Browsing by discipline "Pathology"

Alpakat ja laamat ovat eteläamerikkalaisia kamelieläimiä. Alpakoiden ja laamojen suosio harrastus- ja seuraeläiminä on ollut kasvussa. Ensimmäiset alpakat tuotiin Suomeen vuonna 2002 ja ensimmäinen harrastuslaama vuonna 2004. Suomeen tuotiin vuosina 2002–2007 yhteensä 160 kamelieläintä. Eläimiä tuotiin pääasiassa EU-maista, mutta myös Chilestä. Elävien eläinten tuonnit muodostavat aina riskin uusien tarttuvien tautien maahantulolle. Tutkielman tavoitteena oli arvioida viranomaismääräysten riittävyys tarttuvien tautien riskien hallinnassa, ja saada käytännön ehdotus toimintatavoista kamelieläinten tuontien yhteydessä. Tutkielmassa tehtiin yleiskatsaus alpakoiden ja laamojen tarttuviin tauteihin. Sen lisäksi selvitettiin voimassa olevat viranomaismääräykset sekä Eläintautien torjuntayhdistyksen suositukset kamelieläinten tuontien yhteydessä. Monet märehtijöiden taudinaiheuttajat voivat tarttua kamelieläimiin. Diagnostisten testien luotettavuuteen liittyy vielä paljon epävarmuustekijöitä, koska joudutaan turvautumaan naudoille kehitettyihin testeihin. Tutkielman johtopäätöksenä todettiin, että viranomaismääräykset eivät riitä monen taudin riskinhallinnassa. Suurimmat tuontiriskit arvioitiin liittyvän tuberkuloosiin, paratuberkuloosiin, BVD-tautiin, kasöösiin lymfadeniittiin ja loisiin. Eläintautien torjuntayhdistyksen ohjeistus todettiin pääsosin riittäväksi ja erittäin tarpeelliseksi.

Maksan rasvoittumisen ajatellaan joskus olevan vain metabolisen oireyhtymän hyvälaatuinen maksamanifestaatio, vaikka se johtaa, erityisesti maksan fibrotisoituessa, kasvaneeseen kardiovaskulaarikuolleisuuteen ja pahimmillaan maksasyöpään. Tästä kansanterveydellisesti merkittävästä roolista huolimatta rasvamaksa on alidiagnosoitu ja sen patogeneettiset mekanismit ovat huonosti ymmärrettyjä, molemmat osin hyvien diagnostisten työkalujen puutteesta johtuen. Päätimme selvittää uusien non-lineaaristen kuvantamismodaliteettien soveltuvuutta rasvamaksan varhaisessa diagnostiikassa. Selvitimme 32 lihavuusleikkauspotilaan maksakudoskoepalojen kudosarkkitehtuurin perinteisin kudosvärjäysmenetelmin ja vertasimme tuloksia samojen potilaiden non-lineaarisesti kuvannettuihin näytteisiin. Kuvansimme minimaalisesti käsitellyistä jääleikkeistä coherent anti-Stokes Raman scattering (CARS) ja second harmonic generation (SHG) signaalit, joita hyödyntäen arvioimme näytteiden rasva- ja kollageenipitoisuuden. Kehitimme myös kuva-analytiikka-algoritmin, joka mahdollistaa kollageenisignaalin automatisoidun ja objektiivisen arvioimisen. Näytteistä mittaamamme SHG- ja CARS-signaalit korreloivat hyvin patologien arvioihin näytteiden fibrotisoitumis- ja rasvoittumisasteista, minkä lisäksi automatisoitu algoritmimme erotteli luotettavasti jopa varhaisen fibroosin normaalista kudoksesta. Myös terveiksi luokiteltujen näytteiden maksakudoksen keskellä esiintyi hienoa fibrillaarista SHG-signaalia. Tunnistamamme SHG-signaali oli spesifiä kolokalisoituen hyvin kollageeni-I- ja III-vasta-ainevärjäyksien kanssa. Tuloksemme osoittavat, että multimodaalisten kuvantamismenetelmien avulla voidaan tunnistaa maksan fibrillaarista kollageenia perinteisiä kudostutkimusmenetelmiä herkemmin. Kehittämämme kuva-analyysi-algoritmi puolestaan arvioi varhaisen fibroosin määrän nopeasti, objektiivisesti ja jatkuvalla skaalalla. Yhdessä nämä löydökset luovat edellytykset tutkia esimerkiksi maksan vähäisen fibroosin kliinistä merkitystä ja paranemistaipumusta isommissa potilasaineistoissa.

