Browsing by discipline "Smådjurs internmedicin"

Koiran atooppinen dermatiitti (atopic dermatitis, AD) on yleinen ja pitkäaikainen kutiseva inflammatorinen ihosairaus. Sairautta ei voida parantaa, mutta oireita voidaan lievittää. Hoito on pitkäaikainen, usein jopa elinikäinen. Riittävän vasteen saavuttamiseksi joudutaan usein yhdistämään eri hoitoja. Hoitovaihtoehtojen valitsemiseen vaikuttavat hoidon tehokkuuden ja hinnan lisäksi hoidon turvallisuus. Glukokortikoidit tarjoavat tehokkaan ja uudempiin lääkkeisiin verrattuna taloudellisesti edullisen hoitovaihtoehdon. Glukokortikoidien käyttö aiheuttaa omistajissa kuitenkin pelkoa, sillä niiden pitkäaikaiskäytön turvallisuudesta ei ole tehty kattavia tutkimuksia. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli koota tärkeimmät koiran AD:n hoitovaihtoehdot, syventyä glukokortikoidien kliiniseen käyttöön ja selvittää, onko pitkäaikainen systeeminen anti-inflammatorinen glukokortikoidilääkitys turvallista. Koiran AD:n hoidossa ensisijaisesti pyritään välttämään oireita aiheuttavia allergeeneja. Tämä on käytännössä useimmiten vaikeaa tai mahdotonta. Tällöin on suositeltavaa kokeilla siedätyshoitoa, mikäli allergeenit on tunnistettu. Siedätyshoito ei kuitenkaan aina ole riittävä lievittämään oireita, jolloin hoitona voidaan käyttää akuuttia kutinaa ja inflammaatioreaktiota tehokkaasti vähentäviä glukokortikoideja tai kalsineuriini-inhibiittoreita. Antihistamiinit saattavat lisäksi osalla koirista lievittää oireita, mutta ne eivät tehoa akuuttiin kutinaan. Välttämättömillä rasvahapoilla ja ihoa kosteuttavilla tukihoidoilla pyritään parantamaan ihon eheyttä sekä vähentämään allergeenien ja hilseen määrää iholla. Koska AD:sta kärsivillä koirilla ihoinfektiot ovat tavallista yleisempiä, voi desifioivista topikaalisista puhdistusaineista, puhdistuspyyhkeistä tai shampoovalmisteista olla hyötyä. Tarvittaessa yleistyneissä tai syvissä ihoinfektioissa tulee hoitoon kombinoida systeeminen mikrobilääkitys. Liiallisella glukokortikoidien saannilla on lukuisia haittavaikutuksia, jotka on tunnettu jo kymmenien vuosien ajan. Sivuvaikutukset koirilla ovat moninaisia ja vaihtelevat lievistä vakaviin. Sivuvaikutusten riski kasvaa annoksen kasvaessa ja hoidon pitkittyessä sekä käytettäessä voimakkaampia valmisteita, mutta joitakin sivuvaikutuksia tavataan myös anti-inflammatorisella annoksella. Anti-inflammatoriseen glukokortikoidihoitoon keskittyviä kattavia turvallisuustutkimuksia on kuitenkin hyvin vähän ja tutkimustulokset ovat osittain ristiriitaisia. Lisäksi suurimmassa osassa tutkimuksia sivuvaikutuksia on tutkittu ihmisillä, joten tuloksia ei voida suoraan yleistää koiriin. Lopullisia johtopäätöksiä pitkäaikaisen anti-inflammatorisen glukokortikoidihoidon ja monien sivuvaikutusten välisistä yhteyksistä on vaikea tehdä. Täysin turvallisesta minimiannoksesta tai hoidon kestosta ei ole näyttöä, minkä vuoksi tulisi aina käyttää matalinta tehokasta annosta. Pitkäaikaisen anti-inflammatorisen glukokortikoidilääkityksen aiheuttamista vakavista haittavaikutuksista ei kuitenkaan vaikuta olevan selkeää näyttöä koirilla. Tutkimustulokset viittaavat siihen, ettei pitkäaikainen anti-inflammatorinen glukokortikoidihoito aiheuta dramaattisia sivuvaikutuksia ja että hoitoon liittyvä pelko saattaa olla liioiteltu.

