Browsing by discipline "Kansatiede"

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Gallen-Kallelan Museon kulttuurihistoriallista kokoelmaa kokoelmatutkimuksen ja esinetutkimuksen näkökulmista. Museon kulttuurihistoriallinen kokoelma sisältää Akseli Gallen-Kallelaan liittyvää esineistöä. Tutkimustehtävänäni on selvittää, mitä museon kulttuurihistoriallinen kokoelma kertoo sen kerääjästä ja ajasta, jolloin kokoelma on syntynyt. Pohdin myös mitkä muut tekijät ovat mahdollisesti vaikuttaneet henkilöhistoriallisen kokoelman nykyiseen muotoon. Tarkastelen tutkimuskohdettani, museokokoelmaa, kolmen tutkimusmenetelmän avulla. Kulttuurianalyysin, kulttuurihistoriallisen kontekstoinnin ja lähiluvun yhdistelmä mahdollistaa monipuolisten tulkintojen tekemisen. Moniaineistoisessa tutkimuksessa hyödynnän esinekokoelman lisäksi erilaisia arkistoaineistoja, muistelmia, kirjallisuutta ja taidetta. Materiaalisen kulttuurin tutkimuksessa moniaineistoisuus mahdollistaa erilaisia näkökulmia ja tuo tulkintaan vaihtelevuutta. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys muotoutuu paljolti museologisen tutkimuskirjallisuuden ja keräilytutkimuksen pohjalta. Tutkimuksessani henkilöhistoriallisen museokokoelman synty- ja kehityshistoria rakentuu esinekokoelman tarkastelun kautta. Kulttuurihistoriallisen kokoelman aineistot jakautuvat teemallisesti kahteen osioon, jotka avaavat museokokoelmien keräys- ja kokoelmakonteksteja, sekä toimivat mikrohistoriallisen tiedon lähteenä. Akseli Gallen-Kallelan omistamien esineiden pienkokoelmissa kohtaavat käytännöllisyys ja arki. Tämä osio museokokoelmasta sisältää esinekokonaisuuksia, jotka ovat jonkun muun kuin Akseli Gallen-Kallelan toimesta muototuneita, ja ovat ikään kuin Gallen-Kallelan perheen ja elämän kautta syntyneitä esinekasaumia. Esineet ja niihin linkittyvät muut aineistot kertovat perhe-elämän lisäksi museoimisprosessin aikana tehdyistä valinnoista sekä jälkeläisten tulkinnoista. Toinen teemaosio esittelee museokokoelmaa Akseli Gallen-Kallelan kokoamien ja keräämien aineistojen kautta. Pariisin ajan kuriositeetit, kansatieteelliset esineet ja Afrikan matkamuistot heijastelevat taiteilijan kiinnostuksen kohteita ja sisältävät taiteilijan niille antaman museaalisen kontekstin. Muiden museoiden kokoelmissa olevat taiteilijaan liittyvät esinekokoelmat tuovat vertailukohdan Gallen-Kallelan Museon kulttuurihistoriallisen kokoelman sisällön tulkintaan. Muiden museoiden kokoelmiin vertaamalla, Gallen-Kallelan Museon kulttuurihistoriallinen kokoelma näyttäytyy henkilöhistoriallisena ja taiteilijan ammatista kertovana museona.

Pro gradu tutkielma tarkastelee stadilaisuutta helsinkiläisten yhteisönä, jota rakennetaan ja ylläpidetään esityksen keinoin. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten stadilainen yhteisö muodostetaan ja miten stadilaisuutta ilmennetään. Tutkimusnäkökulma on esitysteoreettinen. Richard Schechnerin esitysteoreettisen lähestymistavan mukaisesti kaikkea voidaan tarkastella esityksenä. Tutkielmassa kiinnitetäänkin huomiota stadilaisuuden esityksellisyyteen. Yhdistettynä Benedict Anderssonin teoriaan yhteisöjen kuvitteellisuudesta, pro gradu -tutkielma käsittelee stadilaisuutta yhteisön jäsenten välisessä vuorovaikutuksessa luotavana sosiaalisena konstruktiona, jonka jäsenyyttä viestitään eli esitetään arkipäiväisessä toiminnassa puheella ja käytöksellä. Tutkielmassa tarkastellaan myös yksilön identifioitumista yhteisöön sekä stadilaisen yhteisön kollektiivisen identiteetin