Idiopaattinen fokaalinen eosinofiilinen enteriitti (IFEE) on hevosen harvinainen tulehduksellinen suolistosairaus, joka aiheuttaa eosinofiilien fokaalista kerääntymistä ohutsuoleen. IFEE luetaan kuuluvaksi IBD (inflammatory bowel disease) tautiryhmään. Kliinisiin oireisiin kuuluvat depressio, laihtuminen, ripuli, hypoalbunemia ja krooninen tai akuutti koliikki. Laparatomiassa löydettävät leesiot ovat fokaalisia tai multifokaalisia, erytematoottisia transmuraalisia paksuuntumia, jotka ovat usein muodoltaan rengasmaisia tai pyöreitä. Ohutsuoli on yleensä laajentunut leesion proksimaalipuolelta. Tällä tutkimuksella on pyritty saamaan lisää tietoa IFEEn etiologiasta ja patogeneesistä. Taudilla ei ole todettu yhdistävää tekijää ikään, sukupuoleen tai rotuun liittyen. Mahdollisiin altistaviin tekijöihin luetaan ruokinta, vuodenaikaan liittyvät allergiat, parasiitit ja mahdolliset muutokset hevosen hoidossa. Tutkimuksessa vertailtiin suolistonäytteitä histoja immunohistologisesti seuraavalla tavalla: 23 IFEE-tapauksen leesioaluetta, 5 diffuusia eosinofiilista enteriittiä (DEE) sekä 5 leesion ulkopuolista IFEEtapausta. Näytteistä tehtiin HE (hematoksyliinieosiini), CD3, CD79a sekä MHC luokka II värjäykset, jotka tulkittiin semikvantitatiivisesti. Mahdollisen laukaisevan tekijän selvittämiseksi samoilla näytteillä suoritettiin insitu hybridisaatio (ISH) osoittamaan eotaksiinin mRNAta. Eotaksiini on sytokiini, joka vastaa eosinofiilien rekrytoimisesta kudoksiin. Muuntuneiden alueiden histopatologinen tutkimus paljasti ekstensiivisen transmuraalisen tulehdussoluinfiltraation, jota dominoivat eosinofiilit. Suolenseinämän normaali arkkitehtuuri oli muuttunut intensiivisen tulehdussoluinfiltraation seurauksena, vakavimmat muutokset havaittiin submukoosassa sekä lihaskerroksissa. Mukoosassa villukset olivat lyhyitä ja paksuja tai ne olivat sulautuneet yhteen, villusten kärkien epiteelisolut olivat fokaalisesti nekrotisoituneet. Mukoosassa havaittiin lisäksi hyperemiaa sekä tulehdussoluja. Submukoosassa ödema, hyperemia, neovaskularisaatio, aktivoituneet endoteelisolut sekä fibroblastit havaittiin yhdessä kohtalaisesta voimakkaaseen olevan tulehdussoluinfiltraation kanssa. Infiltraatio koostui eosinofiileistä, makrofageista, lymfosyyteistä, neutrofiileistä sekä plasmasoluista. Löydökset ilmenivät samantyyppisinä seroosassa, muutosten voimakkuus oli lievästä kohtalaiseen. Lihaskerroksessa muutokset koostuivat pääosin tulehdussoluista. Tulehdussoluinfiltraatio sekä muutosten intensiteetti ilmeni samantyypisenä DEEssä, muutosten keskittyessä pääosin mukoosaan sekä submukoosaan. IFEEtapausten leesion ulkopuolisilla alueilla muutokset olivat yleisesti ottaen lievempiä keskittyen mukoosaan ja ylempään submukoosaan. Tämän lisäksi tulehdussoluinfiltraation koostumus erosi IFEEstä ja DEEstä; leesioiden ulkopuolisilla alueilla makrofageja oli enemmän. Testattaessa eotaksiinin mRNAta ISHlla 28 tapauksesta 64% oli positiivisia. Tulosten