Browsing by discipline "Rikosoikeus"

Arvonlisäveropetokset ovat muodostaneet Euroopan unionissa keskeisen rikosongelman siitä lähtien, kun unionissa 1990-luvun puolivälissä toteutettiin sisämarkkinat. Osasyynä ongelmaan on vuonna 1993 voimaan tullut väliaikaiseksi tarkoitettu arvonlisäverojärjestelmä, johon tiedetään liittyvän petoksille alttiita valuvikoja. Unionin alueella tapahtuvien arvonlisäveropetosten arvioidaan aiheuttavan vuosittain noin 150 miljardin euron vahingot, joista rajat ylittävien petosten osuus on noin 60 miljardia euroa. Arvonlisäveropetokset sijoittuvat unionin oikeudessa kahden sellaisen politiikka-alan rajapintaan, joilla jäsenvaltiot ovat halunneet säilyttää korostetun suvereniteetin. Pelko kansallisen suvereniteetin menettämisestä on johtanut siihen, että jäsenvaltiot ovat olleet vastahakoisia reagoimaan arvonlisäveropetoksiin rikosoikeudellisesti unionin tasolla. Koska arvonlisäveropetokset ovat nimenomaan unionin sisämarkkinoiden ongelma, tarve unionin tasoiseen reagointiin on kuitenkin ollut helppo perustella. Tämän lisäksi arvonlisäveropetosten torjunta liittyy tarpeeseen suojella unionin taloudellisia etuja, sillä osa unionin budjetista rahoitetaan jäsenvaltioiden keräämän arvonlisäveron kautta. Tutkielmassa tarkastellaan unionin tuomioistuimen roolia arvonlisäveropetosten kriminalisointivelvoitteeseen johtaneessa keskustelussa. Unionin oikeuteen sisällytettiin ensimmäistä kertaa selvä arvonlisäveropetoksia koskeva kriminalisointivelvoite vuonna 2017, kun niin sanottu unionipetosdirektiivi (direktiivi 2017/1371) hyväksyttiin. Tutkielman keskeisenä toteamuksena on, että unionin tuomioistuimen ratkaisutoiminnalla on ollut merkittävä rooli kriminalisointipäätökseen johtaneessa tapahtumakulussa. Aihetta lähestytään tarkastelemalla kriminalisointia koskevaa keskustelua 1970-luvulta alkaen. Tarkastelun myötä ilmenee, että juuri jäsenvaltioiden pyrkimys suvereniteetin säilyttämiseen on ollut keskeinen tekijä siinä, että päätösvaltaa on siirtynyt tuomioistuimelle. Jäsenvaltiot eivät ole muun muassa yksimielisyyttä vaativien päätöksentekojärjestelmien seurauksena saaneet hyväksyttyä aihetta koskevaa lainsäädäntöä, minkä seurauksena komissio on pyrkinyt vaikuttamaan oikeustilaan unionin tuomioistuimen kautta. Keskeinen merkitys on ollut myös unionin tuomioistuimen antamilla ennakkoratkaisuilla. Tutkielmassa tuodaan esiin myös tiettyjä ongelmia, joita tuomioistuimen kriminaalipoliittiseen rooliin arvonlisäveropetoksia koskevan oikeuskäytännön valossa liittyy. Ongelmat koskevat etenkin tapaa, jolla kriminalisointivelvoite on tasapainotettu rikosprosessuaalisten laillisuustakeiden kanssa. Tarkastelun valossa unionin tuomioistuin vaikuttaa käyttäneen päätösvaltaansa osin tavalla, joka on ristiriidassa jäsenvaltioiden yhteisen valtiosääntöperinteen kanssa.

Rikosoikeudellisen ja kriminologisen tutkimuksen, sekä erilaisten biologiaa ja lääketiedettä hyödyntävien eksaktien tieteiden välinen kuilu näyttäytyy edelleen tänä päivänä varsin leveänä. Tilanne on erityisen epäonninen sellaisten rikosoikeudellisten aspektien – kuten syyntakeisuuskysymysten – kannalta, joiden täysimittainen ymmärtäminen vaatii juridisen osaamisen lisäksi etenkin lääketieteen, psykiatrian ja psykologian osaamista. Tämän opinnäytetyön intressissä on kuroa kyseistä kuilua hieman kapeammaksi, tutustumalla vielä toistaiseksi verrattain tuntemattomaan tapaan tutkia rikollista käytöstä, jossa yhdistyvät useat edellä mainitut eksaktien tieteiden metodit: biososiaaliseen kriminologiaan. Biososiaalinen kriminologia hyödyntää tutkimuksessaan muun muassa käyttäytymisgenetiikkaa ja neurotieteitä. Se perustaa rikollisen käytöksen vaikuttimet sekä geneettisiin, että ympäristöllisiin tekijöihin. Biososiaalista kriminologiaa pidetään usein kriminologisessa diskurssissa ”vaarallisena” tutkimuksen alana, sillä geenien vaikutukset ihmiskäytökselle oletetaan deterministiksi. Geenien toimintatavat eivät tosiasiassa ole näin yksinkertaisia, vaan ne toimivat tiiviissä vuorovaikutuksessa eri ympäristötekijöiden kanssa rikollisen ja antisosiaalisen käytöksen taustalla. Mutta mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Mistä biososiaalisessa kriminologiassa on kyse? Mitä se kykenee kertomaan rikoksentekijöiden