muodostumista. Tutkielmassa stadilaisuutta tarkastellaan sosiaalisena identiteettinä, joka rakentuu vuorovaikutuksessa jatkuvan uudelleenmäärittelyn kautta. Tutkimusaineisto muodostuu vuonna 1995 stadin slangia ja helsinkiläisiä perinteitä vaalimaan perustetun Stadin Slangi ry:n jäsenlehden vuosikerroista 1996-2014. Aineisto tarjoaa näköalapaikan stadilaisten itsemäärittelyyn: yhteisön jäsenet tuovat jäsenlehti Tsilarissa esiin käsityksiään stadilaisista ja stadilaisuudesta. Lehti on yhteisöllisen identiteetin representaatio. Yhteisön kollektiivinen identiteetti sisältää yhteisesti jaettuja käsityksiä stadilaisesta yhteisöstä. Yhteisiä kertomuksia ja merkityksiä luodaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Kollektiivinen identiteetti rakennetaan kollektiivisen muistin pohjalle. Jaetut muistot kotikaupungista ja niiden nostalgisointi Tsilarissa luovat yhteisön jäsenille samaistuttavan jatkumon jaetusta menneisyydestä yhteiseen tulevaisuuteen. Stadilainen yhteisöllisyyden perustana ovat yhteisesti jaetut uskomukset, tunteet ja kertomukset, joista myös Tsilari koostuu. Yksilöitä yhdistävät, samankaltaiset muistot ja kokemukset kotikaupungista saavat yksilöt liittymään stadilaisen yhteisön jäseniksi. Yhteisöä vahvennetaan merkityksillä ladatuilla symboleilla, kuten Helsingin arkkitehtuurisilla monumenteilla, joita pidetään erityisen helsinkiläisinä. Myös stadin slangi on merkittävä yhteisön symboli ja ryhmäkiinteyden osatekijä. Helsingin kaduilla 1800-luvun lopulla suomen- ja ruotsinkielisten lasten keskuudessa syntynyt slangi yhdisti saman pihan ja korttelin lapset yhdeksi jengiksi ja yhdistää helsinkiläiset edelleen. Lapsuus- ja nuoruusmuistot ovat jääneet mieliin slangiasuisina tapahtumina. Slangisanoihin on ladattu merkityksiä, jotka aukeavat vain stadilaisille. Slangilla viestitään stadilaisuudesta yhteisön sisä- ja ulkopuolelle. Se on sisäpiirin tunnistautumisen keino, mutta myös ulossulkemisen väline, sillä sen merkitykset eivät avaudu ulkopuolisille. Yhteisö rajataan ulossulkemisen keinoin meihin ja muihin , stadilaisiin ja ei-helsinkiläisiin. Vastakkainasettelu määrittelee meisyyden toisten ulkopuolisuuden kautta. Ryhmien välille luodaan sosiaalisesti merkityksellisiä eroja stereotypisoinnin keinoin. Yhteisöllä on stereotyyppisia käsityksiä muista , mutta myös positiivisia stereotyyppisiä käsityksiä oman ryhmänsä jäsenistä, heidän luonteestaan ja käytöksestään. Stadilaiset määrittelevät itsensä rennoiksi, itsevarmoiksi ja suvaitsevaisiksi. Luonteenpiirteiden performatiivisuuden odotetaan näkyvän yhteisön jäsenen käytöksessä. Ulkopuolisten määritelmä kuitenkin eroaa ryhmän itsemäärittelystä. Stadilaiset ovat tietoisia konfliktista: arvosteluun vastataan vastamäärittelyllä, halventamalla tai vitsailemalla toisten kustannuksella. Huumorilla on tarkoituksensa; se vahvistaa ryhmäkiinteyttä ja ylläpitää rajoja samankaltaisten ryhmien välillä. Stadilaisen ulkoinen esittäminen tapahtuu yhteisölle ominaisen kielen eli slangin lisäksi käytöksellä, jolla ilmaistaan erityisen stadilaisina pidettyjä ominaisuuksia tai luonteenpiirteitä. Stadilaisen rooliin kuuluva käytös on toistoa aikaisempien sukupolvien tavasta toimia stadilaisesti: ympäristöstä ja kanssakaupunkilaisista välittäen. Yhteisö tarjoaa yksilöille toimintamalleja ja identiteetin rakennusainetta. Stadilainen yhteisön jäsenenenä yksilö saa mahdollisuuden samaistua ja tuntea yhteenkuuluvuutta muihin kaupunkilaisiin sekä kokea olevansa osa kotikaupunkinsa historiaa ja tulevaisuutta.

