Browsing by discipline "Finno-Ugric Languages and Cultures, Estonian language and culture"

Homoseksuaalien parisuhteet ovat ajankohtainen teema Virossa. Pro gradu -työni tarkoituksena on tutkia, millainen kuva homoseksuaalisuudesta, homoseksuaalien parisuhteista ja heidän avioliitostaan luodaan kielellisin keinoin, ja mitä se kertoo virolaisesta yhteiskunnasta. Tutkimusmetodinani on kriittinen tekstintutkimus erityisesti systemaattis-funktionaalinen kielioppi. Tutkimuksessa keskeisiä käsitteitä ovat ideationaalinen ja interpersonaalinen funktio, ideaalilukija, polaarisuus, leksikaaliset valinnat, verbien prosessit ja konteksti, joiden avulla tutkin 14 mielipidekirjoitusta. Kaikki nämä tekstit ovat ilmestyneet vuonna 2013 virolaisessa Postimees-päivälehdessä. Ensin tarkastelen tekstien otsikoita ja niiden vastaavuutta tekstien sisältöön, sen jälkeen siirryn itse tekstien tutkimiseen. Teksteistä tarkastelen ensin pikaisesti yleistä kieltä, sitten keskityn homoseksuaalisuus-teemaan liittyvään sanastoon, jota analysoin sekä ilman kontekstia että kontekstin kanssa. Keskityn erityisesti selvittämään sitä, onko sanoilla positiivinen, negatiivinen vai neutraali merkitys. Lopuksi käsittelen lukijan ja kirjoittajan suhdetta: millaisen roolin kirjoittaja ottaa tekstissä ja millainen vaikutus sillä on lukijaan, kuinka kirjoittaja keskustelee lukijan kanssa ja millainen tekstin ideaalilukija on. Pyrin selvittämään kirjoittajan todellisen suhtautumisen teemaan. Tutkimuksessa selviää, että kontekstilla on suuri merkitys. Usein ensimmäinen vaikutelma positiivisesta/negatiivisesta suhtautumisesta ei ole totta sellaisenaan, vaan asia on moni- mutkaisempi kuin miltä se aluksi näyttää. Kaikki kirjoittajat suhtautuvat homoseksuaaleihin positiivisesti, mutta käsitteen avioliitto käyttäminen homoseksuaaleista puhuttaessa on osalle ongelma. Muita tärkeitä teemoja, joista teksteissä puhutaan, ovat kirkko ja sen rooli homoseksuaalien avioliitoissa, homofobia ja politiikka. Tekstien perusteella virolainen yhteiskunta ei suhtaudu homoseksuaaleihin yhtä suopeasti kuin tekstien kirjoittajat.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee virolaisten maahanmuuttajien käsityksiä sinuttelu- ja teitittelykulttuureista Suomessa ja Virossa. Olen pyrkinyt selvittämään, millaisia kokemuksia virolaisilla maahanmuuttajilla on suomalaisesta puhuttelukulttuurista ja millä tavoin puhuttelutavan valinta heidän mielestään eroaa Suomessa ja Virossa. Kiinnostuksen kohteenani ovat olleet ne tekijät, jotka vaikuttavat joko sinuttelevan tai teitittelevän puhuttelutavan valintaan. Tutkimukseni pohjautuu Brownin ja Levinsonin kohteliaisuustutkimukseen ja heidän käsitteisiinsä kasvoista sekä positiivisesta ja negatiivisesta kohteliaisuudesta. Kasvot kuvaavat heidän mukaansa ihmisen julkista minäkuvaa, jota suojellaan positiivisen ja negatiivisen kohteliaisuuden avulla. Positiivisella eli lähikohteliaisuudella osoitetaan mm. hyväksyntää ja sillä lisätään yhteenkuuluvuutta. Negatiivisella eli etäkohteliaisuudella