käytökseen vaikuttavista taustatekijöistä, ja minkälaisia tutkimustuloksia se on tuottanut rikollisuuden syistä? Näihin kysymyksiin perehdytään tässä opinnäytetyössä. Uuden kriminologisen perspektiivin adaptoiminen ei tietenkään ole varsin tarkoituksenmukaista, ellei se kykene tuottamaan kriminologian, rikosoikeuden tai kriminaalipolitiikan kannalta jotakin uutta. Tämä on toinen – deterministisyyteen perustuvien vaarallisuusargumenttien ohella – usein biososiaalista kriminologiaa vastaan esitetystä tyyppikritiikistä. Tästä syystä opinnäytetyö ei yksistään perehdy biososiaaliseen kriminologiaan teoriatasolla, vaan tarkoituksena on sen tutkimustuloksia soveltaen tuottaa eri tyyppisiä kontribuutioita rikosoikeuden, kriminologian ja kriminaalipolitiikan alalle. Opinnäytetyöhön on otettu kohdennettuun tarkasteluun syyntakeisuusinstituutio, ja biososiaalisen kriminologian osa-alueena ne neurotieteelliset tutkimukset, joissa on tarkasteltu rikoksentekijöiden aivotoimintaa ja -rakennetta (neurokriminologinen tutkimus). Tätä kautta on haluttu niin kutsutun uteliaisuustutkimuksen tasolla kokeilla biososiaalisen kriminologian tuottaman tutkimustiedon soveltamista käytännön rikosoikeuteen. Syyntakeisuuskysymykset ovat erinomainen esimerkki niistä rikosoikeudellisista kokonaisuuksista, joiden ymmärtämiseksi pelkkä juridinen osaaminen ei riitä. Tästä huolimatta sellaista oikeudellista tutkimusaineistoa, jossa syyntakeisuuden kannalta relevantteja seikkoja olisi tarkasteltu tai tutkittu muutoin, kuin lainopillisesti, ei tuntunut olevan varsinaisesti olemassakaan. Syyntakeisuuskysymykset palautuvat tuomioistuimissa rikoksentekijän kykyyn ymmärtää tekonsa oikeudellis-moraalinen luonne (ymmärryskyky), sekä hänen kykyynsä säädellä käyttäytymistään (kontrollikyky). Nämä ovat seikkoja, jotka palautuvat edelleen rikoksentekijän lääketieteellis-psykiatriseen mielentilaan, joka tutkitaan pääsääntöisesti mielentilatutkimuksessa. Mielentilatutkimusten toteuttaminen ei kuitenkaan ole pakollista ja sen tarpeellisuudesta päättää tuomioistuin. Mielentilatutkimusten määrä on viimeisen vuosikymmenen aikana puolittunut, kun psykoottisten vankien määrä on samalla kymmenkertaistunut. Suunta on yhteiskunnallisesti ongelmallinen ja saattaa kertoa siitä, että nykyisellään syyntakeisuusarviointiprosessissa on joitakin puutekohtia. Tämän opinnäytetyön intressissä on tarkastella Suomessa käytössä olevaa normatiivista syyntakeisuusinstituutiota ensin perinteisen oikeusdogmaattisesti. Kysymyksenä on muun muassa se, mitä oikeuskirjallisuus kertoo ymmärrys- ja kontrollikyvystä käsitteinä? Kuinka tuomioistuimet ovat näitä käsitteitä arvioineet normatiivisen syyntakeisuusarviointiprosessin lomassa, ja toteuttaako tämän kaltainen arviointiprosessityyppi sitä tarkoitusta parhaalla mahdollisella tavalla, mistä syyntakeisuusarvioinnissa pohjimmiltaan tulisi olla kyse, eli rikoksentekijän psyykkisen tilan arvioinnista? Neurokriminologiaan tutustumalla pyritään lainopillista tarkastelua syvemmälle luotaavaan, neurobiologiseen ja oikeuspsykiatriseen tutkimukseen siitä, kuinka voimakkaasti rikoksentekijän toimintaan ja käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät palautuvat tämän genetiikkaan ja aivoihin, keskittyen etenkin syyntakeisuuskysymysten keskiössä oleviin käsityksiin kontrolli- ja ymmärryskyvystä. Pyrkimyksenä on tuoda näiden seikkojen arviointiin uusia – eksaktien tieteiden metodeille rakentuvia – ulottuvuuksia, ja tutkia sitä, kykeneekö neurokriminologinen tutkimus kertomaan jotakin hyödyllistä sellaisten syyntakeisuuskysymysten kannalta, jotka eivät tällä hetkellä tule vastatuiksi sitä koskevan oikeusdogmaattisen tutkimuksen lomassa. Läpi opinnäytetyön kulkee laaja-alaisempi pyrkimys syvällisempään ymmärrykseen niistä biologisista ja geneettisistä seikoista, jotka vaikuttavat rikollisten käytösmallien taustalla. Tarvitaan eksaktien tieteiden ja rikosoikeudellisen tutkimuksen yhteistyötä aidon poikkitieteellisen kriminologisen tutkimuksen muodossa, jotta rikollisen käytöksen taustalla vaikuttavia syitä ei pelkästään pystytä faktisesti ymmärtämään, vaan jotta niihin pystytään lisäksi kehittämään tosiasiallisesti toimivia kriminaalipoliittisia vastauksia ja tehokkaimpia mahdollisia hoitokeinoja.

