Browsing by discipline "Folkloristik"

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää paikan identiteetin muodostumista. Tarkastelen aihetta ympäristö-psykologian ja kulttuuritieteiden tutkimussuuntauksien näkökulmien avulla. Tutkittavaksi alueeksi olen valinnut Helsingissä sijaitsevan Arabianrannan. Tutkimuksen lähtökohdaksi muodostui kiinnostus Ara-bianrantaan asuinalueena ja kuinka asukkaat mieltävät alueen identiteetin ja mistä aineksista se koostuu. Tutkimus on aineistolähtöinen teemahaastattelututkimus, jossa haastattelen kymmentä Arabianrannan asukasta. Tutkimuskysymykset liittyvät Arabianrannan tunnuspiirteisiin, eroavaisuuksiin verrattuna muihin asuinalueisiin sekä alueen maineeseen. Ympäristöpsykologian tutkimuskeskiössä on koko ihmiselämän toimintaympäristö ja ihmisen ympäris-tösuhde. Fyysisen ympäristön havainnot yhdistyvät kokemukseen alueesta. Kulttuuritieteellinen tutki-musote painottaa merkityksiä, joita ihminen antaa tilalle ja paikalle. Tutkimuskeskiössä on vuorovaikutus ympäristön ja ihmisen kanssa, kuten ympäristöpsykologiassakin, mutta kulttuuritieteellisessä tutkimuk-sessa huomio kohdentuu merkityksiin ja käsityksiin, joita ihminen kokee tilasta ja paikasta. Analyysissa tutkimuksesta nousi luontevasti esiin kahdeksan eri aihealuetta: hyvä asuinympäristö, epä-viihtyisä asuinympäristö, Arabianrannan tunnuspiirteet, yhteisöllisyys ja elämänvaihe, erot muihin asuin-alueisiin, negatiiviset tekijät, maine sekä koti ja juurtuminen. Tutkimustulokset osoittivat, että esteetti-syys, alueen toiminnallisuus ja luontoympäristö olivat merkittäviä alueen identiteetin muokkaajia. Visuaa-linen ympäristö todettiin kauniiksi, rakennukset yksityiskohdiltaan mielenkiintoisiksi, taideteokset inspi-roiviksi. Ajan kerrostumista ja sen hyödyntämistä esimerkiksi arkkitehtuurissa ja taiteessa pidettiin erityi-sen leimaa antavana, positiivisena ja ylpeyden aiheena. Esteettisyyteen liittyy myös muita aistimuksia kuten kuulo-, haju- ja tuntoaisti. Ihminen kokee kehollisesti ympäristöään ja tämä tuli esiin myös tutki-muksessa. Toiminnallisesti alue vastaa asukkaiden vaatimuksiin. Kaikki aktiviteetit ovat helposti ja no-peasti saatavilla. Tämä arjen vaivattomuus tuli korostuneesti esiin aineistosta. Sijainti, kulkuyhteydet, palvelut, luonto, liikkuminen ja harrastukset olivat helposti saavutettavissa ilman suurta vaivannäköä. Luonnonmaisema ja luonnon läsnäolo koetaan voimakkaasti Arabianrannan erääksi ominaispiirteeksi. Vaihteleva ympäristö, meri ja sopivasti viheralueita, tuo ympäristöön mielenkiintoa ja erityisyyttä. Yksi-tyiskohdat pitävät mielenkiintoa yllä eikä ympäristöön kyllästy. Merkittävin negatiivinen huomio on alueen ahtaus, ja erityisesti uudemmat talot on rakennettu tiiviisti. Alueen maineen katsotaan olevan positiivinen ja alueen arvostettu, joskin katsantokannoissa katsottiin olevan hieman värittyneisyyttä. Ylipäätään kritiikkiä Arabianrantaa kohtaan ei juuri esitetty: alueella arki sujuu ja on helppoa kaikille ikäryhmille. Tulokset osoittivat, että aluetta pidetään tavallisena, mutta alueen ominaispiirteistä ollaan hyvin tietoisia. Alueen saamasta positiivisesta huomiosta julkisuudessa ollaan kuitenkin hyvin ylpeitä.

