Browsing by discipline "Comparative Literature"

Tutkielmani käsittelee todellisuuden rakentumista J.R.R. Tolkienin teoksessa Taru Sormusten Herrasta. Tutkielman lähtökohtana on Tolkienin legendaarion synkroninen luenta, jonka tarkoituksena on osoittaa, että Tolkienin fiktiomaailmaa käsitteleviä tekstejä on mielekästä lukea yhtenä suurena, toisiaan täydentävänä jatkumona. Tutkielma osoittaa, että legendaarion yksittäiset tekstit, kuten Taru Sormusten Herrasta, rakentavat sisäistä todellisuuttaan usein viittaamalla omien tekstirajojensa ulkopuolelle. Tarkoituksena on osoittaa, miten kokonaisymmärrystä Tolkienin fiktiomaailman todellisuudesta ja sen toiminnasta on mahdollista laajentaa ulottamalla legendaarion yksittäisen tekstin luenta kattamaan myös legendaarion muihin osiin, kuten Silmarillioniin ja Hobittiin, suuntautuvat viittaukset. Tutkielman teoreettisena lähtökohtana on Benjamin Harshav'n konstruktiivisen poetiikan teoria. Konstruktiivinen poetiikka mahdollistaa Tolkienin fiktiomaailman tutkimisen systemaattisesti useiden eri todellisuuden tasojen yhteensulautumana. Osoitan tutkimuksessa, että käyttämällä Harshav'n teoriaa teoksen Taru Sormusten Herrasta todellisuus on mahdollista erottaa systemaattisesti kolmeksi eri todellisuuden tasoksi, joille pystytään määrittämään omat narratiiviset funktionsa ja todellisuuden hahmottamisen tapansa. Liikkumalla analyysissä yksittäisen teoksen tekstirajojen yli legendaarion laajempaan luentaan on mahdollista ymmärtää, miten Tolkien rakentaa romaanin syvän ja monitasoisen todellisuuskäsityksen käyttämällä hyväkseen legendaarion muodostamaa laajaa intratekstuaalista kenttää. Tutkielma osoittaa, miten analysoimalla teoksen eri todellisuudentasoja, tasojen muodostamia todellisuuskäsityksiä, niitä välittäviä romaanihahmoja ja näiden hahmojen välistä kanssakäymistä on mahdollista ymmärtää Taru Sormusten Herrasta -romaanin todellisuuden rakentumista uudessa valossa.

Tietoisuuden tutkimus taiteissa on alati kehittyvä poikkitieteellinen tutkimusalue, jonka kentälle pyritään pro gradu -tutkielmassa tuomaan kiinnostavia näkökulmia Eeva-Liisa Mannerin (1921–1995) varhaistuotannon poeettisuuden (saks. ʻPoetizitätʼ) erikoispiirteitä tarkastellessa. Tutkimusaineisto muodostuu Mannerin lyriikasta ja lyyrisestä proosasta runokokoelmista Tämä matka (1956), Orfiset laulut (1960) ja Kirjoitettu kivi (1966) sekä novellikokoelmasta Kävelymusiikkia pienille virtahevoille (1957). Kaunokirjallisen tekstin ja esteettisen havainnon kognitiivisia ulottuvuuksia pyritään tutkimaan yhdistämällä filosofista ja psykologista tutkimusta kirjallisuustieteisiin ja estetiikkaan. Tekstiä käsitellään tässä yhteydessä mentaalisen representaationa. Mannerin poeettisuus perustuu eri tietoisuudentasojen ja aistihavaintojen tekstuaaliseen ilmentämiseen. Etenkin Antonio Damasion käsitteitä ʻcore consciousness’ ja ʻextended consciousness’ käytetään lyyrisen minuuden analyysissä ja tutkiessa, miten eri tietoisuuden tasot yhdistyvät lyyrisessä äänessä. Tutkielmassa kehitettyä esteettis-lyyrisen tietoisuuden käsitettä täydennetään John R. Searlen ja Daniel C. Dennettin tutkimusten avuin. Työlle keskeisiksi teeseiksi muodostuvat Searlen käsitys ajatusten kvalitatiivisuudesta sekä mentaalisten tilojen ja fyysisen maailman yhteydestä. Dennettin kehittämää ja Alan Palmerin narratologiselle tutkimukselleen omaksunutta käsitettä ʻsituated cognition’ käytetään Mannerin estetiikan intentionaalisuutta tutkiessa. Intentionaalisuus Mannerin teoksissa liittyy verbaaliseen, visuaaliseen ja auditiiviseen havaintoon sekä todellisuuden ja runouden suhteeseen: runous ja todellisuus sekä aistihavainto ja kielen konseptit ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa esteettis-lyyrisessä tietoisuudessa. Mannerin estetiikka pohjautuu tietoisuuden eri tasojen ja prosessien havainnollistamiseen, minkä teksti saavuttaa sen median rajoja ylittäessä esimerkiksi nojaamalla myös ei-verbaaliseen, visuaaliseen ja auditiiviseen kerrontaan, joilla on yhteys aistihavaintoihin. Kerronta näyttäytyy kielellisessä, kuvataiteita jäljittelevässä tilan strukturoinnissa ja musiikin vaikutuksessa ajan ja liikkeen esittämisessä, joita lähestytään tutkielmassa muun muassa skeemateorian kautta. Mannerin teoksissa on usein kyse siitä, miten tietoisuuden eri tasot luovat kokonaiskuvaa maailmasta ja millä tavalla eri tasot ovat yhteydessä aistihavaintoihin ja taiteiden eri ilmaisukeinoihin. Päämäärä on havainnollistaa, miten esteettis-lyyrinen tietoisuus ja havainto toimivat.