Tutkielman tavoitteena oli kerätä tietoa bedlingtoninterrierillä tavattavista sairauksista ja kartoittaa kyselytutkimuksen avulla rodun tämän hetkistä terveydentilaa Suomessa. Bedlingtoniterrierille ei ole aiemmin toteutettu Suomessa kattavaa terveyskyselyä, jonka tulokset olisi julkaistu, vaikka rotu kuuluu Suomen Kennelliiton perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelmaan, ja rodun jalostuksen tavoiteohjelman tulisi sisältää tietoa populaation terveydentilasta. Olettamus oli, että suomalaisen bedlingtoninterrieripopulaation terveystilanne ei olennaisesti poikkea ulkomaihin nähden ja että rodussa ei tällä hetkellä ole yksittäistä laajan mittakaavan terveysongelmaa. Kyselyyn saivat osallistua kaikki Suomessa asuvat vuosina 2003–2011 syntyneet bedlingtoninterrierit, joita on KoiraNet-jalostustietojärjestelmän mukaan yhteensä 233. Kysely toteutettiin pääasiallisesti sähköisen kyselylomakkeen avulla. Vastausaikaa oli syksyllä 2014 3,5 kuukautta, jonka aikana tutkimukseen lähetettiin 135 koiran tiedot. Tutkimuksen tuloksissa bedlingtoninterrierillä jo perinnöllisiksi todetuista sairauksista silmäsairaudet, esimerkiksi puuttuva kyynelkanavan aukko, ylimääräiset ripset (distichiasis) ja kaihi, olivat tavallisimpia yhteensä 17 %:n osuudella. Rodulla historiallisesti tärkeitä silmäsairauksia, eli verkkokalvon dysplasiaa ja etenevää verkkokalvon rappeumaa, ei kuitenkaan raportoitu yhdelläkään koiralla. Kuparitoksikoosi oli todettu yhdellä kyselyyn osallistuneella koiralla, joka oli ollut geenitestin mukaan vapaa sairaudesta. Muista sairauksista yleisimpiä olivat korvatulehdukset (45,9 %), sydämen sivuäänet (15,3 %), kasvaimet (6,7 %), hammaspuutokset (5,2 %), purentaviat (3,7 %) ja lisämunuaiskuoren liikatoiminta (3,7 %). Eläinlääkärin toteamia allergisia ihosairauksia oli yhteensä 6 %:lla, mutta kokonaisuutena ihoon liittyneiden kysymysten vastausten perusteella eritasoisia allergisia ihosairauksia saattoi olla jopa noin joka neljännellä tutkimukseen osallistuneista koirista. Kyselytutkimuksen tulokset olivat hyvin linjassa kirjallisuuskatsauksen sisällön kanssa. Selkein poikkeama oli tässä tutkimuksessa raportoitu korvatulehdusten korkea yleisyys. Kaikkiaan bedlingtoninterrierillä ei kuitenkaan vaikuta olevan tällä hetkellä mitään yksittäistä sairautta, joka olisi rodussa laajalle levinnyt ja vaikuttaisi merkittävästi koirien elämänlaatuun, kuten kuparitoksikoosi aikoinaan oli. Rodun terveydentilaa tulee kuitenkin seurata jatkossakin, ja tehokkaasti tarkkailtujen kuparitoksikoosin ja silmäsairauksien lisäksi huomiota tulisi kiinnittää erityisesti allergisiin ihosairauksiin. Lisämunuaiskuoren liikatoiminta ja munuaisten vajaatoiminta ovat sairauksia, joiden ilmaantuvuudet ovat aiheuttaneet huolta ulkomailla, ja niiden esiintyvyyksiä tulisi seurata myös meillä Suomessa. Tutkimuksen tulokset olivat pääpiirteissään hypoteesin mukaisia, ja ne tarjoavat suuntaa-antavaa tietoa bedlingtoninterrierin tämän hetkisestä terveydentilasta Suomessa. Tutkimus ja sen tulokset ovat myös hyvä pohja tulevaisuudessa toteutettaville bedlingtoninterrierin terveyttä kartoittaville tutkimuksille. Tutkielma on kokonaisuudessaan kattava tietopaketti rodulla tavattavista sairauksista ja niiden yleisyyksistä ja on hyödyllinen erityisesti rodun kasvattajille, mutta myös kaikille muille asiasta kiinnostuneille.