Tässä työssä tarkastellaan teknologiasta kertomisen tapoja ja retoriikkaa kilpakirjoitusaineistossa. Tutkielman aineisto koostuu Joensuun yliopiston ETIM-tutkimushankkeen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuonna 2007 järjestämän Minä ja teknologia -keruun vuoden 1945 jälkeen syntyneiden vastauksista eli yhteenä 14 teknologiaelämäkerrasta. Vastaajien ikähaarukka on 24-vuotiaasta 61-vuotiaaseen. Työn tavoitteena on löytää erilaisia asenteita teknologisia muutoksia kohtaan ja tarkastella, kuinka ihmiset kertovat itsestään muutosten keskellä eri elämänvaiheissaan. Ensimmäinen tutkimuskysymykseni on tarkastella, kuinka aineiston kertojat asemoivat itseään ja muita toimijoita teknologiaelämäkerroissa ja mitä merkityksiä positioihin kytkeytyy. Toiseksi selvitetään, millaisin syin ja keinoin teknologisia muutoksia vastustetaan tai pidetään hyväksyttävinä. Tutkin positiointianalyysin avulla kertojien tuottamia positioita suhteessa eri teknologioihin. Retorisen diskurssianalyysin kautta keskityn teknologian hyväksynnän ja vastustuksen piirteisiin. Positiot kytkeytyvät aineistossa sukupolveen, ikään, koulutustaustaan, sosiaalisiin suhteisiin ja sukupuoleen. Omaa aktiivista toimijuutta korostetaan toistuvasti kerrottaessa itselle mieluisista teknologioista. Oma positio uhrina tai muiden toiminnan kohteena korostuu kerrottaessa itselle vieraasta tai vastenmielisestä teknologiasta. Menneisyyden teknologiamuistot ovat usein nostalgisesti latautuneita, kun taas uutta teknologiaa arvioidaan käytettävyyden ja hyötynäkökulman kautta. Uutta teknologiaa merkityksellistetään myös vertaamalla sitä vanhaan. Aineiston iäkkäämpien kertojien teksteissä vanhuksiin liitetään stereotypioita osaamattomuudesta ja haluttomuudesta uuden teknologian suhteen, ja nuoret saavat negatiivisesti latautuneita luonnehdintoja teknologian käyttäjinä ja suunnittelijoina. Itselle mieluisat teknologiat esitetään tavallisina ja sitä kautta hyväksyttävinä, mutta kielteiseksi koettu teknologia etäännytetään itsestä ja omasta arjesta erilaisten kategorisointien kautta. Teknologisoituva yhteiskunta esitetään sekä mahdollisuutena parempaan elämään että epätasa-arvoisena sekä perinteisten taitojen ja tapojen rapistajana. Menneisyys näyttäytyy suuressa osassa kirjoituksista nostalgisena aikana, jolloin kasvokkainen kanssakäyminen ja tasa-arvo toteutuivat kirjoitushetken nykyisyyttä paremmin. Aineistossa käsitellään runsaasti myös ympäristöongelmia, joiden suhteen teknologia näyttäytyy paitsi ongelmien syynä, myös potentiaalisena väylänä kestävälle kehitykselle. 2000-luvun teknologiset muutokset synnyttävät aineistossa runsaasti kritiikkiä ja näyttäytyvät myös uhkina etenkin suuriin ikäluokkiin kuuluvien vastaajien keskuudessa. Teknologian tutkimus, joka käsittelee ihmisten kokemuksia ja asenteita, onkin sovellettavissa esimerkiksi palvelumuotoiluun väestön ikääntyessä ja palveluiden sähköistyessä.

Tämän työn tavoitteena on yhdistää folkloristista kokemuskerronnan analyysiä äänimaisematutkimukseen. Tulkinnan teoreettisena kehyksenä toimii fenomenologis-hermeneuttinen tutkimustraditio sekä sen piirissä esiin nostettu kehollisuuden keskeisyys. Tekstien tulkinnan lähtökohtana ovat erityisesti Maurice Merleau-Pontyn ja John Deweyn ajatukset ihmisen kehollisesta maailmasuhteesta. Eletyssä kokemuksessa kokija ja ympäristö ovat yhteenkietoutuneita, vaikka ne käsitteellisellä tasolla voidaankin erottaa toisistaan. Analyysissä sovelletun kognitiivisen metaforateorian periaatteena on niin ikään ajattelun skeemojen pohjautuminen kehollisuuteen. Työ pohjautuu ”Suomalainen hiljaisuus” –kirjoituskilpailuaineistoon, joka on kerätty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon vuosina 2011-2012. Omaan, 102 sivun laajuiseen tutkimusaineistooni olen valinnut 20 suomenkielistä, kuvaannollista kieltä