Browsing by discipline "Ecumenics"

Tutkielma tarkastelee C. S. Lewisin (1898–1963) rakkauden teologiaa kahden lähteen kautta. Näistä ensimmäinen The Allegory Of Love, Study in Medieval Tradition (1936) on Lewisin kirjallisuushistoriallinen teos romanttisen rakkauden synnystä ja kehityksestä, missä hän esittelee hovirakkauden vaikutusta kirjallisuuden ilmiönä. Toisena lähteenä käytän Lewisin rakkaudenteologista teosta The Four Loves (1960), jossa hän viittaa muutamalla tavalla The Allegory Of Lovessa esittämiinsä ajatuksiin. Merkittävin näistä on Lewisin tekemä maininta, kuinka hän puhuessaan hovirakkaudesta erehtyi pitämään sitä ainoastaan kirjallisuuden ilmiönä. Tämän lisäksi tuon esille rakenteellisia samankaltaisuuksia hovirakkauden ja Eros-rakkauden turmeltumisen määrittelyissä, sekä arvioin Spenserin eettisen allegorian vaikutuksia Lewisin teologiseen ajatteluun. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi. Käyn ensin läpi The Allegory of Loven lukuja, joissa Lewis esittelee teoreettiset välineet, allegorian ja hovirakkauden, jonka jälkeen jatkan kahteen lukuun, joissa Lewis esittelee teoreettisen skeemansa kautta kahta teosta. Ensimmäinen näistä on Romance of the Rose -luku, jossa Lewis keskittyy Guillaume de Lorrisin teokseen ja esittelee sen kautta hovirakkauden mallin, jossa näkyvät kaikki sen tuntomerkit. Toisena analysoin Edmund Spenserin The Faerie Queen -runoteosta esittelevää lukua. Lopuksi siirryn vertailemaan Lewisin Allegoryn ajattelua ja hänen Four Lovesin rakkaudenteologiaansa. Tutkimusmateriaalini perusteella Lewis on tukeutunut joihinkin Spenseriltä löydettävissä oleviin ideoihin muotoillessaan omaa rakkauskäsitystään. Spenserin merkitys on muuta materiaalia korostuneempi ja sen takia myös tutkimukseni fokus liittyy ensisijaisesti Spenseriin. Lewisin nähdään esimerkiksi omaksuneen Spenserin rakkauksien nimitykset rakkaudenteologiaansa myöhemmässä The Four Loves teoksessa. Lainaus on myös nähtävissä merkkinä laajemmasta ajatuksellisesta hyödyntämisestä, mutta toisaalta Lewisilla on myös muita vaikuttimia Spenserin lisäksi. Tutkimukseni viimeisessä luvussa nostan esille Lewisin Eros-rakkauden turmeltumis ja hovirakkauden yhteyksiä sekä arvioin Allegoryn Faerie Queen-luvun yhteyksiä The Four Lovesin rakkauskäsitykseen. Spenserin ja Lewisin suurin yhdistävä ajatus on imitaatio ja moraalisen pyrkimyksen merkitys siirtymisessä Spenserillä lähemmäs universaalia arkkityyppiä ja Lewisillä Jumalaa. Lewisin suhtautuminen Spenserin teokseen on nähtävissä läpi elämän jatkuneena arvostuksena ja kiintymyksenä runoilijan ajatuksia kohtaan. The Faerie Queen on elämän ylistystä, jonka lukeminen parantaa mielen ja ruumiin, Lewis kirjoittaa.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää Said Nursin islamilainen käsitys armosta hänen pääteoksensa Risale-i Nurin (lyhyesti Risale) osassa Salamat. Tutkin työssäni, miten Nursi ymmärtää Jumalan armon ja miten armo ilmenee Nursin mukaan ihmisen elämässä. Selventääkseni Nursin armokäsitystä vertaan sitä luterilaiseen armokäsitykseen työni lopussa. Työni edustaa näin ollen vertailevaa uskontoteologiaa. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Lähteenä käytän Said Nursin Risalea. Luterilaisen käsityksen selvittämiseksi käytän luterilaisia tunnustuskirjoja. Said Nursi (1877–1960) oli turkkilainen islamilainen teologi. Hän kirjoitti pääteoksensa, yli 6000 sivuisen Risalen vuosina 1926–1944 pääosin arestissa ja vankilassa ollessaan. Uskonnollisesti ja myös poliittisesti vaikutusvaltainen Nursi joutui 1920-luvulta alkaen Turkin sekulaarin hallituksen epäsuosioon ja vietti näin suuren osan elämästään vankeudessa. Nursi edustaa sufilaisvaikutteista sunnalaista islamia ja hänen hengelliset juurensa löytyvät turkkilaisesta madrasa-traditiosta eli Koraani-koululaitoksesta. Nursin ideologinen vastustaja oli hänen aikansa sekulaari, materialistinen ja ateistinen filosofia, jonka