Tutkielmassa tarkastellaan chat-fiktiota digitaalisen kerronnan muotona. Chat-fiktio on yhteisö- ja pikaviestipalveluiden välityksellä tapahtuvaa keskustelua imitoiva fiktiivinen dialogi, jota on tarkoitus seurata älypuhelimen ruudulta. Tutkielman aineistona on kolme suomalaista chat-fiktiota Pientä säätöä (2018), Kateuden liekki (2019) sekä En voi puhua juuri nyt (2019–2020). Lisäksi tutkielmassa käydään käsittelyn taustoittamiseksi läpi chat-fiktion piirteitä ja kehitystä angloamerikkalaisessa maailmassa, josta kerronnan muoto on lähtöisin. Tutkielman tavoitteena on analysoida chat-fiktiota digitaalisen kirjallisuuden ja uusmedian muotona sekä miten kirjallisuutta määritellään uudelleen internetin aikakaudella. Lisäksi tutkielmassa pohditaan, millainen on chat-fiktion ja sosiaalisen median välinen kytkös. Tutkielmassa hyödynnetään analyysimenetelminä multimodaalista analyysia, kertomuksen tutkimusta ja lähilukua. Teoriataustana tutkielmassa käytetään multimodaalisuuden teorian ja kertomuksen tutkimuksen ohella digitaalisen kirjallisuuden ja uusmedian tutkimusta, joiden parissa on tutkittu digitalisaation vaikutusta kirjallisuuden kenttään sekä uusien mediamuotojen muovautumista. Tutkielmassa esitellään, kuinka chat-fiktiossa digitaalinen kerronta rakentuu suhteessa kirjallisuuden perinteeseen ja ympäröivään mediamaisemaan sekä millä tavoin digitaalinen kehitys ja medialisoituminen muuttavat lukutapoja. Lisäksi tutkielmassa osoitetaan, että chat-fiktio multimodaalisena digitaalisen kerronnan muotona laajentaa kirjallisuuden määritelmää, ja sosiaalista mediaa jäljittelemällä voidaan luoda yhteisö- ja pikaviestipalveluita käyttäville samaistuttavia kertomuksia. Chat-fiktiossa keskustelumuotoinen kerronta ammentaa aineksia aiemmasta kirjallisuusperinteestä, erityisesti vuoropuheluista eli dialogeista sekä kirjeromaanin lajityypistä. Sosiaaliseen mediaan sovitettuna chat-fiktiota voidaan pitää mobiilisukupolven mieltymyksiä mukailevana kirjemuodon ilmentymänä, joka heijastelee kirjallisuudelle tyypillisesti ympäröivän yhteiskunnan tapoja ja tottumuksia. Chat-fiktio on multimodaalista, sillä siinä yhdistyvät muun muassa verbaaliset, visuaaliset ja auditiiviset merkkijärjestelmät. Semiotiikkaan eli merkkioppiin pohjaavalla multimodaalisuuden käsitteellä havainnollistetaan, kuinka viestimistilanteet rakentuvat erilaisista moodeista eli merkityksen luomisen resursseista, kuten kirjoitus, kuva ja ääni. Multimodaalisuuden ja sosiaalisen median käyttöliittymien toiminnallisuuden kokonaisvaltainen hyödyntäminen teoksissa tekee niistä eritoten nuorisokohderyhmälle helposti omaksuttavaa tarinankerrontaa. Samaistuminen syntyy dialogin ja kirjemuodon mukauttamisesta tämän päivän mediamaiseman kontekstiin sekä multimodaalisen toimintaympäristön mukauttamisesta tarinan maailmaan. Lisäksi tutkielmassa todetaan, että nuorten lukuinnostukseen voidaan pyrkiä vaikuttamaan innovatiivisella tarinankerronnalla ja hyödyntämällä kohderyhmälle tuttuja digitaalisia alustoja, kuten älypuhelimia sekä yhteisö- ja pikaviestipalveluita, osana tarinan tematisointia ja jakelua. Chat-fiktion kaltaisten uusien kirjallisten kokeilujen myötä nuorten käsitys kaunokirjallisuuden lukemisesta voi muuttua, ja he voivat tätä kautta päätyä myös perinteisempien lukukokemusten pariin.

