Browsing by discipline "East Asian Studies"

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan miten japanin ääntämistä käsitellään suomenkielisissä oppimateriaaleissa. Tutkimuksessa kartoitetaan, millainen asema ääntämisellä on oppikirjoissa ja millaisin termein sitä käsitellään, ja samalla pohditaan, onko käsittely riittävää ja johdonmukaista. Lopuksi pyritään myös antamaan ehdotuksia käsittelytapojen kehittämiseksi. Tutkimuksen materiaalina on käytetty kahdeksaa oppikirjaa, jotka on kaikki kirjoitettu alun perin suomeksi suomenkielisiselle opiskelijoille ja jotka kaikki ovat yleisesti saatavilla. Analyysitapana käytetään kvalitatiivista sisällönanalyysiä, jolla arvioidaan oppimateriaalien ääntämiseen liittyvää sisältöä. Käsittelyssä huomioidaan myös oppimateriaaleihin mahdollisesti liittyvät äänitteet ja oppikirjoista löytyvät harjoitukset. Tutkimuksen teoriaosuudessa käydään ensin läpi ääntämisen teoriaa ja ääntämisen opetusta yleisesti kielitieteen ja opetustieteen näkökulmasta. Tässä osiossa esitellään esimerkiksi erilaisia teorioita siitä, millaiset asiat ääntämisessä ovat yleensä oppijoille vaikeita. Osiossa nostetaan esille esimerkiksi kielten eroja korostava kontrastiivisen analyysin hypoteesi sekä kielten samankaltaisuuksia korostava havaintoassimilaatiomalli. Seuraavassa osiossa kerrotaan japanin ja suomen ääntämisestä ja sen jälkeen vertaillaan kielten foneettisia järjestelmiä. Osiossa pohditaan vertailun ja teorioiden pohjalta, mitkä asiat japanin ääntämisessä mahdollisesti voisivat olla vaikeita tai helppoja suomenkieliselle oppijalle. Varsinaisessa analyysiosassa eritellään kategorioittain miten ääntämistä käsitellään oppikirjoissa. Analyysin perusteella ilmeni, että ääntämisen käsittely on melko vähäistä ja käsittelytapa sekä sen painopisteet vaihtelevat hyvin paljon kirjasta toiseen. Kielen ilmiöihin viittavissa termeissä esiintyy myös paljon vaihtelua. Analyysin, kielen oppimisen teorioiden ja kielten foneettisen vertailun perusteella käsittelylle on esitetty joitakin parannusehdotuksia, mutta on selvää, että aihe vaatii lisää tutkimusta. Erityisen tärkeää olisi tutkia, miten suomenkieliset oppijat todella ääntävät japania.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tarkastella, miten äitiys ja isyys esitetään japanilaisissa kasvatuslehdissä. Lisäksi tarkoituksena on pohtia, miten nämä representaatiot suhteutuvat japanilaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa vallitseviin käsityksiin isyydestä ja äitiydestä sekä isien ja äitien rooleista. Teoreettisessa viitekehyksessä luodaan pohja analyysille tarkastelemalla äitiyttä ja isyyttä japanilaisessa kontekstissa. Myös japanilaista perherakennetta ja sen muutosta käsitellään. Analyysin metodologisena selkärankana toimii kriittinen diskurssianalyysi, jonka avulla tutkielmassa selvitetään, miten äitiyttä ja isyyttä rakennetaan kasvatuslehdissä. Japanin hallituksen viimeaikaisten osallistuvan isyyden edistämiseen pyrkivien kampanjoiden vuoksi tutkielmassa erityisen mielenkiinnon kohteena ovat erilaiset isyysdiskurssit. Tutkielman aineistona on yhteensä 16 numeroa neljästä vuonna 2014 ilmestyneestä pääasiassa alle 2-vuotiaiden lasten vanhemmille suunnatusta japanilaisesta kasvatuslehdestä. Aineisto on koottu niin, että se koostuu neljästä lehdestä, jotka lukeutuvat markkinoiden suosituimpiin nimikkeisiin mutta edustavat mahdollisimman erilaisia konsepteja ja kohdelukijoita. Tarkastelun kohteena ovat äideille suunnatut Hiyoko