sisältävää keruuvastausta. Aineiston analyysi perustuu kuvaannollisten ilmaisujen lähiluentaan, ja se jakautuu kahteen sisällölliseen jaksoon. Ensimmäisessä analyysiluvussa tarkastelen tekstien piirteitä erityisesti aistikokemusten kuvaajina. Toisessa analyysiluvussa sovellan kuvaannollisiin ilmauksiin kognitiivista metaforateoriaa sekä tarkastelen tekstien metaforisuutta käsitteellisemmällä tasolla. Metaforailmausten analyysi kognitiivisen metaforateorian valossa osoittaa, että hiljaisuudesta puhuttaessa käytetään hyväksi sellaisia skeemoja, joissa hiljaisuuden tila tai kokija hahmottuu säiliömäiseksi, hiljaisuus kommunikaatioksi, soivaksi ilmiöksi, fyysisen aineen kaltaiseksi tai elolliseksi toimijaksi. Jokaisen näistä metaforisten ilmausten takana vaikuttavista ajattelumalleista voi nähdä korostavan tiettyä tapaa suhtautua hiljaisuuteen. Hiljaisuuskerronnassa kokijan mielensisäinen maailma ja ääniympäristön hiljaisuus käyvät dialogia: konkreettinen hiljaisuus on sidoksissa abstraktiin, mielikuvien värittämään hiljaisuuteen. Kuvaukset kokijan mielensisäisen maailman ja ulkoisen ääniympäristön vuorovaikutuksesta kertovat esteettisestä suhteesta ympäristöön ja sen kokemiseen. Metaforailmauksia käytetään myös kuvattaessa kokemuksen synnyttämiä mielikuvia, joista hiljaisuuskerronnassa erottuvat erityisesti tuonpuoleisen ja pyhän mielikuvaverkostot. Mielikuvat hiljaisuuden ikiaikaisuudesta sekä pyhyydestä verrattuna profaaniin äänten maailmaan toistavat osittain vanhasta kansanrunoudesta ja muusta arkistoaineistosta löydettyjä mielikuvastoja. Laajasti ottaen tarkastelemani kokemuskerronta näyttäytyy kiasmaattisena: monenlaisten merkitysten, mielikuvien, muistojen ja aistimusten risteyskohtana. Kuvaannollisen kielen kautta kuvataan herkistynyttä ja moniaistista suhdetta ympäristöön, ja tekstien metaforiikka ilmenee sekä yksittäisten ilmausten tasolla että käsitteellisellä, mielikuviin viittaavalla tasolla.

Tutkimus perustuu Etelä-Savon ja Etelä-Karjalan perinnelajialueilta noin vuosien 1830 ja 1950 välillä kerättyyn runo- ja uskomusaineistoon. Tutkin, miten savokarjalainen talonpoikainen uskomusmaailma näkyi naisten tekstiilikädentaidoissa, miten naiseuden ja sosiaalisen elämän eri aspektit ilmenivät kädentaitoihin liittyvässä perinteessä sekä kuinka kädentaidot peilasivat yhteisön normeja ja uskomuksia sekä yleiseurooppalaisia käsityksiä. Tarkastelen erityisesti langan kehräämiseen, kankaan kutomiseen ja vaatteen ompeluun liittyviä merkityksiä. Kädentaitojen käyttökontekstiinsa sidotun merkityksen ymmärtämiseksi esittelen etnografisena representaationa historiallisen yhteisön ja kädentaitojen konkretian: elämänpiirin ja työprosessit, joihin uskomukset ja laulut kiinteästi liittyvät. Työ pohjaa kontekstualisointiin ja arjen historian tutkimukseen. Kontekstualisoin aineistoani sen käyttöyhteyden ja sen esittämien konkreettiseen käsityöprosessiin liittyvien kuvausten kautta. Aineistonani toimivat Kansanrunousarkiston (KRA) kansanuskon kortisto, Suomen Kansan Vanhat Runot -nidesarjan (SKVR) Etelä-Savon ja Etelä-Karjalan alueen runot sekä folkloristinen ja kansatieteellinen tutkimuskirjallisuus. Aineistoani läpikäymällä olen poiminut sekä erityisiä tekstiilikädentaitoteemaisia runoja ja uskomuksia että toistuvia aihelmia. Niitä olen luokitellut, tulkinnut ja analysoinut kädentaitotematiikan, symboliikan ja uskomusten laajojen merkitysverkostojen perusteella. Tekstiilikädentaitoihin liittyvät uskomukset osoittautuivat sekä yleiseurooppalaiseen traditioon liittyviksi että tärkeiksi jokapäiväisen elämän, onnen ja selviytymisen kannalta. Runolauluissa kädentaidot yhdistyvät naiselta odotettuun toimintaan ja kykyihin, mutta eivät kuitenkaan pelkästään avioitumiseen. Runoissa ja uskomuksissa näkyy kuva yhteiskunnasta, jossa taito ja ahkeruus merkitsevät ulkoisestikin