Laajentava eli dilatoiva kardiomyopatia (DCM, dilated cardiomyopathy) on sydänlihaksen sairaus, jolle on tyypillistä sydämen vasemman kammion laajentuminen, sydämen pumppaustehon heikentyminen ja sydämen vajaatoiminta. Dilatoiva kardiomyopatia on koirien toiseksi yleisin, ei-synnynnäinen sydänsairaus myksomatoottisen läppävian jälkeen. Dilatoivaa kardiomyopatiaa esiintyy lähinnä suurilla ja keskikokoisilla koiraroduilla ja tyypillisimpiä rotuja ovat mm. dobermanni, tanskandoggi, irlanninsusikoira, bokseri ja newfoundlandinkoira. Kyseessä on kuolemaan johtava ja kliinisesti merkittävä sairaus. Dobermanneilla DCM:a esiintyy erityisen paljon verrattuna muihin rotuihin ja sairaus on todettu rodulla perinnölliseksi. Dobermannien DCM:lle on tyypillistä pitkä oireeton vaihe, rytmihäiriöiden aiheuttamat äkkikuolemat, ja nopeasti etenevä sydämen vajaatoiminnan vaihe. Dilatoivan kardiomyopatian diagnosoiminen oireettomassa vaiheessa on haastavaa, mutta hyvin tärkeää rodun jalostustoiminnan ja taudin vastustamisen kannalta. Varhaisesta diagnoosista ja lääkehoidon aloittamisesta voi olla etua myös yksittäisen koiran ennusteen kannalta. Dobermannien DCM:n tärkeimmät diagnostiset menetelmät ovat tällä hetkellä sydämen ultraäänitutkimus sydänmuutosten sekä 24 tunnin sydänfilmi eli Holter-tutkimus kammioperäisten rytmihäiriöiden toteamiseksi. Näihin menetelmiin perustuvaa vuosittaista seulontatutkimusta suositellaan kaikille, tai ainakin jalostuksessa käytettäville koirille. Dilatoivaan kardiomyopatiaan ei ole parantavaa hoitoa, mutta sairauteen liittyviä oireita voidaan lievittää ja potilaiden elinajan ennustetta parantaa lääkityksen avulla. Dobermannien DCM on ollut vuosia kiivaan kansainvälisen tutkimuksen kohteena, mutta tietämyksessä on vielä monia puutteita. Taudin geneettinen tausta on edelleen epäselvä, vaikka joitakin DCM:an liittyviä geenialuetta on jo tunnistettu. Uusista menetelmistä ja jatkuvista tutkimuksista huolimatta ei ole vielä onnistuttu löytämään yksittäistä ja varmaa diagnostista menetelmää oireettomien tapausten tunnistamiseksi. Myös potilaiden lääkehoidossa on kehittämisen varaa, jotta DCM:a sairastavat koirat voisivat elää mahdollisimman pitkään hyväkuntoisina ja oireitta. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksen oli kartoittaa tämänhetkinen tietämys liittyen dobermannien DCM:an, ja pohtia miten tietoa voitaisiin soveltaa taudin vastustamisessa Suomessa. Tiedon kartoittaminen on oleellinen osa tutkimustoimintaa, jotta resurssit osataan jatkossa suunnata aihealueisiin, joista tarvitaan lisää tietoa. Suomenkielistä kattavaa tietopakettia dobermannien DCM:sta ei ole aiemmin ollut saatavilla, joten tämä kirjallisuuskatsaus on pyritty kirjoittamaan niin, että sitä voisivat käyttää tiedonlähteenä eläinlääkäreiden lisäksi myös dobermannien omistajat ja kasvattajat. Eläinlääkärien toivotaan voivan hyödyntää tutkielman tietoa myös käytännön praktiikassa, DCM-tapausten diagnostiikassa ja hoidossa. Huomioitavaa on kuitenkin, että uutta tietoa tulee jatkuvasti ja tiedon päivittäminen jää näin ollen dobermannien DCM:n kanssa toimivien oman aktiivisuuden varaan.

Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, mitä tämän hetken tutkimustiedon perusteella tiedetään koiran immuunivälitteisestä hemolyyttisestä anemiasta (IMHA), sen diagnostiikasta, hoitosuosituksista sekä ennusteeseen vaikuttavista tekijöistä. Työn tarkoitus on myös toimia tietolähteenä eläinlääkäreille. Immuunivälitteinen hemolyyttinen anemia (IMHA) on yksi yleisimmistä anemian aiheuttajista koirilla. IMHA:sta tunnetaan kaksi muotoa; primaarinen ja sekundaarinen. Primaarisen IMHA:n taustalta ei löydetä normaalien punasolujen hajoamista selittävää syytä. Sekundaarisessa IMHA:ssa esimerkiksi kasvainsairaus, infektio tai jokin lääkitys on vaikuttanut punasolujen pintarakenteisiin siten, että elimistön immuunijärjestelmä tunnistaa ne vieraiksi ja alkaa hajottaa punasoluja. IMHA:lle tyypillistä on kohtalainen tai vakava anemia, hemolyysin eli punasolujen hajoamisen tunnusmerkit kuten bilirubiinin suuri määrä veressä sekä positiivinen Coombsin testi, punasolujen autoagglutinaatio eli sakkautuminen sekä sferosytoosi eli pallomaiset punasolut. Näistä IMHA:n tunnusmerkeistä ei tyypillisellä