osoitetaan mm. kunnioitusta. Teitittely on yksi etäkohteliaisuuden ilmenemismuodoista. Tutkimukseni on laadullisen tutkimuksen piiriin kuuluvaa narratiivista tutkimusta. Olen työtäni varten haastatellut yhdeksää virolaista Päijät-Hämeen alueella asuvaa maahanmuuttajaa vuosien 2010 ja 2011 aikana. Nuorin haastateltavista oli 23-vuotias ja vanhin 55-vuotias. He olivat haastatteluhetkellä asuneet Suomessa 8 kuukaudesta 20 vuoteen. Haastatteluista seitsemän tehtiin viroksi ja kaksi suomeksi. Odotuksenmukaisesti tutkielmastani selviää, että haastateltavien mielestä Suomessa sinutellaan huomattavasti enemmän kuin Virossa. He kertovat sinuttelevaan puhuttelukulttuuriin siirtymisen vaatineen tietoista opettelua. Aineistostani käy ilmi, että heidän mielestään vieraita ihmisiä tulee viroksi teititellä. Teitittely valitaan puhuttelutavaksi myös silloin, kun ikäero keskustelukumppaniin on suuri. Koulussa teitittely on haastattelujen perusteella vallitseva puhuttelutapa Virossa. Korkeammassa asemassa, esimerkiksi työnsä puolesta, olevia henkilöitä viroksi teititellään myös. Sinuttelun puhuttelutavakseen valitsevat nuorimmat haastateltavat itsensä ikäisessä seurassa. Läheisiä ystäviä sinutellaan myös. Osassa haastatteluja ilmenee perheen ja suvun sisäistä teitittelyä, mutta suurin osa haastateltavista kertoo sinuttelun olevan luonteva puhuttelutapa suvun kesken. Teitittelyllä haastateltavat kertovat osoittavansa mm. arvostusta ja pitävänsä etäisyyttä keskustelukumppaniin. Sinuttelulla taas osoitetaan heidän mukaansa läheisyyttä. Teitittely mainitaan usein neuvostoajalta peräisin olevana tapana, sinuttelu puolestaan nähdään yhtenä Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeisenä muutoksena.

Tarkastelen pro gradu -työssäni Viroon kuuluvalla Kihnun saarella asuvien kielellisiä asenteita ja kieli-identiteettiä sekä paikallisen kielimuodon elinvoimaisuutta kihnulaisten omien mielipiteiden ja arvioiden valossa. Tavoitteena on selvittää, mistä kihnulainen identiteetti koostuu, miten ja missä paikallista varieteettia käytetään, kuinka elinvoimaisena sitä pidetään ja mitä sen säilyminen, kehittyminen ja standardointi kihnulaisille merkitsee. Taustoittamisen ja vertailun vuoksi käsittelen myös muualla Virossa puhuttavien alueellisten varieteettien sekä karjalan, vepsän ja inarinsaamen tilannetta. Tutkielma on luonteeltaan kielisosiologinen: se käsittelee kielen ja yhteisön vuorovaikutusta. Aineistoni koostuu 60 puolistrukturoidusta haastattelusta, jotka tein Kihnussa vuonna 2009. Niiden pohjana toimi kyselykaavake, jota käytettiin viron kielen alueellisten varieteettien tutkimuksessa vuosituhannen vaihteessa. Työtäni voikin verrata tähän aikaisempaan tutkimukseen. Tutkielmani teoreettinen tausta on osittain yhteneväinen kyselykaavakkeen teoriapohjan kanssa, mutta olen käyttänyt lähteenä myös uudempaa tutkimusta. Vaikka suurin osa haastatelluista pitää kihnulaisuuden perustana syntyperää, moni mainitsee myös paikallisen kielimuodon taidon tärkeyden identiteetin osatekijänä. Valtaosa kertoo