mitattavaa vaurautta yhteisön näkökulmasta onnea. Jokapäiväiseen työhön liittyvät syvemmät merkitykset ja tasot kulkivat mukana talonpoikaisyhteisön arjessa ja juhlassa. Kädentaitojen taitaminen kuului ihanteellisen naiseuden määritelmään, johon kaikki eivät yltäneet. Toistuva ja pitkäkestoinen työ sitoi itseensä merkityksiä, jotka kirkastuvat erityisen hyvin tekstiilikädentaitoaineistossa. Runoissa kädentaidot esiintyvät sekä metaforina että aktuaalisina työnkuvauksina kertoen tekstien jatkuvasta kommunikaatiosta jokapäiväisen elämän kanssa. Uskomukset ovat voimakkaasti konkreettisiin töihin ja suotuisiin päiviin liittyviä, kun taas runoissa korostuvat taito, avioituminen sekä perheen vaatehuolto ja loitsuihin liittyvät alkumyytit. Yleiseurooppalaisista teemoista esiin nousevat langan ja kehräämisen rooli uuden luomisen symbolina oli se sitten lapsi tai laulu - ja kehruun yhteys magiaan sekä kankaankudonta kohtalon ja lasten synnyttämisen symbolina. Savokarjalainen nainen sitoi tekstiilien valmistuksen häntä ympäröivään elämään. Työt arkivaatteiden valmistuksesta kapioiden tekoon olivat täynnä enteitä ja merkkejä tulevasta. Nainen synnytti lasten lisäksi uutta myös valmistaessaan tekstiilejä: kuidusta syntyi lankaa, langasta syntyi kangas, kankaasta yhteisön silmien eteen tarkasteltavaksi tuotava merkki vaatekappale. Laulut ja uskomukset heijastavat luomisen prosessia kosmoksen ennallistajina ja kokoajina, tabuista muistuttavina ohjeina ja varoituksina sekä arkea kuvaavina omakohtaisina tai samaistuttavina kokemuksina, pelkoina ja toiveina. Tekstiileihin liittyvissä uskomuksissa, runoissa ja myyteissä taito, maagiset merkitykset ja vauraus kutoutuvat yhteen

Pro gradu –tutkielmassani tarkastelen kysymystä siitä, miten lempeä käsitteellistetään lemmenloitsuissa ja sitä, miten lempi tuodaan maailmojen rajan yli. Tarkastelen lemmen performatiivisuutta ja sitä, mikä on lemmenloitsuissa tekstuaalisesti ja kontekstitietojen perusteella merkityksellistä. Tutkin, minkälaista valtaa käytetään lemmenloitsujen yhteydessä ja kuka sitä käyttää eli kenen ääni lemmenloitsuissa kuuluu ja miten se todentuu. Tarkastelen kysymystä, ovatko loitsut olleet vain yksilön vai myös yhteisön asia. Tutkin myös sitä, mistä lempi aineistoni valossa kutsutaan nousemaan eli onko lempi lähtöisin tytöstä vai esimerkiksi supranormaalista olennosta. Aineistoni ovat lemmenloitsuiksi luokitellut loitsutekstit Suomen Kansan Vanhat Runot –kokoelman digitoidussa hakemistossa ja korpuksessani niitä on yhteensä 630 kpl. Aineistoni loitsutekstit sijoittuvat ajallisesti esimoderniin, agraariseen Suomeen. Käytän aineistolähtöisessä tutkielmassani aineiston lajitteluun grounded theorya ja myöhemmin aineiston tarkasteluun retorista analyysia. Kategorisoin aineistoni lemmenloitsujen merkitysyksiköitä ja tarkastelen niiden frekvenssiä ja esitän tämän perusteella tulkintoja siitä, millaisilla sanoilla ja paralleeleilla lempeä käsitteellistetään ja millaiset vertauskuvat ovat merkityksellisiä. Totean tutkielmassa, kuinka lemmenloitsujen puhuja on yleensä nuori, naimaikäinen nainen mutta että kyseessä on myös yhteisön puhe. Lemmenloitsujen käytön tavoitteena on löytää yhteisön hyväksymä puoliso ja uusintaa työyksikkö. Esitän, että vain osa lemmenloitsuista on yhteisön hyväksymiä ja lemmentaiat, joiden käytöllä tyttö pyrkii varmistamaan jonkin tietyn nuoren miehen kiinnostuksen, ovat yhteisön kulttuurisen arvostelun kohteena. Suurin osa lemmenloitsuista on lemmennostoloitsuja, joilla pyritään varmistamaan nuoren naisen lemmen ja kunnian eli tytön naimakelpoisuuden ja tytön sekä hänen perheensä hyvän maineen levinneisyys. Osoitan tuloksillani lemmenloitsujen yhteneväisyyksiä parannusloitsuihin ja argumentoin tällä sitä, että lemmenloitsun käyttö on ollut ratkaisu kriisitilaan verrattavaan lemmen puutteeseen.

