Browsing by discipline "Fysiologia"

Pulmonary arterial hypertension (PAH) is a progressive and devastating disease with poorly understood pathogenesis. It is characterized by abnormal remodelling of pulmonary vasculature due to uncontrolled apoptosis and proliferation of endothelial (ECs) and smooth muscle cells (SMCs) in vascular wall. In severe PAH pulmonary ECs exhibit hyperproliferative and apoptosis resistant phenotype contributing to the formation of neointima and development of plexiformic lesions. Structural changes promote occlusion of vascular lumen, and thus, increase in pulmonary vascular resistance. To date we lack efficient therapy to prevent vascular remodelling and restore normal vascular function in PAH. Purinergic signalling is potential modulator of pulmonary vascular homeostasis. It comprises of extracellular nucleotides, such as ATP, which signal through their receptors on cell membrane. Ectoenzymes with nucleotide hydrolyzing activity have an essential part in controlling homeostasis and physiologic concentration of extracellular nucleotides. Ectoenzyme CD39 plays a crucial role in dephosphorylating ATP, which is a known mediator of inflammation, angiogenesis, thrombosis and vasoconstriction according to previous research. Aims of this project were to study the role of extracellular ATP in pulmonary endothelial dysfunction during PAH pathogenesis. The goal was to evaluate the significance of ATPases, such as CD39, in the disease process and to identify significant ATP receptors on pulmonary ECs. We utilized a previously unused strategy to monitor ATPase activity in vivo in pulmonary endothelium of rats with PAH. With this strategy we could identify changes in a time-line manner. Our results indicate that ATPase activity is significantly attenuated in ECs during disease process. Similar finding was also observed in human pulmonary EC isolated from PAH patients suggesting that loss of ATPase activity mediated increase of extracellular ATP could play a role in disease pathogenesis. Our in vitro experiments reveal that loss-of CD39 in human pulmonary ECs leads to an apoptosis resistant and hyperproliferative phenotype. We also identify that purinergic receptor P2Y11 is a critical mediator of ATP responses in these ECs. Suppression of ATP mediated P2Y11 response in apoptosis resistant PAH patient ECs restores normal EC phenotype and thus, suggests a novel therapeutic strategy for pulmonary occlusive vasculopathy.

1-Bentsyylipiperatsiini (BZP) on viime vuosina laittomille markkinoille ilmaantunut ns. design-huume, jonka on todettu muistuttavan vaikutuksiltaan amfetamiinia. Sen myynti tapahtuu tyypillisesti tanssiklubeilla ja Internetin välityksellä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa BZP on luokiteltu laittomaksi, mutta suurimmassa osassa maailmaa aine on huumausainelainsäädännön ulkopuolella. Suomesta ainetta takavarikoitiin neljästi vuosina 2002-04. Tässä tutkimuksessa selvitetään ehdollistetun paikkahakuisuuskokeen avulla, onko BZP:lla palkitsevia ominaisuuksia. Kokeessa koe-eläimet opetetaan yhdistämään tutkittavan aineen vaikutukset tiettyyn ympäristöön, ja mikäli eläin alkaa tämän jälkeen suosia ympäristöä, eli aine aiheuttaa paikkahakuisuutta, tulkitaan aineella olevan palkitsevia ominaisuuksia. Palkitsevien ominaisuuksien katsotaan heijastavan aineen riippuvuuspotentiaalia, sillä useimpien ihmisten väärinkäyttämien aineiden on todettu aiheuttavan ehdollistettua paikkahakuisuutta. BZP:n todettiin aiheuttavan rotille ehdollistettua paikkahakuisuutta annosriippuvaisesti, minkä jälkeen selvitettiin reseptorisalpaajien avulla dopamiinireseptorien merkitystä paikkahakuisuuden synnylle. Dopamiini-1-, eli D1-reseptorisalpaus esti paikkahakuisuuden, kun taas D2-salpauksella ei ollut siihen vaikutusta. Kokeiden perusteella BZP:lla on palkitsevia vaikutuksia, jotka välittyvät D1-, mutteivät D2-reseptorien kautta. Tulokset viittaavat BZP:lla olevan väärinkäyttö- ja riippuvuuspotentiaalia, minkä vuoksi olisi perusteltua, että se kuuluisi lainsäädännöllisesti samaan kategoriaan mm. amfetamiinin kanssa.