puhuvansa alueellista varieteettia sujuvasti, jatkuvasti ja mielellään, mutta lähes yksinomaan Kihnussa ja toisten kihnulaisten kanssa: muiden virolaisten kanssa käytetään yleisviroa. Odotetusti suurin osa niistä, joiden vanhemmat ovat kihnulaisia, kertoo puhuvansa paikallista kielimuotoa heidän kanssaan. Lastensa kanssa sitä puhuvat eniten ne, joiden omat vanhemmat ovat kihnulaisia. Mielipiteet siitä, pitäisikö alueellista varieteettia käyttää kouluopetuksessa, viranomaisissa, kirkossa, mediassa ja kaunokirjallisuudessa vaihtelevat jonkin verran etenkin kirjoitetun kielen kohdalla. Yksimielisimpiä ollaan siitä, että koulussa olisi hyvä käyttää paikallista kielimuotoa vähintään suullisesti. Alueellista varieteettia opetetaan koulussa omana oppiaineenaan, mihin useimmat suhtautuvat myönteisesti. Viranomaisissa ja kirkossa kielimuotoa ei käytetä, mitä ei nähdä ongelmana. Mediassa ja kaunokirjallisuudessa paikallisen kielimuodon käyttö on hyvin vähäistä mutta monien mielestä riittävää. Yli puolet haastateltavista pitää alueellista varieteettia elinvoimaisena: kouluopetuksen ja uusien puhujien syntymisen arvellaan takaavan kielimuodon säilymisen. Vain pieni osa on sitä mieltä, että varieteetti on vaarassa hiipua, koska yleisviron vaikutus lisääntyy ja vie siltä elintilaa. Lähes kaikille vastaajille on kuitenkin tärkeää, että paikallinen kielimuoto sekä säilyisi että kehittyisi; se nähdään erottamattomana osana saarta ja sen kulttuuria. Osa pitää kielimuodon säilymistä itsestäänselvänä, toisten mielestä tarvitaan aktiivista kehittämistä ja säilyttämistä. Yhtenä kielimuotoa vakiinnuttavana ja säilyttävänä tekijänä mainitaan standardointi. Enemmistö ei kuitenkaan ole tottunut lukemaan paikalliselle kielimuodolle luotua kirjakieltä, jota on kehitetty aktiivisesti lähinnä 2000-luvun aikana. Monien mielestä omaa kirjakieltä ei edes tarvita, kun taas toiset näkevät yhtenäisen ortografian luomisen tarpeellisena, joskin vaikeana tehtävänä. Haastatellut kokevat Kihnun ja siellä puhuttavan varieteetin kuuluvan tiiviisti yhteen. Paikallinen kielimuoto on puhujiensa ahkerassa ja monipuolisessa käytössä yli sukupolvirajojen, sitä arvostetaan, siitä ollaan ylpeitä ja sen halutaan säilyvän. Kaikki kuitenkin osaavat myös yleisviroa ja käyttävät sitä arjessaan: molemmilla varieteeteilla on paikkansa saarelaisten elämässä. Vaikka niin kihnulaiset kuin muutkin tutkielmassa käsitellyt kieliyhteisöt ovat kaksikielisiä ja niillä on paljon muutakin yhteistä, Kihnu on monella tapaa erityislaatuinen: saariolosuhteissa oma kielimuoto ja kulttuuri ovat säilyneet paremmin kuin muualla. Nykyisin saari ei ole enää yhtä eristyksissä kuin aiempina vuosisatoina, mikä vaikuttaa myös kielimuodon tulevaisuudennäkymiin. Vaikka mm. kouluopetus ja paikallisten kielimuotojen arvostuksen kasvaminen koko yhteiskunnassa tukevat alueellisen varieteetin säilymistä, uhkiakin on: saarelaisten tiiviit virtuaaliset ja fyysiset yhteydet muun Viron kanssa lisäävät yleisviron käyttöä ja kaventavat paikallisen kielimuodon elintilaa.

