Browsing by discipline "Greek Language and Literature"

Tutkielma tarkastelee erään keskibysanttilaisen kauden kreikankielisen kirkon merkittävimmän kirjailijan, Andreas Kreetalaisen (660–740), Lasaruksen kuolleista herättämistä käsittelevää saarnaa sekä samasta aiheesta kirjoitettua kanonirunoa, joiden ensimmäistä kertaa julkaistavat suomennokset on lisätty tutkielman liitteisiin. Tavoitteena on erityisesti selvittää, millaista yleisön ja tekstin esittäjän välinen kommunikaatio näiden tekstien valossa on. Lisäksi tutkielmassa vertaillaan, millaisia eroja näiden kahden tekstin välillä on ja miten keskibysanttilaisen kauden teologiset käsitykset vaikuttavat esityksen tulkintaan. Viiteen päälukuun jakaantuvan tutkielman aloittavassa johdantoluvussa tuodaan esiin paitsi tämä tutkimuksen lähtöasetelma, myös tiivistelmä Andreaan elämästä ja tuotannosta sekä siihen sisältyvistä lähdekriittisistä ongelmista. Toisessa pääluvussa esitellään menetelmällisiä lähestymistapoja lähdeaineistoon. Teoreettisena lähtökohtana tutkimuksessa ovat paitsi antiikin retorinen traditio, jota kirkkoisät niinikään hyödynsivät, myös uudemmat kirjallisuustieteissä hyödynnetyt tutkimussuuntaukset: kommunikaatio- ja viestintäteoriat sekä performanssiteoriat. Tällaista metodologista lähestymistapaa ei ole laajemmin hyödynnetty bysanttilaisten liturgisten tekstien tutkimuksessa. Kolmas luku aloittaa tutkielman varsinaisen analyysiosuuden. Ensin tekstejä teemoitellaan niiden teologisessa ja historiallisessa kontekstissa. Erityisen merkittäväksi piirteeksi niin saarnassa kuin kanonissakin nousee Khalkedonin kirkolliskokouksen (451) jälkeiselle ajalle tyypillinen uuskhalkedonilainen kristologia eli oppi Kristuksesta. Toisaalta tekstit sisältävät myös rikasta tropologista eli moraaliallegorista tulkintaa, ja Lasaruksen ylösnousemus nähdään koko ihmiskunnan uudistumisen ennusmerkkinä. Tekstejä on todennäköisesti inspiroinut myös aiempi tuonelaan laskeutumisia kuvaava tekstitraditio. Andreaan saarnan ja kanonin merkittävien teemojen käsittely johdattaa neljänteen lukuun, jossa keskitytään esittäjän ja yleisön väliseen suhteeseen tekstien esityskontekstissa. Erityisesti analysoidaan retoriikan käyttöfunktioita liturgisissa teksteissä ja toisaalta esittäjän ja yleisön sosiaalisen aseman vaikutusta esityksen hahmottamiseen. Tutkielman lopuksi lukija johdatellaan metafyysisempaan ulottuvuuteen yhdistämällä esityskonteksti patristiseen aistiteoriaan: tekstien tarkoituksena oli johtaa kuulija mystagogiaan, pyhien salaisuuksien tuntemiseen. Johtopäätökset esittelevässä tutkielman viidennessä luvussa todetaan, että tulevaisuudessa on tarvetta laajemmalle tekstien esityksen analyysille keskibysanttilaisen hymnografian ja homiletiikan tapauksessa. Tulevissa tutkimuksissa olisi myös syytä ottaa tarkemmin selvää tekstien erilaisista esityskonteksteista ja -tavoista.

