Browsing by discipline "Suomen kieli"

Tutkielman aiheena on abessiivinominien käyttöfunktiot nykykielessä. Työssä selvitetään abessiivinominien syntaksia, morfosyntaksia, merkitysryhmiä sekä funktioita kontekstissa. Lisäksi tehdään huomioita abessiivisijaisen nominin ja ilman + partitiivi -rakenteen käytön samankaltaisuuksista ja eroista. Työssä tarkastellaan myös abessiivinominien kiteytymistä. Työllä pyritään vastaamaan kysymykseen, miten abessiivisijaisia nomineja käytetään erilaisissa konteksteissa 2010-luvulla. Aineisto koostuu ylilauta.org-internetkeskustelusivuston kirjoituksissa käytetyistä abessiivisijaisista nomineista. Ylilauta-keskustelusivuston aineisto on kerätty vuosilta 2012–2014, ja se on morfologisesti koodattu Kielipankin Korp-konkordanssihakuohjelmaan. Hakuohjelmaa käyttäen tarkasteluun on otettu sattumanvaraisessa järjestyksessä 2 000 hakua vastaavaa tulosta, joista virhekoodausten poistamisen jälkeen työn aineistoksi jää 679 abessiivisijaista nominia. Lisäksi työssä tarkastellaan joitain ilman + partitiivi -muotoja, jotka on kerätty Korpin koko Ylilauta-aineistosta. Keskeisimpiä teoreettisia viitekehyksiä on kognitiivinen kielentutkimus ja kieliopillistuminen. Aineistoa analysoidaan kvalitatiivisin menetelmin ja metodina käytetään kieli-intuition eksplikointia. Työssä osoitetaan, että abessiivinominit ovat useammin lauseessa vapaina määritteinä tavan adverbiaaleina. Ne voidaan poistaa lauseesta ilman, että lauseen ydinmerkitys muuttuu. Tällaisia abessiivinomineja ovat muun muassa huoletta ja poikkeuksetta. Abessiivinominit ovat lauseessa välttämättömiä täydennyksiä silloin, kun ne esiintyvät jäädä- ja jättää-verbien sekä joidenkin verbikantaisten substantiivijohdosten kanssa (perusteetta suosittelu). Selvästi välttämätön täydennys abessiivinomini on myös kieltolauseessa (en voi varauksetta suositella). Lisäksi tutkimus osoittaa, että abessiivinomini muodostetaan substantiivista. Abessiiviadjektiivi ja abessiivipronomini esiintyvät vain abessiivisubstantiivin määritteinä. Aineistossa ei esiinny yhtään abessiivinumeraalia. Työ osoittaa, että abessiivisijaisten nominien merkitys yleisellä tasolla on jonkinlaisen tavan tai tuloksen kuvaus. Abessiivinominin vartalosanana on yleensä abstrakti nomini. Työssä esitellään kuusi toisistaan selvästi erottuvaa merkitysryhmää abstrakteille abessiivinomineille. Merkitysryhmittely tarjoaa yhden mahdollisen tavan hahmottaa abessiivinominien merkityksiä yksityiskohtaisemmin. Työssä esitellyt merkitysryhmät ovat tunnesana-abessiivit, syyabessiivit, korvaukseen viittaavat abessiivit, sujuvuusabessiivit, selviytymisabessiivit sekä vahvikeabessiivit. Merkitysryhmät voivat olla myös limittäisiä tai liukuvia. Tutkimuksesta selviää, että joidenkin abessiivinominien merkitykset ovat osin abstraktistuneet niin, ettei abessiivisijainen nomini enää varsinaisesti viittaa kantasanan tarkoitteen puutteeseen. Esimerkiksi surutta ja armotta kuvaavat tekemisen tapaa, eivätkä ne viittaa surun tunteen tai armon tunteen puutteeseen. Lisäksi työ osoittaa, etteivät abessiivinomini ja ilman + partitiivi -rakenne aina vastaa merkitykseltään toisiaan. Konteksti vaikuttaa abessiivinomin käyttöön ja merkitykseen. Abessiivinomineja käytetään tekstissä muun muassa tyyli- ja argumentaatiokeinoina.