Club ja Baby-mo, erityisesti koulutetuille lukijoille suunnattu Aera with Baby sekä isille suunnattu FQ Japan. Tutkimustulokset osoittavat, että kasvatuslehdissä äitien ja isien roolit ja kyvyt esitetään erilaisina ja biologisesti eriytyneinä. Äidit esitettiin usein kodin ja yksityisen piirissä, kun taas isät esitettiin kodin ulkopuolisessa julkisessa piirissä. Äitiys esitettiin naisten pääasiallisena identiteettinä ja elämän pääsisältönä, mutta äitiyteen liittyviä psykologisia kysymyksiä ja ongelmia ei tuotu esille. Äidit ja lapset esitettiin symbioottisessa suhteessa, joka on biologisesti määräytynyt ja siksi luonnollinen. Isät sen sijaan esitettiin usein biologisten ominaisuuksiensa vuoksi epäluotettavina hoivaajina, joiden rooli jää äidin rinnalla toissijaiseksi, vaikka isien esitettiinkin voivan oppia lastenhoitoa äitien ohjauksessa. Samalla lehdissä kuitenkin rakennettiin positiivista kuvaa aktiivisesta ja osallistuvasta isästä, joka voi toimia lapsensa elämäntaitovalmentajana ja viedä tämän uusien kokemusten äärelle. Tällöin mies voi lapsensa kasvatukseen osallistumalla ilmentää maskuliinisuuttaan. Nämäkään positiiviset representaatiot eivät kuitenkaan kyseenalaistaneet hallitsevaa diskurssia, jossa pääasiallinen vetovastuu lastenhoidosta nähdään kuuvaksi äidille.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan japanilaisten animefanien tekemiä matkoja animesarjoihin ja -elokuviin liittyville paikoille. Tällaisia matkoja kutsutaan usein animepyhiinvaelluksiksi, ja niillä katsotaan olevan uskonnollisia konnotaatioita, sillä niistä käytetään japaniksi usein nimitystä “seichi junrei”, joka alun perin tarkoittaa uskonnollisia pyhiinvaelluksia. Tutkimuksen teoreettisena pohjana toimii Grounded Theory ja metodina narratiivinen haastattelu. Tutkimusta varten haastateltiin viittä japanilaista henkilöä, jotka ovat tehneet animepyhiinvaelluksia. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mikä haastateltavia motivoi animepyhiinvaelluksille, ja millaisia vaikutuksia animepyhiinvaelluksilla on sekä henkilöihin itseensä että Japanin yhteiskuntaan. Tulokset analysoidaan narratiivisen analyysin keinoin litteroimalla ja koodaamalla haastattelut. Tutkimuksen pohjana toimivat myös tutkijan omat vierailut useilla animepaikoilla Japanissa. Tuloksia tarkastellaan lopuksi myös Pearcen Travel Career Pattern -teorian näkökulmasta, sekä kolmesta pyhiinvaellusteoreettisesta näkökulmasta. Tutkimuksessa todetaan, että motivaatio animepyhiinvaelluksille voidaan jakaa kolmeen tasoon: 1) “anime”, joka on matkan ensimmäinen ja tärkein motiivi, ja käsittää paikan, joka on kuvattuna animessa, 2) “ympäröivät alueet”, jotka ovat seuraava motiivi, ja käsittävät ympäröivät alueet, jotka eivät kuitenkaan näy itse animessa, sekä alueella asuvat ihmiset, ja 3) “muut syyt/muistot”, esimerkiksi matkakumppanit tai muut matkalla tavatut ihmiset, sekä muut paikat, joissa vierailtiin esimerkiksi matkalla animepaikoille tai niistä pois, toisin sanoen henkilökohtaiset muistot. Tutkimuksessa todetaan myös, että matka vaikuttaa muun muassa animen katselukokemukseen siten, että siinä missä ennen matkaa ja matkan aikana paikkaa katsotaan teoksen näkökulmasta leviten ympäröiviin alueisiin ja muihin paikkoihin (tasosta 1 tasoon 3), matkan jälkeen teosta aletaan usein katsoa henkilökohtaisesta näkökulmasta (tasosta 3 tasoon 1), sillä katsojalle palautuu mieleen paikat, joissa hän on itse käynyt, ja nämä henkilökohtaiset muistot sekoittuvat