Tutkielmassani tarkastelen metallimusiikin alagenreä folkmetallia, jonka ominaispiirteitä ovat folklorea ja historiaa käsittelevät sanoitukset ja kansanmusiikkivaikutteet. Tavoitteenani on valaista niitä tapoja, joilla folkmetalliskenen jäsenet kontekstualisoivat yhtyeiden sanoitusten folklore- ja historia-aiheita ja antavat niille merkityksiä. Pyrin paikantamaan löytämäni diskurssit laajempaan kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen tasoon, painottaen historiallista näkökulmaa. Työni teoreettisena kehyksenä hyödynnän ensinnäkin Lauri Hongon (1990) folkloreprosessi-käsitettä ja erityisesti siitä kumpuavaa perinteen kolmannen elämän teoriaa. Perinteen kolmannelle elämälle on tyypillistä se, että perinteen merkitykset, funktiot ja ilmenemismuodot ovat monipuolistuneet ja muuntuneet suhteessa sen aiempiin konteksteihin. Teoria tarjoaa mahdollisuuden analysoida folkmetalliskenen jäsenten perinteen käyttöä monitahoisena toimintana, joka perustuu lukuisille erilaisille perinteen tulkinnoille. Toiseksi sovellan Greg Urbanin (2001) metakulttuuri-käsitettä jäljittäessäni niitä tapoja, joilla folkmetalliskenen jäsenet osallistuvat folklore- ja historia-aiheiden merkitysten kommentoimiseen, arvioimiseen ja välittämiseen. Käytän myös Frogin (2015) metamytologia-käsitettä, joka antaa työkaluja sen ymmärtämiseen, miten folkmetalliskenen jäsenet tuottavat sosiaalisessa kanssakäymisessä skenen konventionaalisia tulkinta- ja merkityksellistämistapoja. Lisäksi hahmottelen folkmetalliskeneä suhteessa toisiaan konstruoiviin modernin ja tradition käsitteisiin. Tutkielman aineiston ensimmäinen osa koostuu folkmetalliskenen jäseniltä kirjoituskutsulla kerätystä 18 vastauksen laajuisesta tekstiaineistosta, jossa he pohtivat folkloren ja historian roolia genressä. Toinen osa kattaa valikoiman folkmetalliyhtyeiden sanoituksia. Diskurssianalyysi toimii työkaluna, jolla pyrin avaamaan aineistoissa ilmeneviä puheen tapoja ja kiinnittämään niitä laajempiin sosiokulttuurisiin konteksteihin. Tutkimukseni pohjalta esitän, että folkmetalliskenessä tavallisia folklore- ja historia-aiheiden merkityksellistämistapoja ovat 1) folkmetalli muinaisten aikojen ja kulttuurin kuvastajana, 2) folkmetalli kulttuuriperinnön vaalijana ja identiteetin vahvistajana, 3) folkmetalli ideologisena välineenä ja 4) folkmetalli areenana nykyajan ja ihmisyyden kysymysten käsittelyyn.

Tarkastelen pro-gradu työssäni performanssiteorian tulkintaa osana suomalaisen folkloristiikan oppihistoriaa. Tavoitteena on selvittää, ketkä ko. teoriaa kulloinkin kommentoivat, miten teoriaa tulkitaan ja lopulta miten tiettyjä tulkintatapoja voidaan selittää oppihistorian avulla. Työni pääasiallinen aineisto koostuu 1960-2000 julkaistuista teksteistä, joissa käsitellään performanssiteoriaa. Tätä yleisemmän oppihistoriallisen kronologian luomiseksi aineistooni kuuluvat myös em. ajanjaksona alalta Suomessa valmistuneet väitöskirjat sekä kolmen folkloristien säännöllisesti julkaisukanavanaan käyttämän julkaisun vuosikerrat samalta ajalta. Analyysimetodina käytän tekstien lähilukua. Analyysini perusteella performanssiteorian tulkinnassa on havaittavissa kaksi suuntausta: 1980-luvun vaihteesta alkaen teoriaa kritisoiva ja sen hylkäävä tulkinta sekä 1990-luvun vaihteesta alkaen teoriaa tutkimuksessa soveltava tulkinta. Käsittelemäni ajanjakson lopulla molemmista tulkintatavoista löytyy esimerkkejä. Näistä kahdesta tulkintamallista performanssiteorian hylkäävässä suuntauksessa teoriaa tulkitaan suomalaisessa folkloristiikassa aiemmin vakiintuneiden käsitteiden kautta, jotka eivät ole yhteensopivia performanssiteorian käsitteistön kanssa. Tästä syystä kritiikki ei lähemmin tarkasteltuna ole hyvin perusteltua.