Viikin koetilalla tehtiin syksyn 1998 ja kevään 1999 aikana vasikoiden vierihoitotutkimus. Mukaan otettiin 18 vasikkaa, jotka jaettiin sattumanvaraisesti kolmeen ryhmään: 8 viikon vierihoito (ryhmä 1), 5 viikon vierihoito (ryhmä 2) ja kontrolliryhmä (ryhmä 3). Vasikat olivat yksittäiskarsinoissa, ja pääsivät imemään emäänsä parteen kahdesti päivässä lypsyn jälkeen. Kontrolliryhmä joi maidon tuttiämpäristä. 5 viikon iässä ryhmä 2 ei saanut enää maitoa, ja ryhmät 1 ja 3 saivat maitoa enää kerran päivässä. Kuivarehua annettiin alusta lähtien vapaasti. Vasikoiden terveyttä seurattiin päivittäin kirjaamalla ulosteen konsistenssi, yskän esiintyvyys ja vasikoiden hoidot. Verinäytteitä otettiin 2-4 vrk:n ja 2 viikon iässä, 5 viikon iässä 0-2 vrk ennen ja 1-3 vrk jälkeen vieroituksen , 6,5 viikon iässä, 8 viikon iässä 0-2 vrk ennen vieroitusta, sekä 9,5 ja 12 viikon iässä. Verinäytteistä analysoitiin punasolut, Hkr, Hb, MCV, MCH, MCHC, rauta, valkosolut, valkosolujen erittelylaskenta, fibrinogeeni, haptoglobiini, IgG, GGT, CK, ASAT, proteiini, albumiini, urea, glukoosi, vapaat rasvahapot ja kortisoli. Tutkimusvasikoilla oli paljon ripulia, mikä heikentää aineistoa. Silti tulokset vastaavat hyvin muista tutkimuksista saatuja tuloksia. Vasikoilla oli jonkin verran anemiaa 1-1,5 kuukauden iässä. Tähän saattaa vaikuttaa raudanpuute ja hiehojen suuri määrä. Ruokinnan vaikutus näkyi selkeästi veriarvoissa; kuivarehuun siirtyminen nosti veren proteiini-, urea- ja rautapitoisuutta ja laski veren glukoosipitoisuutta. Vieroituksen yhteydessä vasikoiden elimistössä tapahtui lievää kuivumista, sillä hematokriitti näytti nousevan vieroituksessa, lisäksi proteiini-, albumiini ja ureapitoisuus nousivat. Ryhmän 1 lievä stressileukogrammi vieroituksen yhteydessä saattaa indikoida vieroitustressin vaikutusta, sen sijaan kortisolitasoon vieroitustressillä ei näyttänyt olevan ainakaan pidempiaikaista vaikutusta. Ryhmien välillä oli joitain yksittäisiä eroja mittausajankohdittain. Ryhmän 1 vasikoilla oli alhaisempi proteiinitaso kuin ryhmällä 2 ja alhaisempi albumiini- ja ureataso kuin muilla ryhmillä 5 - 8 viikon iässä, jonka jälkeen erot tasoittuivat 9,5 viikon ikään mennessä. Erot johtuvat ilmeisesti ryhmän 1 alhaisemmasta kuivarehun syönnistä.