In my master’s thesis (pro gradu) I analyze three novels that are set in the future: The Year of the Flood by Margaret Atwood, The Circle by Dave Eggers, and Super Sad True Love Story by Gary Shteyngart. I suggest that while the novels share a great deal of tropes with such dystopian classics as Aldous Huxley’s Brave New World, Geroge Orwell’s Nineteen Eighty-Four, and Yevgeni Zamyatin’s Мы (trans. We), they also differ from these novels to a significant degree. For this reason, I suggest approaching them as corporatocratic dystopias. In the analysis of generic dystopian characteristics in the novels, I refer to Erica Gottlieb’s (2001) notions of dystopian fiction. Another important literary concept in my study is satire, in the analysis of which I refer to Dustin H. Griffin’s (1994) views on satire as a playful and questioning genre. Central for all dystopias is the notion of a dystopian waning: the implied author of a dystopia exaggerates and ridicules in order to warn a contemporaneous reader against dystopian developments that take place in the reader’s own reality. The elementary difference between the three novels I analyze and Gottlieb’s characterizations concerns the novels’ description of tyranny. Traditionally, dystopias depict the supremacy of a state or a political party. In the novels I investigate in my thesis, the negative developments that take place in society are closely linked to the fact that corporations have gained power at the cost of political rulers, i.e. to the birth of a corporatocracy. I approach the question of power with the help of Antonio Gramsci’s (1975/1992) two dimensions of power: hegemony and dominance. I argue that unlike earlier dystopias, in which tyranny manifests itself in coercive deeds of dominance, the kind of corporatocracy the three novels depict functions to a great extent through hegemony, which is based on consent. In the three novels, corporations renew and uphold their power by maintaining excessive consumerism and mediatisation in society. In the analysis of these developments, I turn to Jürgen Habermas’ (1962/1989) views on mediatisation, and to Jean Baudrillard’s (1970/1998 and 1981/1994) and Joseph D. Rumbo’s (2002) conceptions on consumer society. The effects of consumerism penetrate also the private sphere in the novels, and thus questions about the body, sex, gender and sexuality are central to my thesis. Additionally, the novels seem to suggest that corporatocracy threatens reciprocity and togetherness between people, and alienates them from nature and from religion. I approach these themes with the help of Baudrillard’s theorisations on the body in consumer culture and Luce Irigaray’s (1985) discussions on patriarchy and women as commodities. The central outcome of my study is that the characters in the novels do not merely appear as identifiable victims of corporatocracy, or as fearless heroes who challenge the tyranny. Rather, as members of their fictional societies, the characters also contribute to the establishment of corporatocracy. I suggest that the dystopian warning all three novels eventually communicate leads directly to the behaviour, norms and ideologies of the characters, and finally, to human nature. Thus, through their characters, the implied authors of these novels encourage their readers to critically assess also their own roles as members of society.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Ernest Hemingwayn (1899–1961) lyhytkertomusten Cat in the Rain (1925) ja The Snows of Kilimanjaro (1936) sekä Franz Kafkan (1883–1924) lyhytkertomusten Ein Bericht für eine Akademie (1917) ja Die Verwandlung (1912) eläinrepresentaatioita antropomorfismin ja antroposentrismin uhreina. Aineisto koostuu kertomuksista, joiden eläinhahmot ovat keskenään hyvin erilaisia: Ernest Hemingwayn Cat in the Rainin ja The Snows of Kilimanjaron eläinhahmot ovat representaatioita tunnistettavista eläimistä, kun taas Franz Kafkan kertomusten Ein Bericht für eine Akademie ja Die Verwandlung eläinhahmot ovat fantastisia ihmiseläinhybridejä. Aineiston eläinhahmoja lähestytään eläintutkimuksen näkökulmasta. Animal Studies eli eläintutkimus on monitieteinen tutkimussuuntaus, jonka mukaan eläinten ihmiskeskeinen kuvaaminen kulttuurissa, tieteessä ja taiteessa on ongelmallista siksi, ettei eläimiä usein oteta huomioon subjekteina, yksilöllisinä ja kokevina toimijoina. Kirjallisuudentutkimuksessa eläintutkimuksen avulla on pyritty selvittämään, miten kirjallisuuden eläinhahmoja ihmisenkaltaistetaan jopa siinä määrin, että fiktiivisen eläimen fabulistinen lukeminen eli tulkitseminen kuvaksi ihmisestä on muodostunut tavaksi. Tutkielma tuo kahden merkittävän modernistin eläinhahmot osaksi eläintutkimusta, jonka kohteena on monesti tuoreemman kirjallisuuden eläinesityksiä. Aineistoa uudelleen tulkitsevassa analyysissä