Antiikin kulttuurin säilyttäjän ja jatkajan, Bysantin, ainoa mittava eeppinen runoelma, kansalliseepokseksikin mainittu Digenes Akrites on säilynyt nykypäiviin kuuden varteen otettavan käsikirjoituksen välittämänä. Ne kaikki esittävät tarinan siinä määrässä toisistaan poikkeavalla tavalla, ettei edes kahden vanhimmankaan, 14. vuosisadalle ajoitetun Grottaferratan ja 1400-luvun lopulla kopioidun Escorialin, avulla ole mahdollista rakentaa eepos uudelleen juuri siihen muotoon, missä runoelman laatija alunperin, luultavasti 1000-luvun alussa, on sen niin sanotun arkkityypin esittänyt. Kreikan Keskiajalle Digenes Akrites –runoelmalla ja sen päähenkilöstä kertovilla kansantarinoilla oli samankaltainen merkitys kuin Homeroksen eepoksilla Kreikan Vanhalle Ajalle. Runoteoksen taustana on kristityn kreikkalaisen maailman ja islaminuskoisten arabien hallitseman alueen välinen levoton rajaseutu nykyisin Turkkiin ja Syyriaan kuuluvissa Eufrat-joen yläjuoksun ympäristössä ja viereisessä Vähä-Aasian Kappadokiassa todennäköisesti 9.–11. vuosisadalla (jaa.). Täällä, varsinkin 9.–10. vuosisadalla usein toistuneiden sodankäyntien näyttämöllä, mellastivat lisäksi runoelman mukaan etenkin kreikkalaiset, mutta toisaalta myös arabeistakin koostuneet, rosvoilevat kapinallisjoukkiot väkivaltaisine ryöstöretkineen. Tällaiseen maailmaan syntyi runoteoksen päähenkilö niin ikään ryöstöretken ja siihen liittyneen naisenryöstön seurauksena ja tuli siten edustamaan kahta kansallisuutta: hän oli kreikkalainen äitinsä puolelta ja arabi lopulta kristityksi kääntyneen isänsä puolelta, eli oli “kaksisyntyinen”, Διγενής. Myöhemmin vartuttuaan psyykkisiltä ja varsinkin fyysisiltä ominaisuuksiltaan, voimiltaan, ylivertaiseksi hän kunnostautui metsästäjänä, taistelijana ja lopulta rajaseutujen suojelijana, vartijana ja rauhoittajana saaden itseltään Bysantin keisarilta virallisen vahvistuksen lisänimelleen Ἀκρίτης, ”rajasoturi”. Syntymässään hän oli saanut henkilönimekseen Βασίλειος. Lyhyeksi jäänyt elämä tarjosi hänelle niin onnea kuin murhettakin ja lopuksi tappavan sairauden. Mikään puhtoinen sankari hän ei ollut: kauniin rakkaustarinan lopputulos, onnellinen avioliitto, ei estänyt häntä sortumasta aviorikoksiin, ja hän syyllistyi jopa jokseenkin käsittämättömään murhaan. Hän oli ihminen kaikkine heikkouksineen, mutta silti ominaisuuksiltaan lähellä eeppistä heerosta. Basileios Digenes Akrites on fiktiivinen hahmo, jonka ympärille runoteos on koostettu kansantarinoiden pohjalta. Tähän perusrunkoon on liitetty aineksia, romanttisiakaan rakenneosasia unohtamatta niin antiikin ja Lähi-Idän mytologiasta ja kirjallisuudesta, Raamatun kertomuksista, pyhimystarinoista ja erilaisista kronikoista kuin väljästi ja viitteellisesti, anakronistisestikin, todellisesta historiasta. Eepoksen luojalla, Bysantin rajaseudun kielitaitoisella asukkaalla, ei liene ollut vaikeuksia käyttää hyväkseen myöskään arabialaisia ja iranilaisia tarinoita. Enimmäkseen kansanomaisella kreikalla πολιτικὸς στίχος -mittaan kirjoitettua runoelmaa voidaan pitää myös romanttisena seikkailukertomuksena, eeppisenä romaanina ja vielä ns. protoromaanina. Eepoksen laatimistapa heijastuu päähenkilöönkin: hänelle ja hänen edesottamuksilleen on löydettävissä kuvitteellisia, myyttisiä ja kirjallisia sekä todellisia, historiallisia esikuvia, joita luova kirjoittaja on muokannut omiin tarkoitusperiinsä, eepoksensa juoneen sopiviksi. Tämän tutkielman tarkoituksena on esitellä runoelmaa ja sen taustoja ynnä henkilöihin ja tapahtumiin liittyviä yksityiskohtia lyhyesti ja yleisluonteisesti sekä ennen muuta poimia runoelmasta ehkä hieman mielikuvitustakin käyttäen ne ilmeisimmät tapaukset, joissa runon päähenkilö ja runoilijan tausta-aineiston jokin hahmo kytkeytyvät jollakin tavalla toisiinsa samalla tarkastellen, mitkä ominaisuudet kustakin esikuvasta runoilija on katsonut sopivimmiksi liittää omaan sankariinsa. Esitys perustuu lähes yksinomaan Mavrogordaton (1956), Trappin (1971) ja Jeffreysin (1998) editioista luettavissa olevaan Grottaferrata-käsikirjoituksen tekstiin. Kaikkiaan yhdeksän mytologian, kirjallisuuden ja historian hahmoa: Zeus, Herakles, Orfeus, Simson, Akhilleus, iranilaiset Rostam ja Sohrab sekä historiasta tutut Bysantin keisari Basileios I Makedonialainen ja erityisesti Aleksanteri Suuri nousevat selkeimmin esiin Digenes Akriteen esikuvina. Eniten näistä runoilijaan näyttävät vaikuttaneen Herakles, Simson, Akhilleus ja Aleksanteri Suuri. Vaikka Digenes Akrites -eepos on koostettu hyvinkin monipuolisista lähteistä, se ei ole plagiaatti. Pikemminkin eepos on hyvä esimerkki siitä, miten kirjallinen taideteos ylipäänsä voi saada alkunsa. Sillä, samoin kuin varmaan monilla muillakin kirjallisuuden merkkiteoksilla, on kytköksensä muinaisiin tarinoihin ja niistä kumpuavaan kirjalliseen perintöön, mutta silti ne ovat taideteoksina ainutlaatuisia.