Tämä tutkielma käsittelee Kuressaaren – aikaisemmalta nimeltään Arensburg – linnan varhaishistoriaa. Erityisesti tarkastellaan kriittisesti historioitsijoiden 1700-luvulta lähtien esille tuomaa väitettä siitä, että Arensburg olisi saanut nimensä ja vaakunansa Westfalenin kreivi Wilhem von Arnsbergilta, ja että hän olisi jopa perustanut Arensburgin linnan. Tutkielma keskittyy vastaamaan viimeksi mainittuun väitteeseen: perustiko Arnsbergin kreivi Wilhelm Arensburgin linnan. Arkeologisten kaivausten tulosten ja arkkitehtuurityylin analyysien perusteella tiedetään, että ensimmäinen kivilinna, niin sanottu kehämuurikastelli, rakennettiin Arensburgiin 1300-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Kehämuurikastellia rakennettiin arviolta 12-15 vuotta, kunnes rakennustyöt yllättäen keskeytettiin, ja rakennustöitä jatkettiin myöhemmin konventtirakennustyylin mukaisesti. Poliittinen konteksti antaa olettaa, että rakennustyöt keskeytti 1343 alkanut Yrjön yön kapina, joten linnan perustamisajankohta sijoittuu noin vuoteen 1330. Kirjalliset lähteet vaikenevat linnan perustamisesta, ensimmäistä kertaa linna mainitaan asiakirjoissa 1380-luvun alkupuolella. Useiden kronikoiden mukaan Arnsbergin kreivi Wilhelm oli 1330-luvun alussa Liivinmaan mestarin Eberhard von Monheimin seurassa Liivinmaalla, mutta linnan perustamista tai oleskelua Saarenmaalla kronikat eivät mainitse. Historioitsijoiden viimeisten 250 vuoden aikana esille tuomat perustamishypoteesia tukevat väitteet eivät kestä kriittistä tarkastelua. Arnsbergin kreivi Wilhelmin itineraario vuodesta 1327 vuoteen 1338 näyttää, että kreivi Wilhelm olisi voinut olla Saarenmaalla pidemmän aikaa vuosien 1331 ja 1335 välisenä aikana. Tutkielma päätyy siihen tulokseen, että tämän hetkisten tietojen valossa hypoteesia Arnsbergin kreivi Wilhelmistä Arensburgin linnan perustajana ei voida vahvistaa. Ajanjakso 1331-1335 tarjoaa kuitenkin hyvän lähtökohdan jatkotutkimuksille.

Tutkielma käsittelee ruokablogien nimiä ja kuuluu nimistöntutkimuksen alaan. Blogien nimet on verrattain uusi nimikategoria, jota on ehditty tutkia vasta rajallisesti. Suomalaisten ja virolaisten ruokablogien nimiä tarkastellaan kieliyhteisön näkökulmasta, jota tutkija itse edustaa. Tavoitteena on selvittää, esiintyykö blogien nimissä norminvastaisuutta, minkälainen on nimien rakenne, mitä kieltä ne ovat, millaisia erilaisia merkityssuhteita on nimien ja blogien välillä sekä millaisia funktioita nimet sosiaalisessa kontekstissa täyttävät. Tutkielmassa myös verrataan suomalaisia ja virolaisia ruokablogien nimiä keskenään ja selvitetään, poikkeavatko ne ryhminä toisistaan. Aineistona on 257 suomalaisen ja 72 virolaisen ruokablogin nimet, jotka on kerätty top100ruokablogit.com -sivustolta. Aineisto analysoidaan funktionaalis-semanttisen näkökulman avulla, jonka Paula Sjöblom loi tarkastelleessaan suomalaisia yritysnimiä väitöskirjassaan Toiminimen toimenkuva 2006. Blogien nimiä verrataan käytännössä yritysten nimiin. Analyysissä hyödynnetään myös muiden opinnäytetöissään käyttämiä funktionaalis-semanttisen