mukaan makrofagit, fibroblastit, endoteelisolut, epiteelisolut sekä perifeeriset hermopäätteet ekspressoivat eotaksiinin mRNAta ja ovat siten myös mukana rekrytoimassa eosinofiilejä kudokseen. Pääosa positiivisista soluista havaittiin seroosassa, muutamissa tapauksissa positiivisia soluja oli myös lihaskerroksessa, mukoosassa ja submukoosassa. Jakautumisessa ei havaittu eroavaisuuksia suolenseinämän eri kerrosten välillä leesioalueilla, leesion ulkopuolisilla alueilla IFEE-tapauksissa, eikä myöskään DEE-tapauksissa.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää hammasperäisten kasvainten esiintyvyys Helsingin keskussairaala-alueen väestössä. HUSLAB:sta kerättiin näytteet vuosilta 2004-2014. PubMed-tietokannasta kerättiin julkaisuja, joissa on käytetty WHO:n 2005 julkaisemaa hammasperäisten kasvainten jaottelua. Näiden julkaisujen avulla selvitettiin eroavaisuuksia Suomen ja muiden maiden välillä. Tutkimuksessa pyritään myös selvittämään näiden hammasperäisten kasvaimien esiintymispaikka ja potilaiden demografisia tekijöitä, kuten ikä ja sukupuoli. HUSLAB-alueelta saatuja tuloksia verrataan Oulun yliopistollisesta keskussairaalasta kerättyyn vastaavaan aineistoon. Tutkimuksen hypoteesina on, että hammasperäiset kasvaimia esiintyy Suomessa suhteessa saman verran kuin muualla maailmassa. Tutkimustulosten perusteella voidaan todeta, että suomalaisessa väestössä esiintyy muuta maailmaa enemmän keratokystista hammasperäistä kasvainta. Lisäksi kartoitustuloksista nähdään, että ameloblastoomaa esiintyy Suomessa vähemmän, kuin kansainvälisissä tutkimuksissa.

Kiiliäisten (Oestridae) heimoon kuuluva poron ihosaivartaja, Hypoderma (= Oedemagena) tarandi, kansankielellä kurmu, kuuluu porojen yleisimpiin ja samalla taloudellisesti merkittävimpiin parasiitteihin. Tämä syventävien opintojen projekti käsittää kirjallisuusosan ja tutkimusosan. Kirjallisuusosassa tarkastellaan poron Hypoderma tarandi -loisen elinkiertoa, esiintymistä ja merkitystä porotalouden kannalta, hypodermoosin immunologiaa ja työssä käytettyjen immunologisten menetelmien (western blottaus, ELISA ja IgG:n puhdistus proteiini G:n avulla) yleisiä periaatteita. Tutkimustyö tehtiin vuosina 1998-2001 Eltdk:n patologian laitoksella. Tutkimuksessa kehitettiin serologisia menetelmiä Hypoderma-vasta-aineiden osoittamiseen poron seeruminäytteissä. Serologisten menetelmien käyttöönoton hyötynäkökohtia ovat hypodermoosin epidemiologisen tutkimuksen helpottaminen, mahdollisuus löytää ja hoitaa seropositiiviset porot tartunnan varhaisvaiheessa eli ennen kuin toukat ehtivät aiheuttaa terveydellisiä haittoja ja vuotavaurioita sekä mahdollisesti vain tartunnan saaneiden porojen lääkitseminen. Tulevaisuudessa preventiivisen rokotteen kehittämiseen lähdettäessä tarvitaan luotettavat menetelmät myös vasta-aineiden osoittamiseen. Tutkimuksessa käytettiin antigeenina L2-L3-vaiheen kurmutoukkia ja primäärisenä vasta-aineena poron seeruminäytteitä. Antiseerumina