Lämpösokkiproteiinit (heat shock protein, hsp, stressiproteiini) ovat solunsisäisiä proteiineja, joita solu valmistaa sekä jatkuvasti että vasteena kohtaamalleen stressille. Tärkeimmät indusoituvat hsp:t ovat molekyylipainoltaan 72 kDa:n Hsp72 ja 27 kDa:n Hsp27, joista sialla on tutkittu Hsp72:ä. Lämpösokkiproteiinit voivat vapautua verenkiertoon nekroottisessa solukuolemassa, kudosvauriossa sekä solunsisäisten pienten vesikkeleiden, eksosomien välityksellä. Hsp72:stä saadut tulokset ovat osoittaneet, että Hsp72 saattaa olla hyödyllinen sikojen kroonisen stressin mittari ja että se mahdollisesti heijastaa kasvatusolosuhteita. Tämän työn tarkoituksena oli selvittää, voitaisiinko myös Hsp27:ä käyttää apuna arvioitaessa kasvatusolosuhteiden aiheuttamaa stressiä. Lisäksi selvitettiin I-FABP:n (intestinal fatty acid binding protein, suoliston rasvahappoja sitova proteiini) avulla, onko verenkierron Hsp27 tutkituilla sioilla peräisin suolistosta. Työn kirjallisessa osassa käsitellään Hsp27:a, i-FABP:ia sekä kroonista stressiä. I-FABP:n kohdalla selvitetään, miksi sitä käytetään mittaamaan soluvauriota sekä mitkä tekijät vaikuttavat sen määrään suolistossa. Stressin osalta selvitetään kroonisen stressin sekä kuljetuksen aiheuttaman stressin vaikutuksia elimistöön. Kroonisen stressin ja Hsp27:n synteesin lisääntymisen välillä etsitään yhteyttä tarkoituksena selvittää, mistä kudoksista Hsp27 voisi vapautua verenkiertoon. Kokeellisessa osuudessa analysoitiin 200 lihasian pistoverinäytteet, jotka kerättiin 200 lihasian pistoverestä Koiviston teurastamolla Mellilässä kesällä 2006. Siat tulivat viideltä olosuhteiltaan erilaiselta tilalta, joilta matka teurastamolle vaihteli 5 km:stä 60 km:iin. Tiloja merkittiin kirjaimilla A, B, C, D ja E. Tilojen A-D siat olivat teurastamon sikalassa keskimäärin 1-3 tuntia, tilan E siat noin 20 tuntia ennen näytteenottoa. Tuloksia tarkasteltaessa kaikki siat jaettiin lisäksi kahteen ryhmään: sairaat, joiden ruhoista oli tehty lihantarkastuksen yhteydessä poikkeavia löydöksiä sekä terveet, joiden ruhoista ei tehty poikkeavia löydöksiä. Verinäytteistä mitattiin laktaattipitoisuudet entsymaattisesti, kortisolipitoisuudet radioimmunologisesti sekä I-FABP- ja Hsp27-pitoisuudet immunologisesti. Eri tilojen sioista mitatut laktaatti- ja kortisolipitoisuudet poikkesivat tilastollisesti merkitsevästi toisistaan, mutta plasman Hsp27-pitoisuuksien välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa. Tutkitut näytteet kerättiin sioista, jotka tulivat olosuhteiltaan erilaisilta tiloilta. Näin ollen Hsp27:n pitoisuus sian plasmassa ei ole hyvä mittaamaan tilojen välisiä eroja. Sairaiden sikojen plasman Hsp27-pitoisuudet ja seerumin i-FABP -pitoisuudet korreloivat keskenään (r = 0,55, P < 0,05) paremmin kuin kaikkien sikojen plasman Hsp27-pitoisuudet (r = 0,16, P < 0,05). Näiden tulosten perusteella plasman Hsp27 oli ainoastaan sairailla sioilla peräisin suolistosta. Sikojen plasman Hsp27-pitoisuudet eivät korreloineet akuuttia stressiä mittaavien plasman laktaatti- eikä kortisolipitoisuuksien kanssa. Näin ollen plasman Hsp27-pitoisuus ei mittaa akuuttia stressiä sialla. Sairaiden sikojen plasman Hsp27-pitoisuudet ja seerumin kortisolipitoisuudet välillä oli negatiivinen korrelaatio (r = -0,45, P < 0,05). Tämän taustalla voi olla kortisolipitoisuuden lasku kroonisesti stressatuilla yksilöillä, jolloin Hsp27 näyttäisi mittaavan kroonista stressiä tutkimuksen sairailla sioilla. Hsp27-pitoisuudet eivät kuitenkaan olleet sairailla sioilla korkeampia kuin terveillä, eivätkä sairaiden sikojen seerumin kortisolipitoisuudet olleet terveiden pitoisuuksia matalampia. Lisäksi eri tilojen sikojen Hsp27-pitoisuudet eivät poikenneet toisistaan tilastollisesti merkitsevästi. Näin ollen tämän tutkimuksen tulosten perusteella näyttää siltä, ettei Hsp27 sovellu sian kroonisen stressin indikaattoriksi.