Tämä pro gradu-tutkielma käsittelee nykypäivän kullankaivajia Suomen Lapissa. Tutkielmassa tarkastellaan kullankaivajien elämäntapaa, perinteitä ja sitä, miten kullankaivaja-identiteettiä tuotetaan yhdessä yhteisön jäsenten kanssa ja millaisia eri ulottuvuuksia tällä identiteetillä on. Tutkielmassa käsittelen myös Lapin kullankaivajien ja saamelaiskulttuurin välistä suhdetta sekä tarkastelen kullankaivuperinteen säilymisen syitä ja toisaalta tämän perinteen jatkumisen mahdollisuuksia. Tutkimusaineistoni perusteella pyrin selvittämään kyseiselle elämäntavalle annettuja merkityksiä sekä kullankaivajan identiteetin ja maailmankuvan rakentumista suhteessa mm. Lappiin, luontoon, muihin kullankaivajiin, saamelaisiin ja Etelä-Suomeen. Tutkielman keskeisiä kysymyksiä ovat mm. millaisin diskurssein kullankaivukulttuuria, omaa elämäntapaa ja Lappia representoidaan? Miten paikallista tai alueellista identiteettiä rakennetaan suhteessa toisiin kullankaivajiin, Lapin ympäristöön sekä muihin paikallisiin ihmisiin? Millaisena kullankaivajien puheessa ilmenee Etelä- ja Pohjois-Suomen välinen suhde ja miten kuvaa ”meistä” tai ”toisesta” tuotetaan? Entä millaisia merkityksiä tuotetaan kullankaivajien puheessa liittyen Lappiin, kullankaivamiseen ja kullankaivajana olemiseen ja miksi? Metodologisesti tutkimusaihetta lähestytään mm. identiteettien ja mentaliteettien tutkimusta sekä miestutkimusta hyödyntämällä. Tutkielman peruslähtökohtana on aineistolähtöisyys, jolloin teoria nousee empiirisestä aineistosta. Tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt etnografiaa, jossa olennaisen osan tutkimusta muodostaa fyysinen kentälle meno, tutkittavien elämään eri tavoin osallistuminen ja näin ollen aineiston tuotanto yhdessä tutkittavien kanssa. Etnografisen kenttätyön toteutin joulukuun 2015 ja maaliskuun 2016 välisenä aikana ja se koostui kahdesta kenttätyöjaksosta Lapissa sekä kullankaivajien seminaariristeilyyn osallistumisesta. Lisäksi haastattelin kullankaivajia myös Helsingissä. Tutkielmani primääriaineiston muodostaa haastattelumateriaali, minkä lisäksi kenttätyömatkojeni nauhoittamattomat keskustelut ja havainnot ovat toimineet tulkintojeni tukena. Haastatteluja on yhteensä 17 kappaletta joista 10 on nauhoitettuja ja 7 sähköisesti toimitettuja. Haastateltavista 13 oli miehiä ja 4 naisia. Haastattelumateriaalin analyysimetodeina olen käyttänyt sisällönanalyysia ja lähilukua, joiden avulla olen pyrkinyt nostamaan aineistosta esiin olennaista informaatiota sekä kullankaivukulttuuriin liittyviä laajempia kulttuurisia merkityksiä. Vaikka kullankaivamisen lähtökohtana oli vielä 1800- ja 1900-lukujen Suomessa ihmisten pyrkimys parantaa taloudellista tilannettaan, nykypäivänä vain hyvin pieni osa kullankaivajista saa toimeentulonsa kullasta. Nyky-kullankaivajien elämäntavassa rikastumista tärkeämmiksi perinnettä säilyttäviksi arvoiksi on noussut mm. vapaus, riippumattomuus, luonnonmukainen elämäntapa sekä omaan yhteisöön kuulumisen tunne. Tärkeää on myös luonnossa pärjäämisen ja selviämisen kautta löytyvä elämän merkityksellisyys. Edellä mainitut asiat merkitsevät kullankaivajille usein enemmän kuin varma toimeentulo tai nykyajan teknologian tuomat mukavuudet. Samalla kullankaivukulttuurissa voi nähdä eräänlaista ”jätkä-nostalgiaa”, eli entisaikojen tukkilais- ja savottakulttuuria romantisoivia piirteitä. Lappi muodostaa kullankaivaja-identiteetin ja mentaliteetin kasvualustan ja on samalla paitsi maantieteellinen, myös kuvitteellinen myyttien, mielikuvien, toiveiden ja odotusten konstruktio. Lappi voi edustaa