Työni käsittelee Grassmannin lakia, kreikkalaista äänteenmuutosta, jonka myötä kaksi aspiroitua foneemia sisältävissä sanoissa aspiraatoista ensimmäinen deaspiroituu dissimilaation myötä. Grassmannin laki vaikuttaa aspiroituihin klusiileihin /ph/ /th/ /kh/ sekä glottaalifrikatiiviin /h/. Koska 1. Grassmannin lain vaikutus /h/-äänteeseen jossain määrin poikkeaa sen vaikutuksesta klusiileihin ja 2. /h/ on melko myöhäinen innovaatio kreikan äännehistoriassa – osittain kreikan murteisiin jakautumista myöhäisempi – ja Grassmannin laki on luonnollisesti voinut vaikuttaa siihen vasta sen synnyttyä, kun taas on syytä epäillä Grassmannin lain vaikutaneen klusiileihin jo ennen murteisiin jakautumista, otan tutkittavakseni hypoteesin, että Grassmannin laki vaikutti ensin klusiileihin ja /h/:hon vasta myöhemmin. Työni tarkoitus on selvittää, voidaanko tämä hypoteesi verifioida tai falsifioida tutkimalla kreikan äänteenuutosten relatiivista kronologiaa. Kielen fonetiikkaa ja fonologiaa muuttavat säännölliset äänteenmuutokset, joiden myötä tietty äänne muuttuu toiseksi. Nämä äänteenmuutokset muodostavat työni teoreettisen perustan. Kielihistoriallisessa kontekstissa relatiivinen kronologia tarkoittaa kielessä tapahtuneiden äänteenmuutosten kronologisen järjestyksen määrittämistä. Työssäni tutkin Grassmannin lain relatiivista kronologiaa tarkastelemalla kummankin Grassmann-variantin – niin klusiileihin kuin /h/:honkin vaikuttaneen – ja muiden äänteenmuutosten välistä vuorovaikutusta selvittääkseni, onko tarkastelemani Grassmann-variantti toista äänteenmuutosta varhaisempi vai myöhäisempi. Tällä tavalla sijoitan kummankin Grassmann-variantin relatiiviselle aikajanalle tarkoituksenani selvittää, ovatko ne samanaikaisia vai eivät. Aineistoni koostuu sanoista ja muodoista, joissa tarkastelemieni äänteenmuutosten kronologisia suhteita voidaan havainnoida. Lähteinäni käytän pääasiassa kreikan etymologisia sanakirjoja ja kreikan äännehistoriaa käsitteleviä julkaisuja. Määrittelen työssäni Grassmann-varianttien kronologisen suhteen joukkoon muita äänteenmuutoksia. Sen sijaan en onnistu osoittamaan niiden olevan keskenään samanaikaisia enkä liioin, etteivät ne sitä ole. Sen sijaan määrittelen kummankin variantin varhaisimman ja myöhäisimmän mahdollisen tapahtuma-ajankohdan – poikkeuksena klusiileihin vaikuttaneen variantin myöhäisin mahdollinen tapahtuma-ajankohta – sekä suhteessa muihin äänteenmuutoksiin että absoluuttisesti: Grassmannin laki on vaikuttanut klusiileihin aikaisintaan heti nk. toisen kreikkalaisen palatalisaation jälkeen. Toinen palatalisaatio tapahtui todennäköisesti hyvän aikaa sen jälkeen, kun kreikka erkaantui lähimmistä indoeurooppalaisista sukulaisistaan. /h/:hon Grassmannin laki on vaikuttanut aikaisintaan 1400–1200 eKr., jolloin lineaari B -tekstit kirjoitettiin ja *Hj oli kehittymässä /h/:ksi sanan alussa, ja viimeistään joko sen jälkeen, kun epenteettinen /h/ lisättiin sananalkuisen υ-vokaalin edelle – emme tiedä, milloin tämä tapahtui – tai vuoden 500 eKr. tienoilla, jolloin epigrafisesta aineistosta löytyy esimerkkejä sen vaikutuksesta.