Syftet med denna avhandling är att granska lagstiftningen och rättspraxis gällande diskriminering på grund av familjeförhållande. Avhandlingen utgår ifrån högsta domstolens dom 2015:41, vilken jag valt att kalla Lapin Kansa-målet. Johanna Korhonen utsågs till chefredaktör för tidningen Lapin Kansa i september 2008. En månad senare framkom det att hennes arbetskontrakt hade hävts på grund av förtroendekris som hade uppstått på grund av att Korhonen under flera tillfällen hade ljugit under sin arbetsintervju. Enligt Korhonen handlade den så kallade förtroendekrisen om att VD:n genom en anonym läsare av tidningen hade fått veta att Korhonen lever i ett registrerat partnerskap tillsammans med en annan kvinna. Företaget försökte sopa hela händelsen under mattan genom att erbjuda Korhonen en engångsersättning om 100.000 €, men Korhonen valde att föra saken vidare till domstol för att avgöra om hon blivit diskriminerad på grund av familjeförhållanden. Förutom Korhonens sexuella läggning fick domstolen också ta ställning till om en partners politiska aktivitet faller under definitionen av familjeförhållande. Förutom Lapin Kansa-målet så finns det även ett annat rättsfall där högsta domstolen fått ta ställning till familjebegreppet i samband med straffbar diskriminering på grund av familjeförhållanden. Detta mål har jag valt att kalla fängelsemålet då det var fråga om en tillförordnad fängelsedirektör som enligt åtalet hade blivit föremål för diskriminering på grund av familjeförhållande då hon inte fick sitt visstidskontrakt som fängelsedirektör förlängt. Orsaken var enligt åtalet, precis som i Lapin Kansa-målet en brist på förtroende som hade uppstått i samband med att fängelsedirektören i fråga inte hade upplyft sin chef om att hon sällskapade med en person som för nästan tio år sedan hade varit fånge på ett annat fängelse. Fängelsedirektören och den före detta fången hade sedermera gift sig och deras äktenskap hade upphört med makens död. Domstolens uppgift var att reda ut om ett vanligt förhållande som flickvän och pojkvän uppfyllde definitionen av familjeförhållande. Reglerna om diskriminering har en stark civilrättslig anknytning och diskrimineringsbestämmelser återfinns i ett flertal arbetsrättsliga lagar. Dessa är bl.a. diskrimineringslagen (30.12.2014), lagen om jämställdhet mellan kvinnor och män (8.8.1986/609), arbetsavtalslagen (26.1.2001/55) och i diverse EU-rättsliga direktiv. I denna avhandling kommer jag att redogöra för diskrimineringslagstiftningen i stort, men fokuset ligger på den straffrättsliga delen och hur domstolen skall förhålla sig till när den möts av ett begrepp där straffrätten i sig inte ger en tillräckligt bred bild och tolkningshjälp för begreppet i fråga. I bland annat Lapin Kansa-målet och i andra fall har högsta domstolen konstaterat att domstolen får söka definitionshjälp ur civilrättsliga lagar, men att slutresultatet måste stå i balans med straffrättens särställning med beaktande av bland annat legalitetsprincipen. På grund av knapphändig rättspraxis och väldigt lite litteratur i ämnet så har jag i min avhandling själv hittat på några fiktiva fall i vilka jag anser att strafflagens 47 kapitel 3 § om diskriminering på grund av familjeförhållanden kan tillämpas, eller varför jag anser att paragrafen inte är tillämplig på det fiktiva fallet.

Rikoslain 17 luvun eläinsuojelurikoksia koskeva lainmuutos (HE 97/2010) astui voimaan 1.3.2011. Tuolloin lakiin lisättiin uusi törkeää eläinsuojelurikosta koskeva 14 a §, täsmennettiin lievää eläinsuojelurikosta koskevaa säännöstä (RL 17:15) sekä muutettiin eläintenpitokieltoa ja eläinsuojelurikoksiin liittyvää menettämisseuraamusta koskevia säännöksiä (RL 17:23 ja 23a). Eläinsuojeluvalvonnan tehostamiseksi ja eläintenpitokiellon noudattamisen valvomiseksi, lailla eläintenpitokieltorekisteristä (21/2011) perustettiin valtakunnallinen eläintenpitokieltorekisteri, johon nykyisin kirjataan tuomioistuinten ilmoitusten perusteella niiden määräämät eläintenpitokiellot. Myös uuden eläinlääkintähuoltolain (765/2009) säätämisellä on pyritty lisäämään ennaltaehkäisevää eläinten hyvinvoinnin valvontaa.Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella edellä mainittuja lainmuutoksia ja niiden vaikutuksia eläinsuojelun tehostamiseen. Tarkastelun näkökulma on pääasiassa rikosoikeudellinen, mutta osin myös eläinsuojelullinen. Tutkimuksen tavoitteena on saattaa aihetta käsittelevä oikeudellinen aines yleiskatsauksellisempaan sekä helpommin hallittavaan muotoon. Säännösten käytännön soveltamista pyritään havainnollistamaan tutkimusta varten kerätyn oikeustapausaineiston avulla. Tutkimuksessa selvitetään eläinsuojelulain ja sen nojalla annettujen alemmanasteisten säännösten sisältöä, soveltamista ja erityisesti niiden noudattamisen valvontaa. Eläinsuojeluvalvonnan osalta tutkimuksessa tarkastellaan myös niitä eläinsuojelulain tarjoamia keinoja, joiden avulla viranomaisten on mahdollista puuttua eläintenpidossa havaittuihin eläinsuojelullisiin epäkohtiin. Eläinsuojelulakia kokonaisuudistetaan parhaillaan, mutta lainsäädännön voidaan jo nykyisellään katsoa tarjoavan viranomaisille riittävän tehokkaita keinoja epäkohtiin puuttumiseksi. Näitä keinoja ei käytännössä kuitenkaan hyödynnetä riittävän tehokkaasti. Toiseksi tutkielmassa selvitetään eläinsuojelurikossäännösten sisältöä, soveltamista ja niiden nojalla tuomittavia rangaistuksia. Eläinsuojelurikoksen kolmiportaista törkeysasteikkoa sovelletaan paikoitellen epäjohdonmukaisesti, eikä rajanveto tunnusmerkistöjen soveltamisen välillä ole täysin selvää. Eläinsuojelurikosten rangaistuskäytännön osalta on ajauduttu tilanteeseen, jossa törkeysarvostelultaan lievemmistä rikkomusluonteisista teoista tuomitaan keskimäärin ankarampaan rangaistukseen kuin sitä moitittavammista teoista. Rangaistuskäytännön voidaan tältä osin katsoa ajautuneen liiankin kapealle alueelle, jolloin tuomittavien rangaistusten ei voida katsoa olevan oikeassa suhteessa tekojen eriasteiseen moitittavuuteen nähden. Kolmanneksi tutkimuksessa tarkastellaan eläinsuojelurikoksista oheisseuraamuksena määrättävän eläintenpitokiellon sisältöä ja valvontaa sekä eläintenpitokieltoon liittyvää menettämisseuraamusta. Eläintenpitokiellon pituuden osalta sääntelyä on selkeytetty määräämällä eläintenpitokiellon vähimmäiskestoksi yksi vuosi. Myös pysyvän eläintenpitokiellon edellytykset on kirjattu lakiin, mikä on osaltaan lieventänyt seuraamusta tältä osin. Eläintenpitokielto koskee nykyään eläimen pitämisen ohella myös eläimen omistamista, mikä on selkeyttänyt ja tehostanut seuraamusta tältä osin. Nykyisin eläintenpitokieltoon liittyvä menettämisseuraamus on mahdollista panna täytäntöön lainvoimaa vailla olevan tuomion perusteella, mitä voidaan pitää perusteltuna eläinsuojelullisista syistä. Eläintenpitokiellon valvontaa on tehostettu perustamalla valtakunnallinen eläintenpitokieltorekisteri, jonka avulla mahdollisuudet eläintenpitokieltojen noudattamisen valvomiseksi ovat parantuneet huomattavasti aikaisemmasta.

Tässä tutkielmassa vastataan seuraaviin kysymyksiin: 1) Millainen ilmiö elinkeinotoiminnan lahjonta on ja miten teon kriminalisoiminen on toteutettu Suomessa? 2) Miten rikoslain 30 luvun elinkeinotoiminnan lahjusrikostunnusmerkistöjä on arvioitava Suomen korruption vastaisten eurooppalaisten ja kansainvälisten velvoitteiden kannalta? 3) Miten ehdotettua on omiaan - rakenteen lisäämistä rikoslain 30 luvun elinkeinotoiminnan lahjusrikostunnusmerkistöihin on arvioitava kriminalisointiperiaatteiden kannalta? Puoltaako yhteiskunnallisen toimintaympäristön muuttuminen ehdotettua kriminalisointia? Tutkielman tavoitteena on i) tuottaa uutta tietoa voimassa olevien RL 30 luvun elinkeinotoiminnan lahjusrikossäännösten sisällöstä ja niiden laajemmista systemaattisista yhteyksistä, ii) selventää säännösten tulkintametodit ja relevantit oikeuslähteet, iii) lisätä ymmärrystä yhteiskunnallisesta toimintaympäristön muutoksesta eli kriminalisointien soveltamisympäristöstä, iv) lisätä ymmärrystä rikoslain kokonaisuudistuksen jälkeen tapahtuneesta kriminaalipoliittisen toimintaympäristön muutoksesta korruption torjunnan saralla, v) lisätä ymmärrystä suomalaisen korruption ominaispiirteistä ja rikosoikeudelle vaihtoehtoisista tavoista estää lahjontaa ja korruptiota, vi) arvioida esitetyn muutosehdotuksen eli ”on omiaan” rakenteen ulottamisen RL 30 luvun lahjomasäännöksiin toteutuskelpoisuus kriminalisointiperiaatteita soveltamalla. Tutkimus on menetelmältään kriminaalipoliittisesti orientoitunutta rikoslainoppia. Kriminaalipoliittisella orientaatiolla tarkoitetaan metodologista valintaa, jossa kriminaalipoliittisia arvoja ja tavoitteenasetteluja painotetaan lainopillisia tulkinta ja systematisointi-kannanottoja tehtäessä. Tutkielma sisältää seitsemän lukua.