näkökulman sovelluksia ja niiden pohjalta syntyneitä huomioita. Tutkimus osoittaa, että blogien nimet ovat usein norminvastaisia ja että kirjoitusasussa esiintyy suurta horjuntaa. Käy myös ilmi, että yritysnimien rakenteen pohjalta luotu näkökulma käy vain osin blogien nimien analysointiin. Metodia soveltamalla kuitenkin osoittautuu, että valtaosa sekä suomalaisista että virolaisista bloginnimistä viittaa siihen, että blogin aiheena on ruoka. Tutkimuksesta selviää, että suurin osa suomalaisesta nimistöstä on suomenkielistä, virolaisesta nimistöstä vironkielistä ja että seuraavaksi suosituin kielivalinta on englanti. Suomalaisessa aineistossa esiintyy useampia eri kieliä kuin virolaisessa. Merkityssuhteita tarkasteltaessa käy ilmi, että suomalaisten blogien nimien yhteys blogiin perustuu suurimmaksi osaksi metaforiseen tai metonyymiseen assosiaatioon ja vain kuudesosa informatiivisia. Virolaisista nimistä yli kolmasosa on informatiivisia sekä konkreettisen kuvailevia ja suurin osa muista nimistä on assosiatiivisia. Erityisen monimutkaiset merkityssuhteet ja kielellä leikittely ovat tavallisempia suomalaisten nimien joukossa. Sosiaalisessa kontekstissa blogien nimillä on informatiivisia, houkuttelevia, käytännöllisiä, yhteenkuuluvuutta osoittavia ja tarkoitettaan inhimillistäviä funktioita. Tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että merkittävimmät erot suomalaisten ja virolaisten ruokablogien nimien välillä löytyvät merkityssuhteista ja että yritysnimien pohjalta luotu näkökulma soveltuu myös blogien nimien analysoimiseen.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tämä pro gradu -tutkielma kuuluu käännöstutkimuksen, nimistöntutkimuksen ja kirjallisuudentutkimuksen piiriin. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaista lastenkirjallisuutta viron kielestä on suomennettu, miten virosta suomennetun lastenkirjallisuuden nimistöä on suomennettu, millaisia käännösmenetelmiä kääntäjä on käyttänyt ja millaisia nimiä virolaisessa lastenkirjallisuudessa sekä sen suomennoksissa esiintyy. Tarkasteltavana ovat kirjallisuusnimet ja tarkemmin: erisnimet eli proprit (mm. henkilönnimet eli antroponyymit, paikannimet eli toponyymit, eläinten nimet, kaupalliset nimet sekä muut aineistosta löytyvät nimet). Nimellä tarkoitetaan tässä tutkimuksessa propria. Appellatiivista käytetään sanaa nimitys. Nimiä ja niiden kääntämistä tarkastellaan kulttuurisidonnaisuuden näkökulmasta ja pohditaan, onko kulttuurisidonnaisuudella vaikutusta nimen käännökseen tai kääntäjän valitsemaan käännösmenetelmään. Aineistona ovat virolaisen lastenkirjallisuuden suomennokset vuosilta 1930–2020. Näinä vuosina lastenkirjoja ovat virosta suomeksi kääntäneet 33 eri kääntäjää. Aineistoon kuuluu 74 teosta suomennoksineen. Aineiston laajuus on yhteensä 9 515 sivua: lähdeteoksissa 4 876 sivua ja kohdeteoksissa eli käännöksissä 4 639 sivua. Nimiaineisto on laaja, noin 4 350 nimeä. Tässä tutkimuksessa koko aineistoa ei voida yksityiskohtaisesti tarkastella, mutta aineistosta tuodaan runsaasti esimerkkejä. Aineistossa esiintyy yhteensä 2 110 nimeä: 692 paikannimeä, 827 henkilönnimeä, 391 eläimennimeä, 85 kaupallista nimeä, 52 teoksen nimeä ja 61 muuta, luokitteluun sopimatonta nimeä sekä kaksi virhekategoriaan luokiteltua nimeä. Tutkimus toteutetaan vertailevana deskriptiivisenä tapaustutkimuksena eli analyysissä verrataan lähtötekstiä ja sen suomennosta, tai joissain tapauksissa mukaelmaa, kvalitatiivisesti ja kvantitatiivisesti keskenään. Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa kartoitetaan, mitä virolaista, vironkielistä lastenkirjallisuutta on suomennettu ja ketkä teoksia ovat suomentaneet. Tämän jälkeen kerätystä aineistosta tutkitaan, millaisia nimiä se sisältää. Tutkimuksessa tarkastellaan myös, millaisia nimistön käännösmenetelmiä kääntäjät ovat käyttäneet: onko nimi käännetty esimerkiksi kokonaan, osittain, suorana lainana vai käännöslainana, onko siihen lisätty jotain, onko siitä poistettu jotain vai onko se kenties korvattu ylä- tai alakäsitteellä. Työssä hyödynnetään mm. Pällin (2002) tutkimusta paikannimistä, Ainialan (2008) tutkimusta kirjallisuudennimistä sekä Leppihalmeen, Kujamäen, Schmitzin ja Kiviniemen nimi- ja reaalialuokitteluita. Aineistossa esiintyy sekä fiktiivisiä että autenttisia nimiä. Näitä voivat olla paikannimien jaottelun mukaan kulttuurinimet ja luontonimet. Osa aineiston paikannimistä on endonyymejä, osa eksonyymejä. Henkilönnimien joukossa esiintyy etunimiä, sukunimiä, lempinimiä, lisänimiä sekä nimialluusioita. Osa kulttuurisidonnaisista henkilön-, paikan-, kaupallisista ja muista nimistä on reaalioita, ns. vastineetonta, kulttuurisidonnaista aineistoa, jolla ei ole vastinetta kohdekielessä tai -kulttuurissa. Tämä aiheuttaa kääntäjälle haasteita ja voi aiheuttaa kulttuuritöyssyjä tai jopa käännösongelmia. Usein nimi saa parikseen nimikemääritteen, jolloin nämä yhdessä muodostavat nimikekonstruktion. Nimikemäärite tarkentaa usein propria. Lastenkirjallisuuden nimet muodostavat erilaisia nimikejärjestelmiä, kuten reaalimaailmankin nimet. Aineistossa esiintyviä eläinten nimiä on usein myös personifioitu. Usein fiktiiviset nimet ovat semanttisesti läpinäkyviä, autenttiset nimet eivät niinkään. Semanttinen läpinäkyvyys alkuteoksen nimissä antaa myös suomentajalle vapauden hullutella nimillä – mm. Venla Vaatekoi, Keksijäkylän Lotta ja Ahti Suomenlahti ovat oivia esimerkkejä fiktiivisistä, semanttisesti läpinäkyvistä kirjallisuusnimien käännöksistä. Tutkimuksen tärkeimmät tulokset ovat, että nimien käännösmenetelmät saattoivat vaihdella tapauskohtaisesti, teoskohtaisesti ja kääntäjäkohtaisesti – jopa sanakohtaisesti. Kahdenkymmenen erilaisen aineistoanalyysissa sovelletun käännösmenetelmän perusteella voidaan todeta, että tyypillisimpiä virolaisen lastenkirjallisuuden nimien suomennosmenetelmiä ovat 1) käännöslaina eli sana-sanainen käännös, 2) suora laina eli sitaattilaina, 3) kulttuuriadaptaatio eli mukauttaminen kohdekulttuuriin ja erilaisten kulttuurianalogioiden käyttö, 4) kielellinen adaptaatio eli nimen mukauttaminen kohdekieleen sopivampaan kieliasuun ja 5) eksplikointi eli nimen selittäminen