katselukokemukseen. Yhteiskunnallisesti animepyhiinvaellukset on alettu nähdä yhtenä matkailun muotona, ja useat alueet ovatkin alkaneet yhä enenevissä määrin käyttää animepyhiinvaelluksia matkailun edistämiseksi. Tutkimuksessa todetaan, että tästä johtuen myös animefanien itsensä sisällä on tapahtunut asennemuutos, jonka ansiosta fanien itsensäkin on aiempaa helpompi tehdä tällaisia matkoja ei pelkästään sen vuoksi, että informaatiota on tarjolla aiempaa enemmän, vaan myös sen vuoksi, että he kokevat olevansa tervetulleita.

Tämän pro-gradu tutkielman tarkastelun keskiössä on ”2.5D teatterina” tunnettu japanilaisen populaarikulttuurin ilmiö. Tutkimuksen tarkoituksena on esitellä ilmiön historiaa ja pääpiirteitä sekä avata lukijalle sen asemaa japanilaisen populaarikulttuurin piirissä nykypäivänä. Aiheen esittelyn lisäksi tässä pro-gradussa toteutettu tutkimus keskittyy pohtimaan millaisia yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia ilmiöllä on kahden muun japanilaisen populaarikulttuuri-ilmiön, mangan ja animen, ilmaisukeinojen kanssa. Tutkielma käsittelee kysymystä siitä miksi yleisö haluaa kokea samat tarinat yhä uudelleen ja uudelleen erilaisten adaptaatioiden muodossa, sekä pyrkii selvittämän miten kyseiset narratiivit tunnetiloineen ilmaistaan kolmessa hyvin erilaisen taiteenlajin muodossa. Näitä kysymyksiä lähestytään tutkielmassa ristianalysoimalla kaksi alkuperäisessä Kuroshitsuji-mangassa nähtyä keskeistä kohtausta kolmessa eri medialajissa printistä animaatioon ja teatteritaiteeseen. Pro-gradussa käytetty aineisto koostuu vuosien 2015–2016 aikana kenttätyöskentelyn avulla kerrytetystä materiaalista sisältäen muun muassa osallistuvaa havainnointia sekä haastatteluja 2.5D teatterin alan ammattilasten kanssa. Analyysiaineistoon puolestaan sisältyy manga-pokkareita, anime-jaksoja sekä filmatisoitu teatteriesitys. Kenttätyöskentely on toteutettu japaniksi ja kaikki analyysiaineisto on myös koostettu alkuperäiskielisestä materiaalista. Tutkielmaa tukevana lähdeaineistona käytetään japanilaiseen populaarikulttuuriin liittyvää kirjallisuutta. Tutkimuksen teoriaosuudessa käsitellään mangan, animen ja teatterin yksilöllisiä ilmaisullisia konventioita joiden avulla kukin taiteenlaji toteuttaa oman versionsa samasta perustavanlaatuisesta tekstistä. Näiden keinojen avulla gradussa toteutetaan poikkimediaalinen analyysi jonka tarkoituksena on demonstroida eri taiteenlajien ilmaisullisia eroavaisuuksia. Media-analyysin pohjalta saatujen tulosten pohjalta käy ilmi, että printissä, animaatiossa ja esittävän taiteen muodossa ilmaistuna samaan narratiiviin pohjautuva teos toteutetaan pitkälti kunkin taiteenlajin omin keinoin alkuperäistekstiä vaihtelevassa määrin kunnioittavasti muovaten. Mangassa keskeisenä ilmaisun keinona toimii taiteilijan piirrosjälki ja kyky hyödyntää taiteenlajille ominaisia visuaalisen kerronnan tyylejä kuten erilaisia ikoneja, paneeleja sekä kuvakulmia. Animaatiossa puolestaan ilmaisun keskiöön sijoittuu teknisten keinojen lisäksi myös ääni- ja musiikkisuunnittelu. Teatterissa sen sijaan pääasiallinen narratiivinen ja emotionaalinen ilmaisu painottuu teknisten ratkaisujen ohella näyttelijäsuorituksiin, sekä yleisön ja esiintyjän välillä vallitsevaan yhtäläisyyden ja läsnäolon tunteeseen. Yhteistä kaikille formaateille on tavoite pyrkiä vuorovaikutukseen lukijan, katsojan tai yleisön kanssa muodostamalla kognitiivisesti palkitseva yllätyksellisyyttä ja tuttuuden tunnetta yhdistävä kokemus.