Nursi näki haasteena islamille ja johon hän pyrkii kirjoituksissaan vastaamaan. Jumalan armo on Nursin kirjoituksissa jatkuvasti esillä oleva teema. Nursin käsitys armosta on hyvin laaja. Tutkimukseni päätyy siihen, että Nursin armokäsityksen voi systemaattisesti jakaa neljään kategoriaan, jotka ovat luomisen armo, ontologinen armo, mystinen armo ja soteriologinen armo. Luomisen armo tarkoittaa käsitystä, jonka mukaan luomakunnan kauneus ja toimivuus ovat Jumalan armoa. Ontologinen armo tarkoittaa, että olemassaolo yleensä on Jumalan armoa. Mystinen armo tarkoittaa Jumalan läsnäolon ja rakkauden kokemista mystisessä rukouksessa. Soteriologinen armo tarkoittaa pelastukseen liittyvää armoa: Nursin mukaan ihminen pelastuu Jumalan armosta kadotukselta. Vertaamalla Nursin armon kategorioita luterilaisuuteen paljastuu eroja Nursin ja luterilaisten armokäsityksissä. Nämä erot on johdettava eriäviin näkemyksiin ilmoituksesta, Jumalasta ja ihmisestä. Nursille Koraani on Jumalan varsinainen ilmoitus. Jumala on Nursille salaisuus, transsendentti, pyhä, yksi ja ainoa. Ihminen on Nursille heikko, mutta ei paha, ja vapaa valitsemaan moraalisissa kysymyksissä hyvän ja pahan välillä. Omien hyvien tekojen lisäksi ihminen tarvitsee pelastukseen myös Jumalan armoa. Luterilaisuudessa vastaavasti Jumalan varsinainen ilmoitus on Kristus. Jumala on perimmäiseltä olemukseltaan rakkaus ja kolminaisuus. Ihminen on totaalisesti synnin turmelema, hänen tahtonsa ei ole vapaa ja hän on pelastuksen asiassa täysin Jumalan armon varassa.

Paul F. Knitter on yhdysvaltalainen teologi, joka on tunnettu pluralistisesta uskontoteologiastaan. Sen lisäksi hän on katolinen kristitty ja buddhalainen munkki. Kirjassaan Withouth Buddha I could Not Be a Christian Knitter rakentaa identiteettiään ja muodostaa teologiaa kahden harjoittamansa uskontoperinteen kautta. Teos on luonteeltaan henkilökohtainen kuvaus, ei tieteellinen puheenvuoro. Tämän tutkimuksen tavoitteena on vastata kysymykseen, mikä on Knitterin uskonnollinen identiteetti ja miten hän muodostaa uskonnollista identiteettiään. Tutkimus liittyy uskontoteologian tutkimusperinteeseen, jossa tarkastellaan muita uskontoja koskevia teologisia käsityksiä sekä teologiaa, jota tehdään yhteydessä toisiin uskontoihin. Knitter itse toteaa identiteettipohdintansa edustaneen ja edustavan vertailevaa teologiaa. Kniter kuvaa pohdintaansa dialogina, jonka lähtökohtana on sisäinen konflikti. Knitter tuo esiin ongelmansa suhteessa kristinuskon tarjoamaan tulkintaan kaikkivaltiaasta ja muuttumattomasta Jumalasta, ihmisen kyvystä ymmärtää Jumalan olemus ja sanoittaa sitä sekä Jeesuksesta Jumalan Poikana ja pelastajana. Buddhalaisuuden avulla hän vertaa, peilaa, etsii vaihtoehtoisia vastauksia ja sanoituksia hänelle ongelmallisiin kristillisen opin kohtiin. Keskeiseksi uudistavaksi käsitteeksi Knitter nostaa buddhalaisen Thich Nhat Hahnin yhteyselämän käsitteen, jonka kautta hän tulkitsee kristinuskon Jumalaa. Yhteyselämä tarkoittaa kaikkien asioiden yhteyttä, läpäisevyyttä ja keskinäistä riippuvuutta. Knitterin teologisen metodin edellytyksenä on usko siihen, että uskonnolliset perinteet voivat syventyä ja rikastua toistensa kautta. Analyysini tukena käytän Hermans & Hermans-Konopkan dialogisen minän teoriaa, joka esittää, identiteetin muuttuvana prosessina. Ympäröivän todellisuuden arvot, uskomukset ja ideat määrittyvät mielessä keskinäisten suhteiden kautta ja luovat identiteettiä. Postmodernissa todellisuudessa globaali lokalisoituu Minässä ja muodostuu osaksi identiteettiä. Uskonnollinen identiteetti ei ole yksiääninen vaan pikemminkin hybridi. Knitterin tietoinen identiteetin rakentamisen prosessi on yritys saada hybridi-identiteetti toimimaan sisäisessä dialogissa – siten, että identiteetin buddhalainen positio ja kristillinen positio kehittyisivät, vahvistuisivat ja syvenisivät toistensa kautta. Rinnakkaisen kahden uskonnon