Browsing by discipline "Italian Philology"
Now showing items 1-14 of 14
-
(2020)This master’s thesis examines one of the works of the 16th-century author and professional translator Lodovico Domenichi (1515-1564), titled Il Fatto d’Arme del Tarro (1549). This work constitutes an Italian translation of Alessandro Benedetti’s Diaria de Bello Carolino (1496), a Latin first-hand account of the battle of Fornovo (6th July 1495). This thesis has three distinct goals. The first goal is to determine whether Domenichi’s language, as manifest in the Fatto d’Arme, is contaminated by elements of the fiorentino argenteo, or 15th-century Tuscan. Some linguistic features of the most illustrious 14th-century Tuscan writers, particularly those of Francesco Petrarca and Giovanni Boccaccio, had been adopted as canon by a sizeable portion of the Italian literary community during the first half of the 16th-century; this linguistic canon is known as fiorentino aureo. Domenichi abided by this 14th-century aurea variant of Tuscan, and yet, at the time of the publication of Il Fatto d’Arme, he was residing in Florence, and he was, therefore, exposed to the evolved argentea variant on a daily basis. In order to investigate any variation from the aforementioned norm, this thesis examines the phonological, morphological and syntactical characteristics of Domenichi’s own language. This thesis’ second goal is to study Domenichi as a translator from Latin to Italian, his translation strategies and philosophy, his relationship with the source language, the target language, and the intended public. This goal is achieved through a meticulous examination of the translator’s lexical choices and solutions, with particular attention to military terminology, as well as a less focused investigation of his syntax in relation to the Latin original. By using etymological and historical dictionaries, Domenichi’s lexical choices have been compared systematically to the linguistical uses of his day, and to the lexemes available to him, in order to determine the degree of originality in his approach. The third and last goal of this thesis is to investigate the role that the Diaria de Bello Carolino, as well as Domenichi’s translation, have played in the context of Italian 16th-century historiography encompassing the events surrounding the battle of Fornovo. Two such works of history have been selected for this purpose: Bernardino Corio’s Historia di Milano (1503) and Bonaventura Angeli’s Historia della città di Parma (1591). By carefully examining, comparing and contrasting the four texts, this thesis is able to highlight both differences and similarities between them, and to determine whether Benedetti’s Latin original, Domenichi’s translation, or both, have been used explicitly and/or implicitly as sources by Corio and Angeli. This research yields the desired results in all three main areas of investigation. Firstly, it observes how Domenichi’s language has indeed been influenced by the fiorentino argenteo spoken in Florence at the time of Il Fatto d’Arme’s publication. On the other hand, it should be noted that the evidence is quantitatively modest, it does not demonstrate systematic patterns of linguistic deviation from the author’s canonical norm, and could be at least in part caused by the interference of a Florentine typography worker during the composition phase. Regarding Domenichi’s translation style, the research provides the reader with a detailed analysis of the translator’s modus operandi, his identifiable patterns and preferred strategies, as well as further evidence of an already well-studied author’s pragmatic skills in the context of Latin to Italian translation. Lastly, this thesis demonstrates how not only the Diaria, but also Il Fatto d’Arme has been used by the selected 16th-century authors as a source. As a matter of fact, in Angeli’s case it is Domenichi’s translation that has generally been preferred as source to narrate the events of Fornovo, despite the author stating otherwise. The thesis also provides some evidence of the use of the Diaria by the author and historian Francesco Guicciardini (1483-1540) for his Storia d’Italia (1561).
-
(2016)Pro gradu -työssäni tutkin italialaisen koomikon Maurizio Crozzan käyttämiä huumorin keinoja. Crozza on aloittanut uransa teatterinäyttelijänä, mutta on saavuttanut suosiota erityisesti televisioesiintymisten kautta. Crozzan nykyinen, vuonna 2012 alkanut ohjelma Crozza nel Paese delle Meraviglie on noussut Italiassa varsinaiseksi mediailmiöksi, ja hänen kielenkäyttönsä ansaitsee sen vuoksi tulla tutkituksi. Korpukseksi tutkimukseeni valitsin kuusi noin tunnin pituista jaksoa vuosilta 2012–2015. Ohjelma on suurimmaksi osaksi poliittista satiiria ja koostuu monologeista, imitaatioista ja musiikkikappaleista. Analysoin komiikan keinoja näillä kolmella eri osa-alueella. Analyysin pohjana on komiikan jaottelu kahteen suurempaan ryhmään, sanakomiikkaan ja ideoiden komiikkaan. Vaikka komiikkaa on tutkittu paljon jo vuosisatojen ajan, ilmiön monimuotoisuuden takia sille ei ole onnistuttu antamaan yksiselitteistä määritelmää. Jaotteluni sana- ja ideoiden komiikkaan ei perustukaan kenenkään yksittäisen tutkijan tutkimustyöhön, vaan syntyy monien eri teorioiden pohjalta (mm. Stefano Bartezzaghi, Pierre Guiraud ja Élie Aubouin). Sanakomiikan keskeinen elementti on monimerkityksisyys, joka mahdollistaa ilmaisun tulkinnan kahdella tai useammalla tavalla. Analyysini osoittaa, että käytetyimmät sanakomiikan keinot ovat polysemia, paronymia ja erilaiset toistuvat hokemat. Ideoiden komiikkaa ei voi selittää pelkästään kielellisin keinoin, vaan se perustuu myös ajatusvirheisiin ja ilmaisun sisäiseen ristiriitaan. Crozzan huumorissa ideoiden komiikkaa edustavat arkijärjen vastaiset paradoksaaliset väitteet sekä järjettömät päätelmät, jotka kuitenkin mahdottomuudessaan seuraavat omanlaistaan logiikkaa. Tutkimukseni osoittaa, että monologeissa Crozza hyödyntää eniten ideoiden komiikkaa. Monologien aiheet ovat usein laajoja, ja ideoiden komiikka voi liittyä laajempiin asiakokonaisuuksiin kuin sanakomiikka. Sanakomiikka sen sijaan viittaa yksittäisiin kielellisiin elementteihin ja se onkin tärkeässä roolissa imitaatioissa parodian kohteena olevan henkilön luonnehdinnassa. Parodian kohde ei kuitenkaan aina ole pelkästään itse parodioitu henkilö tai teksti. Crozza suuntaa usein kritiikkinsä imitoimansa henkilön kautta esimerkiksi jonkun toisen henkilön ulkoisiin piirteisiin tai poliittisiin mielipiteisiin. Musiikkinumeroissa Crozza käyttää hyväkseen tunnettujen kappaleiden melodioita ja kirjoittaa niihin uuden tekstin, joka käsittelee jotakin ajankohtaista henkilöä tai aihetta. Myöskään tällöin parodioitu teksti, eli alkuperäinen kappale, ei ole parodian todellinen kohde, vaan väline jonkin muun asian naurunalaiseksi saattamiseen. Ohjelmissaan Crozza esittää näkemyksiään nyky-Italiasta, ja, kuten työssäni osoitan, käyttää taitavasti huumoria yhteiskunnallisen kritiikin välineenä. Kritiikki kohdistuu niin erilaisiin instituutioihin, poliitikkoihin kuin tavallisiin keskivertoitalialaisiinkin. Crozza tuo huumorin keinoin esiin italialaisessa yhteiskunnassa havaitsemiaan epäkohtia, ja monologien seasta voi erottaa myös vakavia väittämiä, joita katsoja voi edelleen työstää, vaikka asioiden esitystapa jo ohjaakin tulkintaa.