käytettiin EELA:n ja Eltdk:n patologian laitoksen yhteistyössä valmistamaa kani-anti-poroa. Kaupallista vuohi-anti-kania käytettiin tunnistamaan kanin seerumi. Negatiivisena kontrollina käytettiin Korkeasaaren metsäpeurojen sekä supikoirien seeruminäytteitä. Western blottauksen ja ELISA:n perusteella saatiin selkeät viitteet siitä, että käytetyssä L3-vaiheen kurmuantigeenissa oli valmiiksi kiinni poron IgG:tä. Kyseessä voi olla kurmun adaptoima selviytymiskeino, jolla loinen pakenee isäntäeläimen immuunipuolustusta päällystäytymällä isännän antigeenilla. On myös mahdollista, että toukka on absorboinut poron vasta-aineet vähentääkseen omaa antigeenisuuttaan. Toisaalta tulokset voivat kertoa myös humoraalisen vasteen tehottomuudesta loisen torjumisessa. Menetelmää edelleen kehitettäessä voidaan kurmussa olevat vasta-aineet osoittaa ja lokalisoida esimerkiksi immunohistokemiallisella värjäyksellä jääleikkeistä tai paraffiinivalun avulla. Kurmuantigeeni voidaan myös yrittää puhdistaa siinä kiinni olevista immunoglobuliineista, jotka estävät seeruminäytteissä olevien vasta-aineiden luotettavan jäljittämisen.

Trichinella-suvun loisia esiintyy yleisesti ympäri maailmaa. Tunnetuin laji on pääasiassa kotieläimillä esiintyvä Trichinella spiralis. Muut trichinella-lajit ovat sopeutuneet erilaisiin villeihin selkärankaisiin, niin nisäkkäihin, matelijoihin kuin lintuihin. Trikinella voi tarttua myös ihmiseen riittämättömästi kypsennettyä infektoitunutta lihaa syötäessä. Suomessa luonnonvaraisissa eläimissä trikinellaa esiintyy runsaasti. Myös teurastamoiden lihantarkastuksessa löytyy vuosittain joitakin trikinellan infektoimia sikoja. Ensimmäisen trikinellapositiivisen sian löydyttyä vuonna 1954, alettiin pohtia, mistä trikinella oli sikalaan tullut. Norjassa oli samoihin aikoihin päätelty, että trikinellojen yleistyminen sioissa oli yhteydessä turkistarhojen lukumäärän lisääntymiseen, joten oletettiin myös Suomessa turkistarhojen olevan syyllisiä trikinellan esiintymiseen sioissa. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää tämänhetkinen trikinellatilanne turkistarhoilla, sekä arvioida aiheuttavatko turkistarhat sikaloille trikinelloosiriskin. Vuonna 1985 tehdyssä tutkimuksessa on saatu trikinellan prevalenssiksi tarhaketuilla 11,7%. Tutkimus rajattiin koskemaan ainoastaan tarhakettuja. Tutkimukseen valittiin viiden eri rehusekoittamon alueelta yhteensä 50 tarhaa. Jokaiselta tarhalta pyrittiin ottamaan näytteet 20 ketusta. Tutkimukseen saatiin 939 eläintä 47 tilalta. Tiloille ja rehusekoittamoille lähetettiin myös kyselykaavakkeet olosuhteiden selvittämiseksi. Näytteiden keruu suoritettiin syksyllä 2001. Näytteeksi kerättiin nahkonnan yhteydessä lopetetuista ketuista etujalka. Varsinaista analysointia varten jaloista irrotettiin koukistajalihaksia. Lihasnäytteet analysoitiin digestiomenetelmällä, jossa trikinellan toukkien todentaminen tapahtuu mikroskopoimalla digestiossa syntynyttä