harjoittamisen ja kahden perinteen vastavuoroisen tulkinnan myötä Knitterin identiteettiä voidaan kutsua dialogiseksi identiteetiksi. Knitterin dialogista identiteettiä leimaa avoimuus toista uskontoa kohtaan, uskontojen erilaisuuden näkeminen mahdollisuutena, prosessinomaisuus ja kontekstuaalisuus. Kontekstuaalisuudella tarkoitetaan tässä tutkimuksessa Knitterin minän kontekstia. Knitterin pohdinta ei tuota radikaalisti uusia teologisia ideoita mutta se tuo esiin identiteetin moninaisuuden ja avaa uusia haasteita kristityn identiteetin teologiselle tarkastelulle. Uskonnollinen identiteetti on ytimeltään moniuskontoinen ja Knitterin kokemuksen mukaan identiteetin asettaminen sisäiseen dialogiin voi vahvistaa samanaikaisesti identiteetin eri puolia.

Tämä tutkielma käsittelee Keith Hebdenin kristillistä anarkismia vastauksena dalit-teologiaan. Tutkielman keskiössä on kysymys toimijuudesta ja toiminnasta. Tutkimuskysymyksiä ovat: kuka Hebdenin ajattelussa toimii ja mitä toimijuus on? Mikä on oikeanlaista toimintaa ja mihin se tähtää? Minkälaisia oletuksia toiminta asettaa toimijalle ja toiminnan kohteelle? Lisäksi tutkielma vastaa kysymykseen siitä, miten Mohandas Gandhin filosofia liittyy Hebdenin ajatteluun ja miten se tukee dalitien toimijuutta. Päälähteenä tutkielmassa on Hebdenin teos Dalit Theology and Christian Anarchism (2011) sekä Hebdenin muu tuotanto niiltä osin, jossa hänen ajattelunsa liittyy tutkielman teemaan. Toissijainen lähde on Hebdenin ajattelun taustalla vaikuttavan Walter Winkin teos Powers That Be (1998). Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Analyysi nostaa esiin Hebdenin ajattelusta kolme erillistä toimijaa, jotka ovat dalit-toimija, me-toimija ja vihollinen. Dalit- ja me-toimijat toimivat yhdessä samaan päämäärää kohti. Heidän toimintansa kohteena on vihollinen, joka ylläpitää yhteiskunnan rakenteellista väkivaltaa ja kastisortoa. Päätoimija Hebdenin ajattelussa on dalit ja dalitien yhteisö. Dalitien toimijuus alkaa oman nimen valinnan prosessilla. Prosessi vahvistaa vastustuksen identiteettiä. Tutkielma osoittaa, että Hebden tulee vahvistaneeksi kuvaa dalitien kollektiivisesta identiteetistä samalla, kun hän toteaa dalitien identiteettien moninaisuuden. Tutkielmassa selviää että oikeanlainen toiminta määräytyy kristillisen anarkismin viitekehyksen kautta ja se tarkoittaa dominoivan, rakenteellista väkivaltaa ylläpitävän tahon väkivallatonta vastustamista. Hebdenin esiin nostamat esimerkit dalit-kulttuurista osoittavat, että toiminta on muun muassa notkeaa vastakulttuuria ja dalitien todellisuuden esiin nostamista. Analyysi osoittaa, että Hebden pitää dalitien kulttuuria luonnostaan anarkistisena. Tällä hän tarkoittaa dalitien vastustuksen identiteettiä, vallan jakauttamista, yhteisöllisyyttä ja daliteja alistaviin tahoihin kohdistuvaa väkivallatonta vastustusta. Hebdenin mukaan dalit-teologian tulisi olla sellaista, jossa otetaan huomioon dalitien luonnollinen anarkistisuus. Dalit-teologian tulisi uskaltaa kritisoida valtiota ja sen tulisi käyttää vastustuksen hermeneutiikkaa. Hermeneutiikan avulla löydetään väkivaltaa ylläpitävät tahot sekä väkivallattomuutta tukevat narratiivit, joilla kumotaan väkivaltaan oikeuttava myytti. Vastustuksen lopullinen tarkoitus on sekä sorrettujen että sortajien vapautuminen. Dalit-teologian tulisi siis olla kaikkia varten. Hebdenin koostamaa toimintamallia “Gandhi ja Jeesuksen vastustuksen taktiikka” analysoimalla selviää, että dalit-toimijalle asetetut oletukset liittyvät erityisesti luottamukseen. Toimijan on luotettava itseensä, toiminnan kohteeseen eli viholliseen sekä väkivallattoman taktiikan toimimiseen. Tutkielma osoittaa, että Gandhin filosofia ja esimerkki tukee huonosti dalitien toimijuutta, mutta sillä on kuitenkin mahdollisuus lisätä solidaarisuutta eri kastiryhmien välillä kastisorron vastaisessa toiminnassa sekä motivoida väkivallattomaan vastustukseen.