-
Il sessismo nel linguaggio giornalistico : le notizie di “Il Corriere della Sera” e “La Repubblica” (2020)Tiivistelmä – Referat – Abstract Pro gradu -tutkielmani käsittelee seksismiä eri muodoissaan kahdessa italialaisessa päivälehdessä, Il Corriere della Serassa ja La Repubblicassa, Tarkoituksena on selvittää, löytyykö näistä kahdesta päivälehdestä seksistisiä ilmaisuja ja jos löytyy niin minkä tyyppisiä. Tutkielman teoreettisessa osuudessa esitellään seksismin eri ilmenemismuotoja, italian kielen kieliopissa ilmenevää maskuliinisuvun dominanssia, sekä muita seksismiin viittaavia kieliopillisia epäsymmetrioita; ’tytöttelyä’ tai naisroolin alleviivaamista, seksististä kielenkäyttöä sekä epäsuoraa seksismiä sen eri muodoissa. Tutkielmassani perehdytään myös sanomalehdissä käytettävän kielen erityispiirteisiin, sekä seksismiin tiedotusvälineissä. Tutkielman teoreettinen viitekehys on toisaalta sukupuolentutkimuksellinen, toisaalta kielitieteellinen. Keskeisiä käsitteitä ovat kieliopillinen suku (il genere grammaticale) ja seksismi, stereotypiat ja metaforat. Näiden käsitteiden kautta analysoidaan myös sanomalehdistä valittuja esimerkkejä. Tärkeimpinä lähdeteoksina ovat toimineet kielitieteelliseen osuuteen Alma Sabatinin Il sessismo nella lingua italiana (1987) sekä Cecilia Robustellin "Politicamente o linguisticamente corretto?" Maschile e femminile: usi correnti della denominazione di cariche e professioni (2010). Sukupuolentutkimuksellisen viitekehyksen tärkeimmät lähteet ovat olleet Sara Millsin Language and Sexism (2008) sekä Marcella Marianin Identità di genere nella lingua, nella cultura, nella società (toim.Fabiana Fusco)(2001). Tutkielman aineisto koostuu viidestäkymmenestä (50) esimerkistä, jotka on valittu Il Corriere della Seran ja La Repubblican digilehdistä. Tutkielmasta ilmenee, että seksismin piirteitä löytyy molemmista sanomalehdistä. Erityisesti maskuliinisuvun dominanssi näkyy suuressa osassa esimerkkejä. Naisten ammattinimikkeet on usein ilmaistu maskuliinimuodossa, vaikka vastaava feminiinimuoto olisi käytettävissä. Myös ns. tytöttelyä ja julkisessa ammatissa esiintyvän naisen kutsumista pelkällä etunimellä on havaittavissa. Sukupuolistereotypiat tulivat vahvasti esiin esimerkkejä analysoidessa. On selvää, että nainen kuuluu edelleen jonkinlaiseen marginaaliryhmään ja tätä ajatusta tukivat myös tutkimukseni tulokset. Myytti naisten ja miesten välisistä sukupuolirooleista elää vahvasti italialaisessa journalismissa.
-
(2016)Tutkielma käsittelee maskuliinisuuden representaatioita kolmessa italialaisessa romaanissa, Sibilla Aleramon Una donna -teoksessa (1907), Elsa Moranten La Storia -romaanissa (1974) ja Silvia Avallonen teoksessa Acciaio (2010). Tutkielman tavoitteena on selvittää, minkä tyyppisiä maskuliinisuuden representaatioita ja mieskuvia aineiston romaaneissa esiintyy: miten ne heijastelevat 'hegemonista maskuliinisuutta', vai heijastelevatko lainkaan, miten romaanien representaatiot heijastelevat italialaisessa mieskuvassa tapahtuneita muutoksia noin sadan vuoden ajalta sekä mihin historiallisiin, poliittisiin ja kulttuurisiin ilmiöihin nämä muutokset voisivat liittyä. Tutkielman teoreettinen viitekehys on sekä sukupuolentutkimuksellinen että kirjallisuustieteellinen. Keskeisenä sukupuolentutkimuksen käsitteenä tutkielmassa käytetään 'hegemonisen maskuliinisuuden' käsitettä, Connellia (1995) mukaillen. Kirjallisuustieteen piiristä tutkielmassa esitellään imagologia, tyypillisesti kansallisuuskuvia ja kansallisuuden representaatioita tutkiva tieteenala, mutta jota tutkielmassa sovelletaan mieshahmojen, toisen, analyysiin, ja tarkemmin analyysissa hyödynnetään imagologian näkökulmasta 'stereotyypin' ja 'representaation' käsitteitä. Keskeisenä lähdeteoksena käytetään imagologian osalta teosta Imagology: the cultural construction and literary representation of national characters (toim. Manfred Beller e Joep Leerssen) (2007). Lisäksi tutkielman teoriaosuudessa esitellään narratologian klassisia käsitteitä, ja analyysissä hyödynnetään Proppin (1928) sadun morfologian käsitteitä. Tutkielman aineisto käsittää kolme italialaisen naiskirjailijan romaania noin sadan vuoden aikaväliltä (1907–2010). Tutkimuksesta selviää, että aineiston romaanien mieshahmoilla on sekä niitä yhdistäviä että erottavia piirteitä (maskuliinisuuden stereotyyppien pysyvyys, kouluttautuneisuus). Romaanien mieshahmoissa toistuu tietynlainen autoritaarisuus naishenkilöitä kohtaan, autoritaarinen isähahmo ja naistenmies -tyypit, D'Annunzio -henkisten miesten katoaminen (Gabriele D'Annunzio oli italialainen myöhäisromantiikan ajan dandy: herkkä intellektuelli, mutta myös yli-ihmismyytin kannattaja ja sotaan mielellään lähtenyt kirjailija), ylipäänsä miesten älyllisten harrastusten katoaminen, mitä taas korostaa naisten kouluttautuneisuus ja halu sivistää itseään (tätä saattaa tosin selittää osaksi viimeisimmän, Acciaio-romaanin sijoittuminen työväenluokkaiseen ympäristöön), sekä ennen kaikkea on havaittavissa tietynlaisen 'perinteisen' maskuliinisuuden 'kriisi'. On selvää, että nämä muutokset maskuliinisuuden representaatioissa liittyvät toisaalta muuttuvaan yhteiskuntaan sekä miesten ja naisten muuttuviin rooleihin, toisaalta kirjailijoiden omiin tarkoitusperiin (tietynlaisen maskuliinisuuden kritiikki).