Tutkimuksen kohteena on Työväen Arkiston yhteydessä toimivan Työväen Muistitietotoimikunnan ja Kuusankoski-seuran yhdessä keväällä 2016 järjestämä teollinen perinnepiiri, jossa keskusteltiin elämästä Kuusankoskella ja erityisesti työstä paikkakunnalla toimivalla Kymi-yhtiöllä eri teemojen kautta. Perinnepiiri oli osa Työväen Muistitietotoimikunnan vuoden 2016 käynnistämää Tehdasperinne-keruuta. Tutkielmassa nostetaan esiin Kymi-yhtiöläisyyteen perinnepiirissä liitettyjä kokemuksia, minkä lisäksi perinnepiiriä tarkastellaan kulttuuriperintö-käsitteen näkökulmasta. Tutkimuksen aineisto on muistitietoa, ja koostuu kuuden perinnepiirikokoontumisen äänitteistä ja litteraateista. Perinnepiirikokoontumisiin osallistui yhteensä kaksikymmentäseitsemän 1930–1960-lukujen välillä syntynyttä kuusankoskelaista. Osallistuminen kokoontumisiin ei ollut sitovaa, ja osallistujamäärät vaihtelivat kuudesta seitsemääntoista. Kokoontumiset kestivät kahdesta kolmeen tuntiin, ja ne äänitettiin ja tallennettiin Työväen Arkistoon. Keskeisiä käsitteitä tutkielmassa on yhtiöläisyys, jolla tarkoitetaan perinnepiiriin osallistuneiden kokemusta osana Kymi-yhtöitä, paikka, joka mielletään ajallisesti kerrostuneeksi ja merkitykselliseksi sijainniksi, sekä kulttuuriperintö, joka tutkielmassa ymmärretään prosessina, jossa menneisyydestä nostetaan esiin jälkiä, jotka mielletään säilyttämisen arvoisiksi todisteiksi. Tutkimus jäsentyy johdannon ohella kolmeen analyysilukuun, joista ensimmäisessä käsitellään Kymi-yhtiön kehitysvaiheita, Kuusankosken kaupunkimaisemassa ilmenevää ja koettua yhtiöläisyyttä sekä perinnepiiriläisten lapsuuden- ja nuoruuden kokemuksia. Toisessa analyysiluvussa syvennytään perinnepiiriin osallistuneiden työuraan Kymi-yhtiöllä mm. yhtiön järjestämän koulutuksen, työyhteisössä ilmenevien hierarkkisten suhteiden ja ammattiyhdistystoiminnan kautta. Lisäksi pureudutaan yhtiön rooliin tehtaalaisten vapaa-ajalla. Viimeisessä analyysiluvussa tarkastellaan perinnepiirissä tapahtuvaa muistitiedon tuottamista kulttuuriperintöprosessina, jossa mennyt, nykyaika ja tulevaisuuden odotukset sekoittuvat. Aineistosta ilmenee, että Kymi-yhtiö on ollut läsnä perinnepiiriläisten elämissä näiden lapsuudesta saakka, ja suhde yhtiöön on jatkunut koko työuran ajan. Perinnepiirissä muisteltu yhtiöläisyys ja siten kulttuuriperintö puolestaan näyttäytyvät mimeettisenä prosessina, joka paitsi uusintaa jo tehtyä ja sanottua, luo samalla myös uutta. Arkistoon tallennetun aineiston tulkinta mahdollistaa aina uudenlaisia merkityksiä ja näkemyksiä.

Tutkielmassa tarkastellaan nuorten aikuisten urbaaneja asumiskokemuksia pääkaupunkiseudulla. Lähtökohtana aiheen tarkastelulle on kiinnostus siihen, miten nyt elettävä aika ja urbaani kaupunkikulttuuri näyttäytyvät itse asumisessa ja kuinka kaupunkilaisuus, kaupunki ja urbaani elämä linkittyvät nuorten aikuisten jokapäiväiseen arkeen. Tutkielman avulla saadaan uutta tietoa nuorten kokemuksista, ajatuksista ja toiveista niin nykyhetken kuin tulevaisuudenkin urbaaniin kaupunkiasumiseen liittyen. Lisäksi lisääntynyt kilpailu asunnoista on vaikuttanut nuorten aikuisten asumiseen tehden aiheesta ajankohtaisen.Tutkimuskysymykseni ovat, miten urbaani kaupunkiasuminen sekä asunto koetaan ja millaisia merkityksiä niillä on nuoren aikuisen elämässä.Tutkielma sijoittuu nuorisokulttuuria sekä kaupunki- ja asumiskulttuuria käsittelevien tutkimusten jatkumoon. Keskeisinä menetelminä on haastatteluanalyysimenetelmät sekä fenomenologista lähestymistapa. Tutkielman kehysteoriana toimii sukupolviteoria, joka tuo tukensa fenomenologialle. Tutkielmassa liikutaan kokemusmaailman, sukupolvikokemuksien ja elämänkaaren käsitteissä. Keskeisiä käsitteitä ovat myös paitsi nuoret aikuiset, myös