Tutkielmani lähtökohtana oli Levinasin käsitys filosofiasta eettisenä metafysiikkana. Tutkimuksessani vertasin Levinasin käsitystä eettisestä toisen ihmisen kasvojen kohtaamisesta hänen käsitykseensä eroottisesta kohtaamisesta. Tutkielmani metodina oli systemaattinen analyysi. Tutkin Levinasin ajattelua erityisesti tarkastelemalla käsitteiden ja niiden suhteiden kehitystä teoksessa Totaliteetti ja Äärettömyys. Levinas asettaa teoksessaan ihmisen olemassaolon perustaksi Toisen ihmisen eli Äärettömän Idean kohtaamisen. Subjektin olemassaolon perusta on metafyysinen Halu, joka suuntautuu äärettömästi Toiseen. Sekä eettinen että eroottinen suhde edellyttävät, että on olemassa erillinen subjekti, joka kohtaa Toisen. Subjektilla on oma sisäinen maailma, johon hän voi toivottaa toisen tervetulleeksi ja joka mahdollistaa subjektin vastuullisuuden. Subjektin sisäinen maailma perustuu siihen, että hän elää jostakin eli nauttii maailman objekteista. Nautinto eli eläminen jostakin kuvastaa intentionaalisuutta, jossa olemuksellisesti toiset eli objektit muuttuvat samaksi eli osaksi minää. Maailma samassa muodostuu subjektin kielellisistä käsitteistä. Erillinen subjekti voi kohdata Toisen ihmisen ja kasvot. Eettisessä suhteessa kasvot ilmaisevat subjektille äärettömän eettisen velvoitteen. Kasvot ovat suhteessa subjektiin täysin ulkopuoliset ja transsendentit. Eroottinen suhde suuntautuu feminiineihin kasvoihin. Subjekti nauttii eroksessa immanentisti kasvoista, mutta toisaalta subjektin eroksessa kohtaamat feminiinit kasvot kuvastavat aina transsendenssia ei-vielä-olevaa. Tutkielman keskeinen tulos oli, että toisen ihmisen kasvot saavat eettisen merkityksensä hedelmällisyyden kautta. Eettinen suhde ei kuvasta subjektin täyttä transsendenssia, mutta eroksen avulla syntyvä hedelmällisyys kuvastaa. Hedelmällisyydessä syntyy lapsi, jossa isä on sekä itsensä että toinen. Isä valitsee lapsen, ja isällinen valinta tekee lapsesta uniikin. Tämä on perusta veljeydelle ja tasa-arvolle. Poika kuvastaa isän näkökulmasta äärettömyyttä ja vastuuta. Kasvot saavat merkityksen veljeydessä, ja kasvot merkitsevät oikeudenmukaisuutta. Hedelmällisyys mahdollistaa veljeyden, sillä ihmiskunta on tasa-arvoisten veljien yhteisö. Tutkielmassani todettiin myös, että eettinen ja eroottinen suhde liittyvät yhteen ja täydentävät toisiaan Levinasin ajattelussa. Subjektin ja Toisen kasvojen eettinen kohtaaminen on Levinasin mukaan yhteiskunnallisen järjestyksen perusta. Sukupolvien jatkumo mahdollistaa sen, että isä voi olla lapsessaan äärettömästi. Myös pojalla on mahdollisuus hedelmällisyyteen. On mahdollista ajatella, että subjekti on olemuksellisesti vastuullisuutta. Levinasin mukaan isä asettaa pojan vastuulliseksi. Subjekti saa tällöin olemassaolonsa Toiselta, joka asettaa subjektin vapauden kyseenalaiseksi. Toinen voisi olla hedelmällisyydessä isä tai eettisessä kohtaamisessa veli, joka on tasa-arvoinen, sillä hänkin on sekä isänsä että toinen samaan tapaan kuin subjekti. Levinasin mukaan Äärettömän Idea on filosofisesti ensisijainen, ja subjektin olemassaolo perustuu Äärettömän Ideaan. Jokaisen ihmisen olemassaolo perustuu Äärettömän ideaan, mikä on myös veljeyden perusta.

Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää Francis Watsonin käsitys teologisesta hermeneutiikasta. Tutkielmassa käytetään kolmea tarkentavaa tutkimuskysymystä: Miten Watson hahmottaa tieteellisen raamatuntutkimuksen ja Raamatun teologisen tulkinnan suhteen? Miten Watson näkee raamatuntutkimuksessa historiallisen ja kirjallisen lähestymistavan suhteen toisiinsa? Miten Watson suhtautuu postmodernismiin teologisessa hermeneutiikassaan? Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Watsonin teologista hermeneutiikkaa ei ole tutkittu suomeksi ennen tätä työtä ja kansainvälistäkin tutkimusta aiheesta on hyvin vähän. Sen vuoksi tutkimuksessa on pyritty käsittelemään Watsonin teologista hermeneutiikkaa mahdollisimman kattavasti, mutta samalla on jouduttu rajaamaan työn ulkopuolelle osa Watsonin käsittelemistä teemoista, kuten Raamatun feministinen kritiikki ja VT:n ja UT:n suhde. Tutkimuksen päälähteinä ovat Watsonin kirjat Text, Church and World ja Text and Truth, joissa hän analysoi modernia historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta, postmodernismia ja kirjallista lähestymistapaa Raamattuun. Watson kritisoi niissä näkemiään ongelmia ja kritiikkinsä pohjalta rakentaa omaa teologista hermeneutiikkaansa. Toissijaisina lähteinä tutkimuksessa on useita Watsonin artikkeleja, jotka tuovat lisävalaistusta Watsonin hermeneuttiseen ajatteluun. Päälähteiksi valitut teokset ja toissijaisiksi lähteiksi valitut artikkelit kattavat laajasti Watsonin hermeneutiikkaa käsittelevät kirjoitukset. Johdannon ja loppukatsauksen lisäksi tutkimus on jaettu neljään päälukuun. Tutkielman toisessa luvussa selvitetään Watsonin näkemys tieteellisen raamatuntutkimuksen ja Raamatun teologisen tulkinnan suhteesta ja havaitaan, että Watsonin mukaan raamatuntutkimuksen tulisi palvella teologista tulkintaa. Watson näkee ongelmallisena modernin raamatuntutkimuksen taipumuksen pitää erillään raamatuntutkimus ja -tulkinta ja luoda vastakkainasetteluja yliopiston ja kirkon, eksegetiikan ja systemaattisen teologian sekä neutraalin ja teologisen tulkinnan välille. Kolmannessa luvussa tarkastellaan Watsonin kritiikkiä historiallis-kriittistä tutkimusta kohtaan ja hänen perustelujaan päätökselle käyttää raamatuntulkinnassa ensisijaisesti tekstien lopullista, kanonista muotoa. Watson tukeutuu perusteluissaan Brevard Childsin kanoniseen lukutapaan ja tekstien yhteisölliseen käyttöön. Havaitaan, että Watson kuitenkin kritisoi kanonista lukutapaa sekä formalismista että sen teologisista sidonnaisuuksista. Watson hakee tukea myös Hans Frein narratiivisesta lähestymistavasta, jota Watson samalla kritisoi totuuskysymyksen ohittamisesta. Lopuksi käsitellään Watsonin yritystä liittää tekstin maailma ja sen taustalla oleva sosio-poliittinen todellisuus toisiinsa. Neljännessä luvussa käsitellään Watsonin yritystä yhdistää historiallinen ja kirjallisuustieteellinen lähestymistapa Raamatun teksteihin. Havaitaan, että Watsonin mielestä historiallis-kriittinen tutkimus polkee paikallaan ja siksi tarvitaan kirjallinen lähestymistapa, joka painottaa tekstin lopullista muotoa. Luvussa osoitetaan, ettei Watson kuitenkaan halua korvata puhtaasti historiallista lähestymistapaa puhtaasti kirjallisuustieteellisellä lähestymistavalla, sillä hän näkee ongelmallisena myös narratiivisen kritiikin taipumuksen käsitellä raamatunkertomuksia fiktiivisinä narratiiveina. Watson pyrkii ratkaisemaan ongelman yhdistämällä historiallisen ja kirjallisuustieteellisen lähestymistavan toisiinsa käsittelemällä evankeliumeja kerrottuna historiana. Viidennessä luvussa selvitetään miten Watson suhtautuu postmodernismiin teologisessa hermeneutiikassaan. Siinä havaitaan, että Watson näkee postmodernismin tarjoavan hyödyllisiä näkökulmia useissa hermeneuttisissa kysymyksissä. Samalla Watson vastustaa postmodernismin näkemystä, ettei teksteillä ole yhtä määrättyä merkitystä ja postmodernin teologian taipumusta viedä Raamatun kertomukselta sen universaali merkitys. Luvussa kuitenkin osoitetaan, että Watsonin antama kuva George Lindbeckin ja Stanley Hauerwasin postmodernista teologiasta on yksipuolinen ja osittain virheellinen.