Tutkielmani käsittelee elegisellä distikonilla kirjoitettuja hautarunoja säetekniikan valossa. Hellenistiseltä ajalta lähtien esiintyy riittävän pitkiä hautarunoja, jotta niitten tarkastelu tästä näkökulmasta on hedelmällistä. Sen vuoksi aineisto on hellenistiseltä ajalta ja roomalaisajalta. Yhtäältä selvitän yleisiä komposition malleja, jotka perustuvat säännönmukaiseen säkeenkäyttöön. Toisaalta käytän tällä tavalla saavutettua käsitystä hautaepigrammien muodosta apuvälineenä, kun pyrin avaamaan yksittäisten runojen poetiikkaa. Valitsemani säetekninen lähestymistapa ei edusta kreikkalaisten runomittojen tutkimuksen päälinjaa. Tästä syystä gradussani on kaksi johdattelevaa lukua – luvut 2 ja 3. Luvussa 2 määrittelen ja esittelen tärkeimmät säkeenkäytön ilmiöt, joita analyysissani sovellan. Luvussa 3 tarkastelen viittä Antipatros Sidonlaisen kirjoittamaa kirjallista epigrammia, joitten yhteinen aihe on Anakreonin hauta. Tulkitsen, että Antipatroksen keskeinen pyrkimys on ollut varioida runoissaan elegisen distikonin käyttöä. Tulkintani antaa tukea sille ajatukselle, että säetekniikka on ollut osa hellenististen runoilijoitten tietoista keinovalikoimaa. Graduni laajimmassa luvussa tarkastelen 32 esimerkeiksi valitsemaani kivirunoa. Käsittelen runot havainnollisessa järjestyksessä: ensiksi säetekniikaltaan yksinkertaisemmat ja sitten monitahoisemmat esimerkit. Esittelen kompositiomallin, jossa samasta runosta on eroteltavissa proosamaisempi ”hautakirjoitus”-osa ja laulullinen ”threnodia”-osa. Tällaisen mallin löytäminen on tutkielmani tärkein yleisen tason tulos. Luvun viimeisessä pykälässä käsittelen kompleksisia runoesimerkkejä. Osoitan niitten olevan poetiikaltaan niin rikkaita, että on perusteltua ottaa kiviepigrammit runoutena vakavasti.

Käsittelen tutkielmassani latinalaisten nimien kirjoitusasuja kreikankielisissä piirto- ja papyruskirjoituksissa sekä rahoissa, jotka on ajoitettu viimeistään Augustuksen ajalle. Tavoitteena on ensisijaisesti selvittää, mitä kirjoitusasuja käsittelyyn valituista ilmiöistä käytettiin ja miten kirjoitusasut vaihtelivat ajan, paikan ja kirjoituksen tuottajan mukaan. Toissijainen tavoite on kommentoida esitellyn aineiston nojalla ilmiöiden syitä ja aiempia näkemyksiä niistä. Merkittävänä motiivina tutkielmalle on, että edellinen laajamittainen tutkimus vastaavasta aihepiiristä, Theodor Eckingerin Die Orthographie lateinischer Wörter in griechischen Inschriften vuodelta 1893, on aineistoltaan ja osin tulkinnoiltaan vanhentunut. Tutkimus on aineistolähtöinen, ja sen pohja-aineistona on keräämäni noin 2700 primaarilähdettä (joista 90 prosenttia on piirtokirjoituksia). Näistä noin 1500:ssa esiintyy käsittelyyn valitsemiani sellaisia ilmiöitä, joissa esiintyy vaihtelua ja joista on riittävästi diakronista näyttöä. Olen valinnut käsittelyyn seuraavien kreikkalaiset kirjoitusasut: lyhyet, /u i/- ja /o u/-vaihtelujen alaiset äänteet, Lucius-nimen ja sen johdoksien /u:/, puolivokaali /w/ ja labiovelaari /kʷ/ sekä vokaalimerkkien dittografiat varsinkin Marcus-nimessä ja sen johdoksissa. Käytän analyysissä apuna muodostamaani historiallisiin asiayhteyksiin perustuvaa ajallista jaottelua sekä mahdollisuuksien mukaan maantieteellisiä ja kirjoitusten tuottajiin liittyviä erotteluja. Käsittelen aineiston ilmiöittäin. Muodostan tulkinnat ilmiöistä analysoimalla ensin kvantitatiivisesti käsiteltävän ilmiön esiintymät ja sitten kvalitatiivisesti tulkintaa täsmentävät olennaiset yksittäistapaukset. Suhteutan tulkintani aiempiin ilmiöistä esitettyihin näkemyksiin ja esitän kykyni mukaan omat näkemykseni ilmiöiden syistä. Tutkimus tarkentaa käsitystä ilmiöiden kronologioista, joiden päälinjat on tulkittu aiemmassa tutkimuksessa enimmäkseen