asuminen, asuinympäristö ja asunto. Lisäksi kaupungin ja urbaaniuden käsitteet ovat tutkielman keskiössä. Tutkielmassa käytetään haastattelumenetelmänä vapaamuotoista teemahaastattelua. Haastatellut nuoret aikuiset ovat 18–28 -vuotiaita pääkaupunkiseudulla asuvia henkilöitä. Osallistuneita henkilöitä on kahdeksan, joista kolme on miehiä ja viisi naisia. Haastattelut olivat laadultaan vapaamuotoisia teemahaastatteluja, joissa oli apuna kysymysrunko. Tutkielman loppupäätelmä on, että nuorten aikuisten urbaani asuminen on moniulotteista ja kirjavaa. Kaupunkilainen voi olla monella tavalla, eikä yhtä oikeaa tapaa ole. Nuoret aikuiset näkevät kaupungin monet mahdollisuudet keinona rakentaa omannäköistään elämää. Taustalla on tavoite kehittyä uralla, opiskella tai yksinkertaisesti parantaa asumistasoa. Tavoitteisiin pääseminen edellyttää kuitenkin kykyä sopeutua muuttuviin tilanteisiin ja sietää epävarmuutta. Asunnoista kilpaileminen ja rahahuolet voivat yllättää ja ne ajavat nuoret aikuiset ottamaan vastuuta elämänsä tiellä. Itsenäistyminen ja sen tuomat haasteet on jokaisen käytävä läpi, jotta voi kasvaa vastuulliseksi, itseään toteuttavaksi aikuiseksi. Kaupunki tarjoaa pohjan luoda sosiaalisia suhteita ja verkostoja sekä tavata samassa tilanteessa olevia, samaa sukupolvea edustavia ihmisiä. Nuoret aikuiset aistivat kaupungissa urbaania rytmiä ja liikettä, joka sopii nuoruuden elämänvaiheeseen Tulkintani on, että urbaani koetaan kaupunkilaisuuden äärimuotona, jossa niin elämäntyyli, sosiaaliset suhteet kuin asumismuoto linkittyvät toisiinsa yhtenäisenä kaupunkilaisuuden ilmentymänä. Tutkimustuloksista voidaan päätellä, että nuoret aikuiset ovat sopeutuvaisia ja eteenpäinpyrkiviä. Moni on kasvanut kiinni kaupunkiympäristöön ja kokee siten urbaanin asumisen luonnollisena osana kaupunkielämää.

Tarkastelen tutkielmassani Kirkon Ulkomaanavun rauhantyötä diskurssianalyysin avulla. Tutkielman tehtävänä on tuottaa yhtä järjestöä tarkastelemalla uutta tietoa uskopohjaisten järjestöjen merkityksenannoista rauhanrakennuksen ja siihen sisältyvän rauhanvälityksen kentällä. Tutkimuskysymykseni on, miten Kirkon Ulkomaanapu diskursiivisesti rakentaa kuvaa rauhasta ja rauhantyöstä. Millaisena rauhantoimijana Kirkon Ulkomaanapu kuvaa itsensä ja miten se erottuu joukosta? Minkälaisia arvoja Kirkon Ulkomaanapu rauhantyön kuvausten kautta nostaa esiin? Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii diskurssianalyysi. Diskursseja koskevan tutkimuksen lähtökohtana on näkemys kielen ja toiminnan yhteenkietoutuneisuudesta: kieli sekä rakentaa todellisuutta että on sen osa. Kirkon Ulkomaanavun tekstit ovat osa laajempaa yhteiskunnallista vuoropuhelua, jossa käsityksiä rauhasta ja rauhanrakennuksesta tuotetaan. Tarkastelen Kirkon Ulkomaanavun rauhantyöstä kertovia tekstejä diskurssianalyyttisen tutkimuksen lähtöoletusten mukaisesti tietyssä kontekstissa. Diskurssianalyysin lisäksi hyödynnän tutkielmassani kulttuurianalyysin lähtökohtia. Tutkielmani aineistona on Kirkon Ulkomaanavun vuosina 2012–2016 julkaisemia tekstejä. Aineisto koostuu järjestön vuosikertomuksista ja tasekirjoista, vuosiksi 2013–2016 laaditusta strategiasta sekä järjestön verkkosivuilla tai Tekoja-lehdessä vuosina julkaistuista uutisista, artikkeleista ja muista rauhantyötä käsittelevistä teksteistä. Aineiston alkuvaiheen analysoinnissa olen käyttänyt lähilukua ja teemoittelua. Tämän jälkeen olen analysoinut tarkemmin aineistossa esiintyviä diskursseja. Työkaluna minulla on ollut käytössä atlas.ti-ohjelma. Rauhantyö voidaan nähdä Kirkon Ulkomaanavun keinona vaikuttaa omaan asemaansa ja saada sananvaltaa niin kansallisesti kuin kansainvälisesti. Rauhantyön diskursiivinen rakentaminen on keskeinen osa Kirkon Ulkomaanavun identiteetin