Tämä tutkielma analysoi kiinalaisen naiskuvan muotoutumista historiallisen jalkojen sitomisen traditioon ja naiskehoon liittyvän diskurssin kautta. Tarkastelun kohteena ovat etenkin vuodet 1860–1912, jolloin naiseuden määrittäjiksi nousivat sekä länsimaalaiset toimijat että kiinalaiset uudistusmieliset älymystön edustajat. Jotta jalkojen sitomisen merkityksellisyys naiseuden ja naiskehokuvan muotoutumisen kannalta ei jäisi vajaaksi, tässä tutkielmassa on tarkasteltu myös jalkojen sitomisen historiaa, sen eri ilmentymiä sekä symboliikkaa kattavasti. Jalkojen sidonnasta kehittyi Ming-dynastian (1368–1644) kuluessa arvostettu eliitin keskuudessa levinnyt traditio, joka perustui naisellista kehoa ihannoivaan kauneusihanteeseen ja vaikutti siihen, että sitomisesta muodostui tärkeä osa kehokulttuuria ja naisidentiteettiä. Sidotut jalat määrittivät kiinalaista naiseutta aina 1800-luvun loppuun asti, jolloin jalkojen sitomisen yli tuhatvuotinen perinne menetti nopeasti arvonsa samalla kun traditionaalisesta naiseudesta ja naiskehosta tuli kiinalaisen reformistiretoriikan ansiosta tarpeeton. Kansallisen sekä kansainvälisen mielipiteen muutoksen takana olivat etenkin 1860-luvulta alkaen euroamerikkalaiset lähetystyöntekijät ja erinäisten Kiinassa matkanneiden tai siellä oleskelleiden lääkärien, diplomaattien, valokuvaajien ja naisaktivistien toiminta, jota määrittivät etenkin aikakauden kolonialistiset pyrkimykset. Tämän negatiivisen kehokuvan omaksuivat myöhemmin Kiinassa 1890-luvulta asti vaikuttaneet uudistusmieliset miehet ja naiset, joiden retoriikan keinoksi muodostui myös jalkojen sitomiseen liittyvän naiseuden arvostelu sekä uuden naiskäsitteen muokkaus, joka korosti etenkin sitomistradition lopettamista. Analyysin kohteena ovat naiskehokuvan muutokset ennen ja jälkeen niitä poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia, jotka johtivat siihen, että jalkojen sitomisesta kehittyi Kiinassa kansallisen häpeän symboli. Naiskehon tutkimisessa on hyödynnetty sosiaalisen konstruktionismin monipuolista viitekehystä historiallisessa kontekstissa sekä kolonialistisen kehokäsityksen analysointia toiseuden ja toiseuttamisen kautta, etenkin Edward Saidin orientalismi-käsitettä mukaillen. Lopuksi pohditaan tämän historiallisen diskurssin vaikutuksia jalkojen sitomisen nykykäsityksiin.