oikein. Ilmiöiden syistä olennaisin tulkintani koskee Marcus- ja sen johdosnimien alfan dittografiaa: pidän usein viljeltyä aiempaa näkemystä latinalais- tai oskilaisvaikutuksesta dittografian syynä epäuskottavana ja esitän aineistooni nojaten, että syy on pikemmin äänteellinen ja liittyy alkujaan vokaalien välissä olleen äänteen katoon. Tutkielman ulkopuolelle jää useita kirjoitusasujen ja muita nimien ilmiöitä, joiden tutkimiseen pohja-aineistoa voisi hyödyntää. Tutkimuksessa käytettyä kirjoitusten tuottajien jaottelua voisi kehittää, jotta voisi paremmin selvittää tämän näkökulman merkityksen aineiston tulkinnalle. Tutkielmassa saatuja tuloksia voisi yrittää hyödyntää heikommin ajoitettujen tapausten tulkinnassa. Tutkimusta voisi myös jatkaa ulottamalla käsiteltävää ajanjaksoa edemmäksi, mikä antaisi laajemman kronologisen vertailupohjan tässä tutkimuksessa esittelemilleni ilmiöiden myöhäisille piirteille.

Selvitän tutkielmassani, miten 600–500-lukujen kreikkalainen runous käsittelee ja käsitteellistää toisenlajisia eläimiä, kun eläimen käsitettä meidän tuntemassamme merkityksessä ei kreikan kielessä vielä ole olemassa. Miten runoissa ryhmitellään eläviä olentoja, miltä runojen valossa näyttää ihmisen suhde toisenlajisiin eläimiin ja miten kielellinen ilmaisu runoissa tuottaa ja muokkaa ihmisen suhdetta toista lajia edustavaan olentoon? Aineistonani on kaikki 600–500-luvuilta säilynyt kreikankielinen runous; genreistä edustettuina ovat homeeriset hymnit, elegia- ja jambirunous sekä lyriikka. Laajan mutta fragmentaarisen aineiston jäsentämiseksi analyysi jakaantuu kahteen päälukuun, joista ensimmäisessä tarkastelen aineistoani sanaston ja käsitteiden tasolla, toisessa laajempien teemojen kautta. Käsitteitä koskevassa analyysiluvussa kartoitan ensin eläimiin, eläinlajeihin ja lajiryhmiin aineistossani viittaavia sanoja sekä sitä, missä rooleissa toisenlajiset eläimet runoissa toimivat. Tämän jälkeen tarkastelen villin ja kesyn kategorioita. Sitten käyn läpi jumaliin, kohtaloon ja ajankulkuun liittyvää eläinsanastoa sekä metaforia ja sanoja, jotka eri tavoin ylittävät ja läpäisevät lajienvälisiä rajoja. Lopuksi tutkin, millä tavoin sieluun ja mieleen liittyvät käsitteet kytkeytyvät aineistossani toisenlajisiin eläimiin. Teemajaotteluun perustuvan analyysiluvun aluksi jäljitän kuvauksia toisenlajisista eläimistä työläisinä, omaisuutena ja erilaisten hyödykkeiden ja raaka-aineiden lähteinä. Tämän jälkeen käyn ensin läpi metsästykseen liittyviä metaforia ja sen jälkeen tutkin tunnekuvauksia, jotka hyödyntävät toisenlajisia eläimiä metaforina tai suoraan liittävät tunteita toisenlajisiin eläimiin. Luvun lopuksi syvennyn kuvauksiin toisenlajisista eläimistä kommunikoivina ja mielellisinä olentoina. Työni kytkeytyy kriittiseen, posthumanistiseen eläintutkimukseen. Kehitän aineistoni analyysiin eläinsensitiivisen luennan metodin, jolla tarkoitan runojen antroposentrisestä tulkintaperinteestä poikkeavaa, runojen lukuisat toisenlajiset eläimet näkyviksi tekevää ja runojen syntyajankohdan kannalta anakronistisen eläimen käsitteen problematisoivaa lähilukua. Lähestyn runoja ennen kaikkea yhteisöllisenä perinteenä ja syntyajankohtansa kulttuurin ilmauksina, ja erityinen mielenkiintoni suuntautuu lajineutraaliin kieleen, sanoihin ja ilmaisuihin, jotka tuottavat ihmisen ja muiden eläinten välille pikemminkin samuutta ja yhteyksiä kuin eroja. Työni osoittaa, että dualistista jakoa 'ihmisen' ja 'eläimen' kategorioihin ei 600–500-lukujen kreikkalaisessa ajattelussa vielä ole. Sen sijaan runoissa kuvastuu tiivis lajienvälinen ja erilajisten yksilöiden kokemusmaailmaa hyödyntävä suhteiden verkko, jota lyyrinen minä tarkastelee yhtenä tuntevana ja mielellisenä olentona muiden joukossa.

