkon oppiin liittyvistä asioista. Yleiset kirkolliskokoukset alkoivat vasta vuonna 325, minkä takia paikalliset johtajat eivät pystyneet toimimaan tehokkaasti harhaoppisia liikkeitä vastaan. Vasta yleiset kirkolliskokoukset muodostivat selkeän kristillisen opin ja mahdollistivat harhaoppisten ryhmien erottamisen kirkosta. Piispojen tehtävänä oli toimia kirkon johtajina omilla alueillaan. Piispoja oli eritasoisia ja jokaisella tasolla oli toistaan enemmän valtaa ja vastuuta. Patriarkat olivat korkeimmalla, minkä jälkeen tulivat arkkipiispat, metropoliitat ja viimeisenä normaalit piispat. Harhaoppiset olivat tehneet valintansa uskoa ja opettaa eritavalla kuin katolinen kirkko. Tämä harhainen valinta aiheutti sen, että jokainen joutui vastaamaan itse syytteeseen ja saamaan tuomion. Isidoruksen mukaan eivät apostolitkaan voineet valita mihin uskoa ja mitä opettaa, vaan kaiken piti olla Jeesuksen sanojen mukaista. Samalla tavalla kristittyjen piti uskoa siihen mitä Jeesus sanoi ja kirkko opettaa, ei muuttaa ja valita asioita mihin uskoa. Harhaisten liikkeiden käsittelyssä oleellisin osa on harhaiset opit joista heitä syytetään. Kaikille Isidoruksen kirjasta löytyneille 69 eri liikkeelle löytyivät syytetyt opit, joiden mukaan liikkeet voitiin jakaa ryhmiin. Kristinuskon tärkeimmät opit Jumalasta, maailmasta ja elämästä olivat suurimpia syytöksiä joita nostettiin harhaoppeja vastaan. Opit päätettiin ja syytökset harhaoppisten liikkeiden opettajia vastaan esitettiin kirkolliskokouksissa. Ajallisesti harhaopit nousivat aina ensimmäiseltä vuosisadalta 500-luvulle ulottuvalla ajalla. Monen vuosisadan ajalta on huomattavissa tiettyjen aikojen tuottaneen muita enemmän harhaoppisia liikkeitä. Kristinuskon alkutaipaleella harhaoppien syntyyn vaikutti selkeiden linjojen ja auktoriteettien puuttuminen, joka korjaantui 300-luvulta lähtien. Rooman imperiumi kattoi suurimmillaan alueita Britanniasta Irakiin, ja Isidoruksen listan harhaoppisten liikkeiden syntyalueita löytyy melkein yhtä laajalta alueelta. Kuitenkin suurin osa liikkeistä joille löytyi vaikutusalue, oli peräisin itäisen Välimeren alueelta. Tällä kreikankielisellä alueella oli myös suurin osa patriarkoista. Määrällisesti suurelle osalle liikkeistä ei löytynyt aluetta, jolta ne olisivat peräisin.

Tutkielmani käsittelee puritaanisaarnaaja John Bunyanin (1628–1688) millenaristista maailmankuvaa erityisesti hänen teostensa The Holy City (1665) ja Of Antichrist and His Ruin (1692) kautta ja sitä kysymystä, miten Bunyanin maailmankuva rakentui suhteessa aikaisempaan puritaaniseen, kalvinistiseen, protestanttiseen ja independenttiseen eskatologiaan. Bunyan eli aikana jolloin Englanti koki sisällissodan (1642–1651), Oliver Cromwellin protektoraatin ajan (1647–1653) sekä Kaarle II:n restauraation ajan (1660–1685),ja yhteiskunta ja valtionkirkko muuttuivat radikaalisti noina aikoina. Sisällissodan aikana nousi esiin millenaristisia eli lopunaikaa korostaneita liikkeitä, esimerkkinä The Fifth Monarchy – liike, The Ranters- yhteisö ja kveekarit. Millenaristia teoksia julkaistiin myös paljon. Osa kirjoittajista oli valtiokirkkoa tukevia latitudinaristeja ja pappeja, toiset taas yliopiston tutkijoita ja osa independenttejä saarnaajia näkökulman vaihdellessa esimerkiksi valtionkirkon puolesta ja kirkkoa vastaan. Millenarismi kosketti kokonaista yhteiskuntaa. Näkökulmani tutkimukseen on aatehistoriallinen, eli se, miten John Bunyan suhteutuu ajattelussaan aikalaishistorian muihin protestanttisiin, puritanistisiin tai independentteihin ajattelijoihin tai kirjailijoihin ja se, missä mielessä Bunyanin ajattelu oli omintakeista ja riippumatonta muusta teologisesta kirjallisuudesta. Tutkimuksessani olen päätynyt siihen tulokseen, että Bunyanin millenaristisessa ajattelussa ja erityisesti teoksissa The Holy City (1665) ja Of Antichrist and His Ruin (1692) Bunyan siirtää paljon kalvinistisen ja puritaanisen sekä independettisen tradition elementtejä teksteihinsä, mutta toisaalta läheni 1640-luvun jälkeen ilmentyneen postmillenarismin piirteitä. Taustatekijöitä Bunyanin ajattelulle löytyy independenttien taistelusta valtionkirkkoa vastaan, sekä hänen omasta 12 vuoden vankeusjaksosta valtionkirkon vainomana. Prostestanttinen eskatologinen syvärakenne lähenee luterilaista ja kalvinistista eskatologiaa sekä puritanismia Martin Lutherin, John Foxen teosten ja The Geneva Bible – raamatunkäännöksen kautta. Myös Puritaanikirjailija Thomas Brightmanin postmillenaristinen maailmankuva tulee hyvin lähelle Bunyanin ajattelua. Bunyanin mukaan lopunajat olivat läsnä hänen aikakautenaan jo, ja ilmeisesti hänen oma raamatuntutkintansa sekä independenttisen The Bedford Church – seurakunnan jänenenä eläminen vakuuttivat hänet siitä, että latitudinaristinen valtionkirkko ja paavi ovat antkristuksia.