rakennusta. Analyysini perusteella Kirkon Ulkomaanapu tukeutuu rauhantyöstään viestiessään useaan eri diskurssiin. Nämä diskurssit olen nimennyt ihmisoikeusdiskurssiksi, rauha kehityksen edellytyksenä ja mahdollistajana -diskurssiksi, altruistisen auttamisen diskurssiksi, ammattimaisuuden diskurssiksi, uskonnolliseksi diskurssiksi, sovintodiskurssiksi, uskonto voimavarana -diskurssiksi sekä rauha yhteisenä ponnistuksena -diskurssiksi. Lisäksi Kirkon Ulkomaanavun teksteissä erottuvat eron tekemisen diskurssi ja uhridiskurssi ja paikallisuuden diskurssi, joista viimeisen näen olevan osa rauha yhteisenä ponnistuksena -diskurssia. Järjestö korostaa teksteissään pitkäaikaista läsnäoloaan konfliktialueilla, innovatiivisia ratkaisujaan konfliktien ratkaisemiseksi sekä paikallisten ihmisten luottamuksen saavuttamista ja yhteistyötä kestävän ratkaisun aikaansaamiseksi. Ammattimaisuuden ja altruistisen auttamisen diskurssien kautta se rakentaa kuvaa rauhanrakentajalle sopivista lähtökohdista. Erityisesti rauha yhteisenä ponnistuksena -diskurssin, uskonto voimavarana -diskurssin, sovintodiskurssin ja rauha kehityksen edellytyksenä ja mahdollistajana -diskurssin kautta se esittää tapoja etsiä ratkaisua.

Tutkielman aiheena ovat lapsuuden kirjastokokemukset, joita tarkastellaan arkistoaineistojen kautta. Tutkimusaineistona ovat kaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa säilytettävää kirjastoaiheista aineistoa, jotka ovat syntyneet keruukilpailujen tuloksena. Aineistojen vastauksista on rajattu tätä tutkimusta varten lapsuuden kirjastokokemuksia käsittelevät, ajallisesti 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin sijoittuvat sekä alueellisesti Itä- ja Pohjois-Suomeen sijoittuvat vastaukset. Aineiston analyysimenetelmänä on temaattinen analyysi. Aineisto ryhmitellään siinä usein esiintyvien, keskeiseksi nousevien teemojen ja alateemojen mukaan ja työn empiria rakentuu niiden ympärille. Vastauksista nostetaan esille sekä monien kokemaa ja muistamaa että erityisiä, yksilöllisiä muistoja. Kirjastomuistot kiinnittyvät paikkoihin ja ihmisiin. Kirjastojen tilat näyttäytyvät muistoissa sekä houkuttelevina ja kodinomaisina paikkoina että kunnioitusta herättävinä ja etäännyttävinä virallisina tiloina. Kirjastoihin ja kirjoihin liittyvät henkilöt ovat jokainen tavallaan olleet lukemisen mahdollistajia tai sen estäjiä. Lapsuuden muistot tiivistyvät lukuhaluun ja lupaan lukea. Lukuhalu syntyi kirjojen antamasta kokemuksesta avarammasta maailmasta, ja niiden tarjoamasta virikkeestä mielikuvitukselle. Lupa lukea oli jonkin auktoriteetin tai sellaiseksi koetun antama. Kouluissa ja varsinaisissa kirjastorakennuksissa sijainneita kirjastoja hoitivat usein opettajat, joilla oli jo varsinaisen virkansa puolesta rooli lasten kasvattajana ja ohjaajana. Myös muut kirjastoja hoitaneet henkilöt katsoivat usein tehtäväkseen lasten lukutottumusten ohjaamisen. He pyrkivät viemään lapset oikeanlaisen ja ikäkaudelle sopivan lukemisen äärelle. Tämä näyttäytyi lasten silmissä joskus liikana holhoamisena, sillä itsenäistä valinnanmahdollisuutta pidettiin tärkeänä. Lupaa lukea käytettiin palkintona ja sen pois ottamista keinona rangaista. Tämä näkyi sekä koulujen kirjastoissa opettajien toimiessa kirjastonhoitajina että kotona vanhempien suhtautumisessa lukemiseen. Kouluissa kirjojen lainausoikeus saattoi olla sidoksissa koulumenestykseen. Kodeissa lasten lukuhaluun suhtauduttiin kahtalaisesti. Joissakin lukemiseen kannustettiin ja kirjastossa käymiseen suhtauduttiin myönteisesti, toisissa lukemista pidettiin ajanhukkana ja erityisesti romaanien lukeminen saatettiin kieltää kokonaan. Lasten lukuhalu saattoi kuitenkin olla niin voimakas, että vanhempien auktoriteettia oltiin valmiita uhmaamaan kirjojen vuoksi.