lientä. Tutkimuksessa yhdestäkään tarhakettunäytteestä ei löytynyt trikinelloja. Rehusekoittamoille lähetetyistä kyselyistä ilmeni tartuntaketjun katkeavan tehokkaasti rehun valmistusprosessin myötä. Teurasjäte on tarkastettu teurastamolla ja kierrätettävät turkiseläinten ruhot kuumennetaan riittävästi trikinellan tuhoamiseksi. Myös tarhoille lähetettyjen kyselyjen perusteella infektion saaminen on epätodennäköistä. Tarhoilla olosuhteet eivät suosi infektion saamista, koska eläimet ovat häkeissä, eikä niille syötetä muuta kuin valmisrehua. Kuitenkaan tutkimuksessa ei ollut mukana lainkaan sellaisia tarhoja, jotka valmistavat rehunsa itse. Tämän tutkimuksen perusteella siis ainakin rehunsa rehusekoittamoilta hankkivat kettutarhat näyttäisivät olevan trikinellavapaita. Näin ollen turkistarhat eivät muodostaisi riskiä sikaloille.

Tämä syventävien opintojen tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisnuskatsauksessa käsitellään kirjolohen lihaksen normaali anatomiaa, tutustutaan kirjolohen lihaksessa tapahtuviin aiheeseen liittyviin patologisiin muutoksiin ja näitä muutoksia mahdollisesti aiheuttaviin ravintotekijöihin. Lisäksi perehdytään melaniinin sisältäviin soluihin ja niiden osuuteen sairauksissa sekä tutustutaan kalan mustapilkkutautiin ja siihen liittyviin aikaisempiin tutkimuksiin. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää viljellyn kirjolohen lihassa esiintyvien mustien pisteiden levinneisyyttä maassamme ja pyrkiä selvittämään taudin etiologisia tekijöitä histopatologisin keinoin. Sairauden levinneisyyttä maassamme tutkittiin neljällekymmenelle kirjolohen tuottajalle ja kasvattajalle lähetetyn kyselykirjeen avulla. Laitokset olivat eritasoisia ja sijaitsivat eri puolilla Suomea. Histologisen tutkimuksen aineisto käsitti viisitoista kirjolohinäytettä, joista kahdeksan saatiin kyselylomakkeen palautteena eläinlääkintä- ja elintarvikelaitokseen. Kirjolohista otettiin sekä sairasta että tervettä lihaskudosta histologisia tutkimuksia varten. Kudosnäytteitä tutkittiin sekä valo- että elektronimikroskoopilla. Vertailun vuoksi Kanadastatuotujen, savustettujen siikojen lihaskudoksesta otettiin kudosnäytteet, koska niillä olimakroskooppisesti samankaltaisia muutoksia kuin kirjolohilla. Kirjolohipreparaatit värjättiin hematoksyliini-eosiini-, Kossa-, Herovici- ja PAS-värjäyksillä. Histologisissa tutkimuksissa kiinnitettiin huomiota lihaskudoksen patologisiin muutoksiin sekä pyrittiin löytämään mahdollinen mustapilkkutaudin aiheuttava etiologinen agentti. Tulokset osoittavat, että kirjolohen mustapilkkutautia esiintyy maassamme kaikkialla, tosin vain vähäinen osa laitosten kaloista on sairastunut. Toisin kuin Kanadasta tuodulla siialla kirjolohen mustapilkkutaudin aiheuttaja ei ole loinen. Muutokset kirjolohien lihassa mustien pisteiden läheisyydessä ovat kroonisia. Ne ovat niin laajoja, että ne aiheutuvat todennäköisesti joko stressistä, väärästä ravinnosta tai näiden yhteisvaikutuksesta.