Tutkimuksen tarkoituksena oli kyselytutkimuksella selvittää koirien käyttäytymistä kylmässä ja arvioida massan ja insulaation merkitystä lämmönsäätelyssä. Tutkimuksen tulosten mukaan molemmilla muuttujilla oli merkitystä sille, kuinka hyvin koirat kestävät kylmää. Tulosten mukaan pienten koirien kylmäaltistus oli pienempää kuin suurempien rotujen. Tulosten perusteella pienet koirat palelivat helpommin kuin keskikokoiset tai suuret koirat. Alle 10 asteen pakkasessa suuret ja keskikokoiset koirat selvisivät yhtä hyvin, mutta tätä kylmemmässä suuret selvisivät keskikokoisia paremmin. Tulokset antavat viitteitä siitä, että kylmässä selviämisen massa olisi 3,8 kg:n ja 11,9 kg:n välissä. Viitteitä on myös siitä, että tassujen nostelu olisi herkin vaste palelemiselle. Omistajat osasivat tulosten perusteella hyvin arvioida koiriensa palelemista. Lisäksi suojavaatteiden käyttö vastasi hyvin arvioita koirien palelemista, pienet koirat palelivat eniten ja niillä käytettiin myös eniten suojavaatteita. Kylmä aiheuttamia vammoja oli aineiston koirilla vähän, poikkeuksena vesihännän esiintyvyys beagle-rotuisilla koirilla (9,8 %).

Hevosen lannehalvaus tunnetaan rasitusperäisenä syndroomana, jonka oireina ilmenee tyypillisimmin lihaskipua ja kramppeja. Lannehalvauksen oireet johtuvat pääasiassa lihaskudoksen vaurioista. Lannehalvausta pidettiin pitkään yhtenä sairautena, mutta tutkimustiedon lisääntymisen seurauksena sen havaittiin olevan enemmänkin syndrooma. Nykyään tiedetään, että lannehalvaus koostuu ainakin kolmesta, syntymekanismiltaan erilaisesta lihassairaudesta, joiden kliiniset oireet muistuttavat toisiaan. Tässä kirjallisuuskatsauksessa on käytetty hyväksi professori Valberg:in kuvaamaa lannehalvauksen jaottelutapaa, jolloin sairaus jaetaan aluksi kahteen pääryhmään aiheuttajamekanismin perusteella. Ensimmäiseen ryhmään kuuluu sporadinen rasitukseen liittyvä lannehalvaus. Sporadisessa lannehalvauksessa jokin yksittäinen tekijä tai usean yksittäisten tekijöiden summa aiheuttaa lihaksissa tilapäisen häiriön ja sen seurauksena lihaskudoksen vaurioita. Sporadisessa muodossa lihas on periaatteessa muuten terve ja kohtausten uusiutuminen on tästä syystä harvinaista. Toiseen ryhmään kuuluvat krooniset