potilaalla välttämättä esiinny jokaista, vaan IMHA-diagnoosiin päädytään aina kliinisen kuvan ja hematologisten ja seerumitulosten perusteella. Tyypillisenä IMHA-potilaana pidetään keski-ikäistä, leikattua narttukoiraa. Tutkimuksissa yliedustettuna rotuna on ollut cockerspanieli, jonka sairastuvuuteen uskotaan vaikuttavan punasoluantigeenin DEA 7:n puuttuminen. IMHA:n puhkeamista on joissakin tapauksissa edeltänyt rokotus, mutta tutkimuksissa ei ole kuitenkaan todettu syy-yhteyttä rokottamisen ja IMHA:n välillä. Primaarisen IMHA:n kliiniset oireet ovat pääasiassa anemian ja hapenpuutteen aiheuttamia. Tyypillinen IMHA-potilas on yleisolemukseltaan väsynyt ja heikko. Esitiedoissa saattaa olla maininta oksentelusta, ripuloinnista, lisääntyneestä juomisesta ja virtsan tummasta väristä. Tyypillisiä löydöksiä IMHA-potilaan yleistutkimuksessa ovat vaaleat ja/tai kellertävät limakalvot, takykardia, takypnea, systolinen sivuääni sekä pidentynyt kapillaarien täyttymisaika. IMHA:n hoito koostuu sen akuutissa vaiheessa veren hapenkuljetuskapasiteetin tukemisesta sekä immunosuppressiivisesta hoidosta. Tarvittaessa potilaalle annetaan verituotteita. Glukokortikoideja pidetään IMHA-hoidon peruspilarina ja niiden anto aloitetaan lähes poikkeuksetta jokaiselle IMHA-potilaalle. Glukokortikoidien runsaiden haittavaikutusten ja hoitoon vastaamattomuuden takia hoitoprotokollaan päädytään usein lisäämään toinen tai useita muita immunosuppressoreita, kuten atsatiopriini, siklosporiini tai suonensisäinen immunoglobuliini. Lisäksi tärkeä osa hoitoa on veren hyytymistä ennaltaehkäisevä lääkitys, esimerkiksi aspiriini tai hepariini. Tämän hetkisten käytäntöjen mukaan usein jo hoidon alkuvaiheessa aloitetaan rutiinisti useampi immunosuppressiivinen sekä veren hyytymistä estävä lääke. Kokonaisuudessan IMHA:n hoito kestää yleensä 3-6 kuukautta. IMHA:a sairastavien koirien kuolleisuusaste on suuri, etenkin hoidon alkuvaiheessa. IMHA:n suurimpana komplikaationa ja kuolinsyynä pidetään veritulppaa. Potilaan ennusteeseen negatiivisesti vaikuttaviksi tekijöiksi on todettu useissa tutkimuksissa hyperbilirubinemia, matala albumiini sekä persistoiva agglutinaatio. Hoitovaihtoehdot ja niiden vaikutus potilaan ennusteeseen kaipaavat vielä runsaasti lisätutkimuksia, jotta taudin selviämisennuste paranisi.

Kissan kilpirauhasen liikatoiminta eli hypertyreoosi on kissojen yleisin hormoniperäinen sairaus. Se on yleistynyt voimakkaasti 1970-luvun lopulta lähtien vanhoilla kissoilla. Ulkomailla (Yhdysvallat, UK, Hong-Kong, Uusi-Seelanti) on tehty hypertyreoosille altistavista tekijöistä tapaus-verrokki-kyselytutkimuksia. Niissä riskitekijöiksi ovat useimmiten nousseet ruokinnalliset asiat, etenkin purkkiruoka ja kala. Ruokien väärän jodipitoisuuden (liiallinen, liian vähäinen tai liian vaihteleva) epäillään olevan yksi syy purkkiruokien aiheuttamassa riskissä. Uudemmissa tutkimuksissa on myös löydetty kissoista huomattavia määriä erilaisia vierasaineita, kuten palontorjunta-aineita (PBDE). Tutkielman tavoitteena oli ensin kirjallisuuskatsauksen avulla selvittää riskitekijöitä ja sitten tutkia tapaus-verrokki-kyselytutkimuksilla suomalaiskissojen ruokavaliota, ympäristötekijöitä ja hoitokäytäntöjä. Hypoteesina oli saada samanlaisia tuloksia (esimerkiksi, että purkkiruoka on riskitekijä) kuin ulkomaalaistutkimuksissa mutta myös mahdollisesta saada uusia tuloksia. Kyselytutkimuksia tehtiin kaksi, joista toisessa kysyttiin tarkentavia asioita etenkin ruokavaliosta. Internettiin tehtiin sähköinen e-lomake, jota varten oli laitettu linkkejä kissa-aiheisille keskustelupalstoille ja eläinlääkäriasemien ja eläinkauppojen seinille. Osa vastauksista saatiin paperilomakkein, joita oli lähetetty klinikoille ja Yliopistollisessa eläinsairaalassa käyneiden vanhojen kissojen omistajille. Ensimmäiseen kyselyyn tuli vastauksia 236 kpl, joista hypertyreoottisia oli 61 kissaa. Kontrolleiksi valittiin tästä määrästä vähintään 8-vuotiaat muut kissat (126 kpl). Hypertyreoottisten kissojen ja kontrollikissojen omistajille lähetettiin linkki jatkokyselyyn (e-lomake). Jatkokyselyyn tuli vastauksia 89 kpl, joista hyväksyttiin 83 kpl (hypertyreoottisia 33 kpl, kontrolleja 50 kpl). Tutkimuksissa tarkasteltiin riskitekijöitä kahdessa ikäryhmässä: vähintään 8-vuotiaat ja vähintään 13-vuotiaat. Tutkimuksessa suurimmaksi riskitekijäksi molemmissa ikäryhmissä nousi purkkiruoka. Muut kosteat teolliset kissanruoat eivät vaikuttaneet sairastumisriskiin. Myös kalansyönti ja maitotuotteiden syöminen vaikuttivat olevan riskitekijöitä. Kuivaruoan runsas osuus ruokavaliosta oli suojaava tekijä. Puhdasrotuiset olivat vähemmän riskialttiita verrattuna maatiaiskissoihin. Esimerkiksi sukupuolella, hoitokäytännöillä (mm. rokotukset, loishäädöt), ulkoilulla tai elinympäristöllä ei ollut merkittävää vaikutusta. Tulokset olivat osittain samoja ja osittain erilaisia kuin aikaisemmissa vastaavissa ulkomaalaistutkimuksissa. Purkkiruoan, kalan ja rodun osallisuus ovat yhteneviä ulkomaalaistutkimuksien kanssa. Maitotuotteilla ei sen sijaan ole ulkomailla ollut merkitystä sairastumisriskin kannalta, mikä voi olla sattumaa tai johtua todellisesta altistavista komponenteista maitotuotteissa. Tutkimuksen virhelähteitä ovat takautuvan kyselytutkimuksen heikkoudet. Omistaja ei esimerkiksi useinkaan muista ruokintaa jopa parinkymmenen vuoden takaa. Lisäksi aineiston analysoinnissa ja muokkaamisessa on voinut tulla virheitä. Seuraavaksi olisi hyödyllistä vertailla sairaiden ja kontrollikissojen välillä ainakin ruokien jodipitoisuuksia ja myrkkyjen määriä sekä sisätilojen pölyn PBDE-pitoisuuksia. Kaikkein hyödyllisimpiä olisivat vuosia kestävät satunnaistetut kontrolloidut ruokintakokeet.

Kardiomyopatiat ovat parantumattomia, sydänlihaksen ei-synnynnäisiä sairauksia. Kissoilla on tunnistettu neljä primaarista kardiomyopatiaa: hypertrofinen kardiomyopatia, restriktiivinen kardiomyopatia, dilatoiva kardiomyopatia ja oikean kammion arytmogeeninen kardiomyopatia. Näistä hypertrofinen kardiomyopatia on yleisin. Se on myös yleisin kissoilla esiintyvä sydänsairaus. Hypertrofisen kardiomyopatian esiintyvyydeksi eri kissaroduissa on arvioitu 2,9-26,2 %. Restriktiivistä kardiomyopatiaa tavataan kissoilla satunnaisesti, kun taas dilatoiva ja oikean kammion arytmogeeninen kardiomyopatia ovat harvinaisia kissoilla. Kardiomyopatioiden erottaminen toisistaan on tärkeää erilaisen hoidon ja ennusteen takia. Kardiomyopatioiden etiologia tunnetaan huonosti. Hypertrofinen kardiomyopatia on osoitettu perinnölliseksi maine coonilla ja ragdollilla. Lisäksi näillä roduilla sairauden syntyyn vaikuttavat mutaatiot on tunnistettu. Myös muilla roduilla hypertrofisen kardiomyopatian perinnöllisyydestä on saatu viitteitä. Periytyvyys on kuitenkin epätäydellistä eikä välttämättä yksin selitä kissan sairastumista. Muita kardiomyopatian kehittymiseen vaikuttavia tekijöitä ei tiedetä. Kardiomyopatia muuttaa sydämen rakennetta sekä toimintaa ja voi johtaa sydämen vajaatoiminnan kehittymiseen. Kardiomyopatian etenemisnopeus vaihtelee eikä kissalle välttämättä kehity sydämen vajaatoiminnan oireita sen elinaikana. Kardiomyopatia voidaankin jakaa etenemisen suhteen oireettomaan ja oireilevaan vaiheeseen. Sydämen vajaatoiminta aiheuttaa sairaudelle tyypilliset oireet, kuten suorituskyvyn alentumisen ja hengitysvaikeuden. Oireeton kardiomyopatia havaitaan tavallisesti sivuäänilöydöksen perusteella tehtyjen jatkotutkimusten avulla. Kardiomyopatia on yleisin syy valtimoveritulpan kehittymiseen kissoilla, ja joskus valtimoveritulpan aiheuttamat oireet on ensimmäinen merkki kardiomyopatiasta. Kardiomyopatian varma diagnosointi edellyttää sydämen ultraäänitutkimusta. Käytössä on myös ensivaiheen diagnostiikkaan tarkoitettuja biomarkkereihin perustuvia pikatestejä, mutta niiden tulokset ovat vain suuntaa-antavia. Kardiomyopatiaan ei ole parantavaa hoitoa. Minkään lääkityksen ei ole osoitettu vaikuttavan kissan elinajanennusteeseen tai sairauden etenemiseen oireettomassa vaiheessa. Oireilevassa vaiheessa oireita pyritään vähentämään nesteenpoistolääkityksellä ja angiotensiiniä muuttavan entsyymin estäjillä, jotka vähentävät sydämen vajaatoiminnasta johtuvaa neurohumoraalisen järjestelmän aktivaatiota. Tarvittaessa käytetään myös rytmihäiriölääkitystä ja sydämen supistuvuutta parantavaa lääkitystä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on koota yhteen ajantasainen tutkimustieto kissan primaarisista kardiomyopatioista tietopaketiksi niin eläinlääkäreille kuin lemmikinomistajille.