Tutkielmassa tarkastellaan kahden etunimityypin yleistymistä ja suosionvaihtelua. Tutkittavat nimityypit ovat kak-sitavuiset ija-päätteiset naisennimet (kuten Eija, Maija ja Raija), joita tutkielmassa kutsutaan Aija-tyypiksi, ja kak-sitavuiset nja-päätteiset naisennimet (kuten Pinja, Ronja ja Tanja), joita kutsutaan Anja-tyypiksi. Tavoitteena on tutkia kahden naisennimityypin syntymistä ja suosiota. Mikä on nimien alkuperä ja onko uuden nimen mallina käytetty mahdollisesti toista, yleistä nimeä? Mitkä nimistä ovat yleistyneet ensimmäisinä ja mitkä nimet ovat jää-neet harvinaisiksi? Milloin ija- ja nja-päätteiset nimet ovat suosituimmillaan, ja miten nimityyppien suosiot ovat vaihdelleet? Tutkimuksen aineisto on saatu Väestörekisterikeskuksen tilastoista, jotka sisältävät tiedot vuonna 1965 elossa ol-leista ja sen jälkeen syntyneistä suomalaisista. Aineistoon on poimittu viisivuotiskausittain vuosilta 1870 1999 kaikki ija- ja nja-loppuiset nimet, jotka on annettu ensimmäisiksi etunimiksi suomenkielisille tytöille. Aineistoon kuuluu myös vastaavat tiedot yksittäisiltä vuosilta 2000 2009. Lisäksi työssä tukeudutaan monin paikoin Väestö-rekisterikeskuksen nimipalveluun, joka on Väestörekisterikeskuksen internetsivuilla toimiva hakupalvelu. Aineisto sisältää yhteensä 46 Aija-tyypin nimeä ja 66 Anja-tyypin nimeä. Työn tutkimusmetodi on kvantitatiivinen: etunimi-tyyppien yleistymistä selvitetään ja kuvataan taulukoiden ja kaavioiden avulla. Työssä hyödynnetään soveltuvin osin innovaatiotutkimuksen teorioita ja tilastotieteen menetelmiä. Sekä (K)+V+ija että (K)+V+nja ovat nimimuotteja. Niiden mukaan on helppo muodostaa uusia nimiä, jotka yleen-sä ongelmitta tunnistetaan (naisten)nimiksi. Alun perin nämä muotit on tunnettu lähinnä lempinimimuotteina, jotka todennäköisesti ovat alkujaan lainaa. Myöhemmin Aija- ja Anja-tyypin nimiä on alettu antaa myös virallisiksi ni-miksi, ja viimeistään 1900-luvun alusta lähtien tämän mallin mukaisilla nimillä on ollut kiistatta virallisen etuni-men asema. Tutkielmassa osoitetaan, että tutkittavat etunimityypit ovat kuuluneet etunimistöön jo 1800-luvun puolella. Monet Aija-tyypin nimet yleistyvät 1900-luvun alussa ja ovat yleisimmillään 1900-luvun puolivälissä. Suosionhuipun aikana ija-päätteisen nimen saa keskimäärin useampi kuin joka kymmenes tyttö. Anja-tyypillä ei ole yhtä selkeää suosionhuippua, vaan tyyppi on tasaisen suosittu 1900-luvun ajan. 2000-luvulla Anja-tyyppi on selvästi Aija-tyyppiä suositumpi. Etunimien suosionvaihtelututkimuksissa on tähän asti tukeuduttu prosenttilukuihin: mitä suuremman osuuden vuo-sittain syntyneistä lapsista kunkin nimen haltijat muodostavat, sitä suositumpi nimi on. Tutkielmassa kyseenalaiste-taan näin yksiselitteinen nimen suosion määritelmä. Vuosittain annettujen erilaisten nimien määrä on kasvanut merkittävästi 1900-luvun puolivälistä lähtien. Samalla valikoima, josta nimet valitaan, on kasvanut. Tämä suuri muutos nimenannossa pitäisi ottaa huomioon etunimien suosionvaihtelututkimuksissa. Vuoden yleisimmin valittu nimi 2000-luvulla ei voi saada yhtä suurta prosenttiosuutta kuin vuoden kärkinimi 1950-luvulla, mutta se ei välttä-mättä tee nimestä vähemmän suosittua.

Tutkielma selvittää homonyymiparisten suomalaisten etunimien suosionvaihtelua eri aikoina eri alueilla. Tarkastelu rajoittuu ajanjaksoon 1800-luvun lopulta noin vuoteen 1980. Tarkoituksenani on kuvata myös sitä ympäristöä, jossa nimenantajat ovat valintansa tehneet. Nimen on hyväksytyksi tullakseen noudatettava yhteisön senhetkisiä nimimalleja. Kulttuurissa tapahtuvat muutokset heijastuvat henkilönnimistöön, esimerkiksi varsinaisista etunimistä voi puhua vasta sitten, kun nimijärjestelmään kuuluu lisäksi sukunimi tai säännöllisesti käytetty lisänimi. Homonyymiparisella etunimellä tarkoitan sellaista etunimenä käytettyä tai sellaiseksi tarkoitettua propria, jolla on Nykysuomen sanakirjan mukaan yleiskielessä sitä äänteellisesti vastaava ei-proprinen, merkityksellinen sana. Tätä kutsun proprin homonyymipariksi. Nimen rinnalla olevan homonyymin merkitys ei useinkaan sinänsä ole vakiinnuttanut nimeä, mutta on nimiryhmiä, joiden homonyymiparit muodostavat merkityskenttiä: Ilta (< Mathilda) on saanut tukea nimistä Aamu ja Päivä. (Huom. *Yö ei ole etunimi.) Ajanjaksojen homonyymipariset suosikkinimet muistuttavat toisiaan ja ovat rakenteeltaan toistensa ja samaan aikaan suosiossa olleiden muiden nimien kanssa samankaltaisia.