Koetan tutkielmassani selvittää, millaista tietoa naisten käytössä olleista arkkitehtonisista tiloista voidaan saada tutkimalla varhaisbysanttilaisia kirjallisia lähteitä ja rakennettua ympäristöä Itä-Rooman imperiumin pääkaupungissa Konstantinopolissa. Keskityn erityisesti keisari Justinianuksen hallituskaudella (527–565) käytettyihin rakennuksiin, mutta käsittelen myös muita ajanjaksoja ja rakennuksia jotka kertovat naisten liikkumista arkkitehtonisessa tilassa kotona ja sen ulkopuolella. Olen valinnut käännösanalyysin kohteeksi historioitsija Prokopios Kesarealaisen teoksissa esiintyviä viittauksia näihin naisten käytössä olleisiin tiloihin, joista käytetään aikalaislähteissä nimitystä γυναικωνῖτις. Sanalla viitataan bysanttilaisessa kirjallisuudessa yleensä joko asuinrakennuksessa sijainneisiin naisten käyttämiin tiloihin tai naisille tarkoitettua osaan kirkkorakennuksesta. Prokopioksen teoksissa γυναικωνῖτις -tilaan viitataan useimmiten kirjailijan kuvatessa keisarinna Theodoran käyttäytymistä Konstantinopolin Suuressa palatsissa. Näissä kuvauksissa keisarinna vastaanottaa kotonaan vieraita, järjestää näytäntöjä ja kuulustelee poliittisia vastustajiaan. Γυναικωνῖτις näyttäytyy näissä kuvauksissa aktiivisen toiminnan keskuksena, joka on keisarinnan omaa valtakuntaa. Prokopios käyttää sanaa γυναικωνῖτις myös kuvatessaan Hagia Sofian kirkon naisille tarkoitettuja osia. Keisarinnalle oli oma aitio kirkon toisessa kerroksessa, josta käsin hän seurasi liturgiaa hoviväkensä kanssa. Hoviin kuulumattomat naiset seurasivat liturgiaa kirkon alemmassa kerroksessa. Yksittäisen miespuolisen kirjailijan teoksessa esiintyviä mainintoja ei voida pitää todellisena kuvauksena keisarillisista γυναικωνῖτις -tiloista, mutta ne kertovat kirjailijan ja hänen teostensa kohdeyleisön eli varakkaan yläluokan olettamuksista siitä, millaista kuninkaallisten naisten elämä oli. Naisten käytössä olleiden tilojen tutkiminen bysanttilaisella ajalla vaatii huolellista kirjallisiin lähteisiin tutustumista, koska varsinkin uskonnollista materiaalia on paljon. Kirjallisten lähteiden lisäksi arkkitehtuurin ja ortodoksisen perinteen tutkimuksella sekä moderneilla kaupunkiarkeologisilla tutkimusmetodeilla voidaan saada lisätietoa naisten käytössä olleista tiloista varhaisbysanttilaisella ajalla.