Osteosarkooma on koiran yleisin luukasvain. Vaikka kasvain on hyvin yleinen, on siitä saatavilla vain vähän tietoa suomeksi. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on tarkastella koiran osteosarkooman esiintyvyydestä ja riskitekijöistä, kliinisestä kuvasta, diagnostiikasta, ennusteesta sekä hoitovaihtoehdoista. Osteosarkooma on maligni mesenkymaalinen kasvain eli pahanlaatuinen alkukantaisten luusolujen kasvain. Sen etiologiaa ei tällä hetkellä tunneta ja riskitekijöistäkin tiedetään vain vähän. Osteosarkoomaa esiintyy eniten suurikokoisilla ja yli seitsemänvuotiailla koirilla. Suurin osa osteosarkoomakasvaimista sijaitsee raajojen luissa, mutta sitä esiintyy myös rangan luissa sekä muissa kudoksissa. Distaalinen radius on osteosarkooman tyyppipaikka. Osteosarkooma on hyvin aggressiivinen kasvain, joka metastasoi jo varhaisessa vaiheessa. Usein etäpesäkkeitä on jo keuhkoissa taudin diagnosointihetkellä, vaikkei niitä tutkimuksissa havaittaisikaan. Kliinisinä oireina havaitaan yleensä koiran ontuminen ja paikallinen kipu. Potilashistoriaan saattaa liittyä myös osteosarkooman aiheuttama patologinen murtuma. Diagnoosi tehdään yleensä potilashistorian, signalmentin, kliinisten oireiden ja röntgenkuvien perusteella. Diagnoosin varmistamiseen vaaditaan kuitenkin koepalan histologinen tutkiminen, sillä esimerkiksi osteomyeliitin aiheuttamat röntgenmuutokset voivat muistuttaa osteosarkoomaa. Amputaatio on tavallisin hoitomuoto osteosarkooman sijaitessa raajoissa. Koska osteosarkooma lähettää etäpesäkkeitä hyvin herkästi, käytetään kirurgian kanssa yleensä myös solunsalpaajia. Amputaatiolle on kehitelty eri vaihtoehtoja, joissa kasvain poistetaan säästävällä kirurgialla. Myös sädehoitoa on käytetty osteosarkooman hoidossa. Osteosarkooman ennuste on hyvin huono ja hoidoista huolimatta yli 80 % koirista kuolee. Palliatiivisella hoidolla, johon lasketaan myös amputointi ilman solunsalpaajahoitoa, elinennuste on noin 4-5 kuukautta. Kirurgian ja solunsalpaajahoidon yhdistelmähoidolla elinennuste on noin vuosi. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on kerätä yhteen oleellinen tieteellinen materiaali, josta toivon olevan hyötyä eläinlääkäreiden käytännön potilastyössä.