Tutkielmassa tarkastellaan kysymysmuotoisiin tehtävänantoihin vastaavia ylioppilasesseitä. Aineistona on käytetty kolmeen kysymysmuotoiseen tehtävänantoon vastaavia ylioppilasesseitä tutkintokerroilta syksy 2011, kevät 2012 ja syksy 2012. Tutkimuskysymyksenä on selvittää, millaisia aloituksia kysymysmuotoisiin tehtävänantoihin vastaavissa esseissä on, ja miten esseissä vastataan otsikossa esitettyyn kysymykseen. Tutkimuksessa hyödynnetään tekstintutkimuksen tapaa tarkastella ja tutkia tekstin ominaisuuksia ja piirteitä. Vielä tarkemmin rajattuna tutkimus hyödyntää tekstilajitutkimuksen metodeita. Aloituskappaleita käsitellään käyttäen retorisen rakenteen teoriaa, kysymistä ja vastaamista taas keskustelunanalyysin avulla. Työssä jaotellaan ylioppilasesseiden aloitukset subjektiivisiin, objektiivisiin ja me-retoriikkaa hyödyntäviin. Subjektiiviset aloitukset kertovat jotain henkilökohtaista kirjoittajasta itsestään, kun taas objektiivisten aloitusten suhtautumistyyli on neutraali ja ulkopuolinen. Me-retoriikkaa hyödyntävissä aloituksissa pyritään vaikuttamaan lukijaan monikon 1. persoonan muotoja käyttämällä. Tutkimuksessa eritellään piirteitä ja ominaisuuksia, joiden mukaan luokittelu on tehty, sekä tarkastellaan kysymykseen vastaamista luokkien valossa. Työssä osoitetaan, että subjektiivisesti alkavista esseistä löytyy esseen lopusta yleensä erillinen kappale, jossa vastaus tiivistetään. Objektiivisista ja me-retoriikkaa hyödyntävistä aloituksista ei samanlaista vastauskappaletta yleensä löydy, vaan vastausta eritellään ja tarkennetaan pitkin esseetä. Lisäksi me-retoriikkaa hyödyntävissä, tehtävänannon Miten terrorismin uhka vaikuttaa elämäämme? esseissä vastaus annetaan usein jo aloitusvirkkeessä. Tutkimuksen perusteella subjektiivisella aloituskappaleella saattaa olla vaikutusta arvosanaan, sillä näiden aloitusten pistemäärien keskiarvo oli aineistoni korkein. Huomionarvoista on, että aineiston korkeimmat pisteet on saanut essee, jossa ei oikeastaan suoraan vastata otsikon kysymykseen, vaan kysymystä itseään tarkastellaan analyyttisesti ja arvioiden. Tutkimus antaa tuoretta tietoa ylioppilasesseiden aloituksista, mutta ennen kaikkea se valottaa kysymysmuotoiseen tehtävänantoon vastaamista, mitä ei ole aikaisemmin yhtä kattavasti tutkittu.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan monenkeskistä opintopiirikeskustelua keskustelunanalyyttisellä metodilla. Aineiston keskusteluihin osallistuu oppisopimuksella lähihoitajan ammattiin opiskelevia opiskelijoita ja heidän ohjaajiaan. Osa opiskelijoista on kakkoskielisiä ja opiskelijoiden välillä on eroa myös opiskelukokemuksessa: toiset ovat pidemmällä opinnoissaan kuin toiset. Aineisto koostuu noin 7,5 tunnista tekijän videoimista keskusteluista yhden syksyn aikana; aineisto on osa laajempaa vuorovaikutusta oppisopimuskoulutuksessa tutkivaa pitkittäishanketta. Tutkielman tavoitteena on selvittää asiantuntijuuden osoittamista opintopiirissä kahden vuorovaikutuskäytänteen avulla. Yhtäältä tavoitteena on tutkia kysymisen tehtävää asiantuntijuuden osoittajana opintopiirin osallistumiskehikossa ja toisaalta toiminnan ohjaamista (direktiivisyyttä) imperatiivilauseiden ja passiivin direktiivisen käytön avulla. Tutkielmassa paneudutaan kysymysten ja direktiivien sekventiaaliseen kontekstiin ja kielelliseen rakentumiseen tarkasteltaessa niiden tehtäviä. Tutkielmassa osoitetaan, että opintopiirin ohjaaja käyttää kysymistä oman agendansa ajamiseen ja osoittaakseen