Tutkielman tavoitteena on selvittää keskivertokansalaisen mahdollisuuksia kestävään puurakentamisen 300-luvun eaa. Ateenassa. Lähtökohtana toimii kreikkalaisen filosofin Theofrastoksen 300–200-lukujen vaihteessa laatima yhdeksän osainen teos Kasvitieteellisistä tutkimuksista (KT) ja siinä esiintyvät maininnat eri puulajeista ja niiden ominaisuuksista. Teoksesta kerättyä tietoa eri puulajeista verrataan moderniin kasvitieteelliseen tietoon, minkä tavoitteena on selvittää saatavilla olleen puutavaran ominaisuudet mahdollisimman luotettavasti tukeutumatta pelkästään aikalaiskuvaukseen. Erityistä painoarvoa saa puiden työstettävyys, joka vaikuttaa yhdessä käytettävissä olevien työkalujen ja menetelmien kanssa mahdollisuuksiin hyödyntää puuta. Kasvitieteellisen tiedon lisäksi verrataan aikalaiskäsityksiä eri puulajien kasvualueista ja siten niiden saatavuudesta. Tämän pohjalta voidaan arvioida mahdollisuuksia kestävään puurakentamiseen puutavaran kannalta. Lähdemateriaalin esittelyn ja vertailun lisäksi käsitellään kansalaisten taloudellisia mahdollisuuksia puurakentamisen kannalta. Tarkastelemalla aikalaislähteissä säilyneitä tietoja palkkatasosta sekä puutavaran ja asuintalojen hankintakustannuksista pyritään luomaan kuva heidän ostovoimastaan. Taloudelliseen katsaukseen liittyy arvio tarvitun puutavaran määrästä, jota varten on selvitettävä missä talon osissa tarvitaan puuta ja kuinka paljon. Tämän pohjalta voidaan arvioida mahdollisuuksia kestävään puurakentamiseen taloudelliselta kannalta. Puutavaran saatavuus ja sen soveltuvuus talonrakennukseen vaikuttaa hyvältä, vaikka perinteinen kuva Attikan metsien tilasta on varsin synkkä. Attikan metsät olivat monipuoliset eikä niiden taantumisesta ole selkeitä merkkejä 300-luvulla. Talonrakennukseen on kelvannut lähes kaikki eri puulajit ja yksittäinen rakentaja on voinut vaikuttaa tarvitun puutavaran määrään ja laatuvaatimuksiin vaihtelemalla rakenteellisia ratkaisuja talon eri osissa. Lisäksi yleinen taloudellinen nousu ja kaupankäynnin vilkastuminen loivat aiempaa paremmat edellytykset puutavaran hankintaan myös kauempaa. Mahdollisuudet kestävään puurakentamiseen olivat siis 300-luvulla eaa. paremmat kuin koskaan aiemmin.

Tässä työssä pyrin lähestymään kreikan kielen sanajärjestystä funktionaalisen kieliopin näkökulmasta. Funktionaalinen kielioppi on malli, jossa kysytään, miten kieli toimii, ja jossa lähdetään siitä, että kahdessa eri sanajärjestyksessä on olemassa jokin ero, jos ei niinkään niiden merkityksessä, niin kylläkin niiden funktiossa. Kreikan kielessä kielen pragmaattinen ulottuvuus, eli tieto siitä, miten sanottu liittyy ympäröivään kontekstiinsa, ilmaistaan pitkälti konstituenttien keskinäisen järjestyksen avulla. Minua kiinnostaa se, miten variaatio toimii ilmaisukeinona, ja millä tavalla sitä voisi kontekstissansa selittää. Lähden liikkeelle Simon Dikin kehittämästä funktionaalisesta kieliopista, ja sovellan Helma Dikin sekä Dejan Matićin malleja kreikan kielen sanajärjestyksestä Ksenofonin Kyyroksen sotaretken neljänteen kirjaan. Käsittelen myös hyperbatonia, diskontinuatiivista rakennetta, jossa kaksi syntaktisesti ja loogisesti yhteen kuuluvaa elementtiä on sijoitettu toisistaan erilleen, usein fokusoinnista johtuen. Funktionaalisen kieliopin näkökulmasta hyperbatonissa, niin kuin kaikissa muissakin rakenteissa, ei ole kyse siitä, että jokin elementti olisi siirretty pois "omalta" paikaltaan, vaan funktionaalinen kielioppi pyrkii pragmaattisin perustein selittämään, miksi se on sijoittunut juuri kyseiseen paikkaansa. Funktionaalinen kielioppi lähtee siitä, että kaikissa ilmaisuissa on kaksi keskeistä pragmaattista funktiota. Ensimmäinen näistä on topiikkifunktio, jonka täyttää elementti, joka viittaa lähtökohtaan, josta sanottu sanotaan. Toinen taas on fokusfunktio, jonka täyttää elementti, jota puhuja pitää viestinsä tärkeimpänä osana. Helma Dik oli ensimmäinen, joka loi funktionaalisen kieliopin pohjalta mallin, jolla kreikan kielen sanajärjestystä voi