Tutkielmani pääaineisto on Helsingissä sijainneen Kulttuurien museon perusnäyttelyn pohjalta tehty verkkonäyttely Kaukaa haettua ja sitä täydentävänä aineistona on samanniminen näyttelyjulkaisu. Kulttuurien museon kokoelmat koostuvat Kansallismuseon suomalais-ugrilaisista ja yleisetnografisista kokoelmista. Pohjaan tulkintani museologiseen kirjallisuuteen ja tarkastelen aineistoani diskurssianalyysin avulla. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmalleni on representaatioteoria. Representaatiot ovat merkityksiä välittävää toimintaa kuten puhuttua ja kirjoitettua kieltä ja kuvia. Diskurssianalyysin kohteena on kulttuurisen todellisuuden tuottaminen erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Tutkielmani tavoite on selvittää, miten Kaukaa haettua esittää Kulttuurien museon kokoelmia. Tarkastelen, millainen on aineistossani esineiden ja kuvien muodossa läsnäolevan vieraan ja esineiden kerääjien suhde sekä miten ja millaisena vieras esitetään. Pohdin aineistoni museologisten objektien suhdetta suomalaiseen kulttuuriperintöön. Pro gradu -tutkielmani laajempi tavoite on haastaa lukija tarkastelemaan suomalaisia museoita uudesta globaalista näkökulmasta. Kaukaa haettua -verkkonäyttelyn yksi keskeisistä elementeistä on kerääminen. Näyttelyssä esineistöä esitetään keräämisen näkökulmasta ja kerääjät esitetään aktiivisina toimijoina. Näyttelytekniset keinot siirtävät taka-alalle ihmisryhmät, joilta esineet on kerätty. Kaukaa haettua vetää symbolisen rajan maailmanmatkaajien ja natiivien välille; molemmilla on paikkansa, eivätkä niiden kategoriat valu toistensa päälle. Kun vieras esitetään suomalaisuuden kautta, tulee siitä kuitenkin osa suomalaisuuden tarinaa. Näin vieraan läsnäolo museonäyttelyssä toimii kansallista yhteenkuuluvuutta tiivistävänä voimana ja se riisutaan symbolisen paikaltaan siirtymän aiheuttamasta järkytyksestä.

Jatkosodan aikana kerättiin Suomen valtaamalta alueelta Itä-Karjalasta tuhansittain museoesineitä Suomen museoihin. Kansallismuseon kokoelmiin kerättiin esineitä lähinnä suomenheimoisilta mutta myös isovenäläisiltä. Tämän tutkimuksen kohteena on lähes 400:n esineen kokoelma, joka toimitettiin Kansallismuseoon vuosina 1941 1944 ja merkittiin kansallisuudeltaan venäläiseksi. Näistä venäläisistä esineistä suurimman osan keräsi alikersanttina palvellut Väinö Tuomaala. Tutkimukseni tarkastelee Väinö Tuomaalan kokoelmaa ja etsii syitä siihen, miksi kokoelma on sellainen kuin se on, miksi se ja koko venäläisten esineiden kokoelma syntyi ja mitkä seikat vaikuttivat Tuomaalan esinevalintoihin. Tutkimuksen teoria rakentuu museologisen kirjallisuuden varaan. Tutkimuksessa tarkastellaan Väinö Tuomaalan kokoelman keräyskonteksteja. Keräyskonteksteihin kuuluvat kokoelman kerääjä, keräysajankohta ja -paikka sekä yhteenkuuluvat esineet, eli muut venäläiset esineet. Kerääjän tarkastelussa huomioidaan hänen henkilöhistoriansa ja etsitään mahdollisia keruuseen vaikuttaneita tekijöitä. Keräysajankohdan tarkastelussa huomio kiinnittyy keruuympäristöön, eli vallitseviin olosuhteisiin ja aatteelliseen ilmapiiriin, joiden vaikutuksen alaisena keruu suoritettiin. Primääriaineisto koostuu Kansallismuseon alaisen Kulttuurien museon yleisetnografisten esineiden kokoelmaan kuuluvista 198:sta Väinö Tuomaalan keräämästä esineestä verifikaatteineen, jotka ovat osa 393 esinettä käsittävästä venäläisestä kokoelmasta. Aineisto sisältää myös eri arkistojen materiaalia. Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteestä, entisestä sota-arkistota, löytyneitä sotapäiväkirjoja ja Tuomaalan kantakorttia on tutkimuksessa käytetty jatkosodan tapahtumien esittämiseen. Museoviraston hallinto-osaston arkiston kirjeet ja pöytäkirjat ovat antaneet tietoa kulttuurikeruun organisoinnista. Väinö Tuomaalan arkistokokoelma Seinäjoella sisältää Tuomaalan keräämää perinneaineistoa, hänen puheitaan, lehtikirjoituksiaan ja kirjeenvaihtoaan. Myös Evijärven kunnantalon kotiseutuarkistosta löytyneet kirjeet ovat valottaneet Tuomaalan jatkosodan aikaista keruutoimintaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistot ovat tarjonneet materiaalia jatkosodan aikaisesta kulttuurikeruusta. Koko venäläisten esineiden kokoelma syntyi sattumalta ja organisoimattoman toiminnan