hyödynnetään sekä olemassa olevaa Kafka- ja Hemingway-tutkimusta että eläintutkimuksen käsitteitä ja lähestymistapoja. Niiden ohella analyysissä käytetään lähteitä eläintieteen alalta, sillä osa tutkielman aineiston eläinrepresentaatioista on esityksiä todellisista toislajisista eläimistä. Aineiston eläintoimijoiden esiintuloja tarkastellaan yleisemmin myös Theodor Lippsin, Jacques Derridan sekä Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin esittämien näkemysten pohjalta. Theodor Lippsin määritelmät empatiasta, Jacques Derridan käsitykset kielen ja tekstien monimerkityksisyydestä sekä Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin ajatukset identiteettien liukuvuudesta ja olemisen monimielisyydestä palvelevat sitä pohdintaa, jota tutkielmassa käydään niistä kielellisistä, kulttuurisista ja kontekstuaalisista syistä, jotka johtavat eläinhahmojen ihmiskeskeisiin tulkintoihin. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan kaunokirjallisia eläinhahmoja kulttuurisen omimisen kohteina ja pohditaan, millaisia eettisiä ja moraalifilosofisia ongelmia toislajisesta eläimestä kirjoittaminen mahdollisesti aiheuttaa. Tutkielmassa osoitetaan, että Ernest Hemingwayn ja Franz Kafkan eläinhahmoja on luettu jokseenkin osoittelevasti. Cat in the Rainin kissahahmoja sekä The Snows of Kilimanjaron hyeenaa ja leopardia koskeva analyysi on jäänyt jossain määrin puutteelliseksi: aiemmassa tutkimuksessa ei ole otettu riittävän kattavasti huomioon sitä, mitä kertomusten esittämien eläinten laji- ja reviirikäyttäytymisestä tiedetään. Franz Kafkan Ein Bericht für eine Akademien ja Die Verwandlungin ihmiseläinhybridejä tarkasteleva aiempi tutkimuskirjallisuus on puolestaan verrattain ongelmallista siksi, että se on suosinut lukutapaa, jossa eläinhahmoja tulkitaan kohtuuttoman painokkaasti suhteessa kirjailijan omaan elämään. Kaiken kaikkiaan tutkielmassa ehdotetaan, että antroposentrinen lukeminen vie Ernest Hemingwayn ja Franz Kafkan eläinhahmoilta poeettista voimaa. Tutkielmassa havainnollistetaan, että eläinhahmot ovat kirjallisina toimijoina moniulotteisia ja että niiden allegorinen lukeminen ei tee oikeutta Ernest Hemingwayn ja Franz Kafkan ei-inhimillisten kirjallisten hahmojen kyvykkyydelle ja syvällisyydelle.

Tutkin pro gradu -työssäni Pajtim Statovcin teosta Kissani Jugoslavia (2014). Tarkastelen teosta esimerkkinä suomalaiseen kirjallisuuteen 2000-luvulla kotoutuneesta lajista, jota kutsun tutkielmassani transnationaaliksi kirjallisuudeksi. Keskityn tutkimaan, miten lajille tyypilliset teemat kuten liike eri valtioiden välillä, erilaisten kulttuuripiirien välissä muotoutuva identiteetti ja sukupolvelta toiselle periytyvä juurettomuuden tunne ovat läsnä Statovcin teoksessa. Pohdin erityisesti, millaisia kulttuurisia konteksteja Kissani Jugoslaviassa esiintyy, millaisia raja-alueita niiden välille muodostuu ja millaisia lähtökohtia ja mahdollisuuksia kulttuurienvälisyys antaa henkilöhahmojen toiminnalle ja identiteetinmuodostukselle. Tutkimukseni teoreettisena lähtökohtana käytän postkolonialistisesta tutkimustraditiosta lähtöisin olevaa transnationaalia tutkimussuuntausta. Hyödynnän erityisesti globalisaatiota ja kulttuuria koskevaa tutkimusta ja Stuart Hallin identiteettiä käsitteleviä kirjoituksia. Kulttuurienvälisyyden teemaa ja siitä kumpuavaa identiteetinmuodostuksen problematiikkaa lähestyn Homi K. Bhabhan esittelemän kolmannen tilan käsitteen avulla. Kissani Jugoslaviassa erilaisia kulttuureita lähestytään kahden minäkertojan, Eminen ja hänen poikansa Bekimin, näkökulmasta. Teoksen keskeisimmät yhtenäiset kulttuurikontekstit muodostuvat kosovolaisuuden ja suomalaisuuden diskurssien ympärille. Sekä kosovolaista että suomalaista kulttuuria luonnehtii kerronnan perusteella kietoutuminen kansallisten lähtökohtien ympärille sekä tavoite suojella kaikkea alkuperäiseksi ja puhtaaksi miellettyä vieraan ja ulkopuolisen vaikutuksilta. Kulttuurista järjestystä pidetään sekä kosovolaisessa että suomalaisessa kulttuurissa yllä erilaisin seremonioin ja rituaalein. Niistä selviytyäkseen sukupuolensa, seksuaalisen suuntautumisensa ja kulttuurisen taustansa vuoksi marginaaliin asetettujen Eminen ja Bekimin on mukauduttava valtakulttuurin ennalta sanelemiin rooleihin. Asetelmaa korostavat Statovcin teoksessa tiuhaan toistuvat valehtelemisen ja näyttelemisen motiivit. Valtiollisten ja kulttuuristen rajojen ylittäminen ja niiden väliin jääminen muodostavat Kissani Jugoslavian keskeisen teeman, jota ilmentävät muun muassa erilaiset transnationaaleiksi luonnehdittavat paikat ja prosessit sekä valtakulttuurien marginaaliin asettuvat alakulttuurit. Keskeisinä kulttuurienvälisten kolmansien tilojen symboleina toimivat myös erilaiset liikennevälineet, kuten autot, raitiovaunut ja lentokoneet, sekä paikallisuuden diskurssista irtautuvat globaalit viestintävälineet internet ja