-
(2018)Tutkielmassa pyritään diskurssianalyysin keinoin selvittämään, minkälainen kuva Italiaan ja Eurooppaan pyrkivistä pakolaisista ja siirtolaisista rakentuu Italian levikiltään suurimpien sanomalehtien, La Repubblican ja Il Corriere della Seran, uutisartikkeleissa. Analysoitu aineisto koostuu yhteensä 48:sta verkossa vuonna 2016 julkaistusta artikkelista. Tarkasteltuna ajankohtana Italiaan saapuneiden pakolaisten ja siirtolaisten määrä oli ennätyksellisen suuri ja Välimereen hukkui enemmän ihmisiä kuin minään aiempana vuonna. Muuttoliike on herättänyt paljon keskustelua niin Italiassa kuin muuallakin Euroopassa ja siitä on tullut myös yksi merkittävimmistä vaaliteemoista. Ei ole yhdentekevää, miten aihe representoidaan mediassa. Tutkimuksen lähtökohtana pidetään diskurssianalyysin perusteiden mukaisesti kielen todellisuutta tuottavaa luonnetta. Vaikka sanomalehtien julkaisemien uutisjuttujen tyypillisesti odotetaan tarjoavan luotettavaa, todenmukaista tietoa tapahtuneesta, kielellä on suuri rooli siinä, miten tuo todellisuus tekstissä tuotetaan. Tutkielman lähestymistapa on kvalitatiivinen. Analyysi lähtee liikkeelle tarkastelemalla sanavalintoja, joilla pakolaisia ja siirtolaisia määritellään uutisartikkeleissa. Nimeäminen on keskeinen osa maahantulijoiden identiteetin rakentumista teksteissä. Aihepiiriin kuuluville termeille on olemassa tarkat määritelmät, joiden perusteella kyseisten henkilöiden juridinen status määräytyy. Esimerkiksi pakolainen ja siirtolainen eivät ole synonyymeja. Uutisartikkeleissa esiintyy kuitenkin termien synonyyminomaista käyttöä, sekä yleistyksiä – usein maahantulijat luokitellaan vain yhdellä termillä. Analyysin edetessä uutisartikkeleista voidaan identifioida selkeästi kaksi diskurssia: toisessa muuttoliike konstruoidaan uhkana, toisessa pakolaiset ja siirtolaiset esitetään uhrin roolissa. Diskurssit ilmenevät teksteissä erilaisina kielellisinä valintoina. Uhkadiskurssiin kuuluu mm. Eurooppaan pyrkivien esittäminen kasvottomana massana, veden metaforan avulla (kuten aaltona tai virtauksena), sekä implisiittisinä tulkintoina Italiaan saapuvien ihmisten määrästä (esim. ”siirtolaisia on ainoastaan tänään saapunut jo 500”). Uhri-diskurssissa sen sijaan korostuu kuvaileva kerronta, sekä pakolaisten ja siirtolaisten kokemien vastoinkäymisten painottaminen. Molemmat diskurssit pohjaavat eurooppalaiseen ja/tai italialaiseen näkökulmaan, joka ilmenee artikkeleissa jakona ”meihin” ja ”heihin”. Näkökulmapainotusta osoittaa myös se, että maahantulijoiden suorat sitaatit artikkeleissa ovat vähäisiä lukumäärältään ja ne liittyvät poikkeuksetta uhridiskurssiin. Osaltaan molemmat diskurssit osallistuvat uutisten värittämiseen ja henkilökohtaistamiseen, jolla pyritään vetoamaan lukijaan, mahdollisesti myynninedistämistarkoituksessa. Sanoissa on voimaa, niiden kautta hahmotamme meitä ympäröivää maailmaa. Maahantulijoita määrittelevien termien huolimaton käyttö, sekä uhri- ja uhkadiskurssit voivat osaltaan tuottaa puolueellista ja puutteellista kuvaa Eurooppaan suuntautuvasta muuttoliikkeestä, sen merkityksestä ja motiiveista. Tätä tukimusta voisi monelta osin täydentää, mutta osaltaan se muistuttaa medialukutaidon, sekä kielellisen ja sosiolingvistisen tutkimuksen tärkeydestä pyrkimyksessä ymmärtää todellisuutta.
-
(2016)Tutkielmassa tarkastellaan italialaisen kirjailijan, runoilijan ja elokuvaohjaajan Pier Paolo Pasolinin kahden ensimmäisen romaanin suomentamista. Ragazzi di vita (1955) ja Una vita violenta (1959) ovat käännöstieteellisestä näkökulmasta mielenkiintoisia etenkin siksi, että niissä käytetään huomattavan paljon Rooman murretta ja ”alamaailman slangia”. Analysoitavana on näiden kahden alkuperäisen italiaksi kirjoitetun teoksen lisäksi niistä jälkimmäisestä tehty Aira Buffan suomennos Kiihkeä elämä (1962). Teoksia lähestytään etenkin murteen kääntämisen kannalta. Ensin pyritään määrittelemään murteen rooli alkuperäisteoksissa, jonka jälkeen tarkastellaan suomentajan käyttämiä strategioita jälkimmäisen romaanin käännöksessä. Lopuksi tuloksien avulla pohditaan strategioita vielä kääntämättömän esikoisteoksen suomentamiseen. Käännösten tutkimisen pohjana on ns. skoposteoria, jonka perimmäisenä ajatuksena on määritellä alkuperäisen tekstin merkitys tai skopos, ja tutkia kuinka hyvin käännös onnistuu välittämään sen. Teoriaa sovelletaan erityisesti murteiden kääntämisen tutkimiseen. Murteiden kääntämistä on perinteisesti pidetty hyvin haastavana, ellei täysin mahdottomana prosessina; yleisesti hyväksytty ajatus on se, että murteita kääntäessä lopputekstistä tulee alkuperäistä standardisoituneempi. Murrekäännöksille on kolme perusstrategiaa. Ensimmäinen niistä on standardikielelle kääntäminen, joka häivyttää alkuperäisen tekstin kontrastin eri varianttien välillä. Toinen on murteen kääntäminen kohdekielen johonkin toiseen rekisteriin, kuten puhekielelle. Kolmas vaihtoehto on valita kohdekielen murre, mutta perinteisesti tätä on pidetty hankalana ratkaisuna, koska on vaikea löytää murre, joka ei toisi mukanaan vääränlaisia konnotaatioita. Kääntäjän eri strategioita lähestytään käyttäen hyväksi skeemaa, joka on elaboroitu aiheen teorioiden pohjalta. Murretta ja slangia käytetään alkuperäisteoksissa tekstin joka tasolla, niin dialogeissa kuin narraatiossakin, jossa se tulee esiin ns. vapaan epäsuoran esityksen mekanismein. Suomentaja on valinnut etenkin dialogien kääntämistä varten Rooman murteen vastineeksi suomalaisen puhekielen variantin, joka perustuu eteläiseen/helsinkiläiseen puhetapaan. Kääntäjä käyttää murre- ja slangi-ilmausten suomentamiseen useita erilaisia keinoja, mutta ilman minkäänlaista selvää koherenttia strategiaa. Joitain yksittäisiä ilmauksia mm. selitetään eri keinoin uudestaan vielä sen jälkeen, kun ne on jo kerran selitetty, mutta murreilmausten käännöksistä löytyy myös jonkin verran suoranaisia virheitä. Yksi murteen käytön ominaispiirteistä alkuperäisteoksissa on tiettyjen ilmausten ja sanojen repetitiivisyys, etenkin dialogeissa, mutta toisaalta narraatiossa murteelliset ilmaukset välillä rikastuttavat kieltä. Käännöksessä tämä näkyy täysin päinvastaisesti: siinä missä alkuperäisteoksessa on toistoa, on käännöksessä käytetty enemmän synonyymeja, kun taas alkuperäisteoksen kerronnan tason murreilmausten varieteetti on käännöksessä hävinnyt. Lopuksi pohditaan erikseen vielä kääntämätöntä Ragazzi di vitaa. Liitteenä on lyhyt ehdotus käännösstrategialle, joka suosii laajamittaisempaa stadin slangin käyttöä. Rooman ja Helsingin murteiden ja slangien eräiden yhtymäkohtien lisäksi slangin käytöllä olisi mahdollista säilyttää alkuperäisteoksen kielellisten varieteettien rikkaus. Myös Aira Buffa on käyttänyt ensin analysoidun teoksen käännöksessä joitain slangisanoja, mutta ehdotetussa strategiassa niiden käyttö olisi laajempaa ja johdonmukaisempaa. Ensimmäisen romaanin suomentaminen nostaa esiin myös kysymyksen jälkimmäisen mahdollisesta uudelleenkäännöksen tarpeesta.