kullankaivajalle esimerkiksi idyllimäistä paratiisia, todellisuuspakoa tai vain arkista työympäristöä vaativine luonnonoloineen. Lappiin asettuminen on eräänlainen siirtymäriitti, jonka myötä identiteetti on mahdollista luoda uudelleen, samalla kun aiempi elämä jätetään taakse. Tällainen kullankaivaja-identiteetin ottaminen näyttää tapahtuvan myös silloin, vaikka Lappiin siirryttäisiin vain kesän ajaksi sillä tällöinkin ”arki-minä” eteläisessä Suomessa jätetään taakse. Samalla kullankaivajien lappilaisuus näyttäytyy eräänlaisena liminaalitilan identiteettinä paikallisen ja vieraan välimaastossa. Vaikka kullankaivajat tulevat hyvin toimeen paikallisen saamelaisväestön kanssa, kullankaivajien tämänhetkiset ristiriidat saamelaiskäräjien kanssa koetaan ongelmallisina paitsi taloudellisessa, myös sosiaalisessa mielessä niiden hankaloittaessa yhtenäisen paikallisidentiteetin rakentamista Lapin alueilla. Nykyinen uhka kullankaivun loppumisesta Lapissa on tuntunut vahvistavan kullankaivajien kollektiivista identiteettiä, ”me-henkeä” sekä arvostusta omaa työtä ja kullankaivamisen perinteitä kohtaan. Asenteissa kuvastuu mm. kullankaivajien päättäväisyys jatkaa vaikeuksista huolimatta ja heidän pyrkimyksensä säilyttää elämäntapa Lapissa tulevaisuudessakin.

Tutkimuksen aiheena on suomalaisuusdiskurssi elokuvissa Täältä tullaan, elämä! (1980, ohjaus Tapio Suominen), Ajolähtö (1982, ohjaus Mikko Niskanen) ja Arvottomat (1982, ohjaus Mika Kaurismäki). Tutkimuksen kohteena ovat elokuvien sisältö ja aikalaisten lehdistöarviot elokuvista. Elokuvia analysoidaan kahdella tasolla: pintatasolla jossa tutkitaan elokuvien kerrontaa ja tyyliä ja syvemmällä tasolla, jossa tutkitaan elokuvien merkitysrakenteita semiotiikan ja analyyttisen psykologian keinoin. Elokuvatekstien pintatason tutkimuksessa käytän päälähteenä David Bordwellin ja Kirstin Thompsonin kirjaa Film Art: An Introduction (1990, 3. ed.). Merkitysrakenteiden analyysissa käytän Algirdas Julien Greimasin semanttista neliötä ja aktanttikaavaa ja Ronald Barthesin teorioita kirjasta Mytologioita (1957/1994). Elokuvien sankaruuden tutkimisessa sovelletaan Carl Gustav Jungin teorioita kollektiivisesta alitajunnasta ja sankarin arkkityypistä. Suomalaisuusdiskurssin analyysissa käytän pohjana Michel Foucaultin teosta The Archaeology of knowledge (1972/1985) ja samaa teokseen teoreettisesti paljolti pohjautuvaa Päivi Rantasen teosta Suolatut säkeet. Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen (1997). Rantasen teos tuo tutkittavien elokuvien suomalaisuusdiskurssin analyysiin historiallista perspektiiviä. Kontekstina elokuva-analyyseille tarkastelen myös elokuvateollisuuden rakennemuutoksia 1980-luvulla ja elokuva-arvosteluja. Suomalaisuusdiskurssi korostuu elokuvien sovittamattomissa ristiriidoissa. Elokuvien kerronnan ja tyylin, narratiivisen merkitysrakenteen ja jungilaisen analyysin tutkimustuloksina on, että elokuvien sisäisistä ristiriidoista voi havaita suomalaisuusdiskurssin pyrkimystä muutokseen. Elokuvien realistisuus sitoo elokuvia perinteiseen topeliaanis-runebergiläiseen suomalaisuuteen, mutta elokuvissa on myös uudenlaisia suomalaisuustulkintoja jotka tulevat ilmi päähenkilöiden toiminnan kautta. Elokuvien analyysi osoittaa, että elokuvien suomalaisuusdiskurssi ei ole vielä valmis täysin sisäistämään muun muassa kansainvälistymistä (Ajolähtö) ja yksilöllisempää suomalaisuutta (Täältä tullaan, elämä! ja Arvottomat). Tarve uudenlaiseen suomalaisuuden määrittelyyn kuitenkin näkyy sekä elokuvateksteissä että elokuva-arvosteluissa. Tutkimusta voisi jatkaa analysoimalla eri aikakausien elokuvia ja vertailemalla niiden suomalaisuusdiskurssia toisiinsa.