televisio. Identiteetinmuodostukseen liittyviä haasteita representoivat Kissani Jugoslaviassa erilaiset eläinhahmot, joista tärkeimmiksi nousevat kissa ja käärme. Eläimet ilmentävät eri kulttuurikontekstien välisiä eroja ja henkilöhahmoille niiden puitteissa osoitettuja rooleja sekä toimivat Eminen ja Bekimin käymän identiteettikamppailun symboleina. Kulttuurin, kansan ja valtion muodostamasta kolminaisuudesta irtautuvan identiteetin muodostaminen näyttäytyy teoksessa lähtökohtaisesti mahdottomana tehtävänä. Sotien repimästä Jugoslaviasta pakenevien albaanien juuttuminen kulttuurien väliin uhkaa syrjäyttää heidät yhteiskunnasta ja asettaa heidät alttiiksi väkivallalle, alistamiselle ja solvauksille. Kissani Jugoslavian keskeinen konflikti muodostuu Eminen ja Bekimin tarpeesta sovittaa itsensä osaksi kansallisia kulttuuriyhteisöjä, vaikka tämä tavoite asettuukin samalla vastakkain heidän henkilökohtaisten ominaisuuksiensa, toiveidensa ja unelmiensa kanssa. Vaikka juuttuminen kulttuurien väliin näyttäytyykin teoksessa lähtökohtaisesti epätyydyttävänä tilana, tarjoaa se henkilöhahmoille myös mahdollisuuksia. Tutkimukseni osoittaa, että juuri kulttuurien välille muodostuvat kolmannet tilat tarjoavat Eminelle ja Bekimille mahdollisuuden ulkoisista määrittelyistä riippumattoman identiteetin muodostamiseen.

Pro gradu -tutkielmani selvittää, kuinka Sofokleen sankareiden itsenäisyys kyseenalaistuu heidän päätöksenteossaan. Kun itsenäisyyttä pidetään vapautena ulkopuolisista vaikutteista, vallasta tai esikuvista sanakirjojen tapaan, tuskin mikään teko tai päätös voi olla täysin itsenäinen. Sofokleen sankareiden päätöksenteossa tällainen itsenäisyyden mahdollisuuden kyseenalaistava näkökohta on esillä monella tavalla. Tarkastelen sankareiden itsenäisyyttä heidän suhteessaan toimintaan, kielenkäyttöön ja toisiinsa jättäen huomioimatta tragedioiden uskonnollisen ja yliluonnollisen tason. Näytän, että sankareiden itsenäisyys kyseenalaistuu myös ilman tämän tason vaikutusta. Aineistonani on Sofokleen säilyneistä tragedioista viisi, Trakhiin naiset, Antigone, Filoktetes, Elektra ja Aias. Tarkastelun ulkopuolelle jäävät tragedia Kuningas Oidipus sekä suurimmaksi osaksi tragedia Oidipus Kolonoksessa, joiden päätöksenteossa ei sankareiden itsenäisyyttä voida kyseenalaistaa niin selvästi eikä sankareita kuvata samalla tavoin kuin käsiteltävissä draamoissa, joissa useita päätöksentekijöitä kuvataan koko tai lähes koko päätöksentekoprosessiensa ajan, harkinnassa, päätöksenteon hetkillä ja seuraavissa tapahtumissa siten, että kysymys omaehtoisen toiminnan ja ulkopuolisten vaikutteiden suhteesta herää. Keskityn tarkastelemaan juuri tällaisia tragedioiden kohtia, sankareiden yksittäisiä päätöksiä. En analysoi tai tulkitse draamoja kokonaisuudessaan. Tutkielmani osoittaa, että Sofokleen sankareiden itsenäisyys heidän päätöksenteossaan kyseenalaistuu monin tavoin. Eri itsenäisyyden kyseenalaistamisen mahdollistavat tekijät vaikuttavat ja korostuvat eri draamoissa eri tavoin, vaikka yhtäläisyyksiäkin löytyy. Trakhiin naisissa Deianeiran päätöksenteossa korostuu muutama Sofokleen sankareiden päätöksenteolle tyypillinen piirre: päätöksenteon välttämättömyys ja kiire sekä päätöksentekijän halut, tunteet ja epävarmuus. Kun nämä kytkeytyvät toisiinsa, kiire ja epävarmuus antavat halujen ja tunteiden lisäksi valtaa myös sattumalle ja muille vaikeasti hallittaville tekijöille. Tällaisia tekijöitä ovat Antigonessa Kreonin päätöksenteossa toiset ihmiset, Filokteteessa nimihenkilön ja Neoptolemoksen päätöksiin vaikuttavat roolit ja käyttäytymismallit ja Elektrassa lähes kaikkiin henkilöihin vaikuttava tietynlainen puhetapa. Aias-tragediassa moni näistä tekijöistä vaikuttaa ikään kuin toisin päin lisäten Aiaksen mahdollisuuksia itsenäiseen päätöksentekoon, vaikka samaan aikaan hänen itsenäisyytensä myös kyseenalaistuu. Näihin sankareiden itsenäisyyden kyseenalaistumiseen vaikuttaviin tekijöihin kytkeytyy tarkasteluissani kielenkäyttöön yleisemminkin liittyvä piirre, jota Jacques Derrida kutsuu intention olennaiseksi poissaoloksi lausuman aktuaalisuudesta. Sankareiden sanojen takana piilevä tarkoitus tai intentio saattaa paikoin hämärtyä myös heiltä itseltään, mikä tekee myös heistä omien sanojensa vastaanottajia. Nämä teoreettiset näkökohdat, joita Derrida kehittelee J. L. Austinin puheaktiteorian avulla, toisaalta selittävät joitakin havaintojani siitä, miksi sankareiden itsenäisyys voidaan kyseenalaistaa, ja toisaalta kertovat teoreettisesta esiymmärryksestäni tutkielmani aiheen suhteen. Sofokleen sankareiden itsenäisyys heidän päätöksenteossaan voidaan kyseenalaistaa kuitenkin myös ilman tätä teoreettista taustaa, minkä analyysini osoittavat. Tutkielmani esittää uuden näkökulman useisiin Sofokleen tragedioiden keskeisinä pidettyihin kohtiin lukemalla niitä sankareiden itsenäisyyttä silmällä pitäen.