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitkä ovat ennen tuomion antamista tapahtuvan vangitsemisen erityiset edellytykset. Ennen tuomion antamista tapahtuva vangitseminen on yleensä ennen oikeudenkäyntiä tapahtuva henkilökohtaiseen vapauteen kohdistuva pakkokeino, josta säädetään pakkokeinolaissa (22.7.2011/806). Vangitsemisen edellytykset on perinteisesti jaoteltu yleisiin ja erityisiin edellytyksiin. Yleisten edellytysten täyttyminen edellyttää pääsääntöisesti, että henkilöä voidaan epäillä todennäköisin syin rikoksesta. Erityiset edellytykset asettavat vangitsemiselle lisävaatimuksia: vähintään yhden pakkokeinolaissa säädetyistä neljästä vaihtoehtoisesta tilanteesta on oltava käsillä, jotta vangitsemisen erityiset edellytykset täyttyvät. Vangitsemisen tarkoituksena on turvata epäillyn läsnäolo rikosprosessissa, estää epäiltyä vaikeuttamasta asian selvittämistä tai jatkamasta rikollista toimintaa. Vangitseminen merkitsee vakavaa puuttumista ihmisoikeussopimusten ja perustuslain suojaa nauttivaan keskeiseen perus- ja ihmisoikeuteen, henkilökohtaiseen vapauteen. Lisäksi sen voidaan katsoa olevan ristiriidassa syyttömyysolettaman kanssa. Erityisesti näistä seikoista johtuen vangitsemisen tulee olla viimesijainen keino esitutkinnan ja oikeudenkäynnin turvaamisessa. Edelleen vangitsemisen edellytysten, menettelyn ja oikeussuojakeinojen tulee olla laissa tarkasti säädettyjä. Kansallisen lainsäädännön lisäksi ihmisoikeussopimukset - erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimus - ja niiden tulkintakäytäntö sekä Euroopan unionin lainsäädäntö ulottavat vaikutuksensa vangitsemisen edellytysten arviointiin. Lisäksi säännöksiä, joilla rajoitetaan vapautta, on tulkittava ahtaasti. Vaikka vangitsemisen yleiset ja erityiset edellytykset olisivat käsillä, vangitseminen voi olla vastoin pakkokeinolaissa säädettyjä suhteellisuusperiaatetta, vähimmän haitan periaatetta tai kohtuuttoman vangitsemisen kieltoa. Tutkielman tavoitteena on uuden tiedon tuottaminen erityisten edellytysten sisällöstä. Tutkimuskysymykseen vastaaminen tapahtuu selvittämällä laajasti niitä seikkoja, joilla voidaan nähdä olevan merkitystä erityisiä edellytyksiä arvioitaessa, ja näiden seikkojen vaikutusta asiassa. Lisäksi selvitetään, onko erityisten edellytysten sääntelyssä tai niiden arviointiin liittyvissä käytännöissä havaittavissa selvästi tunnistettavissa olevia ongelmallisuuksia. Tutkielmassa tehdään ehdotuksia sääntelyn ja käytäntöjen kehittämiseksi. Tutkielma sisältää huomattavan määrän vangitsemisen erityisten edellytysten arviointiin liittyviä lainopillisia tulkintakannanottoja. Lisäksi tutkielmassa on pyritty luomaan erityisistä edellytyksistä systemaattinen kokonaisuus. Keskeisimmät kehittämisehdotukset muodostuvat ylitörkeitä rikoksia koskevan vangitsemisperusteen poistamisesta laista kokonaan, sotkemisvaaralta edellytettävän konkretisoinnin tasosta sekä kvalifioidun paonvaaran ja karttamisvaaran välisestä rajanvetonäkemyksestä.

Laiminlyöntiin perustuva vastuu on tunnettu jo pitkään rikosoikeudellisena vastuumuotona, mutta sen soveltaminen oikeuskäytännössä on ollut melko varovaista. Tämä johtuu pitkälti siitä, että toimintaan perustuvaa vastuuta pidetään helposti moitittavampana kuin pelkkää toimimattomuutta. Ydinongelma laiminlyönnin rankaisemisessa on, kuka voi joutua vastuuseen toimimattomuudestaan ja millä perusteella. Oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä onkin ajan kuluessa muotoutunut vastuuasemaoppi eli oppi siitä, millaiset tilanteet voivat aiheuttaa henkilölle toimimisvelvollisuuden ja sitä myötä mahdollisen rikosoikeudellisen vastuun, mikäli kyseinen velvollisuus laiminlyödään. Vastuuasemaoppi aiheuttaa sen, ettei kuka tahansa voi joutua seurauksen estämättä jättämisestä rikosoikeudelliseen vastuuseen. Tämä onkin ennakoitavuuden näkökulmasta perusteltua. Vuonna 2004 tuli voimaan rikosoikeuden yleisten oppien uudistus, jolloin rikoslakiin sisällytettiin laiminlyönnin rangaistavuutta koskeva 3 luvun 3 §:n yleissäännös. Tätä ennen laiminlyönnin rangaistavuus oli ainoastaan oikeuskirjallisuuden ja -käytännön varassa. Aikaisemmin vallinnutta oikeustilaa voitiin pitää rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta hyvin ongelmallisena. Tämän vuoksi koettiin tärkeäksi sisällyttää rikoslakiin sellainen yleissäännös, joka täyttäisi ainakin laillisuusperiaatteen vähimmäisvaatimukset. Rikoslain 3:3:n ensimmäinen momentti säätää rangaistavaksi varsinaiset laiminlyöntirikokset, joissa laiminlyönti itsessään on rangaistavaa ilman, että mitään nimenomaista seurausta laiminlyönnin johdosta syntyisi. Kyseisen säännöksen