Koiran talirauhastulehdus (engl. sebaceous adenitis) on harvinainen ihosairaus, joka on yleistymässä. Sitä on tavattu jo yli 55 koirarodulla sekä sekarotuisilla koirilla. Osa roduista, kuten villakoira, akita, vizsla sekä viimeisimmissä tutkimuksissa myös havannankoira ja englanninspringerspanieli ovat alttiita sairastumaan. Tyypillisesti sairastuva koira on nuori aikuinen tai keski-ikäinen. Sukupuoli, sterilointi tai kastrointi eivät vaikuta sairastuvuuteen. Taudin uskotaan olevan jossain määrin perinnöllinen. Talirauhastulehdus ei tyypillisesti esiinny yhteydessä muiden sairauksien kanssa. Talirauhastulehduksen syytä ei tunneta, mutta sitä pidetään immuunivälitteisenä, mahdollisesti autoimmuuniperäisenä sairautena. Kliinisinä oireina havaitaan harvakarvaisuutta tai karvattomuutta sekä ihon ja karvapeitteen kuivuutta ja hilseilyä. Karvojen varsissa voidaan havaita keratiinimuodostumia. Muutokset alkavat yleensä pään alueelta, josta ne etenevät vartalon selkäpuolelle. Sairaus vaikuttaa vain ihoon eikä yleisoireita tavata. Diagnoosi varmistetaan ihon koepalassa havaittujen tyypillisten histologisten löydösten avulla. Kudosleikkeissä ihossa tavataan karvatuppien lähellä talirauhasten paikalla tulehdusreaktio, mikä tuhoaa talirauhaset. Tulehdusreaktion hälvettyä paikalle muodostuu arpikudosta. Ihossa nähdään lisäksi liikasarveistumista. Talirauhastulehdusta ei voida täysin parantaa, mutta oireita voidaan lievittää. Yleensä hoito on elinikäinen. Jos hoito keskeytetään, oireet palaavat. Hoitona käytetään ihon paikallishoitoa ja/tai systeemistä immunosuppressiivista lääkitystä sekä suun kautta annettavaa rasvahappolisää. Paikallishoitona käytetään hilsettä irrottavia shampoita, öljykylpyjä ja kosteuttavia aineita. Immunosuppressiivisista lääkityksistä siklosporiinilla on eniten näyttöä hoidon tehosta. Retinoideja on myös käytetty. Glukokortikoideista on hyötyä vain hyvin harvoissa tapauksissa. Paikallishoidolla on lähes sama teho kuin siklosporiinilla ja yhdessä näillä on havaittu synergistinen etu. Hoidon teho on yksilöllinen. Siksi ennusteen antaminen yksilölle on vaikeaa: jotkut koirat vastaavat hoitoon erinomaisesti, jotkut eivät vastaa lainkaan. Mikäli sekundaariset bakteeritulehdukset pysyvät kurissa, on talirauhastulehdus koiralle lähinnä kosmeettinen haitta. Tämä lisensiaatin tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tavoite on koota suomen kielellä tietoa koiran talirauhastulehduksesta. Tavoitteena on esitellä talirauhastulehdus sairautena niin, että tiedosta on hyötyä praktiikkaa tekevälle eläinlääkärille. Tutkielma kattaa sairauden esiintyvyyden, altistavat tekijät, kliinisessä ja histologisessa kuvassa tavattavat muutokset, patogeneesin ja etiologian selvittämiseksi tehdyt tutkimukset sekä diagnosoinnin ja eri hoitovaihtoehdot. Lisäksi kirjallisuuskatsauksessa kuvataan yksilön ennusteen asettamista ja sairauden vaikutusta koiran jalostuskäyttöön. Talirauhastulehdusta koskeva tieto pyritään kertomaan perusteellisesti, jotta lukija ymmärtää, mitä sairaudesta nykytietämyksen valossa tiedetään. Pohdintaosiossa on otettu kantaa tutkimustietoon sekä esitetty ehdotuksia siitä, mitä sairaudesta olisi vielä tarpeen tutkia.

Lisensiaattitutkielman tarkoituksena oli koota informatiivinen tietopaketti tämän hetkisestä tautitilanteesta Euroopassa niistä koirien sairauksista, joita ei endeemisenä Suomessa ole vielä tavattu mutta joille Euroopassa matkusteleva koira altistuu. Kirjallisuuskatsaus tehtiin keskittyen sairauksien esiintymisalueisiin, kliinisiin oireisiin ja hoitoon sekä ennaltaehkäisyyn. Yhteenvetoa tehdessä sairaudet jaettiin bakteeri-, virus- sekä loissairauksiin, mutta pääpainopiste oli niin kutsutuissa vektorivälitteisissä sairauksissa. Työn tekoon käytettiin tiedon lähteinä kirallisuuden ja julkaisujen lisäksi virallisia sekä erilaisten järjestöjen ylläpitämiä eläintautien vastustussivustoja kuten ESCCAP (European Scientific Counsel Companion Animal Parasites), OIE sekä Evira. Lisääntyvän matkustuksen seurauksena koirat matkustavat usein omistajiensa mukana esimerkiksi lomalle tai näyttelyyn maihin, joissa esiintyy endeemisenä sairauksia, joita ei löydy Suomessa. Näistä maista tuodaan jatkuvasti koiria Suomeen pelastusmielessä tai maahanmuuton yhteydessä. CVBDs eli Canine Vector-Borne Diseases on maailmanlaajuisesti nopeasti levinnyt ryhmä taudinaiheuttajia, jotka välittyvät eri vektoreiden kautta. Nämä eläinlääkinnällisesti tärkeät taudit aiheuttavat usein myös ihmisille zoonoosivaaran, ja siksi näiden ennaltaehkäisy ja rajoittaminen on myös ihmisten terveyden kannalta ehdottoman tärkeää. Merkittävin tekijä leviämisessä on mahdollisen vektoriniveljalkaisen läsnäolo. Epidemiologian ja tautien leviämisen kannalta ongelmallista on useiden vektorivälitteisten tautien pitkä inkubaatioaika ja nonkliininen vaihe, joka vaihtelee eläimen immuunipuolustuksen aktivoitumisesta johtuen. Leishmania spp, E.canis ja Babesia spp. -tartunnan saaneet voivat olla pitkään kliinisesti oireettomia. Lisäksi serologiaan perustuva diagnostiikka menetelmänä ei ole paras mahdollinen infektion todentamisessa koiran maahantuontiaikeissa, sillä vasta-aineiden tuotanto ei