tuloksena, jossa aktiivisia toimijoita olivat yksittäiset kerääjät. Intohimoisesta suhtautumisesta kansatieteellistä keruuta kohtaan johtuen, Tuomaala olisi todenäköisesti kerännyt museoesineitä missä päin Itä-Karjalaa tahansa. Väinö Tuomaalan Itä-Karjalassa keräämä esinekokoelma oli luonnollinen jatke hänen kotiseudullaan aloittamalleen keräystoiminnalle. Tuomaalan jatkosodan aikana keräämä kokoelma on kerääjän mieltymysten mukainen yritys kerätä vanhaa itäkarjalaista, kansallista talonpoikaiskulttuuria. Tuomaala pyrki keräämään klassista kansatieteellistä aineistoa monipuolisesti kansankulttuurin eri elämänalueilta. Tuomaalan esinekeruussa näkyi vahvasti talonpoikaiskulttuurin ihannointi ja halu pelastaa osa siitä tuleville sukupolville. Yrityksen onnistumiseen vaikuttivat sodanajan olosuhteet sekä aatteellinen ilmapiiri. Esineiden saatavuudella oli merkittävä osa kokoelman muodostumiseen, samoin Tuomaalan käsityksillä heimokansoista, Suur-Suomesta ja venäläisistä. Keruuvalintoihin ja keruun jatkumiseen vaikuttivat myös Kansallismuseon henkilökunta ja työstä saatu tunnustus.

Ruuanvalmistus on kotikontekstissa yleisesti naisiin liitetty työtehtävä, mutta ammattimaisella keittämisellä on miehinen historia. Suomalaisissa ravintoloissa on ollut aina naisia töissä, mutta keittiömestari on perinteisesti ollut miesten ammatti. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen keittiömestarin työtä naisnäkökulmasta. Tutkimustehtävänäni on selvittää, millaisia kokemuksia naispuolisilla keittiömestareilla on ammatissa toimisesta, ja miten he rakentavat kokemuksiensa kautta suhdetta ammatti-identiteettiin. Lisäksi aineistoa tarkastelemalla selvitän, miten naiskeittiömestarit ovat kokeneet ammattiinsa kuuluvat työtehtävät ja työyhteisönsä. Tutkin myös, miten naiseus on vaikuttanut kokemuksiin keittiömestarina työskentelystä. Aineisto koostuu haastatteluista. Laatimani kysymysrungon avulla haastattelin kahdeksaa naista, jotka ovat tai olivat työskennelleet keittiömestareina. Koska haastattelut käsittelevät keittiömestareiden uraa ja niihin liittyy vahva työtematiikka, kutsun niitä työelämäkerroiksi. Kaksi haastateltavista vastasi kirjallisesti samoihin haastattelukysymyksiin. Äänitetyt haastattelut kestivät noin tunnista kolmeen tuntiin ja kirjalliset vastaukset ovat laajuudeltaan 3-14 sivua. Aineisto on tallennettu Hotelli- ja ravintolamuseon arkistoon. Lähestyin haastatteluja lähilukemalla niiden litteraatteja useita kertoja ja analysoin aineistoa kokemuskerrontaan keskittyen. Kokemuskertomukset ovat tarinoita kertojasta ja hänen kokemista tapahtumista, joissa keskeiseksi nousee kertojan oma tulkinta tapahtuneesta. Lisäksi tiedonintressini pohjautuu fenomenologiaan, minkä avulla tarkastelen keittiömestaruuden suurempia rakenteita. Tutkin naiskeittiömestareiden kokemuksia kolmessa eri aihepiirissä. Ensimmäiseksi tarkastelen, miten haastateltavat kokevat ruoanvalmistuksen, luovuuden ja talouden työtehtävät. Toisessa kappaleessa analysoin kokemuksia työyhteisöistä ja niiden johtamisesta keittiömestarin näkökulmasta. Viimeisessä analyysikappaleessa käsittelen haastateltavien näkemyksiä naiseuden vaikutuksesta työn kokemuksiin. Keittiömestarin ammatti-identiteettiin samaistutaan luovuuteen, talouteen ja henkilöstöjohtamiseen liittyvien työtehtävien hallinnan kautta. Aineistosta ilmeni kokemuksia, joissa oma osaaminen ja työn vaatimukset eivät kohdanneet perinteisenä pidettyä keittiömestaruutta. Näiden kokemuksien ristiriitaisuus kertoo ammatti-identiteetin päättymättömästä muutoksesta. Haastateltavat pitävät työyhteisöjä tärkeinä ja useimmiten yhtenä työn parhaimpana puolena. Esimieheys toi mukanaan rajoitteita ja velvoitteita, jotka asettivat keittiömestarit erilaiseen asemaan työyhteisössä. Näiden erontekojen kautta rakennetaan ammatti-identiteettiä suhteessa työyhteisöön. Haastatteluiden perusteella perinteinen kuva keittiömestaruudesta on muuttumassa. Ammattitaidon katsotaan olevan ratkaisevin tekijä keittiömestaruudessa ja haastateltavat näkivät, ettei naissukupuoli ollut ammatti-identiteetin vastainen. Naiskeittiömestarit kokivat kuitenkin sukupuolensa aiheuttaneen kitkaa työyhteisöissä, mikä kertoo ammatin miehisen kuvan elävän vielä keittiömestaruuden kulttuurisissa rakenteissa.