Tutkielman tavoitteena on analysoida nuorten eteläkorealaisten aikuisten kokemuksia tavoitteiden saavuttamisesta ja saavuttamisen tarpeesta. Näkökulmana käytetään teoriaa kulttuurien ulottuvuuksista ja kulttuurisista arvoista, joiden kautta eri kulttuureja on mahdollista vertailla niiden yksilökeskeisyyden eli individualismin ja yhteisöllisyyden eli kollektivismin kannalta. Tutkimus pyrkii hahmottamaan, miten eteläkorealaiset aikuiset kokevat tavoitteiden saavuttamisen korealaisessa yhteiskunnassa, jonka on kuvailtu asettavan erityisesti nuorten sukupolvien harteille merkittäviä paineita niin opiskelun kuin työelämänkin saralla. Tutkimuksen taustalla ja punaisena lankana kulkee teoria Koreasta maana, jossa kulttuurin individualistiset ja kollektivistiset elementit ovat näkyvillä samanaikaisesti muodostaen monella tapaa uniikin yhtälön perinteisiä konfutselaisia arvoja ja modernia, länsimaalaistunutta elämäntyyliä. Tutkielma esittelee individualismin ja kollektivismin peruskäsitteiden lisäksi juuri korealaiselle kulttuurille erityisiä kollektivismin ja individualismin erityispiirteitä ja pohtii niitä motivaatioteorian ja korealaisen nyky-yhteiskunnan näkökulmasta. Tutkielma ammentaa kulttuurintutkimuksen lisäksi mm. psykologiasta ja yhteiskuntatieteistä, sekä uutisartikkeleista ja sosiaalisesta mediasta, jotka rikastuttavat teoriataustaa ajankohtaisuudellaan ja ihmisläheisyydellään. Varsinaiseksi tutkimusmetodiksi on valittu narratiivinen tutkimus, jonka vahvuus on niin ikään mahdollisuudessa kuulla vastaajia suoraan heidän omien kertomustensa kautta. Narratiivit on koottu sähköisellä kirjoituspyynnöllä, ja sen kautta tarinansa jakoi yhteensä kuusi nuorta korealaista, joiden joukossa on sekä opiskelijoita että jo työelämään siirtyneitä. Sekä kirjoituspyyntö että saadut tarinat on kirjoitettu koreaksi. Narratiivien kautta välittyviä kokemuksia tavoitteiden saavuttamisesta analysoidaan teemoittelun ja kategorisoinnin keinoin. Keskeisiksi teemoiksi kerätyissä narratiiveissa nousevat se, millaisina suorittajina nuoret korealaiset itsensä näkevät, kuinka he kokevat ympäröivän korealaisen yhteiskunnan vaikuttavan tavoitteiden saavuttamiseen, ja millaisia syitä heillä on tavoitteidensa taustalla. Tavoitteiden saavuttaminen on vahvasti osa heidän minuuttaan, ja siinä yhdistyivät niin yhteisölliset periaatteet kuten yhteiskunnan auttaminen, että yksilöllisemmät unelmat ja oman sydämen seuraaminen. Vertautuminen muihin värittää korealaisten saavutuskokemuksia ja esimerkiksi hyvään yliopistoon pääsemistä pidetään tärkeänä etappina ja päämääränä. Samanaikaisesti tavoitteiden saavuttamisen pakollisuus sekä suorituspaineet herättävät lannistusta, jossa heijastuu vahvasti korealaisen yhteiskunnan kilpailuhenkisyys. Tutkielma tuottaa yksityiskohtaista tietoa siitä, kuinka korealaisen yhteiskunnan suorituskeskeisyys heijastuu nuorten aikuisten kokemuksiin heidän tavoitteidensa saavuttamisesta ja myös heidän minäkuvastaan. Myös individualististen ja kollektivististen elementtien yhteenkietoutuminen korealaisessa kulttuurissa tuodaan esiin konkreettisin esimerkein ja sanoin vastaajien omista tarinoista.