infektiosta huolimatta välttämättä ole lähtenyt vielä käyntiin. Esimerkkinä tästä L. infantum-infektio. Serologia sopii paremmin epidemiologisiin tutkimuksiin, joissa halutaan selvittää endeemisen alueen seropositivisuus käytettäessä muita varmistustestejä kuten PCR:ää apuna. Monivaiheisen elämänkierron omaavat sairaudet leviävät erityisesti alueilla, joilla matkustaminen on helppoa ja suhteellisen vapaata endeemisten ja ei -endeemisten alueiden välillä. Myös sopivien väli-isäntien esiintyminen ja sairauden kehitystä tukeva ilmasto ovat edellytyksiä sairauden leviämiselle. Ilmaston lämpenemisen uskotaan olevan yksi tärkeimmistä tekijöistä lisääntyvän matkustuksen lisäksi sairauksien leviämiseen. Vektorivälitteiset sairaudet ovat vakava uhka myös suomalaiselle Eurooppaan matkustavalle koiralle, ja vaativat suomalaisten eläinlääkäreiden huomiota, jotta tautien leviämistä voitaisiin estää kaikin eläinlääkinnällisesti mahdollisin tavoin. Samoin tietoisuutta Suomen tautitilanteesta tulisi parantaa ja tehostaa.

This retrospective study was done to find out the prevalence of different liver diseases in dogs and cats in the Small Animal University hospital during a four year period 2007-10. This information is needed to plan further research on liver diseases, and the main source of interest for this are canine familial liver diseases associated with certain breeds. Therefore, the study looked for breeds that might be overrepresented with liver diseases. Breeds often described with familial liver diseases are e.g. Doberman, Dalmatian, cocker spaniel, Bedlington terrier and West Highland white terrier. Finally, this study looks into the diagnostic procedures for liver diseases in the hospital to compare them with current recommendations. The patients' information was searched by different criteria from the hospitals' patient database (Provet). The initially found patients were included if they had been diagnosed or suspected with a liver disease, which also includes diseases of biliary tract or hepatic vasculature. Of these patients, basic information, possible diagnosis, relevant laboratory findings, ultrasound findings and biopsy results were collected. The data was collected in a worksheet in MS Excel and further analysed there and in PASW Statistics 18.0. 337 dogs and 36 cats were eventually included in the study, resulting in 1.24 % and 0.41 % prevalence of all liver diseases in the hospital population in dogs and cats respectively. 55 patients (15 %) did not get a certain diagnosis, although they were definitely found to have had some kind of liver disease. Primary diagnosis of 28 patients was something other than liver diseases, though liver was also affected to some extent. The most common hepatobiliary diseases in dogs were vascular disorders (80 patients and in cats cholangitis and cholangiohepatitis (11 patients). As for breed distribution, in dogs with vascular disorders miniature breeds stood out with extrahepatic portosystemic shunts, especially miniature schnauzers (2.13 % prevalence within breed). Shetland sheepdogs stood out with liver diseases in general (3.65 % prevalence within breed) and especially with the diseases of the biliary tract (4 dogs). There were not as many dogs of known risk breed f chronic hepatitis as one would have expected, no breed was represented by over 5 dogs with chronic liver diseases. Copper accumulation was found in only 6 dogs, all of different breeds. Serum ALP, ALT, total protein, albumin, urea and bilirubin had been measured from nearly all of the patients in this study. Bile acids were measured from 66 % (fasting sample) and 27 % (post prandial sample) and ammonia from 60 % of the patients. Laboratory findings and their usefulness in diagnostics of different hepatobiliary diseases in dogs and cats were in agreement with what is described by scientific reports. 86.3 % of the patients had been studied with ultrasound, which was often useful, especially as a way to support the diagnosis. The most used biopsy method was fine-needle cytology which was taken from 93 patients, laparotomy with biopsy was done to 42 patients and laparoscopy to 8 patients. This study showed that hepatobiliary diseases were relatively common in dogs in our hospital, and vascular disorders are the most common of those. In cats hepatobiliary diseases are quite rare. There was not a high number of dogs of the breeds that are described to have increased tendency of developing chronic hepatitis presented to the hospital. Considering further studies on breed-associated hepatobiliary diseases, this study can perhaps suggest miniature schnauzers with extrahepatic portosystemic shunts, Shetland sheepdogs with biliary tract diseases or cocker spaniels with chronic or chronic active hepatitis. The study also showed that, as could be expected, liver diseases often require a lot, usually a biopsy, to be properly diagnosed, and thus many patients' diagnosis remains incomplete. In this hospital diagnosis is often thorough, when it is needed. The use of laparoscopy as a method to take a liver biopsy had not yet been that popular, but it may become more so in the future.