toinen momentti puolestaan sisältää epävarsinaisten laiminlyöntirikosten määritelmän. Tutkielmani keskittyy nimenomaan epävarsinaisiin laiminlyöntirikoksiin. Rikoslain 3:3.2:n mukaan henkilöä voidaan rangaista laiminlyönnistä, mikäli hänellä on ollut erityinen oikeudellinen velvollisuus tunnusmerkistön mukaisen seurauksen estämiseen. Tällainen erityinen oikeudellinen velvollisuus voi kyseisen säännöksen mukaan perustua 1) asemaan, virkaan tai toimeen 2) tekijän ja uhrin väliseen suhteeseen 3) tehtäväksi ottamiseen tai sopimukseen 4) tekijän vaaraa aiheuttaneeseen toimintaan tai 5) muuhun näihin rinnastettavaan syyhyn. Jotta velvollisuus olisi oikeudellinen, tulisi se pystyä kytkemään oikeusjärjestyksen muuhun normistoon tai sen tulisi jollain tavalla olla johdettavissa oikeusjärjestyksestä. Käsitteelle “oikeudellinen” ei oikeuskirjallisuuden kannanottojen mukaan kuitenkaan tulisi antaa liian tiukkaa merkitystä siten, että velvollisuus olisi aina voitava paikantaa jostain säännöksestä. Tutkielmani mielenkiinto on nimenomaan siinä, milloin velvollisuuden voidaan sanoa olevan oikeudellinen siinä mielessä, että se voi synnyttää rikosoikeudellisen vastuun laiminlyönnistä. Tutkimuskysymykseni kuuluu näin ollen seuraavasti: miten erityinen oikeudellinen velvollisuus on johdettavissa oikeusjärjestyksestä? Tutkielmani on pääosin perinteinen oikeusdogmaattinen tutkimus, jolloin tulkitsen rikoslain 3:3.2:n merkityssisältöä ja pyrin esittämään kannanoton siihen, mitä käsitteellä erityinen oikeudellinen velvollisuus voidaan tarkoittaa. Tutkimuskysymykseni ratkaisemisessa käytän apuna pääasiassa vuoden 2004 aikana ja sen jälkeen tapahtuneiden oikeuskäytännön tilanteita. Olen rajannut oikeuskäytännön tilanteet neljään eri rikostyyppiin: kuolemantuottamukseen (RL 21:8), vammantuottamukseen (RL 21:10), petokseen (RL 36:1) ja virkavelvollisuuden rikkomiseen (sekä tuottamuksellinen että tahallinen tekomuoto, RL 40:9–10). Tutkin oikeuskäytännön osalta, mihin velvollisuus seurauksen estämiseen on perustettu. Onko velvollisuudella siten ollut lain tasoinen pohja vai onko velvollisuus voinut syntyä esimerkiksi tavanomaisoikeudellisesti tai sopimukseen perustuen? Lisäksi tuon tutkielmassani esille uhrin näkökulman laiminlyönnin rankaisemisessa. Näin ollen pohdin, voitaisiinko perus- ja ihmisoikeuksien avulla argumentoida laiminlyöntivastuun puolesta laillisuusperiaatteen estämättä tilanteessa, jossa konkreettiset olosuhteet puhuisivat vahvasti vastuun puolesta. Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että oikeuskäytäntö ja -kirjallisuus on yhä melko epäselvä sen suhteen, mitkä kaikki tilanteet käytännössä voisivat synnyttää henkilölle erityisen oikeudellisen velvollisuuden estää seurauksen syntyminen, ja mihin velvollisuus voidaan perustaa. Nähtäväksi yhä jääkin, miten oikeuskäytäntö tulee tästä vielä muotoutumaan ja miten rikoslain 3 luvun 3 §:n yleissäännöstä tullaan tulkitsemaan. Suotavaa olisi ennakoitavuuden näkökulmasta saada selvät linjaukset sen suhteen, milloin henkilö voisi joutua laiminlyönnistään vastuuseen siten, ettei vastuu syntyisi kenellekään täysin arvaamattomasti.

Esitutkintaa koskevaa lainsäädäntöä tarkasteltiin hiljattain ja uusi esitutkintalaki astui voimaan 1.1.2014. Esitutkintaa koskevan sääntelyn uudistamistarpeen taustalla nähtiin muun muassa se, että esitutkinta huomioisi paremmin korostuneet perus- ja ihmisoikeudet. Esitutkintaviranomaisen toimivaltuudet pyrittiin sääntelemään siten, että se toteuttaisi perus- ja ihmisoikeuksiin liittyvän suojan, mutta ottaisi huomioon samalla rikostorjunnan tarpeet. Todistelua koskevan OK 17 luvun säännökset ovat myös kokeneet muutoksia viimeisten vuosien aikana ja nämä uudistukset pyrittiin toteuttamaan huomioimalla uusi esitutkintalainsäädäntö. Todistelua koskeva sääntely perustuu suullisuus-, välittömyys-, ja kuulemisperiaatteille. Nämä esitutkintaa ja todistelua koskevat säännökset käydään tutkimuksessa läpi tarpeellisilta osiltaan ja lisäksi tutkimuksessa tuodaan esiin, miten sääntely on muuttunut ja miksi. Lisäksi huomiota saa rikosprosessiuudistus ja suullisuusperiaatetta korostavaan menettelyyn siirtyminen sekä aiempaan esitutkintakertomusta korostaneeseen prosessiin liittyvät ongelmat ja niiden suhde tutkimuskysymykseeni. Tutkimuksessa erotetaan toisistaan erillisiksi kysymyksiksi tilanteet, joissa esitutkintakertomuksen käyttäminen on mahdollista ja se, mikä näyttöarvo sille voidaan antaa. Tällöin ennen kuin lähdetään soveltamaan OK 17:47:ää, tulee arvioitavaksi, että onko esitutkintakertomuksen käyttämiselle este esimerkiksi itsekriminointisuojan tai läheisen vaitiolo-oikeuden