Khaled Hosseinin romaanin The Kite Runner päähenkilö-kertoja Amir muotoutuu romaanissa vertauskuvaksi kotimaalleen Afganistanille, josta myös kirjailija itse on kotoisin. Sekä Amirin että Afganistanin tarinat alkavat rauhasta ja eräänlaisesta perheidyllistä, jossa kaikki on näennäisen hyvin. Vähitellen väkivalta tunkeutuu kuitenkin ulkoapäin läheisten välisiin suhteisiin ja ennen kaikkea yksilöiden ajatteluun, millä on traagisia seurauksia myös ranskalaisen kirjallisuustieteilijän ja kulttuurintutkijan René Girardin mukaan. Yksilöistä väkivalta leviää yhteisöihin ja romaanin lopussa se hahmottuu jo lähes täydessä laajuudessaan valloitettuaan koko yhteiskunnan kollektiiviseen psykoosiin. Tutkin väkivallan leviämisprosessia erityisesti kulttuurieron näkökulmasta Hosseinin romaanissa soveltaen Girardin teoriaa mimeettisestä halusta (mimesiksestä). Aloitan tutkimukseni analysoimalla päähenkilön Amirin mimeettistä eli jäljittelevää halua, joka ajaa hänet lopulta konfliktiin paitsi lähimmän leikkitoverinsa Hassanin ja isänsä kanssa, myös tuhoavaan sisäiseen konfliktiin itsensä kanssa. Pohdin sisäisen ristiriidan välittymistä kerrontaan, joka on paikoin mimesiksen ja valheen muokkaamaa. Pääosa tutkimuksestani on omistettu kulttuurisen eron ja mimesiksen tarkastelulle, joka alkaa kolmen erilaisen kulttuurin ja ideologian yhteentörmäyksestä ritsavälikohtauksessa, jossa pashtuihin etnisesti lukeutuvaa Amiria ja hazaravähemmistöä edustavaa Hassania uhkaa heitä hieman vanhempi Assef, joka kuuluu puoliksi hyväosaisiin pashtuihin ja puoliksi eurooppalaisiin saksalaisiin perhetaustaltaan. Assef edustaa kuitenkin radikaalia ääri-islamia ja liittyykin myöhemmin talibaneihin. Amir näyttäytyy kansallisesti sallivampana leikkiessään hazaran kanssa ja uskonnollisestikin hän on lopun kääntymystä lukuun ottamatta agnostikko. Assefia Amirin edustama yhteiskunnallinen näkemys ei miellytä, joten pojat ajautuvat konfliktiin, jonka sijaisuhriksi joutuu kuitenkin Hassan, joka on väkivallan luonnollisin uhri edustaessaan sorrettua vähemmistöä jo muutenkin. Amir, Assef ja Hassan edustavat Afganistanissa vaikuttavia eri suuntiin vetäviä voimia, jotka ovat vaikuttaneet maan väkivaltaiseen lähimenneisyyteen. Kulttuurista väkivaltaa tarkastelen päähenkilöiden lisäksi erilaisten kulttuuristen symbolien kautta, kuten Afganistanin traditionaalisen leijataisteluturnauksen ja kivitysrangaistuksen valossa. Tutkimuksen lopuksi pohdin islamia, joka on romaanin pääasiallinen uskonnollinen konteksti ja johon Amir romaanin lopussa kääntyy, vaihtoehtoisena ratkaisuna väkivallalle. Girard, jonka teoriaa sovellan koko tutkimuksessani, esittää, että ainoastaan kristinusko voi päättää väkivallan kaaren, mutta tätä näkemystä on kritisoitu paljon. Tutkimukseni liittyy osaksi tätä uskonnollista keskustelua väkivaltaisesta mimesiksestä. Kaiken kaikkiaan tarkastelen Girardin teoriaa väkivallan kaaresta erään väkivaltaisen yhteisön ja erään tavallista väkivaltaisemman yksilötarinan valossa sellaisina, kuin ne Khaled Hosseinin romaanissa The Kite Runner kuvataan.