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten Aalto-yliopiston opiskelijat suhtautuvat opiskelijakulttuuriin ja -perinteisiin. Tutkimuksessa selvitin, mitä perinteet tarkoittivat tutkittaville, mitä keskeisiä perinteitä tutkittavilla oli, mikä oli perinteiden rooli tutkittavien yhteisössä, millaista kulttuuria tutkittavien perinteet ja perinnekäsitykset tukivat ja miten perinteitä ylläpidetään. Tutkimuksen primääriaineisto oli 58:n vastauksen lomakeaineisto ja 19 asiantuntijahaastattelua. Analysoin lomakeaineiston lajittelemalla vastaukset esiintymismäärän perusteella luokkiin ja käytin lomakeaineistosta esiin nousseita teemoja asiantuntijahaastattelun aiheina. Lisäksi vertasin lomakeaineiston ja asiantuntijahaastatteluiden vastauksia toisiinsa. Olennaisimmat teoreettiset työvälineet tutkimusta tehtäessä olivat grounded theory, etnografinen lähestymistapa sekä konstruktivistinen suhtautuminen aineiston esilletuomiin ilmiöihin ja asioihin. Opiskelijakulttuuri on ensisijaisesti opiskelijoiden toisilleen tuottamaa kulttuuria, joka liittyy opiskelijoiden elämään ja kokemusmaailmaan. Opiskelijajärjestöissä sanotaan usein, että kun jokin asia tehdään kolmannen kerran, se on perinne. Määrittelen perinteen Edward Shilsin ja Simon Bronnerin pohjalta jatkuviksi ihmisten tuottamiksi toiminta- tai ajattelumalleiksi, joilla on merkitys ja arvo sitä tuottaville ja vastaanottaville henkilöille. Määrittelen perinteen myös emistisesti, eli ilmiö on perinne, jos perinnettä ylläpitävän yhteisön jäsenet pitävät sitä perinteenä ja antavat sille perinteen arvon. Aineistossa esiintyvät esimerkit opiskelijaperinteestä voi jakaa karkeasti viiteen kategoriaan: tapahtumiin, tunnusmerkkeihin, lauluperinteeseen, uusien opiskelijoiden vastaanottoon liittyviin perinteisiin ja näiden luokkien ulkopuolelle jääviin perinteisiin, jotka saattavat olla luonteeltaan hybridisiä tai viitata johonkin yksittäiseen tai yleiseen tapaan varsinaisen perinteen sijaan. Opiskelijaperinteiden keskeinen merkitys tutkittavassa yhteisössä on luoda ja ylläpitää yhteisöllisyyttä toisten opiskelijoiden kesken. Yhteisöllisyyttä itsessään voi pitää tutkittavan yhteisön perinteenä. Muita perinteen merkitykselliseksi tekeviä ominaisuuksia ovat perinteen omaleimaisuus, ajallinen ulottuvuus, hauskuus ja perinteiden merkitys identiteetille. Suurin osa perinteisiin tutustuttamisesta ja perinteiden siirtämisestä eteenpäin tapahtuu ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Keskeisiä ja koko tutkittavan yhteisön tuntemia opiskelijaperinteitä ovat ulkoiset tunnusmerkit, kuten haalarit ja ylioppilaslakki, tavat vastaanottaa uudet opiskelijat sekä erilaiset opiskelijoiden toisilleen järjestämät tapahtumat. Vaikka kaikki edellämainitut perinteet ovat koko yhteisön tuntemia, kaikki opiskelijaryhmät eivät kuitenkaan välttämättä pidä niitä ominaan tai toisinna niitä. Tutkittavassa yhteisössä perinteisiin suhtaudutaan hyvin pragmaattisesti ja perinteitä muutetaan, mikäli se katsotaan aiheelliseksi. Perinteiden säilyttäminen alkuperäisimmässä asussaan ei ole perinnettä ylläpitävälle yhteisölle itseisarvo. Perinteiden muuttamista saatetaan vastustaa ja muutosvastarinnan taustalla on perinteenkannattajien tunne perinteen omistajuudesta ja henkilökohtaisesta merkityksestä. Perinteitä voivat muuttaa ulkoiset tekijät, kuten muutokset opiskeluympäristössä, mutta myös yhteisön sisältä tulevat muutostarpeet. Perinteen joustavuus onkin perinteen säilymisen elinehto.