-
(2017)Pro gradu –työssäni käsittelen Napolin murteen kääntämistä suomeksi käyttäen aineistonani Roberto Savianon kansainvälistä menestystä saavuttaneen italiankielisen Gomorra –romaanin dialogeja ja niiden suomen- sekä englanninkielisiä käännöksiä. Hannemari Heinon suomenkielinen käännös on fokuksen keskiössä, ja Virginia Jewissin englanninkielistä käännöstä käytetään tuen ja vertailukohtien löytämiseksi. Tutkielman alussa tutustutaan Napolin murteen historiaan ja sen erityispiirteisiin fonologian, morfologian ja sanaston suhteen. Tästä edetään italian murteiden erityispiirteisiin, murteen kääntämiseen liittyvään problematiikkaan sekä erilaisiin käännöstieteellisiin lähestymistapoihin, jotka ovat kääntäjän kannalta oleellisia aihealueeseen liittyen. Keskeiseksi teemaksi nousee suhtautuminen alkuperäistekstin moniäänisyyteen (fokalisaatio/focalizzazione) ja ne keinot, joilla kääntäjä voi pyrkiä sitä tai osaa siitä säilyttämään. Romaanin dialogeissa murteellisuus on pääosin pyritty ilmaisemaan italialaiselle yleisölle helposti ymmärrettävässä muodossa, jota edustaa pääosin italiano regionale, eräänlainen välimuoto varsinaisten murteiden ja standardi-italian välillä. Gomorra kertoo Napolin mafiasta camorrasta, ja suuri osa romaanin dialogeista koostuu poliisin esitutkinta-aineistosta, joka on hankittu pääosin televalvonnan keinoin. Nämä dialogit ovat todellisia eivätkä fiktiivisiä, mikä tietenkin korostaa niiden onnistuneen kääntämisen merkitystä. Tätä näkökulmaa syventää tutustuminen mafialle tyypillisen kielenkäytön erityispiirteisiin erityisesti Salvatore Di Piazzan ansiokkaan artikkelin pohjalta. Analyysiosuudessa paneudutaan niihin murteellisuuksiin, joita romaanin dialogeista löytyy. Tarkoituksena on analysoida, paitsi yksittäisten käännösten onnistuneisuutta, ennen kaikkea niitä strategioita, joita murteen kääntämiseen on käytetty. Onnistuneiksi käännösstrategioiksi suomennoksessa nousevat slangin käyttö ja tiettyjen vaikeasti käännettävien murteellisten ilmaisujen säilyttäminen silloin, kun Saviano ne erikseen selittää. Vanhahtavien, sanakirjojen mukaan kuitenkin suomen arkikieleen kuuluvien ilmaisujen käyttö nousee keskeiseksi ongelmaksi käännöksen uskottavuuden kannalta. Alkuperäisdialogi on usein varsin karua, kyynistä ja pelkistettyä, eivätkä vanhahtavat, aikoinaan puhekieleen kuuluneet ilmaisut ole omiaan välittämään tätä tunnelmaa käännöksen lukijalle. Se, että äänessä ovat useaan otteeseen lapset tai nuoret, jotka puhuvat omalla murteellaan tottuneesti mm. henkirikoksista luo teokseen tietynlaista “autenttisuutta” ja synkkää todellisuuden tuntua, jonka soisi välittyvän myös käännöksen lukijoille.