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, kuinka avioliiton perusteella maahan muuttaneita henkilöitä määritellään Etelä-Korean laki- ja muissa säädösteksteissä ajanjaksona 2008–2016. Sosiaalisen konstruktionismin mukaisesti avioliittomuuttajien määritelmä rakentuu sosiaalisesti, kontekstisidonnaisesti, ja kielenkäytöllä on aina seurauksia tuottava luonne. Avioliittomuutto on sukupuolittunut ja alueellinen ilmiö. Vuonna 2016 Etelä-Koreassa oli 152 374 avioliittomuuttajaa (mikäli Korean kansalaisuuden saaneet henkilöt lasketaan mukaan, luku on noin kaksinkertainen). Heistä naisia oli 84 prosenttia. Suurin osa avioliittomuuttajista asui kaupungeissa. 37 prosentilla heistä on Kiinan kansalaisuus. Analysoin diskurssianalyysin keinoin keskeisiä avioliittomuuttajia koskevia säädöstekstejä. Aineiston ja tulkinnan perusteella tunnistetaan neljä erilaista, osittain toisiinsa sekoittuvaa diskurssia: määräävin diskurssi asemoi avioliittomuuttajat monikulttuuriseen perheeseen, jonka tavoitteena on muun muassa koulutuksen kautta tukea avioliittomuuttajan rooleja perheessä. Tähän liittyy avioliittomuuttajien integraatiota korostava diskurssi. Avioliittomuuttajat kuuluvat erityiseen ryhmään Korean säädösteksteissä esimerkiksi kansalaisuuslain näkökulmasta. Jo maahantulomääräykset kielitaitovaatimuksineen ja tuettu polku aina kansalaistamiseen saakka ohjaavat heitä integroitumaan sekä korealaiseen yhteiskuntaan että perheeseen. Lisäksi aineisto antaa viitteitä riskien ja toiseuden diskursseista. Muista maahanmuuttajaryhmistä poiketen ainoastaan avioliittomuuttajien asemoiminen monikulttuuristen perheiden diskurssiin on myös tätä ryhmää homogenisoiva. Esitän, että tähän monikulttuurisen perheen diskurssiin yhdistyy myös diskursseja traditionaalisesta naiseudesta ja äitiydestä. Vaikka käytössä on tässä yhteydessä käsite damunhwa eli monikulttuurisuus, se ei itsessään kerro tämän poliittisen diskurssin monikulttuurisuudesta. Tämä kategoria saa korealaisessa kontekstissaan erityisen merkityksen avioliittomuuttajien perheiden kuvaajana, joka samalla tuo myös esiin tämän ryhmän keskeisyyden poliittisessa päätöksenteossa.