Tämän tutkimuksen tehtävänä on jäsentää Lutherin Joulupostillan saarnojen teologiaa patristiselta ajalta periytyvän käsiteparin kondesendenssi (συνκατάβασις, synkatabasis) ja astheneia (ἀσθένεια) avulla. Kondesendenssilla tarkoitetaan Jumalan armollista laskeutumista ihmisten keskuuteen. Hän sopeuttaa toimintansa ihmisten vastaanottokykyyn ollessaan tekemisissä heidän kanssaan. Kondesendenssin käsitteellä on usein viitattu Raamatun sanojen inhimillisyyteen, mutta tässä tutkielmassa sovelletaan erityisesti käsitteen toista, kristologista merkitystä. Tällöin keskeisenä tapahtumana on inkarnaatio. Astheneia puolestaan tarkoittaa sitä luotujen heikkoutta, jonka vuoksi kondesendenssi on välttämätöntä. Astheneiaa voidaan luonnehtia myös Jumalan ja luotujen välisen kommunikaation esteiksi, jotka Jumala voittaa kondesendenssissä. Vaikka Luther ei itse juurikaan käytä käsitettä kondesendenssi, se sopii hyvin hänen teologiansa hahmottamisperiaatteeksi. Hänen käytössään kondesendenssin muotoja ovat inkarnaation lisäksi ennen kaikkea kenosis, evankeliumi ja sakramentit mutta myös laki ja ahdistus, kirkko, usko ja lähimmäiset. Koko pelastushistoria on kondesendenssin tapahtumista. Inkarnaatio on kondesendenssin perustapahtuma, joka tekee muut kondesendenssin muodot mahdollisiksi. Ihmisen ja Jumalan kanssakäyminen on mahdollista, koska Jumala on laskeutunut ihmisen tasolle tullessaan ihmiseksi. Ihmiseksi tullutta Jumalaa ei tarvitse pelätä. Kristuksen valtakunnassa kondesendenssi tapahtuu kirkon välityksellä erityisesti evankeliumissa ja sakramenteissa. Myös evankeliumissa ja sakramenteissa kohdataan Kristus ihmisenä. Kenosis on paitsi kondesendenssille välttämätön Kristuksen elämänvaihe myös periaate, jonka mukaisesti kondesendenssi toteutuu evankeliumissa ja sakramenteissa. Kristus luopui jumalallisista ominaisuuksistaan ja tuli peräti vähäiseksi ja halveksittavaksi ihmiseksi. Vähäisyys ja halveksittavuus jatkuvat edelleen, kun Jumala lähestyy ihmistä evankeliumissa ja sakramenteissa: evankeliumi, kastevesi ja ehtoollisen elementit vaikuttavat arkisilta ja mitättömiltä mutta välittävät ihmiselle itsensä Kristuksen. Kahden rakkauden teologia ja ristin teologia on radikaali sovellus kenosis-periaatteesta. Jumalan vieras työ, mm. laki ja ahdistus, ei sellaisenaan vaikuta lähestymiseltä mutta tähdätessään varsinaiseen työhön se toimii kondesendenssin muotona. Myös Jumalan tavoittaminen järjen avulla on mahdotonta. Hänen olemustaan koskevat spekulaatiot ovat turhia, sillä Jumala voidaan tavoittaa vain uskossa lihaksi tulleeseen Kristukseen. Myöskään hyvillä teoilla ei saavuteta Jumalan suosiota. Kondesendenssin päämääränä on Kristuksen omistaminen uskossa, unio personalis Kristuksen ja uskovan välillä ja uskosta nousevat teot lähimmäisen hyväksi. Lopullisesti kondesendenssi saavuttaa päämääränsä viimeisissä tapahtumissa. Luther liittyy kondesendenssin käsitteistön perinteisiin käyttötapoihin monissa kohdin, erityisesti pitäessään inkarnaatiota Jumalan ja ihmisen välisen suhteen perustavana tekijänä ja mm. Raamatun tekstin arkisuutta korostaessaan. Erityisenä painotuksena Lutherilla on se, että kondesendenssi on ihmisille lohdullinen: inkarnoitunutta Kristusta ei tarvitse pelätä, ja Raamatun kirjoitukset ovat arkisia, jotta ne olisivat ihmisille lohdullisia. Erityisen omaleimaisella tavalla kondesendenssin ajatus näyttäytyy Lutherin rakkauden teologian ja ristin teologian yhteydessä.