-
(2016)Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on arvioida, voiko keskustelijoiden valta-asemia määritellä valtaan liittyvien ilmaisujen välillä tekstin koheesion ja koherenssin keinoin. Pääasiallisena tutkimusmetodina on käytetty anaforisia ketjuja, mutta myös mm. joitakin epäsymmetriseen vuorovaikutukseen liittyviä teorioita on otettu huomioon. Tutkimuksen empiirisenä aineistona käytetään Lorenzo Da Ponten oopperalibrettoa Le nozze di Figaro. Tutkimuksen pääasiallisena kohteena on oopperan viiteen päähenkilöön viittaavat anaforat librettotekstissä. Tutkimusaineisto sisältää niin roolihenkilöiden viittaukset kuin kirjailijan näyttämöohjeista ilmikäyvät anaforatkin. Lisäksi semanttisessa analyysissa huomioidaan joitakin kontekstiin liittyviä elementtejä. Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa identifioidaan tutkittaviin henkilöhahmoihin viittaavat anaforat ja selvitetään niiden määrät. Anaforat jaotellaan substantiivilausekkeisiin, finiittisten verbien persoonapäätteisiin ja pronomineihin tukeutuen laajasti tekstuaalisen viittausjärjestelmän teorioihin. Koska kieli mielletään todellisuuden kuvaksi, anaforisiin ketjuihin luetaan tässä työssä kuuluvaksi ainoastaan ne viittaukset, jotka osoittavat suoraan tutkittavaan henkilöhahmoon. Näin ollen possessiivipronominit otetaan mukaan anaforiseen ketjuun vain silloin, kun ne viittaavat suoraan henkilöhahmoon. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että keskustelijoiden valta-asemia määrällisesti arvioitaessa anaforien kerääminen on kattavampi menetelmä kuin perinteiset keskusteluanalyysit, joissa lasketaan joko sanojen tai repliikkien lukumääriä, koska anaforisessa metodissa otetaan huomioon puhujan lisäksi myös muiden henkilöhahmojen ilmaisut. Myös laadullisesti anaforista metodia voidaan pitää tarkempana, koska se sisältää vain viittaukset suoraan tutkittavaan henkilöhahmoon toisin kuin perinteiset menetelmät, joissa havainnot voivat sisältää mitä tahansa sanoja. Koska lauseessa voi subjektin lisäksi olla useita tähän viittaavia verbejä, kaikki finiittiverbit eivät automaattisesti sisälly otokseen anaforisessa metodissa. Ne ovat kuitenkin löydettävissä persoonapronominien tai substantiivilausekkeiden avulla. Semanttisessa analyysissa otoksesta pyritään tunnistamaan valtaa ilmaisevat anaforat. Vallan käsite tarkoittaa tässä moniulotteista ilmiötä, joka muodostuu eri elementeistä. Valta-käsitteeseen liittyviä ilmaisuja tutkitaan mm. epäsymmetrisen vuorovaikutuksen teoriaan pohjautuen. Tutkittavan libreton luonteesta johtuen on myös valheellisuuden ja salaisen agendan käsitteet katsottu aiheelliseksi ottaa mukaan tutkimukseen. Analyysia varten esitetään illokutiiviseen aktiin, erityisesti direktiiveihin liittyviin teorioihin perustuen vallan elementtien luokittelusysteemi, joka sisältää kahdeksan eri luokkaa, joista kolme edustaa suoraa valtaa (neutraali, positiivinen ja negatiivinen) ja kaksi epäsuoraa valtaa (valheellisuus ja ironia). Muita vallan elementtejä ovat sen vastustaminen, sen puute ja alaikäisyys. Vallan elementtien luokittelusysteemin käyttö on perusteltua erityisesti siksi, että siinä huomioidaan myös epäsuoran vallan ilmaukset, joita teoksessa esiintyy runsaasti. Semanttisen analyysin perusteella on todettavissa, että substantiivilausekkeen muotoiset anaforat (semanttiset ja pragmaattiset anaforat) soveltuvat hyvin valtaan liittyvien ilmaisujen analysoimiseen, koska ne ovat yleensä appellatiiveja, joiden merkityksen voi ymmärtää jo yhdestä sanastakin. Verbien persoonapäätteitä (morfologisia anaforia) analysoitaessa on sen sijaan huomioitava erilaisia kontekstiin liittyviä elementtejä ilmaisun merkityksen selvittämiseksi. Näitä ovat mm. verbilausekkeen pääsanan lisäksi sen täydennys (suora ja epäsuora objekti) sekä joissakin tapauksissa tilanteeseen liittyvät näyttämöohjeet. Sekä havaintojen määrän että niiden laadun perusteella voidaan todeta, että valta-asema keskustelussa on kreivi d’Almavivalla. Hänen alaisensa, kreivitär mukaan lukien, voivat turvallisesti vastustaa tätä valtaa pääasiassa vain epäsuoria ilmaisuja, kuten petosta tai ironiaa käyttäen. Neutraali valta ilmenee lähinnä aatelisten puhuttelusanojen kautta. Tilannetiedolla on olennainen merkitys henkilöhahmojen valta-asemaa määritettäessä. Tieto on valtaa ja sen puute asettaa roolihenkilön alisteiseen asemaan. Alaikäisyydestä johtuva alisteinen asema ilmenee mm. appellatiivien diminutiivimuodoissa ja ne voidaan sijoittaa useampaan valtaluokkaan. Tutkittavien henkilöhahmojen valtaprofiilit esitetään myös aluekaaviossa. Tällöin on havaittavissa, että henkilöhahmon alueen laajuuteen vaikuttaa myös apurien käyttö.
-
”Le onde sismiche si stanno diffondendo” : Le metafore concettuali nel blog di Beppe Grillo nel 2012 (2016)Tutkielma käsittelee italialaisen protestiliikkeen perustajan, koomikko Beppe Grillon blogissaan käyttämiä metaforia. Tutkielma pyrkii selvittämään mitä metaforia käyttämällä Grillo kuvaa italialaista politiikkaa, italialaisia poliitikkoja, protestiliike Movimento 5 stelleä (Viiden tähden liike) sekä itseään ja miten hän pyrkii näiden ilmaisujen kautta rakentamaan todellisuutta. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on yhdysvaltalaisten kielitieteilijä George Lakoffin ja filosofi Mark Johnsonin kehittämä kognitiivinen metaforateoria, jonka keskeisenä ajatuksena on käsitejärjestelmämme metaforinen luonne. Teorian mukaan metaforat eivät ole ainoastaan retorisia tehokeinoja vaan ne määrittävät kieltämme, ajatteluamme ja toimintaamme. Tutkimusmenetelmänä käytetään brittiläisen kielitieteilijä Jonathan Charteris-Blackin kehittelemää kriittistä metafora-analyysia, joka yhdistää kognitiiviseen metaforateoriaan kriittisen diskurssianalyysin ja korpuslingvistiikan menetelmiä. Kriittisessä metafora-analyysissa aineistosta pyritään tunnistamaan yksittäisiä metaforia ja metaforisia ilmaisuja, joiden pohjalta hahmotellaan konseptuaalisia metaforia sekä konseptuaalisia avaimia. Lopuksi pyritään löytämään selitys sille, miksi juuri kyseiset metaforat on valittu ja miten niillä pyritään vaikuttamaan kuulijoihin/lukijoihin. Tutkielman aineisto on koottu Beppe Grillon blogimerkinnöistä (postauksista) vuodelta 2012. Grillon blogissa blogimerkinnät on jaettu teemoittain 13 kategoriaan. Tutkielman aineisto koostuu kuudestakymmenestäyhdestä (61) blogimerkinnästä, jotka löytyvät kategoriasta “politiikka”. Valittujen blogimerkintöjen ajanjakso kattaa vuoden 2012. Tutkimusaineistossa esiintyvät metaforat ovat lähinnä konventionaalisia metaforia, uusia metaforia ei juuri esiinny. Grillon luovuus ilmenee hänen tavassaan käyttää konventionaalisia metaforia yllättävällä tavalla. Tutkimusaineiston perusteella voidaan hahmotella konseptuaalisia metaforaluokkia: pelin ja näytelmän, sodan, uskonnon, luonnonkatastrofien, valon ja pimeyden sekä elämän ja kuoleman, ruuan, matkan ja ajan lähdealueista ammentavat metaforat pyrkivät kuvaamaan Grillon johtaman protestiliikkeen ja poliittisen eliitin välistä peliä ja kamppailua sekä protestiliikkeen mukanaan tuomaa kokonaisvaltaista poliittista muutosta. Metaforien avulla Grillo pyrkii myös asettamaan poliittisen eliitin naurunalaiseksi. Populistiseen retoriikkaan erottamattomasti kuuluva vastakkainasettelu kansan ja eliitin välillä ilmenee metaforissa, jotka rakentavat kuvaa tavallisesta kansasta puhtoisena ja vilpittömänä ja poliittisesta eliitistä ahneena ja häikäilemättömänä. Populistisuus ilmenee myös monimutkaisten kokonaisuuksien yksinkertaistamisena. Metaforien avulla Grillokin kuvaa politiikan maailman hyvin yksinkertaisena ja helposti hallittavana.