lannehalvausmuodot, toistuva rasitusperäinen lannehalvaus eli RER ja polysakkaridien kertymäsairaus eli PSSM. Kroonisten muotojen syynä on lihaksessa oleva perinnöllinen vika, joka aiheuttaa erilaisten tekijöiden altistamana toistuvaa rabdomyolyysia ja johtaa hoitamattomana krooniseen lannehalvausongelmaan. Toistuvan rasitusperäisen lannehalvauksen eli RER:n patogeneesiä on tutkittu paljon, mutta sitä ei ole saatu aukottomasti selvitettyä. Tällä hetkellä sen todennäköisimpänä syynä pidetään lihassolunsisäistä kalsiumin säätelyn häiriötä. Erilaiset altistavat tekijät vaikuttavat kuitenkin merkittävästi kohtausten esiintymistiheyteen ja oireiden voimakkuuteen. Lisääntyneen vapaan solunsisäisen kalsiumpitoisuuden epäillään ainakin osittain aiheuttavan kohtauksissa syntyvät lihasvauriot. Vapaan solunsisäisen kalsiumin tiedetään johtavan suurina pitoisuuksina lihaskramppeihin ja lisäksi se on suurina pitoisuuksina haitallista monille solun toiminnoille ja voi siten johtaa jopa solukuolemiin. PSSM johtuu lihassolun häiriintyneestä hiilihydraattimetaboliasta, jonka seurauksena luurankolihaksiin muodostuu poikkeuksellisen paljon glykogeenia tai epänormaalia polysakkaridia. Hevoset eivät pysty käyttämään epänormaalisti muodostunutta polysakkaridia lihassolujen energialähteeksi, jonka seurauksena syntyy energian puutetta ja lisäksi se kumuloituu lihaksiin, aiheuttaen hevoselle lihaskramppeja ja kipua. Tähän kirjallisuuskatsaukseen on pyritty kokoamaan lannehalvauksen eri tyypit kattava kokonaisuus, jotta sairauden eri muodot tunnistettaisiin ja se osattaisiin hoitaa oikealla tavalla. Eri lannehalvausmuotojen diagnosoimisessa ja hoidossa voidaan käyttää hyvin pitkälle samankaltaisia menetelmiä. Lannehalvausta sairastavan hevosen diagnosointi ja hoito ei saisi kuitenkaan rajoittua pelkästään akuutin vaiheeseen, vaan jalostuksen ja hevosen käyttömahdollisuuksien vuoksi olisi tärkeää tunnistaa mitä lannehalvausmuotoa hevonen sairastaa. Kroonisten lannehalvausmuotojen epäillään olevan perinnöllisiä ja suositelluilla hoitomuodoilla oireet saadaan pysymään poissa ja pahimpia tapauksia lukuun ottamatta hevoset pystyvät yleensä toimimaan niissä käyttötarkoituksissa, johon ne on kussakin tilanteessa hankittu.