pragmaattisesti selittää, ja häntä seuraten tämänhetkisten tutkimusten valossa ollaan sitä mieltä, että kreikan kielessä suuri osa yksinkertaisista deklaratiivisista lausekkeista seuraa tiettyä pragmaattista järjestystä. Dikin mallia taas on edelleen lähtenyt kehittämään Dejan Matić, joka analyysinsä pohjalta esittää kaksi toisiaan täydentävää järjestelmää, joiden avulla kreikan kielen sanajärjestystä pystyy pragmaattisesti selittämään. Kreikan kielen sanajärjestys näyttäytyy erittäin monimuotoisena, ja se vaikuttaa monimutkaisuudessaan olevan yhdistelmä sekä sääntöjä että tendenssejä, sekä yhdistelmä järjestelmiä

Tarkastelen tutkielmassani Antiokiassa ja laajemmin myöhäisantiikin maailmassa vaikuttaneiden yhteiskunnallisten ilmiöiden suhdetta asketismin nousuun Antiokian seudulla 300-luvulla. Aikakauden nälänhätien ja levottomuuksien taustalla vaikutti useita ilmiöitä, jotka kannustivat etenkin yhteiskunnan vähäosaisimpia asettumaan symbolisesti yhteiskunnan ulkopuolelle askeeteiksi. Tässä työssäni tarkastelen näitä 300-luvun Antiokian taloudellisia, demografisia, yhteiskunnallisia ja ilmastollisia muutoksia sekä asketismin kehitystä ja selvitän, miten asketismi vastasi erilaisten ilmiöiden asettamiin haasteisiin. Tutkimusaineistonani olen hyödyntänyt myöhäisantiikin kirjallisia lähteitä, joita 300-luvun Antiokiasta on säilynyt melko runsaasti. Libanios ja Johannes Khrysostomos kertovat paljon Antiokian yhteiskunnasta omista näkökulmistaan. Heidän lisäkseen Antiokian seudun tapahtumista kirjoittavat muun muassa Ammianus Marcellinus, keisari Julianus ja Theodoretos Kyrrhoslainen. Myös aikakauden lainsäädäntö reagoi yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Aiheen ympäriltä – myöhäisantiikin taloudesta ja ilmastosta, asketismin synnystä, askeettien yhteiskunnallisista rooleista ja uskonnollisesta väkivallasta – on kirjoitettu runsaasti tutkimuskirjallisuutta. Luon synteesin aikaisemmasta tutkimuksesta ja tarkastelen kattavammin yhteiskunnallisia syitä asketismin taustalla sekä asketismin harjoittajilleen tarjoamia ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Esitän, että asketismin laaja suosio etenkin alempien yhteiskuntaluokkien parissa liittyi aikakauden taloudellisten, demografisten, yhteiskunnallisten ja ilmastollisten muutosten mukanaan tuomiin haasteisiin. Talous- ja väestönkasvun kääntöpuolena 300-lukua leimasivat vaurauden ja maaomaisuuden voimakas keskittyminen, ruoantuotannolliset vaikeudet kasvavalle väestölle sekä työvoiman ylitarjonnasta johtunut maaseudun työväestön olojen heikkeneminen. Lisäksi kodittoman maalaisväestön kerääntyminen Antiokiaan työn ja ruoka-avustuksen toivossa loi sosiaalisia jännitteitä. Olosuhteiltaan maanviljelykselle erityisen otollisen ”roomalaisen ilmasto-optimin” päättyminen vaikutti luultavasti merkittävästi maatalousvaltaiseen yhteiskuntaan. Askeettista elämää arvostettiin kristittyjen parissa kaikissa yhteiskuntaluokissa ja myöhäisantiikissa se oli yksi harvoista yhteiskunnallisen nousun keinoista. Lähteissä korostuvista yläluokkaisemmista harjoittajista huolimatta askeettien suurin joukko oli aina alemmista yhteiskuntaluokista. Vetäytyminen yhteiskunnasta tarkoitti myös vetäytymistä maallisista velvollisuuksista. Askeetit tarjosivat heitä tukeville yhteisöille erilaisia palveluita etenkin korvattuaan maaseudun perinteiset jumalat. Jotkin karismaattiset askeetit saivat myös huomattavaa valtaa yhteisöjen edustajina. Askeettien henkilökohtainen jumalsuhde mahdollisti maallisten hierarkioiden ulkopuolelle asettumisen ja vapaan puheen viranomaisille ja rikkaille. Askeetit saattoivat harjoittaa myös muita uskonnollisia ryhmiä vastaan suunnattua väkivaltaa, joka sisälsi joskus sosiaalisten ryhmien välisen konfliktin piirteitä. Askeettien piispojen kanssa käymä kilpailu hengellisestä vallasta ja heidän aiheuttamansa yhteiskunnalliset häiriöt johtivat siihen, että hallinto ja kirkko pyrkivät rajoittamaan alkujaan monimuotoista liikettä helpommin hallittavaan muotoon.