Tässä tutkielmassa tavoitteena oli selvittää asiakirjassa The Evangelical Roman Catholic Dialogue on Mission 1977–1984 (ERCDOM) esiintyvää ilmoituskäsitystä. ERCDOM keskittyy lähetysteologian hahmottelun ympärille. Dialogin tärkein motiivi oli selvittää yhteisen todistamisen mahdollisuutta ja edistää ymmärrystä lähetystyön luonteesta. Asiakirjassa ei tavoiteltu ekumeenista yhteyttä, vaan se on luonteeltaan opintoraportti käydystä keskustelusta. ERCDOM:sta suurin osa liittyy ilmoituskäsityksen ympärille. Asiakirjan mukaan ilmoituskäsityksellä on selkeä yhteys lähetysteologian määrittelemiseen ERCDOM:ssa tätä perusteltiin vetoamalla siihen, että lopulta kysymys on auktoriteetista; mikä on Jumalan ilmoituksen auktoriteetti suhteessa ihmisiin, ja kenellä on oikeus tulkita ja opettaa Raamattua. ERCDOM:ssa näkemyserot evankelikaalien ja roomalaiskatolilaisten välillä näkyivät selvimmin kysymyksissä koskien magisteriumia ja kirkon traditiota. Oleellinen havainto oli se, että sekä evankelikaalit että katolilaiset korostivat seurakuntayhteyttä oikean esiymmärryksen takaajana ja oikeana raamatuntulkintaympäristönä.

Tämä tutkielma keskittyy Gregorios Nyssalaisen Suureen katekeesiin (Oratio catechetica magna) ja siinä esiintyvään ”pelastushistorialliseen”. Tutkimuskysymys jakautuu kahtia: 1) Millaiseen alkutilaan ihminen Gregorioksen mukaan luotiin? ja 2) Millaiset muutokset ihmiseen ovat vaikuttaneet? Tutkimus keskittyy Gregorioksen antropologiaan ja soteriologiaan, minkä tähden oleelliseksi taustateoriaksi kuuluu tutkimus siitä, kuinka hän ymmärsi partisipaation ja luomakunnan hierarkkisuuden. David L. Balásin ja Johannes Zachhuberin tutkimukset ovat keskeisimpiä aikaisemmasta tutkimuksesta. Tutkimuskysymystä lähestytään systemaattisella analyysillä, mikä tarkoittaa tässä yhteydessä Gregorioksen tausta-ajatusten sekä keskeisimpien käsitteiden analysointia. Keskeisimpiä tuloksia ovat seuraavat. Ihmisen luominen Jumalan kuvaksi merkitsee tämän partisipaatiota jumalalliseen luontoon. Ihmisyydessä vallitsevat mielenkyvyt, kuten tahdon vapaus ohjaavat Gregorioksen tulkinnan mukaan jokaista ihmistä kohti Jumalaa. Kaikki luotu tavoittelee partisipaatiota korkeimpaan hyvään. Lankeemus merkitsee ihmisen mielen huijatuksi joutumista, minkä tähden se erehtyy tavoittelemaan sellaista, joka on vain näennäisesti hyvää. Langennut ihmisluonto on kuolevainen, jotta kuolemassa ruumiin hajoaminen tuottaa vapautumisen turmeluksesta. Jumalan inkarnaatio merkitsee ihmisluonnon vapauttamista paholaisen vallasta, mikä tapahtuu oikeudenmukaisena vaihtokauppana. Paholainen ei tajua vaihtavansa ihmiskuntaa jumalihmiseen, jota hän ei kykene hallitsemaan. Kristuksen ristinkuolema ja ylösnousemus merkitsevät universaalia pelastusta, joka palauttaa ihmisyyden sen alkuperäiseen tilaan. Samalla Kristuksen jumalallinen luonto jumalallistaa hänen inhimillisen luontonsa. Sakramentit tarkoittavat Kristuksen jäljittelyä. Kasteessa ihminen jäljittelee Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemusta, mikä tekee tästä sakramentista kuolleista nousemisen alkupisteen. Kaste tekee jo tässä elämässä osalliseksi uudesta ihmisyydestä. Jäljittely jatkuu kristityn elämässä samalla kun eukaristia parantaa ihmisruumista tuoden sen Pelastajan yhteyteen. Kasteessa tapahtuvan uudelleensyntymän tulee näkyä ihmisen elämässä. Tämä tarkoittaa sitä, että Jumalan lapseksi otettu jäljittelee jumalallisen luonnon ja Kristuksen tekoja. Suuren katekeesin eskatologinen ulottuvuus on moniselitteinen. Siihen sisältyy yhtäältä ajatus yleisestä ennallistamisesta ja toisaalta ihmisen tekojen vaikutus hänen tuomioonsa ylösnousemuksen yhteydessä. Gregorios Nyssalaisen teologiaa Suuressa katekeesissa leimaa partisipaatio ja Jumalan kuva. Hänen ajattelulleen on ominaista, että nämä kaksi liittyvät toisiinsa. Partisipaatio Jumalaan on kuvana pysymisen edellytys. Niinpä myös soteriologiassa pelastava toiminta tähtää tämän kuvan ennallistamiseen ja ylläpitoon. Kristuksessa luodaan uusi ihmisluonto, joka on jumalallisen luonnon pyhittämä. Gregorioksen soteriologia tähtää siihen, että ylösnousemuksessa kastetut ovat osallisia tästä uudesta ihmisyydestä.