Tutkielmassa tarkastellaan japanilaista Kantai Collection -laivastosotapeliä ja siihen liittyvä mediakokonaisuutta (media mix) sekä kyseisen mediakokonaisuuden yleisön sen pohjalta tuottamia omakustanteisia fan fiction -teoksia. Kantai Collection -pelin eri versioiden lisäksi tarkastellaan samannimistä animaatiosarjaa, mutta viitataan myös sarjakuva- ja elokuvaversioihin. Fan fiction -teoksia tarkastellaan sekä määrällisesti (N=120) että laadullisesti (N=46). Tarkastelu on kaksivaiheinen. Ensiksi analysoidaan alkuperäisteosten tarinarakenteita ja diskursseja Tyynenmeren sodasta ja Japanin lähihistoriasta soveltaen Michel Foucault’n määrittämää diskurssianalyysia sekä Umberto Econ teoriaa avoimista ja suljetuista teoksista. Toisessa vaiheessa analysoidaan samoin laadullisin menetelmin, miten yleisön tuottamat fan fiction -teokset toisintavat alkuperäisteosten diskursseja. Fan fiction -teosten laajan sisällöllisen hajonnan johdosta tutkielmassa tarkastellaan niiden yleisluonnetta lyhyesti myös määrällisen sisällönanalyysin kautta. Tutkimuksen tavoite on selvittää, miten Kantai Collection -aiheisille teoksille omistautunut yleisö reagoi näitä kansallisesti kiistanalaisia teemoja käsitteleviin diskursseihin. Tutkielman teoreettinen kehys rakentuu kahdesta pääjuonteesta. Ensimmäinen niistä perustuu pääasiassa Hashimoto Akikon sekä Franziska Seraphimin analyyseihin ja teorioihin Tyynenmeren sotaa koskevan kollektiivisen muistin muutoksesta Japanissa. Tutkielmassa kysytään, miten havaitut diskurssit ilmentävät Hashimoton ja Seraphimin esittämää kollektiivisen sotamuiston hajaannustilaa, joka on tehnyt vaikeaksi välittää yhtenäistä kansallista identiteettiä uusille sukupolville. Toinen teoreettinen juonne perustuu keskeisesti Ōtsuka Eijin teoriaan mediakokonaisuuksien luomista mielikuvitusmaailmoista. Hänen teoriassaan useista toisiaan täydentävistä versioista, kuten peleistä, sarjakuvista ja animaatiosarjoista, koostuvat mediakokonaisuudet luovat katsojien mielikuvituksissa ”vaihtoehtoisia todellisuuksia,” joihin katsojat yhdistävät myös palasia todellisesta historiasta. Tämä prosessi irrottaa historialliset tosiasiat viitekehyksestään, eikä esimerkiksi teoksissa ilmeneviä viittauksia sotaan tai muihin historiallisiin tapahtumiin käsitetä enää suhteessa todellisuuteen. Yleisö näkee ne ainoastaan fiktiivisten teosten pohjalta luodun mielikuvitustodellisuuden viitekehyksessä. Tutkimuksen keskeinen tulos on, että alkuteosten diskurssien rakenne on erittäin monitulkintainen, ja että se käyttää parodiaa keinona välttää selkeä historiallisen narratiivin esittäminen. Alkuteosten sisällössä ei voida puhua ”sodan ihannoinnista,” mutta ne eivät liioin kritisoi Tyynenmeren sotaa ja sitä edeltävää historiaa. Tästä huolimatta tuottaja-yleisö muodostaa pitkälti rauhaa ja yhteisöllisyyttä korostavia diskursseja omissa teoksissaan. Toisaalta analyysi myös osoittaa, että yleisö tulkitsee sodan ja historian käsitteet hyvin abstraktilla tasolla sekä pääosin suhteessa mediakokonaisuuden sisäiseen maailmaan eikä suhteessa todellisuuteen. Tutkimustulokset antavat empiiristä tukea teoreettisessa kehyksessä esiteltyjen tutkijoiden ajatuksille.