perusteella. Tilanteissa, joissa esitutkintakertomuksen käyttäminen on katsottu mahdolliseksi, on usein haettu tukea EIT:n oikeuskäytännöstä, joten tutkimuksessa tehdään aiheelliset viittaukset myös EIT:n käytäntöön. Sen perusteellinen esitteleminen ei ole kuitenkaan tässä yhteydessä tarpeen tai mahdollista, koska tutkimuskysymyksenä on esitutkintakertomuksen näyttöarvo tilanteissa, joissa sitä voidaan käyttää sekä se, että onko näyttöarvon suhteen havaittavissa eroja eri rikosnimikkeiden välillä. OK 17:47:n mukaan kuultavan esitutkintakertomusta saadaan käyttää todisteena, mikäli hän suullisessa kertomuksessaan poikkeaa siitä, mitä hän on aikaisemmin tuomioistuimelle, syyttäjälle tai esitutkintaviranomaiselle kertonut tai mikäli kuultava ei anna kertomusta. Tällöin aikaisempaa kertomusta saadaan käyttää todisteena siltä osin kuin suullinen kertomus poikkeaa aikaisemmasta kertomuksesta tai kuultava ei ole antanut kertomusta. Tästä esitutkintakertomuksen näyttöarvosta ei ole säännöksiä, vaan sen näyttöarvo tulee arvioitavaksi vapaan todistusharkinnan kautta. Tutkimuksessa osoitetaan, että käräjäoikeudet soveltavat ratkaisutoiminnassaan esitutkintakertomusten näyttöarvon suhteen erilaista linjaa kuin ylemmät tuomioistuimet. Tutkimuksessa tuodaan esiin asiaa koskeva lainsäädäntö sekä korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntö, mutta myös käräjäoikeuksien ratkaisulinja liittyen esitutkintakertomuksen näyttöarvoon. Tämä johtuu aiheen vahvasta valtiosääntöoikeudellisesta kytköksestä ja perus- ja ihmisoikeusnäkökulma onkin tutkimuksessa vahvasti esillä. Tässä yhteydessä nostetaan myös esille esitutkintakertomuksesta poikkeamiselle esitettyjä syitä, jotka näyttäisivät olevan kiinteässä yhteydessä rikosprosessin kestoon. Mikäli rikosprosessi kestää useita vuosia, voiko asianosaiselta tai todistajalta todella edellyttää, että hän muistaa tapahtumat kirkkaasti tai ylipäätään, että mitä hän on kertonut esitutkinnassa.

Tutkielmassa selvitetään olosuhteita, jotka muodostavat hätävarjelutilanteen, sekä niiden vaikutusta rangaistuksen määräämiseen. Rikoslain mukaisesti hätävarjelutilanne voi vaikuttaa eri tavoin tapauksen oikeudelliseen arviointiin. Lainsäätäjän tarkoituksena on ollut asteikollinen soveltamistapa: tilanteen olosuhteista riippuu, miten tekoa oikeudellisesti arvioidaan. Lain esitöissä tai oikeuskirjallisuudessa ei ole täsmennetty asteikollisen soveltamistavan rajanvetoa, joten tutkielman tavoitteena on erityisesti alioikeuskäytäntöön perehtymällä selvittää, mitkä konkreettiset olosuhteet antavat aiheen minkäkin lainkohdan soveltamiseen. Tutkielman aineistona onkin käytetty käräjä- ja hovioikeuksista tilattuja tuomioita, joissa on sovellettu tai ainakin sivuttu hätävarjelutilanteen johdosta rangaistusasteikon tai rangaistuksen lieventämisperustetta. Tutkimusaineistosta kävi ilmi, että oikeuskäytännössä ei tehdä rajanvetoa edellä mainittujen asteikollisesti sovellettaviksi tarkoitettujen lainkohtien välillä. Päinvastoin oikeuskäytännössä monesti samastettiin erityisesti rangaistusasteikon lieventämistä sekä rangaistuksen lieventämistä koskevat lainkohdat. Lainsäätäjän tarkoituksena on kuitenkin ollut, että niitä sovelletaan toisistaan erillisinä, minkä lisäksi ne vaikuttavat rangaistuksen määräämisen eri vaiheissa. Tutkielmassa esitetään ehdotus asteikollisen lainsäädännön soveltamisen selkeyttämiseksi sekä hätävarjelutilanteiden eri vaikutustasojen huomioon ottamiseksi. Käytännössä tuomioistuimissa tutkitaan hätävarjeluväitteen jälkeen usein systemaattisesti, soveltuuko tilanteeseen hätävarjelu oikeuttamisperusteena tai hätävarjelun liioittelu anteeksiantoperusteena. Oikeuskäytännössä ei ole tehty eroa rangaistuksen tuomitsematta jättämisen, rangaistusasteikon lieventämisen ja rangaistuksen lieventämisen välillä. Myös näitä perusteita tulisi kuitenkin tulkita toisistaan eri tavalla, eli niitä tulisi soveltaa toisistaan poikkeavissa tilanteissa. Rangaistus voidaan jättää tuomitsematta, kun teko on erityisestä syystä anteeksiannettavaan tekoon rinnastettava. Tällaisia lienevät sellaiset erityiset syyt, jotka eivät suoranaisesti liity hätävarjelun arviointiin eli oikeudettomaan hyökkäykseen, aikarajoihin, tarpeellisuusvaatimukseen tai oikeasuhtaisuuden vaatimukseen. Rangaistusasteikkoa lievennetään, kun teko muistuttaa läheisesti hätävarjelua, mutta hätävarjelun edellytykset on ylitetty niin selkeästi, ettei tekoon voida soveltaa anteeksiantoperustetta. Rangaistusasteikon lieventäminen tulisi siis kyseeseen tapauksissa, joissa on erikseen arvioitava, voisiko myös hätävarjelu tai hätävarjelun liioittelu taikka