auki, selittävä käännös. Käännöslainaa käytetään useimmiten paikannimien kääntämiseen, suoraa lainaa henkilönnimien kääntämiseen, kulttuuriadaptaatiota henkilön- ja eläintennimien kääntämiseen sekä kulttuurisidonnaisten piirteiden kääntämiseen, kielellistä adaptaatiota henkilönnimien kääntämiseen ja eksplikaatiota paikannimien kääntämiseen. Teosten nimien, alluusioiden ja reaalioiden kääntäminen saattaa aiheuttaa kääntäjille haasteita tai vaikuttaa käännösmenetelmän valintaan.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee virolaisten opettajien asemaa kaksikielistä suomi-viro -opetusta tarjoavassa suomalaisessa peruskoulussa. Tutkielmassa hahmotellaan kuva opettajien viestinnästä tyypillisen työpäivän aikana, käydään läpi opettajien kokemuksia toisen kielen puhujina ja maahanmuuttajataustaisina työntekijöinä suomalaisessa kouluyhteisössä sekä tarkastellaan opettajien suhteita esimieheen ja työtovereihinsa. Tarkastelun kohteena on myös viron kielen asema kaksikielisessä opetuksessa ja koulussa yleisemminkin. Tutkielman perusaineistona on 4 virolaisen opettajan haastattelut vuodelta 2013. Täydentävä aineisto, johon kuuluu 1 haastattelu ja 2 sähköpostitse tehtyä kyselyä, kerättiin samoja informantteja käyttäen keväällä 2017. Kaikki haastattelut on tehty informanttien äidinkielellä, äänitetty ja litteroitu. Tutkimukseen osallistuneet opettajat kokevat asemansa työyhteisössä eri tavoin. Kaikki pitävät koulun yleistä ilmapiiriä ystävällisenä, mutta kolme neljästä kertoo kokevansa tai kokeneensa itsensä ulkopuoliseksi. Lopuksi pohditaan, olisiko virolaisten opettajien – ja kaikkien virolaisten – kouluyhteisöön integroitumisen kannalta parempi, jos koulun toimintakulttuuria ohjaisi perinteisen, kieliä erillään pitävän ajattelumallin sijaan translanguaging -ideologia, joka näkee kielet kokonaisuutena ja korostaa kaikkien kielten tasa-arvoista asemaa ja käyttöarvoa. Translanguaging -mallin todetaan sopivan hyvin vuonna 2016 käyttöön otetun uuden opetussuunnitelman henkeen ja sillä nähdään potentiaalia sekä oppimistuloksia parantavana pedagogisena mallina, että vähemmistökielten puhujien integroitumista edistävänä ideologiana.

Tutkielmassa tarkastellaan viiden suomalaisen sanomalehden (Helsingin Sanomat, Uusi Suomi, Kaleva, Kansan Uutiset sekä Suomen Sosialidemokraatti, 1.9.1988 alkaen Demari) Viro-aiheisia kirjoituksia vuosina 1987 ja 1988. Virosta oli kirjoitettu suomalaisessa lehdistössä vuosikymmenten ajan hyvin vähän, mutta tilanne muuttui nopeasti 1980-luvun lopulla: Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbatšovin avoimuus- ja uudistuspolitiikka käynnisti Virossa sittemmin laulavana vallankumouksena tunnetuksi tulleen ja itsenäisyyden palauttamiseen johtaneen tapahtumaketjun, jota seurattiin Suomessakin tiiviisti. Työssä selvitetään, missä vaiheessa suomalaiset sanomalehdet alkoivat uutisoida Virosta säännöllisesti, millä tavoin eri lehdet ottivat tapahtumiin kantaa ja mikä oli kirjoitusten yleinen sävy. Tarkastelun kohteena on myös se, kirjoittivatko suomalaiset sanomalehdet tuoreeltaan kaikista