Tutkimuksessani selvitän portugalilaisrunoilija Fernando Pessoan (1888-1935) heteronyymejä ja ortonyymiä modernistis-romanttisena myyttinä. Myytin piirteet paljastuivat Pessoan omia kirjoituksia ja runoja tutkimalla ja käyttämällä apuna Pessoa-tutkimusta. Tutkimusaineistonani ovat Pessoa-ortonyymin Mensagem-runoelma ja ”Autopsykografia”-runo, Álvaro de Campoksen vuonna 1917 Portugal Futurista –lehdessä julkaistu ”Ultimatum”-runomanifesti, Alberto Caeiron ”Guardador de Rebanhos”-runosikermä sekä Ricardo Reisin ”Oodit”-kokonaisuuteen kuuluvat runot: n:ro 59 ”Acima da verdade estão os deuses” (”Totuuden yläpuolella ovat jumalat”, 1914), n:ro 66 ”Olho os campos, Neera” (”Katson peltoja, Neera”, 1917), n:ro 181 ”Amo o que vejo” (”Rakastan sitä mitä näen”, 1934), n:ro 175 ”Estas só. Ninguem o sabe.” (”Olet yksin. Kukaan ei tiedä sitä”, 1933). Tutkimuksessani romanttisen runouden keskeisinä piirteinä pidetään uskoa taiteilijaneroon (geniukseen), mimeettiseen illuusioon (taide tavoittelee ulkoisen todellisuuden toisintamista mahdollisimman autenttisena) ja tekijän ja kokijan eli subjektin ja objektin erottamiseen toisistaan. Käsitänkin modernin runon tutkimuksessani hylänneen monia entisiä käsityksiä ja vastakkainasetteluja muun muassa tekijän ja ulkopuolisen maailman, mielen ja kielen välillä. Näitä moderneja ”rikkomuksia” identifioin ja määrittelen Pessoan heteronyymien runoudessa. Tutkimukseni apukäsitteitä ovat vilpittömyys ja autenttisuus, jotka kuvaavat runoilijan suhdetta itseensä ja muihin ja joita on pohtinut mm. Lionel Trilling teoksessaan Sincerity and authencity. Romanttisessa runoudessa suhde yhteisöön muodostui ensisijaisesti suhteessa omaan itseen, yhtenäiseen minuuteen nojaavan vilpittömyyden kautta, modernissa runoudessa hajanaisuutta ja yksilön suhdetta myös yhteisöön korostavan autenttisuuden avulla. Tutkimuksessani havaitsin, että Pessoa on jo tuotantonsa alusta lähtien kehittänyt tietoisesti modernistis-romanttista myyttiä – päätelmää tukivat niin Pessoan omat kirjoitukset kuin runoanalyysini. Pessoa ennusti ensimmäisen kerran romanttiseen nerotaiteilijaan vertautuvaa ”supra-Camõesia” ”A nova poesia Portuguesa Sociologicamente considerada” –esseessään vuonna 1912. Campoksen ”Ultimatum”-manifestissa puhuja uskoi muutaman useita kymmeniä persoonallisuuksia hallitsevan ”Synteesi-Ihmisen” tai ”supra-Camõesin” ilmestymiseen. ”Synteesi-Ihmisen” oli määrä palauttaa kukoistukseensa lamaantuneessa tilassa ollut Portugalin kirjallisuus uuteen kukoistukseensa. Eräänlaisen perustan koko myytille loi vuotta ennen Pessoan kuolemaa julkaistu Mensagem (suom. Viesti), jossa runoilija esittää saudosistisen ja sebastianistisen perustan. Teixeira de Pascoaesin kehittämä saudosismi näkyy Mensagemissa uskona Portugalin valtion perustajien ja laajentajien – löytöretkeilijöiden – edustamaan voittoisaan lusofoniseen mentaliteettiin, jonka Pessoa asettaa niin kansakunnan, runoilijan kuin ihmisen ihanteeksi. Toinen Mensagemissa esiintyvä myytin rakennusaine on sebastianismi eli usko kuningas Sebastianin (1554-1578) paluuseen. ”Synteesi-Ihminen”/”supra-Camões” oli reinkarnoitunut Sebastian, jonka piti palauttaa kansa ja kulttuuri kukoistukseensa lusofonisen valloittajamentaliteetin avulla. ”Autopsykografia”-runossaan Pessoa esittää puolestaan runoilijaa koskevan modernin poetiikan ongelmineen: esittävyyteen perustuva taide etäännyttää kokijan – taiteilijan – aina väistämättä ensimmäisestä, spontaanista ja luonnollisesta kokemuksesta ja tekee hänestä teeskentelijän ja simulakrumien (Baudrillard), toisen tason merkityksen tuottajan. ”Autopsykografian” moderni poetiikka koskee myös lukijaa, joka ei tavoita runoilijan välittämää merkitystä vaan kolmannen tason merkityksen. ”Autopsykografian” runous- ja ihmiskäsitys on moderni: runoilija on ammattimainen teeskentelijä, lähtökohtaisesti vilpillinen ja epäautenttinen. Pessoa ja Campos edustavat Pessoan objektiivisia heteronyymejä ja myytin modernia puolta. Pessoan subjektiiviset heteronyymit Reis ja Caeiro täydentävät objektiviisia, modernin ihmisen ahdistusta ja levottomuutta ilmaisseita Pessoaa ja Camposta ollen luonteeltaan romanttisia vilpittömyyden kannattajia. Caeiro arvosti näköaistia yli muiden aistien. Hänen tavoitteenaan oli katsoa aina kuin ensimmäistä kertaa, spontaanisti ja välittömästi kuin lapsi. Reis puolestaan korosti harmoniaa jumalten, ihmisten ja luonnon välillä ja uskoi kohtuullisiin aistinautintoihin. Molemmat muodostivat Pessoan myytin romanttisen puolen yhteisessä halussaan hylätä sosiaaliset roolit ja opetukset ja palata kohti yksilöllistä minää. Vilpittömyys ja autenttisuus ovat Caeiron ja Reisin ohjeita runoilijalle ja ihmiselle. Objektiiviset ja subjektiiviset heteronyymit yhdessä muodostavat modernistis-romanttisen myytin, joka kokonaisuudessaan on looginen: objektiiviset heteronyymit esittivät teeskentelyn, vilpillisyyden ja moderniuden ongelmat; subjektiiviset tarjosivat ratkaisua niihin, poisopettelua sosiaalisista rooleista ja rohkeutta mennä kohti omaa yksilöllistä minuutta.