-
(2016)Tutkielmani tavoitteena on kartoittaa keinoja, joilla Danten Inferno (Helvetti) on muokattu lapsille sopivaksi sarjakuvaversioksi. Ainestona oli vuosina 1949-1950 julkaistu Mikki Hiiri -sarjakuva L'Inferno di Topolino (suom. Mikki Hiiren Helvetti). Tutkielmassa huomioidaan Disneyn sarjakuvien kielelliset konventiot, joita Daniela Pietrini esittelee tutkimuksessaan Parola di papero (2008). Siitä ilmenee, kuinka italialainen Disney-sarjakuva hyödyntää eri kielirekistereihin kuuluvaa termistöä, jonka tarkoituksena on rikkoa lukijan odotuksia ja saada heidät viihtymään. Tästä johtuen tutkielmassa puhutaan myös sosiolingvistisista aspekteista sekä verrataan L'Inferno di Topolinon kieltä ns. normaalien tarinoiden kieleen. Tutkimukseni kohteena olevan sarjakuvan merkittävin yksittäinen ominaisuus, johon imitaatio perustuu, on Commedian runomittaan, Danten luomaan tertsiiniin, kirjoitetut tekstilaatikot. Osa säkeistä on lainattu suoraan Infernosta, osa on muunnelmia alkuperäisistä säkeistä ja osa käsikirjoittajan luomia. Tämän takia tutkielmassa pyritään huomioimaan myös runomitan ja retoriikan tarjoamia mahdollisuuksia. Sarjakuva seuraa pääpiirteittäin Infernon tapahtumia, joiden aikana päähenkilöt laskeutuvat Infernon piirejä alaspäin. Danten ja Vergiliuksen paikan ottaneet Mikki ja Hessu kohtaavat rangaistustaan kärsiviä sieluja, joista monet ovat Disney-universumiin kuuluvia hahmoja. Osa Danten Infernon rangaistuksista ja synneistä ei ole lapsille tarkoitettua luettavaa ja kuvallisessa muodossa niiden ”lapsilta kielletyt” piirteet korostuvat entisestään. Monissa paikoin, kun muutokset ovat olleet tarpeen, on turvauduttu lapsille läheisiin aiheisiin, kuten koulumaailmaan. Tällä tavoin aihetta on pyritty muuttamaan lapsille lähestyttävämmäksi ja hauskemmaksi. Tarinassa tapahtuneiden muutosten lisäksi tutkielma keskittyy pääosin tekstilaatikoiden runomittaiseen tekstiosuuteen. Arvioinnin kohteena ovat erityisesti erilaiset sanavalinnat, joilla on pyritty luomaan kaunokirjallista ja runollista tunnelmaa. Tarkasteltaessa säkeitä huomataan kuitenkin, että käsikirjoittaja ei käytä yksinomaan vanhahtavia tai kaunokirjallisia muotoja, vaan säkeissä on niin moderneja, kuin selkeästi ”helvetillisiä” sekä niiden välimaastoon sijoittuvia jaksoja. Tärkeää on leikittely eri rekisterien välillä, mikä sallii sen, että Disneyn sarjakuville tyypillinen humoristinen sävy säilyy. Tätä tarkoitusta tukevat myös tarinan tehdyt muutokset. Sarjakuvan tekijät osoittavat suurta taituruutta tuodessaan kaunokirjallisuutta lähemmäksi nuoria lukijoita hauskalla tavalla. Enemmän tietoa sarjakuvien vaikutuksesta nuorten lukutottumuksiin voisi saada tutkimalla, miten kohdeyleisö suhtautuu ylipäätään klassikkojen mukaelmiin: rohkaisevatko ne lukemaan (kauno)kirjallisuutta vai jäävätkö ne vain yhdeksi huvittelun muodoksi?
-
Nella fabbrica non nasce erba o spiga : Una critica ecologica di tre romanzi industriali (1962-1963) (2020)Pro gradu -työssäni tutkin kolmea Italian teollisuutta käsittelevää romaania ekokritiikin näkökulmasta. Pohjois-Italian teollistumisella ja sen aiheuttamilla yhteiskunnallisilla ja taloudellisilla muutoksilla oli merkittävä asema italiankielisessä kirjallisuudessa maan talousihmeen aikana, eli 1960- ja 1970-luvulla. Korpukseksi valitsin kolme lähes samaan aikaan julkaistua romaania, jotka ovat teollisuutta käsittelevän kirjallisuuden ensimmäisen vaiheen keskeisimpiä teoksia. Paolo Volponin esikoisromaani Memoriale (1962) on työmies Albino Saluggian vainoharhainen elämäkerrallinen tarina tämän työstään, henkisestä ja fyysisestä sairaudesta sekä tämän suhteesta teollistuneeseen maailmaan. Samana vuonna julkaistu La vita agra on Luciano Bianciardin menestyksekkäin romaani, ja se suhtautuu erittäin kriittisesti Italian näennäiseen vaurauteen ja hyvinvointiin. Tässä romaanissa nuori toscanalainen muuttaa Italian talouspääkaupunkiin Milanoon kostaakseen kylänsä kaivostyöläisten kuolemat. Pian vallankumoukselliset aikomukset paljastuvat mahdottomiksi ja nuoren anarkistin pitää sopeutua maailmaan, jossa pysäyttämätön liiketoiminta on ihmissuhteita tärkeämpää. Ottiero Ottierin La linea gotica (1963) on nuoren vasemmistolaisen intellektuellin päiväkirja ja samaan aikaan Italian talousihmeen sosiologinen analyysi. Päähenkilö työskentelee henkilöstöpäällikkönä tärkeässä nimettömässä yhtiössä ja matkustaa ympäri Italiaa. Hän on turhautunut tehtaiden olosuhteisiin ja olemattomaan poliittiseen edustukseen, mutta on kyvytön saamaan mitään aikaan neuroottisuutensa ja epävarmuutensa vuoksi. Ekokritiikki on humanisteja ja luonnontieteilijöitä yhdistävä tutkimussuuntaus, jossa tutkitaan miten esimerkiksi kirjallisuudessa esitetään inhimillisen ja epäinhimillisen välistä suhdetta. Tutkimuksessani pyrin sekä esittelemään kirjallisuuden ekokritiikin historian merkittävimpiä vaiheita että soveltamaan alkuperäistä anglosaksista lähtökohtaa italialaisen kirjallisuuden tutkimukseen Niccolò Scaffain kirjallisuusekologian teorian pohjalta. Teollisuuskaupungin kulttuurisessa tutkimuksessa toistuvat teemat ovat saastuttaminen, jätteiden tuottaminen ja ihannemaiseman (locus amoenus) ja inhottavan ympäristön (locus horridus) vertaileva kuvailu. Näiden osalta seurataan Lawrence Buellin toksiseen diskurssiin sekä Terry Giffordin ja Niccolò Scaffain pastoraaliin liittyviä jaotteluja ja käsittelytapoja. Tämän lisäksi olen kiinnittänyt erityistä huomiota vieraannuttaminen -käsitteen käyttöön, jonka tarkoituksena on häiritä normaalia tapaamme katsoa tuttuja asioita, jotta voimme nähdä ne uudella tavalla. Analyysini osoittaa, että kaikki tutkimani kirjailijat hyödyntävät samanlaista toksista diskurssista, jossa maaseutu kuvaillaan idealisoidun rauhallisena ja miellyttävänä paikkana oleilla ja teollisuuskaupunki on sitä vastoin fyysisesti ja moraalisesti saastunut yhteiskunnan turmeltumisen symboli. Tutkielmani eräs keskeinen teema on juuri se, että