rangaistuksen tuomitsematta jättäminen tulla kyseeseen. Sen sijaan, jos teossa on vain piirteitä hätävarjelusta, eli siinä on ylitetty hätävarjelun rajat niin ilmeisesti, ettei mitään tarkempaa arviota muista perusteista tarvita, mittaamisvaiheessa rangaistusta voidaan lieventää RL 6:6:n nojalla Tutkielmassa esitetään lisäksi, että mikäli teko ylittää niin selvästi hätävarjelun rajat, ettei hätävarjelutilanne anna aihetta edes rangaistuksen alentamiseen, on syytä tuomita teosta normaali rangaistus. Nykylainsäädäntö mahdollistaa tällaisessa tilanteessa normaalin rangaistuskäytännön mukaisen rangaistuksen tuomitsemisen kuitenkin siten, että rikosnimikkeen eteen liitetään fraasi ”hätävarjelun liioitteluna tehty”. Tällaista ei ole pidettävä perusteltuna tilanteessa, jossa hätävarjelutilanne ei vaikuta rangaistuksen määräämiseen millään tavalla. Tutkielman lopuksi esitetään vielä tyyppitapaus, jossa sovelletaan ehdotettua asteikollisen lainsäädännön soveltamismallia. Lisäksi tutkielmassa käsitellään erityiskysymyksinä pakenemisen mahdollista edellyttämistä hätävarjelutilanteissa, ylivoimahyökkäyksiä sekä kotirauhan rikkomista. Mitään näitä koskien Suomessa ei ole olemassa yleisiä sääntöjä. Pakenemista edellytetään usein, jos vaihtoehtona on puolustautua käyttäen voimakkaita voimakeinoja. Ylivoimahyökkäysten arvioinnissa olisi tarpeen nykyistä paremmin ottaa huomioon tilanne kokonaisuudessaan, eikä arvioida kutakin tekoa toisista erillisinä, yksittäisinä hätävarjelutilanteina. Kotirauhan rikkomista henkeen ja terveyteen kohdistuvan hyökkäyksen yhteydessä koskeva oikeuskäytäntö on ristiriitaista. Olisi syytä huomioida hätävarjelutilanteen kokonaisarvioinnissa nykyistä systemaattisemmin, mikäli muun hyökkäyksen yhteydessä rikotaan myös puolustautujan kotirauhaa. Sekä ylivoimahyökkäysten että kotirauhan puolustamisen tulisi vaikuttaa puolustautujan vastuuta lieventävästi.

Suomessa on toteutettu viime vuosikymmeninä uusklassista kriminaalipolitiikkaa, jonka keskeisiä periaatteita ovat seuraamusjärjestelmän rakentuminen suhteellisuusperiaatteen, yhdenvertaisuusperiaatteen ja yleisprevention varaan. Uusklassismin mukaan rangaistuksen tulee määräytyä vain teon moitittavuuden ja tekijän syyllisyyden mukaan eikä huomiota tule kiinnittää rikoksentekijän yksilöllisiin piirteisiin. Rangaistus tulee myös pitää selkeästi erillään hoidosta. 1990-luvulta alkaen näkökulma alkoi kuitenkin muuttua. Yleisprevention ohella myös erityispreventioon alettiin kiinnittää huomiota ja seuraamusjärjestelmämme osaksi alettiin kehittää vankeudelle vaihtoehtoisia seuraamuksia, yhdyskuntaseuraamuksia. Yhdyskuntaseuraamusten käytöllä vältettiin laitosrangaistuksille tyypilliset negatiiviset seuraukset, kuten laitostuminen ja sosiaalisten siteiden katkeamien. Myös rangaistusten osana toteutettavat erilaiset hoito- ja kuntoutusohjelmat alkoivat yleistyä ja pelkän rankaisemisen sijaan vahvistui tavoite integroida rikoksentekijä rangaistuksen suorittamisen jälkeen takaisin yhteiskuntaan. Tutkielman tavoitteena on tuoda esille hoitoideologian eräänlainen kaksijakoisuus. Hoitomyönteinen kriminaalipolitiikka ottaa huomioon aiempaa paremmin myös rikoksentekijän perusoikeudet ja tavoitteena on yhteiskunnasta eristämisen sijaan integroida rikoksentekijä takaisin yhteiskuntaan hoito-ohjelmien ja tukitoimien avulla. Kuitenkin hoitoideologiaa toteutetaan myös esimerkiksi velvoitteellisen lääkehoidon kautta, ja hoitotoimenpiteitä voidaan toteuttaa myös vastoin niiden kohteen suostumusta. Näillä eri näkökulmasta toteutettavilla hoitotoimenpiteillä on kuitenkin sama tausta-ajatus ja tavoite: rikoksentekijän hoitaminen niin, että hän ei syyllistyisi tulevaisuudessa enää uusiin rikoksiin. Tämä tavoite toteuttaa sekä rikoksentekijän että yhteiskunnan etua. Tutkielmassa osoitetaan hoitoideologian palanneen kriminaalipolitiikkaamme. Kriminaalipolitiikan muutos ja hoitoideologian vakiintunut asema osoitetaan tarkasteltujen yhdyskuntaseuraamusten ja rangaistuksiin liitettävien hoito-ohjelmien (esim. päihdeohjelmat ja seksuaalirikollisille suunnattu STOP-ohjelma) kautta. Seuraamuksia ja hoito-ohjelmia tarkastellaan niiden erityispreventiivisten tavoitteiden ja vaikuttavuuden kautta osoittaen niiden tarpeellisuus kriminaalipolitiikkamme keskeisen ja ajankohtaisen tavoitteen, uusintarikollisuuden vähentämisen, keinona. Tutkielmassa todetaan hoitoideologian vakiinnuttaneen paikkansa kriminaalipolitiikassamme niin, että keskustelu hoidollisten elementtien liittämisestä rangaistuksiin on vaihtunut keskusteluun siitä, millaisia uusia hoitoideologiaa toteuttavia rangaistuksia seuraamusjärjestelmäämme tarvitaan.