Tutkielmani aiheena on selvittää, miten intermentaalisen (tietoisuuksien välisen) ajattelun käsitteen avulla voi kuvata fiktion henkilöhahmojen ja ryhmien tietoisuuden kehittymistä ja sen systemaattista muokkaamista. Esimerkkinä käytän Kazuo Ishiguron romaania Never Let Me Go. Käytän hyväksi Alan Palmerin esittämää intermentaalisen ajattelun luokittelua, jonka pohjalta olen tutkinut romaanissa esiintyviä eritasoisia ryhmiä. Tutkin tapoja, joilla esimerkkiromaanin tarinamaailmassa vaikutetaan henkilöhahmojen tietoisuuden kehittymiseen kunkin tyyppisessä ryhmässä. Olen löytänyt kullakin tasolla fenomenologiseen filosofiaan tai kognitiiviseen narratologiaan perustuvia käsitteitä, joiden puitteissa käsittelen tietoisuuden muokkausta. Lyhytkestoisten intermentaalisten kohtaamisten tasolla tarkasteluni teoreettisina lähtökohtina ovat Maurice Merleau-Pontyn kosketuksen ja katseen merkitystä korostava filosofia sekä kognitiivisen narratologian enaktivismin käsite. Pysyvien ryhmien osalta käytän vastaavasti Julia Kristevan abjektion ja itseabjektion käsitteitä tietoisuuden kehittymisen tarkastelussa. Kiinteiden ryhmien tietoisuuden kehitystä tutkin Maurice Merleau-Pontyn vieraantuneen tietoisuuden käsitteen puitteissa. Varsinaisen ryhmämielen suhteen olen poikennut Alan Palmerin määrittelystä ja määritellyt sen hypoteettiseksi ryhmäksi, jonka kriteeri on todellinen tai tarinamaailmassa todellisena esitetty kyky yhtenäisten mielipiteiden muodostukseen ja yhtenäiseen toimintaan; ryhmämieli on fiktiossa esiintyvä konstruktio. Esimerkkiromaanin osalta tutkin ryhmämielen kykyä muodostaa yhtenäisiä mielipiteitä. Tutkin myös tarinamaailman yhteiskunnan ihmiskuvaa rationaalis-utilitaristisen ajattelun ja antiemotionaalisen filosofian termein. Tutkin kertojan tietoisuuden kehittymistä kertojan luotettavuuteen liittyvien narratologisten käsitteiden puitteissa. Kertojan luotettavuuden teema johdattaa myös tutkimaan tekstin vastaanoton kysymyksiä. Lähtökohtani tältä osin on tutkia, miten intermentaalisen ajattelun representaatio teoksessa vaikuttaa lukijan eläytymiseen ja tarinamaailman eettiseen vastaanottoon. Ryhmäajattelun viitekehyksessä fiktiivisen mielen ja lukijan mielen tarkastelu voidaan nähdä jossain määrin analogisina: tarinamaailmassa henkilöhahmojen tietoisuutta itsestään ja tehtävästään rajoitetaan ja muokataan systemaattisesti. Kerronnan tasolla lukijan mieleen vaikutetaan kirjallisin keinoin. Kertojan epäluotettavuus sekä kerronnan fiktiivinen yleisö ovat keinoja, joilla rajoitettu tiedonjakelu lukijalle tapahtuvat. Käytän myös vieraannuttamisen ja enaktivismin käsitteitä kuvaamassa tapoja, joilla fiktiossa voidaan vaikuttaa tekstin vastaanottoon. Tarinan tasolla henkinen ja emotionaalinen etäällä pitäminen sekä tarkoitushakuinen tiedonjakelu aiheuttavat henkilöhahmojen tietoisuuden rajoittumisen. Lukija on esimerkkiromaanin henkilöhahmoja kokeneempi ”lukemaan mieltä”, ja tiedon manipulatiivinen jakelu päinvastoin immersoi lukijan mukaan kerrontaan ja saa hänet pohtimaan tarinan eettistä sisältöä.