teollisuuden aiheuttama saastuminen vaikuttaa myös ihmissuhteisiin ja ihmisten ja oman maan väliseen siteeseen. Viimeisissä luvuissa tutkin vieraannuttamisen käyttöä retorisena keinona venäläisen formalismin ja Kenneth Burken perspective by incongruity -käsitteen valossa sekä sitä, miten kirjailijat käsittelevät luonnonsuojelun aihetta. Analyysini osoittaa tältä osin, että Volponi ja Ottieri käyttävät ekologista diskurssia ainoastaan historiallisen ja yhteiskunnallisen pohdinnan välineenä, kun taas Bianciardin romaanissa luonnon- ja ympäristönsuojelu on itse kertomuksen kohde. Bianciardin ekologinen kertomus muistuttaa sekä Arne Naessin syväekologian ajattelusta että kreikkalais-roomalaisen kulta-ajan käsitteestä. Kaikista kolmesta teoksesta välittyy sama melankolinen ja avuton tunne, ettei parempaan aikaan ole enää paluuta. Korpuksen romaanien analyysin lisäksi tutkimukseni tarkoitus on todistaa kuinka myös teollisuutta käsitteleviä selvästi realistisia romaaneja voidaan tutkia ekologisesti kriittisestä näkökulmasta. Kirjailijat tarjoavat eri keinoin ja eri tarkoituksissa lukijalle uuden perspektiivin ajanjaksoon, josta Italiassa yleensä puhutaan ylevillä termeillä. Ekokriittinen analyysi problematisoi kertomusta ja auttaa lukijaa ymmärtämään todellisuuden monimutkaisuutta.
-
(2017)Tutkin pro gradu -työssäni idiolektisia ilmaisuja italialaiskirjailija Natalia Ginzburgin romaanissa Lessico famigliare. Ginzburg (o.s. Levi) on Italian tunnetuimpia nykykirjailijoita, ja omaelämäkerrallinen Lessico famigliare on hänen tunnetuin teoksensa. Romaanin keskiössä on juutalaisen ja antifasistisen Levin perheen kotikieli, jonka ydin ovat isä Giuseppe Levin ja äiti Lidia Tanzin käyttämät yksittäiset idiolektiset ilmaisut ja niiden muodostama sanasto. 1920-1950 -lukujen Italiaan sijoittuvaa teosta on tutkittu muutoin runsaasti, mutta itse sanastosta ei ole aiempaa tutkimusta. Sanasto koostuu 28:sta idiolektisesta ilmaisusta, jotka olen jaotellut alalukuihin puhujan mukaan, ja edelleen analyysia varten pienemmiksi ryhmiksi esiintymiensä perusteella. Tutkielmassani määrittelen ilmaisujen etymologiat, sekä teen semanttisen analyysin, jossa sijoitan kunkin niistä sopiville semanttisille kentille. Analyysin avainkäsitteitä ovat ilmaisujen välisiä suhteita määrittävät hyperonymia, hyponymia, synonymia ja antonymia. Semanttisia kenttiä muodostuu tutkimuksessa kaikkiaan kahdeksan, ja suurin osa ilmaisuista sijoittuu useammalle kuin yhdelle niistä. Semanttisten kenttien lisäksi tutkin ilmaisujen rekistereitä. Olen luonut tutkimusta varten taulukon, jossa ilmaisut on mahdollista jakaa ensin joko Italian murteisiin kuuluviksi tai sellaisiksi yleiskielisiksi, joilla on Levin perheen kielessä jokin oma merkitys. Luokittelun lisäksi ilmaisuille on määritelty sävy, negatiivinen, neutraali tai positiivinen. Koska sävyt vaihtelevat ilmaisujen kontekstien mukaan, osa ilmaisuista sijoittuu useampaan kuin yhteen rekisteriin. Suurin osa on kuitenkin sävyltään negatiivisia. Tutkimukseni osoittaa yksittäisten ilmaisujen merkityksen teoksen henkilöhahmojen ja sitä kautta koko teoksen rakentumisessa. Lessico famigliaressa tarina laajenee sanastosta kattamaan ensin Levin perheen ja heidän läheisensä, sitten italialaisen yhteiskunnan ja lopulta merkittävän osan yleistä eurooppalaista historiaa.
-
(2017)Avhandlingens syfte är att undersöka hur orden sprezzatura (obehindrat, naturligt sätt) och affettazione (tillgjordhet, onaturligt sätt) använts från 1500-talet till tidigt 1900-tal i italienskan. Materialet består av Il libro del Cortegiano av Baldassar Castiglione, som utkom 1528, och andra texter av olika författare från den undersökta perioden. Castiglione skapade i sin bok en teori om hur en hovman kan klara sig bra vid hovet. Enligt teorin åstadkommer il cortegiano (hovmannen) sprezzatura (sprezzatura är ett ord som Castiglione själv har bildat) när han ger ett intryck av att allt det som han gör är lätt och naturligt för honom. Om han misslyckas med det uppstår det affettazione. För mycket sprezzatura leder dock lätt till affettazione och det gäller således att med god omdömesförmåga undvika detta. Genom att försöka åstadkomma sprezzatura och undvika affettazione når il cortegiano framgång. Samma regler gäller även för hovdamer, le cortegiane. I boken förekommer de undersökta orden också i andra sammanhang. Då Castiglione skrev sin bok var hoven och diplomatin av stor betydelse, men efter il sacco di Roma (plundringen av Rom) år 1527 minskades deras roll avsevärt. Eftersom Il libro del Cortegiano skildrar hovlivet såsom Castiglione upplevde det, finns det anledning att forska i hur hans begrepp har inverkat på italiensk litteratur under senare sekel. Den empiriska undersökningen baserar sig på en jämförelse mellan Castigliones begrepp om sprezzatura och affettazione och en analys av de övriga författarnas texter. Som material används Il libro del Cortegiano och de andra texterna söks på cd-skivan Letteratura Italiana Zanichelli (LIZ), och i det digitala biblioteket online www.bibliotecaitaliana.it. Bland dessa andra texter finns det 50 observationer av sprezzatura och 122 observationer av affettazione. Antalet författare är 50. Det framgår av undersökningen att Castigliones begrepp används i den betydelse han har gett dem, men även i en helt annan mening. Som exempel kan nämnas att sprezzatura i några texter betyder "föraktfullhet". Begreppen i Castigliones mening används i litteratur, i litteraturkritik och på teater. På 1700-talet var det Carlo Goldoni som i större skala började använda sprezzatura och affettazione. På 1800-talet var begreppen viktiga i litteraturkritik och på 1900-talet för Gabriele D'Annunzio och Luigi Pirandello. Slutsatsen av undersökningen är att Castigliones begrepp om sprezzatura och affettazione har haft en betydande inverkan på det litterära tänkandet i Italien och har således varit kända även i det italienska samhället.