Tutkimuskysymyksenäni on selvittää, millaisia sodasta johtuvia sosiaalisia olosuhteita suomalainen metsätyönjohtaja joutui sodanjälkeisissä talvisavotoissa vuosina 1946-1949 kohtaamaan, ja miten ne näkyivät hänen käytännön työssään. Lisäksi pyrin selvittämään, millaiseksi sodan kokeneelle sukupolvelle muodostuu kuva hyvästä metsätyöjohtajasta käyttämässäni aineistossa. Keskeisenä aineistona ja tietolähteenä käytän metsäteknikko-opiskelijoiden talvityöharjoitteluraportteja vuosilta 1946-1949. Metsäteknikko-opiskelijoita edustavat tässä tutkielmassa Kotkan silloisen Sahateollisuuskoulun teknikko-osaston metsäpuolen opiskelijat, ja talvisavottojen edustus koostuu niistä aikakauden puunhankintatyömaista, joissa kyseiset opiskelijat ovat suorittaneet opiskeluihinsa kuuluvia talviharjoitteluja. Työharjoitteluraportteja mainituilta vuosilta on kertynyt yhteensä 137 kappaletta. Ominaista tutkimani ajanjakson savotoille on, että niiden käyttämät työskentelytavat ovat pitkälti sotaa edeltäneeltä ajalta, koska sotaa käyvässä maassa metsätyömaiden kehitys on ainakin huomattavasti hidastunut, jos ei peräti joiltain osiltaan pysähtynytkin. Sota on vaikuttanut rauhan tultuakin metsätyömaihin etenkin suurena puun kysyntänä, ja tästä johtuvana työvoimapulana, huomattavana materiaali- ja elintarvikepulana, sodasta lainautuvana retoriikkana sekä työtovereista välittämisen ja huolehtimisen henkenä. Metsätyönjohtajuutta leimaa selkeästi havaittava käsitys oman työn merkityksestä yhteiskunnan kehitykselle, ja tästä tietoisuudesta kumpuava vahva motivaatio, jota on kutsuttu myös metsämieshengeksi. Kuitenkin on nähtävissä jo uuden aikakauden, rationaalisemman ja koneellisemman metsänhoidon saapuminen. Vaatimus työnteon tehostamiseen juonsi valtavasta puuntarpeesta. Muutos työmenetelmissä ja työmiesten työtehon vaatimuksissa kulkee käsi kädessä työmaan kehittyvien sosiaalisten olosuhteiden kanssa. Sodanjälkeiset vuodet edustavat muutostilaa, jota leimaavat monet sodasta aiheutuneet ongelmat. Oman työn merkitys kansakunnan hyvinvoinnille oli 1940-luvun loppupuolen metsätyönjohtajalle selkeä asia. Päämääränä oli nostaa Suomi taloudellisesta ja sosiaalisesta ahdingosta hyvinvointivaltioksi. Hänen arvomaailmansa oli muotoutunut lapsuus- ja nuoruusiän kokemuksista agraarivaltaisessa yhteiskunnassa sekä raskaan sotakokemuksen aikana. Arvomaailma pohjautui korkean moraalin, isänmaallisuuden ja asevelihengen perustalle. Rauhan ajan alun fyysistä työympäristöä leimasivat puute, työvoimapula, huonot, mutta aktiivisen toiminnan kautta paranevat asumisolosuhteet sekä työtapojen traditionaalisuus. Näiden ongelmien keskellä metsätyönjohtaja suoritti työtehtäväänsä pyrkien toteuttamaan hyvän työnjohtajan ominaisuuksia, tasapuolisuutta, välittämistä, rauhallisuutta, miehekkyyttä, suoruutta, tarkkuutta ja tehokkuutta. Hänen toimintansa perusta oli tasapainoilua välineellis-rationaalisen ja arvorationaalisen toiminnan välillä.