Tutkimuksen kohde on roomalaiskatolisen teologin Hans Urs von Balthasarin (1905–1988) kirja Mary for Today (1988). Tavoitteena on selvittää Balthasarin tulkinta kyseisessä kirjassa Neitsyt Mariasta kirkkona, ja miten sitä voi tulkita nykyaikana. Katolisessa teologiassa mariologia on oma tieteenalansa, ja katolilaisille Maria edustaa kirkkoa. Tutkimus tuo esiin Balthasarin käsityksen kirkosta ja selvittää noudattavatko Balthasarin tulkinnat yleisiä katolisen kirkon näkemyksiä ja dogmeja Mariasta. Tutkimuksen viitekehyksenä on katolinen mariologia, johon liittyvistä asiakirjoista tässä tutkimuksessa tarkastellaan lähemmin paavi Johannes Paavali II:n ensyklikaa Redemptoris Mater sekä Vatikaanin toisen konsiilin katolisen dogmaattisen konstituution Lumen gentiumin - Kirkosta lukua VIII Neitsyt Mariasta. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Balthasaria pidetään usein jopa 1900-luvun merkittävimpänä teologina, ja hänen laajaa tuotantoaan on tutkittu yhä enenevässä määrin, mutta ei juurikaan hänen tulkintojaan Mariasta. Maria on yksi keskeinen selvityskohde katolisten ja reformoitujen kirkkojen välisessä ekumeenisessa dialogissa, ja siksi tutkimus arvostetun katolisen teologin tulkinnasta on tärkeää. Tässä tutkimuksessa ekumeeninen näkökulma nousee esiin kuitenkin vain viitteellisesti. Tutkimuksessa selvisi, että Mary for Today -kirjalla on tiivis yhteys paavin ensyklikaan – Balthasar on tehnyt kiertokirjeeseen kommentaarin, jonka sisältöä hänen kirjansa hyödyntää. Balthasarin yleinen Maria-tulkinta pohjaa vahvasti katoliseen mariologiaan. Hän tarkastelee Mariaa katolilaisille ominaiseen tapaan Marian sisäisten mielenliikkeiden kautta, ja siirtyy välillä Raamattuun ja eksegeettisiin tulkintoihin Marian osuudesta kristologiassa ja soteriologiassa. Balthasar analysoi Marian elämää vaihtelevasti sekä luonnollisen todellisuuden että Raamattuun pohjautuvan, yliluonnollisen todellisuuden välillä – mikä tuo esiin Balthasarin tomistisen taustan. Marian elämän mystisissä, narratiivisissa kuvauskohdissa saattaa olla yhteys Balthasarin ystävyyteen mystikko Adrienne de Speyrin kanssa. Paavi Johannes Paavali II:n ja Balthasarin tausta jesuiittana näkyy rakkauden ja johannekselaisuuden korostuksissa. Balthaarin käsitys Mariasta kirkkona löytyy selkeimmin päälukujen poikittaisanalyysin kautta. Alalukujen tarkastelu rinnakkain tuo esiin Balthasarin käsityksen Mariasta kirkkona, joka sopii sekä kuluvaan aikaan että paruusian odotukseen. Balthasarin kirkko nousee Kaanan häistä ja ristin ääreltä. Kirkko on henkinen tila, johon Jumalan Sana voi tulla. Kirkko ei ole eristetty vaan maailman muutoksessa mukana, mikä sopii Vaikaanin II konsiilin henkeen. Kirkko on määrätietoinen äiti, joka tunnistaa vähäisten tarpet ja ohjaa lapsiaan tekemään Jumalan tahdon. Kirkko tekee Isän tahdon ja taistelee harhakuvia vastaan, jokainen joka seuraa Tietä saa jakaa Isän läsnäolon taivaassa.