sittemmin historiantutkimuksessa merkittävinä virstanpylväinä esiin nousseista tapahtumista tai käsiteltiinkö lehdissä vastaavasti aihealueita, jotka ovat myöhemmin jääneet vähälle huomiolle. Tutkimusaineiston muodostavat viiden sanomalehden vuosikertojen 1987–1988 Viroa koskevat kirjoitukset. Lähteinä ovat sekä lehden asennetta heijastava normatiivinen aineisto (kuten pääkirjoitukset ja kolumnit) että arvovapaasti tiedottava kognitiivinen aineisto (pääosa uutisista), samaten niiden välitilaan jäävä normatiivis-kognitiivinen aineisto (esimerkiksi arvoväritteiset uutiset ja tapahtumaselostukset). Metodina käytetään ennen kaikkea kiinnostus- eli kohdeanalyysiä, jolla pyritään saamaan vastaus kysymykseen, mitä on kirjoitettu, sekä asenneanalyysiä, joka vastaa kysymykseen, miten on kirjoitettu. Tuloksista ilmenee, että lehdet alkoivat kirjoittaa Viron tapahtumista hyvin eri tahdissa ja toisistaan poikkeavalla intensiteetillä. Ensimmäisinä ja laajimmin vuonna 1987 Virosta kirjoittivat Uusi Suomi ja Helsingin Sanomat, joiden kummankin toimittaja myös vieraili Virossa; muutoin suuri osa Viro-uutisoinnista kiersi Suomeen lehtien Moskovan-kirjeenvaihtajien kautta. Vuoden 1987 merkittävin uutisaihe oli Viron koillisosaan suunniteltuja fosforiittikaivoksia vastustavan kansanliikkeen aktivoituminen. Kaleva sekä etenkin Suomen Sosialidemokraatti ja Kansan Uutiset kirjoittivat Virosta vielä vuonna 1987 merkittävästi kahta ensin mainittua lehteä vähemmän. Vuonna 1988 suuria uutistapahtumia oli huomattavasti enemmän ja niistä myös kirjoitettiin Suomessa moninkertaisesti edellisvuoteen verrattuna: alkuvuodesta maassa perustettiin kansanrintama, kommunistisessa puolueessa tapahtui useita henkilövaihdoksia ylintä johtoa myöten, kesällä virolaiset alkoivat kokoontua yölaulujuhliin vaatimaan vapautta ja uudistuksia, loppuvuodesta Viron korkein neuvosto antoi suvereenisuusjulistuksen. Lehdet reagoivat tapahtumiin edellisvuotta nopeammin ja lähettivät toimittajia myös paikan päälle seuraamaan tapahtumia, mutta uutisoinnin määrälliset ja laadulliset erot lehtien välillä kasvoivat. Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi omaksuivat vuoden 1988 mittaan Viron ja virolaisten pyrkimyksiä ja uudistuksia tukevan kannan pääkirjoituksiaan myöten, kun taas Kaleva pidättäytyi muilta osin varovaisena, mutta välitti lukijoilleen tietoa Viron tapahtumista runsaasti palstatilaa saaneen pakinoitsijan välityksellä. Kansan Uutiset suhtautui Viron uusiin tuuliin pitkään hyvin penseästi, mutta päätyi vuoden 1988 lopulla tukemaan niitä esimerkillisinä glasnostin ja perestroikan ilmentyminä. Suomen Sosialidemokraatti/Demari jatkoi korostetun niukalla ja varovaisella linjalla myös koko vuoden 1988 ja kirjoitti Virosta merkittävästi muita lehtiä vähemmän, mutta kuitenkin vuotta 1987 enemmän ja liikehdintään suopeammin suhtautuen. Mikään lehdistä ei vielä vuonna 1988 esittänyt suoranaisesti Viron itsenäistymistä tukevia kannanottoja, mutta pääsääntöisesti vaikeneminen ja varovaisuus alkoivat väistyä Virolle osoitettavan tuen ja ymmärryksen tieltä.