Nuoren märehtijän alkaessa syödä kiinteää ravintoa, etumahojen suhteellinen osuus mahoista kasvaa ja niiden seinämän epiteeli alkaa kehittyä mahdollistaakseen ravintoaineiden tehokkaan imeytymisen. Märehtijöillä rehun hiilihydraatit hajoavat pötsissä haihtuviksi rasvahapoiksi, ja monokarboksylaattikuljettajien uskotaan avustavan haihtuvien rasvahappojen imeytymisessä pötsin seinämän läpi. Pötsin seinämässä on todettu olevan ainakin MCT1- ja MCT4 –isoformeja. Nämä tarvitsevat toimiakseen CD147 -proteiinin (myös OX-47, EMMPRIN, HT7 ja basigin), joka on on glykosyloitu integraalinen membraaniproteiini. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää MCT1-, MCT4- ja CD147 –proteiinien muutoksia pötsin toiminnan kehittymisen aikana. Toisena tavoitteena oli selvittää, voidaanko näytteenä käyttää solukalvojen sijasta pötsin seinämästä tehtyä homogenaattia. Tutkimuksessa käytettiin eri ikäisinä lopetetuista kileistä kerättyjä näytteitä. Kilejä oli yhteensä 31, joista 7 oli 3-21 tunnin ikäisiä, 7 viikon ikäisiä, 7 kahden viikon ikäisiä, 1 kolmen viikon ikäinen, 2 neljän viikon ikäistä, sekä 7 kahdeksan viikon ikäistä. Pötsin seinämästä otettiin näyte, josta valmistettiin homogenaatti ja eristettiin solukalvot eli membraanit. Pötsinäytteistä löydettiin MCT1- ja CD147 –proteiineja, mutta MCT4- isoformia ei ollut havaittavissa. Membraaninäytteissä havaittiin MCT1 -isoformin pitoisuuksien kasvavan iän mukana, paitsi kahdeksan viikon ikäisillä kileillä, joilla MCT1 –isoformin määrät vähenivät merkitsevästi. CD147 –proteiinia oli havaittavissa jo vastasyntyneiden kilien pötsinäytteissä. Membraaninäytteissä CD147 -proteiinin määrä kasvoi lineaarisesti iän mukana ja CD147-proteiinin ja MCT1 –isoformin välillä havaittiin tilastollisesti merkitsevä korrelaatio. Homogenaattinäytteissä MCT1 -isoformin määrissä ei havaittu korrelaatiota iän kanssa. MCT1- ja MCT4 -isoformien solukalvolle siirtymisessä avustavan CD147 –proteiinin ei myöskään havaittu korreloivan koe-eläinten iän tai MCT1 -isoformin kanssa. Membraani- ja homogenaattinäytteistä mitattujen MCT1- ja CD147 -määrien välillä ei ollut korrelaatiota. Haihtuvien rasvahappojen muodostus alkaa, kun eläin aloittaa kiinteän ravinnon syömisen. Tästä seuraa, että haihtuvia rasvahappoja kuljettavia proteiineja tarvitaan epiteelisolujen pinnalle. Tutkimuksessa havaittiin haihtuvia rasvahappoja kuljettavan MCT1 –proteiinin ja sen apuproteiinien määrän lisääntyminen iän myötä. N. 8-11 viikon iässä, jolloin pötsin toiminta on kehittynyt aikuisen eläimen tasolle, MCT1 –proteiinin määrä oli merkitsevästi vähäisempi kuin 4 viikon iässä. Tulosten perusteella homogenaatti ei ole hyvä tapa mitata membraaniproteiinien määrää.

Lämpösokkiproteiinit (HSP) ovat solun sisäisiä proteiineja, jotka jaotellaan perheisiin niiden molekyylipainon perusteella. Yksi parhaiten tunnetuista HSP- perheistä on 70 kDa:n lämpösokkiproteiinit, joista HSP73 on solussa jatkuvasti ilmentyvä ja HSP72 indusoituva muoto, jonka pitoisuus solun sisällä kasvaa stressiä aiheuttavissa tilanteissa. Vaikka HSP72 on solun sisäinen proteiini, sitä on löydetty myös seerumista sekä stressaantuneilta että stressaantumattomilta yksilöiltä. Tämän työn tarkoituksena oli selvittää sikojen teurastusta edeltävän stressin, teurastuksessa usein havaittavan täysimahaisuuden ja seerumin HSP72- pitoisuuden yhteyttä sekä selvittää mahdollisuutta käyttää seerumin HSP72-pitoisuutta sian stressi-indikaattorina. Lisäksi tavoitteena oli kartoittaa yksilöiden välistä seerumin HSP72-pitoisuuden vaihtelua. Näytteet otettiin 80 