Tutkielmassa tarkastelen, millainen on japanilaisen yhteiskunnan ja kirjallisuuden luoma kuva japanilaisnaisen kielenkäytön ihanteesta sekä miten se ilmenee manga-sarjakuvien naispuolisten hahmojen kielenkäytössä. Tutkimuskysymykseni ovat 1) Millaista japanin kielen feminiinisten piirteiden variaatiota tarkasteltavien manga-sarjojen naispuolisten henkilöhahmojen puheessa esiintyy? 2) Millä tavoin nämä piirteet ilmenevät erilaisissa puhetilanteissa erilaisten henkilöhahmojen puhetyyleissä? Teoriaosuudessa tarkastelen japanilaisnaisille sopivaksi katsotun kielen luonnetta ja historiaa sekä kielen yhteyksiä naisten asemaan japanilaisessa yhteiskunnassa. Käytän feminiinisen kielenkäytön analyysiin perustana kielentutkimuksessa esitettyjä feminiinisen kielen ilmentymiä. Japanin kielen feminiinisiin piirteisiin luetaan tyypillisesti kielellinen kohteliaisuus, pehmeys, hienostuneisuus, epävarmuus, tietyt lauseenloppupartikkelit, tietyt itseensä viittaavat persoonapronominit ja huudahdukset. Aineistoni koostuu kahdesta erilaisesta manga-sarjasta, jotka ovat molemmat miespuolisille lukijoille suunnattuja. Boku no hīrō akademia -sarjan tarina sijoittuu moderniin Japaniin ja on suunnattu nuoremmille mieslukijoille. Sarjan kontekstina on sankariakatemia ja sen opiskelijat, jotka ovat pääosin nuoria miehiä. Otoyomegatari-sarja sijoittuu Keski-Aasian 1800-luvun yhteiskuntaan ja on suunnattu vanhemmille mieslukijoille. Siinä painottuvat naishahmot ja heidän arkeensa liittyvät asiat. Tarkastelen kummastakin sarjasta kahta naishahmoa. Käytän aineiston analysoinnissa laadullisia tutkimusmenetelmiä. Ensimmäisessä vaiheessa hyödynnän laadullista sisällönanalyysia, kun luokittelen aineiston puhetilanteita, joissa valitsemani naishahmot esiintyvät. Puhetilanteiden luokittelun perustana käytän seuraavia kategorioita: puhujien ikä, sukupuoli, hierarkkinen asema, puhetilanteen toimintaympäristö ja keskustelun aihe. Analysoin diskurssianalyysin avulla näytteeseen valitut puhetilanteet. Tutkittu näyte sisältää 35 esimerkkiä erilaisista puhetilanteista. Aineistoni naishahmojen puheessa esiintyy feminiinisen kielen piirteitä, mutta naiselle sopivaksi katsotun kielenkäytön ideaalit toteutuvat vaihtelevasti. Puhetyylien erot voivat selittyä tapahtuma-ajankohtien ja kulttuuristen ympäristöjen perusteella. Yksittäisille hahmoille ominainen kielenkäyttö säilyy eikä siinä tutkitun aineiston perusteella esiinny feminiinisen kielen variaatiota huolimatta puhetilanteen kontekstista tai osallistujista. Japanilainen naisten kieli tutkimusaineistossani on enemmän roolikieltä kuin yritys ilmentää todellisuudessa elävää kieltä.

The Master’s thesis is about Finland China trade and what factors have been driving it. The research question of the thesis is to see what the leading factors have been to drive the trade and its growth between China and Finland. This is done both as a literature study of the subject as well as an econometric study based on the economic gravitational model for trade. The investigation is done on factor like macroeconomic factors of like GDP of the countries, as well as politics, history, trade agreements, bilateral relations and structure in the trade between the two countries. The main findings in the thesis is that GDP growth of Finland and China effects strongly positively the trade floe between the countries. Additionally, concerning the access of China into the WTO it had statistically a positive effect on the Chinese exports to Finland, while Finnish exports to China did not have the same positive effect, thanks to Chinese access into WTO. Concerning the progresses of trade between the countries it can be seen from first being part just of bilateral trade relations between the two countries of different goods, to more develop into investment of booth countries in each other’s. Regarding the trade of goods, that of exports form Finnish has been more shift from before being exports of higher technology goods of electronic machines and other manufactured goods and machines to more a mix of raw material exports as well as high technology goods. In case of Chinese exports, they have been evolving from low level of goods like textiles and simple manufactured good in 1990s to current day of exports of higher level of especially electrical machinery and machinery and mechanical appliances being of importance, while textiles and simple manufactured goods lost shares in exports. Finland and China have had kind of good political relations with each other’s, by Finland begging its political relations with recognizing China in 1950 and having opening embassy in Beijing in the year of 1952. Furthermore, Finland has had more a policy of most non-interference by its higher political officials and companies into Chinas internal more sensitive affairs, and more promoting good trade and political relations between the two countries.