Tutkimuksen tarkoitus: Tarkoituksena oli perehtyä kudosnäytteisiin ja niiden käsittelyyn histologisessa prosessissa sekä koota tietopaketti ammatti-ihmisille histologisen prosessin selventämiseksi. Tarkoituksena oli auttaa kliinikkoa ymmärtämään, mitä tapahtuu kudoksen prosessoinnissa ja sitä kautta selkeyttää kudosnäytteenottoa. Osana tutkielmaa selvitettiin HUSLABin Meilahden patologian laboratorioiden toimintaa suupatologisten kudos-näytteiden osalta kahden kuukauden ajalta. Lisäksi selvitettiin, kuinka paljon hitaasti prosessoitavia kovakudos-näytteitä saapui laboratorioon kymmenen vuoden aikana ja millaisia diagnooseja niille annettiin. Materiaalit ja menetelmät: Teoriatietoa koottiin kirjallisuuskatsauksen avulla ja teoriaosuutta varten kudoskäsittelyprosessin eri vaiheet valokuvattiin HUSLABin Meilahden patologian laboratorioissa. Laboratoriossa tutkitta-vista näytteistä kerättiin tietoa Q-PATI-tietojärjestelmästä. Selvitettiin, kuinka paljon suupatologisia näytteitä saapui laboratorioon, mistä kohdista suuonteloa näytteitä oli otettu ja millaisia diagnooseja näytteille oli annettu. Aineistoa analysoitiin SPSS- tilasto-ohjelmalla ja sen avulla tehtiin erilaisia tilastoja, havainnollistavia taulukoita sekä kaavioita. Suupatologisia näytteitä saapui laboratorioon kahden kuukauden aikana 392 kappaletta. Neljä yleisintä näytteenottokohtaa olivat järjestyksessä suun limakalvo (45,7 %), alaleuka (18,7 %), yläleuka (16,4 %) ja kieli (13,2 %). Kovakudosnäytteitä saapui laboratorioon kymmenen vuoden aikana 162 kappaletta. Näytteistä valtaosa oli hampaita (72,2 %). Tämän jälkeen kolme yleisintä näytteenottokohtaa olivat hammaskuoppa (6,2 %), alaleuka (4,3 %) ja luukudos (3,1 %). Tulokset: Suupatologisille näytteille annettiin 599 diagnoosia, joihin sisältyi 110 erilaista diagnoosia. Kahdeksan yleisintä diagnoosia järjestyksessä olivat hyperplasia fibroepithelias (7,2 %), hyperkeratosis (5,1 %), ei kasvain-kudosta (5,1 %), cysta radicularis (4,7 %), hyperplasia epihelialis (4,2 %), tulehduksellinen löydös (4,2 %), reactio lichenoides (3,8 %) ja lichen planus (3,6 %). Kovakudosnäytteiden yleisimmät diagnoosit olivat cysta radicularis (16,7 %), reaktiivisia muutoksia (8,0 %), ei kasvainkudosta (7,4 %), granuloma periapicale (6,2 %), inflammatio chronica (5,6 %), granulationes (5,6 %), tulehdusmuutoksia (4,9 %), ei diagnostisia muutoksia (3,7 %), cysta odontogenea (3,1 %) ja cysta follicularis (3,1 %). Johtopäätökset: Kudoskäsittelyprosessi on aikaa vievä ja monivaiheinen osa ennen kudosnäytteen histologista tutkimusta. Kovakudosten vaatimat pehmentämismenetelmät tekevät kudoskäsittelyprosessista vielä pidemmän. Patologian laboratorioon saapuu enemmän suupatologisia pehmyt- kuin kovakudosnäytteitä. Tutkimus vahvisti aikaisempaa tutkimustietoa suuontelon eri sairauksien esiintyvyydestä, yleisyydestä eri kohdissa suuonteloa ja eri-ikäsillä. Suun limakalvoilta oli otettu eniten näytteitä ja yleisimpiä diagnooseja olivat epiteelin hyperplasiat, kuten aikaisemmissa tutkimuksissa. Leukojen alueella erilaiset kystat olivat yleisimpiä löydöksiä sekä aikaisempien tutkimusten että aineistomme perusteella

Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää luonnonvaraisten kanalintujen kuolinsyitä w.1983-1993. Vastaava tutkimus tarhattujen kanalintujen osalta on tehty vuosilta 1980-1989 ( Hielm ja Nyberg 1991 ). Aineisto kerättiin Helsingin EELA:n arkistoista. Aluelaboratorioiden ( Kuopio, Seinäjoki ja Oulu ) aineisto kerättiin vuodesta 1986 alkaen. Työn kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan eri kuolinsyiden aiheuttajia ja niiden ominaisuuksia. Erityisesti käsitellään miten kyseiset tekijät osallistuvat kanalintujen menehtymiseen ja mekanismeja, joilla kuolema aiheutuu. Lisäksi pohditaan kanalintujen kuolevuutta vuodenaikoihin nähden. Tutkielmaosassa pyrittiin selvittämään kanalintujen kuolemaan johtanut pääasiallinen syy. Osassa tapauksista kuolinsyy joko ei selvinnyt tutkimuksissa tai sitä ei voitu selvittää näytteen pilaantumisen vuoksi. Kanalintujen kuolinsyyt jaettiin neljään pää kategoriaan:Traumat, Loissairaudet, Infektiotaudit ja ryhmään Muut kuolinsyyt. Lisäksi kuolinsyyt jaoteltiin ryhmän sisällä vielä tarkempiin osiin. Aineistossa vertailtiin myös eri lajien ja sukupuolten välisiä osuuksia tilastoissa. Tilastoista analysoitiin lisäksi vuodenaikaisvaihtelujen vaikutus näytemääriin. Aineistosta saatiin analysoitaessa tulos, jonka mukaan yli puolet kanalinnuista ovat kuolleet trauman aikaansaamiin vammoihin. Infektiotaudit ja muut kuolinsyyt ovat kuolinsyytilastossa harvinaisempia. Pienin osuus on loistaudeilla. Tutkimuksen tuloksista ei voida vetää suoria johtopäätöksiä kuolinsyiden osuuksista luonnossa; tulos on vain suuntaa antava.

Tämä syventävien opintojen tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsaus käsittelee kahta ravintoperäistä kirjolohisairautta, maksan rasvarappeutumaa ja ruokinnallista lihasrappeutumaa, niihin liittyviä ravintotekijöitä sekä maksan ja luurankolihaksiston rakennetta. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittyä kyseisten sairauksien esiintymistä kirjolohikannassamme ja käyttämillämme rehuilla sekä perehtyä sairauksien histopatologiaan. Aineisto käsitti 16 kalanviljelylaitoksilta kerättyä kirjolohinäytettä, joissa kussakin oli 8-11 kalaa. Jokaisesta kalasta otettiin maksa- ja lihaskudosnäytteet histologista tutkimusta varten. Näytteet värjättiin hematoksyliini-eosiini - sekä modifioidulla Ziehl-Neelsen -värjäyksellä. Preparaateissa huomio kiinnitettiin ensisijaisesti maksanrasvarappeutumaan liittyvään keroidipigmentin esiintymiseen maksakudoksessa sekä vahamaisiin lihasrappeutumamuutoksiin. Kolmessa kalanäytteessä havaittiin lievää keroidipigmentin kerääntymistä maksakudokseen, lähinnä sappitiehyeiden läheisyyteen. Yhdessä näistä näytteistä havaittiin, tosin vain yhdellä kalalla, vahamaista lihasrappeutumaa luurankolihaksissa. Kliinisiä tapauksia ei todettu. Positiivisten näytteiden kohdalla saattaa olla kysymys lievästä tai lyhyen aikaa jatkuneesta ruokintavirheestä.