siasta Koiviston teurastamolla Mellilässä. Siat tulivat viideltä eri tilalta. Jaoin siat kolmeen ryhmään (ryhmä 1, 2 ja 3) sikojen ennen teurastusta teurastamon navetassa viettämän ajan ja kuljetusajan perusteella. Ryhmään 1 (n=39) kuuluvat siat saapuivat teurastamolle teurastusta edeltävänä päivänä noin 19 tuntia ennen teurastusajankohtaa ja niiden kuljetusaika kotitilalta teurastamolle oli kaksi tuntia. Ryhmään 2 (n=23) ja ryhmään 3 (n=18) kuuluvat siat saapuivat teurastamolle samana päivänä kun teurastus tapahtui. Ryhmään 2 kuuluneiden sikojen kuljetusaika oli 25 minuutista 1 ½ tuntiin ja ne olivat teurastamon navetassa 45 minuuttia ennen teurastusta. Ryhmään 3 kuuluneiden sikojen kuljetusaika oli noin 2 ½ tuntia ja ne olivat teurastamon navetassa 10- 15 minuuttia ennen teurastusta. Kokeeseen kuuluvat siat olivat tekemisissä teurastamon navetassa vain omalta tilalta tulleiden sikojen kanssa. Siat tainnutettiin hiilidioksiditainnutuksella 2-4 sian ryhmissä, jonka jälkeen siat pistettiin välittömästi. Verinäytteet otettiin pistoverestä. Siat ohjattiin tainnutuskuoppaan menevään häkkiin ajolevyn avulla. Seerumin HSP72 määritettiin immunologisesti. Näytteistä mitattiin myös veren laktaatti pitoisuus ja seerumin kortisolipitoisuus. Kaikkien sikojen seerumin HSP72- pitoisuuksien keskiarvo on 5,9 ± 7,4 ng/ml. Työssä saatujen tulosten perusteella seerumin HSP72 ei korreloi akuutin stressin indikaattoreina käytettävien laktaatin tai kortisolin kanssa eri kuljetusryhmissä eikä myöskään koko eläinmateriaalissa. Myöskään sikojen täysimahaisuudella ei ollut yhteyttä seerumin korkeaan ( >5 ng/ml) HSP72- pitoisuuteen missään kuljetusryhmässä. Ryhmän 1 ja ryhmän 3 välillä on tilastollisesti merkitsevä ero HSP72- pitoisuuksissa (P<0,05), HSP72- pitoisuuden ollessa korkeampi ryhmässä 3. Myös ryhmän 2 ja ryhmän 3 välillä on tilastollisesti merkitsevä ero HSP72- pitoisuuden suhteen (P<0,05), HSP72- pitoisuuden ollessa korkeampi ryhmässä 3. Ryhmien 1 ja 2 välillä ei ole tilastollista eroa HSP72- pitoisuudessa. Tässä työssä saatujen tulosten perusteella seerumin HSP72 ei sellaisenaan sovellu kroonisen stressin indikaattoriksi vaan vaatii lisätutkimuksia, joissa samanaikaisesti mitataan kroonista stressiä esimerkiksi sikojen käyttäytymistä tutkimalla. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään stressiä ja sen aiheuttamia fysiologisia muutoksia koko eläimen tasolla sekä solutason stressiä ja erityisesti molekyylipainoltaan 70 kDa:n lämpösokkiproteiinien roolia solutason stressivasteessa. Lopuksi käsitellään teurastusta edeltävän stressin yhteyttä sianlihan laatuun.

The way humans observe art is affected by several factors, including the background of the observer. The purpose of this study was to determine whether and how nationality and gender impact gaze patterns when viewing paintings. A total of 26 Chinese and 20 Finnish subjects were shown paintings by Chinese and Finnish artists, and the eye movements of the subjects were recorded using an eye tracker. ANOVA analyses showed that Chinese females displayed a pattern of fewer and longer fixations compared to Chinese males, while no such gender difference could be observed for the Finnish subjects. Female subjects fixated the faces longer than the male subjects and Finnish subjects longer than the Chinese subjects. In conclusion, both gender and cultural background affected the way subjects viewed works of art. Some gender differences in visual processing appeared to be due to cultural background, while others were apparent regardless of nationality.