-
(2017)Tutkielmassa vertaillaan Suomessa 1900-luvulla julkaistujen Dante Alighierin (1265-1321) Commedia-teoksen käännösten selityksiä sekä keskenään että suhteessa muutamiin ulkomaisiin tulkintoihin, kiinnittäen erityisesti huomiota modernin Dante-tutkimuksen tuloksiin. Eino Leinon suomennoksen Jumalainen näytelmä ensimmäiseen osaan (Helvetti, 1912) suomentaja itse laati selitykset. Kriitikoiden mielestä ne olivat kuitenkin riittämättömiä, ja kustantaja Werner Söderström Osakeyhtiö valitsi jatko-osia varten uuden kommentoijan. Nuori ylioppilas Oiva Vendelin kirjoitti selitykset osiin Kiirastuli (1913) ja Paratiisi (1914) sekä uudistetut selitykset osan Helvetti toiseen painokseen (1917). Aline Pippingin ruotsinkielinen käännös Dantes Gudomliga Komedi selityksineen ilmestyi kokonaisuudessaan Suomessa vuonna 1924. Ensimmäinen osa oli julkaistu jo vuonna 1915 Ruotsissa. Vuonna 1963 julkaistiin Elina Vaaran suomennos Jumalainen näytelmä, johon Tyyni Tuulio oli laatinut selitykset. Työn taustaksi käsitellään teoksen leviämistä Italiasta muualle maailmaan ja sen tulkintojen historiaa 1300-luvulta alkaen. Erillisessä luvussa esitellään lyhyesti runoelman tulo Suomeen, aiempi klassikkoteosten käännös- ja selitystraditio Suomessa, ensimmäiset Commedia-teoksen säkeiden suomennoskokeilut 1800-luvun puolella sekä koko runoelman käännökset ja selitykset tekijöineen. Tärkeitä lähteitä ovat SKS:n julkaisema Johanna Mälkin väitöskirja Mitä etevin runoteos (2009), Kansallisarkiston säilytyksessä oleva WSOY:n Oiva Vendeliniä koskeva kirjeenvaihtoarkisto sekä eräät aihetta koskevat artikkelit, jotka löytyvät Kansalliskirjaston digitoimista 1900 luvun alkupuolen lehdistä. Varsinaiseksi tutkimusaineistoksi tulkintojen vertailuun on valittu kolmekymmentä runoelman katkelmaa selityksineen (kymmenen teoksen jokaisesta osasta) siten, että keskitytään päähenkilöiden rooleihin ja eräisiin vaikeasti tulkittaviin, arvoituksellisiin säkeisiin. Vertailussa ulkomaisiin selityksiin käytetään lähteinä mm. internetsivustoa Dartmouth Dante Project, 1970-luvulla julkaistua tietosanakirjaa Enciclopedia Dantesca sekä uudempia julkaisuja. Leinon ja Vendelinin selityksiä verrataan myös tekijöiden mainitsemiin lähteisiin. Kunkin katkelman kohdalla mainitaan muutamia esimerkkejä ulkomaisista tulkinnoista. Eräissä kohdissa analysoidaan myös mahdollisia vaihtoehtoisia näkökulmia tutkimukseen. Dante on kirjoituksissaan tuonut esiin tekstin tulkinnan neljä eri tasoa: kirjaimellinen, allegorinen, moraalinen ja anagoginen tulkinta. Eino Leino noudatti Helvetti-osan käännöksen tarkastajalta saamaansa ohjetta laatia lyhyt kommenttiosio. Lähteenä hän käytti saksalaisen Otto Gildemeisterin selityksiä. Tätä valintaa ei voi pitää onnistuneena, sillä lähdeteostaan seuraten Leino antaa eräisiin ongelmallisiin runoelman kohtiin vain yhden tulkintatavan ja esittää sen varmana selityksenä, mikä on lukijaa harhauttavaa. Joissakin kohdissa mukana on sellaista virheellisyyttä tai ristiriitaisuutta, jota Gildemeisterin tekstissä ei esiinny. Leinon selityksiä on silti painettu vielä 2000-luvulla. Oiva Vendelin (opiskelija, myöhemmin tunnetuksi tulleen taiteilija Martta Wendelinin veli) pyrki esittämään tärkeimmät tulkintavaihtoehdot Tommaso Casinin ja Giovanni Andrea Scartazzinin italiankielisten teosten pohjalta. Kirjoittaessaan selityksiä Helvetti-osan toiseen painokseen hän paranteli ja täydensi hienovaraisesti Leinon kirjoittamaa tekstiä. Kirjeenvaihdosta kustantajan kanssa ilmenee, että Vendelin toivoi tässä vaiheessa nimensä jättämistä pois mahdollisten uusintapainosten selitysten nimilehdeltä. Kaikki Vendelinin selitykset julkaistiin erillisenä kirjana vuonna 1924, kirjoittajan jo kuoltua. Aline Pippingin selitykset ovat erittäin lyhyitä, mutta ytimekkäitä. Pipping ei ehkä katsonut tarpeelliseksi liittää käännökseensä laajaa selitysosiota, koska lukijoiden saatavilla oli aiemmin ilmestyneitä yksityiskohtaisia ruotsalaisten kääntäjien selityksiä. Tyyni Tuulio oli Dante-asiantuntija. Hänen selityksissään ilmenee huolellinen, varovainen tutkijan ote. Näkökulmat muistuttavat usein modernia tutkimusta. Tuulio pyrkii tarkastelemaan selitettävien kohtien yhteyksiä runoelman muihin kohtiin ja korostaa toistuvasti Danten monitulkintaisuutta. Joitakin virheitä lukuun ottamatta Suomessa julkaistut selitykset ovat pääsääntöisesti edelleen mukana runoelman nykytulkinnassa ainakin osana sitä. Ne kaikki ovat kuitenkin varsin suppeita. Danten enigmaattisten säkeiden tulkinnan lisäksi lukija tarvitsee tietoja mm. historiasta, kirjallisuudesta ja mytologiasta voidakseen ymmärtää edes osan Commedia-teoksen monipuolisesta sisällöstä. Jos Suomessa julkaistaan uusi käännös runoelmasta, tarvitaan siihen luonnollisesti ajan tasalla olevat, uusimpaa Dante-tutkimusta myötäilevät selitykset.
Now showing items 1-14 of 14