kokeneiden opiskelijoiden asiantuntijuutta. Myös opiskelijoiden keskinäiset kysymykset tekevät näkyväksi kokeneempien opiskelijoiden asiantuntija-asemaa, mutta lisäksi ne toimivat kokemattomampien opiskelijoiden keinona hakea käytännön neuvoja ja tietoa. Kysymysten kielelliset rakennuskeinot vaihtelevat, ja kysymysten muotoilussa käytetään apuna esimerkiksi liitepartikkeleita. Opintopiirissä direktiivejä käytetään tiuhasti etenkin käytännön hoitotyön harjoitustilanteissa kuten verenpaineen mittaamisessa tai insuliinin pistämisessä. Direktiivit muodostavat ryppäitä ja toimivat yhteistyössä keskenään. Imperatiivilausetta käytetään ohjaamiseen etenkin silloin, kun kokematonta opiskelijaa ohjataan yksityiskohtaisesti jo meneillään olevassa hoitotoimenpiteessä. Passiivi puolestaan toimii direktiiveissä vastuunsiirtäjänä ja ammattiosaajien joukon luojana. Oppisopimuskoulutus on vakiinnuttanut paikkansa koulutuskentällä, joten asiantuntijuuden rakentumisen kielellinen analyysi on tärkeää ulottaa myös oppisopimuskoulutukseen.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Suomen luonnonsuojeluliiton internet-sivuillaan julkaisemien tiedotteiden muodostamaa kuvaa liitosta itsestään sekä muista tiedotteissa esiintyvistä toimijoista. Tutkielman tarkoituksena on selvittää millaisia toimijoita teksteissä rakentuu, millaisissa semanttisissa rooleissa ne esiintyvät ja millaiseksi muodostuu toimijoiden välinen dynamiikka. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan toimijoiden asettumista myyttisiin rooleihin. Toimijuuden keskeisyyttä tutkimuskohteena tiedotteissa korostaa niiden modaalisuus. Tämä näkyy toimintavaatimuksien ja -ohjeiden runsautena. Tutkielman aineisto koostuu 38 Suomen luonnonsuojeluliiton vuosina 2013 ja 2014 julkaisemasta verkkotekstistä, joihin lukeutuu pääasiassa tiedotteita, mutta myös muutamia julkilausumia ja kannanottoja. Aineisto sisältää tekstejä neljästä eri aihealueesta: ilmastonmuutos, susi, norppa ja Talvivaara. Teoreettiselta taustaltaan tutkielma pohjautuu sosiaaliseen konstruktionismiin pohjautuvaan tekstintutkimukseen. Välineenä analyysissa käytetään erilaisia roolisemantiikan, ohjailun sekä asennoitumisen analyysimetodeja. Myyttisten roolien analyysissa hyödynnetään A.J. Greimasin kehittelemää aktanttimallia. Tutkielman aineistosta nousee esiin monia erilaisia toimijoita, joista analyysin kohteeksi ovat päätyneet Suomen luonnonsuojeluliitto, viranomaiset, ihmisviitteiset toimijat, valtiot, poliittiset toimijat, Talvivaara sekä luonto. Tiedotteissa nousee muun muassa sellaisia toimijarooleja valottavia kielen keinoja kuten modaalisuus sekä vaihtoehtoisten maailmojen hyödyntäminen. Myyttisiä rooleja analysoitaessa aineistosta nousee kuusi keskeistä kielellistä keinoa: verbit, luonnehtivat adjektiivit, teonnimet, predikatiivilauseet sekä kategorisointi ja nimeäminen. Aineisto paljastaa sen, että monet kielelliset valinnat eivät ole neutraaleja, vaan niihin liittyy useita arvottavia ja luokittelevia merkityksiä. Analyysin tuloksena muodostuu käsitys Suomen luonnonsuojeluliiton teksteille tyypillisistä toimijoista ja niiden ominaisuuksista. Toimijoita erottelevat keskeisimmät piirteet ovat dynaamisuus ja statiivisuus sekä agentiivisuus ja sen puute. Aineiston perusteella Suomen luonnonsuojeluliitto asettuu odotetusti agentiiviseksi hyväksi toimijaksi. Dynaaminen toiminta, joka liittoon tyypillisesti yhdistyy, synnyttää myös potentiaalisen sankarin roolin. Teksteillä konstruoidaan maailmaa, jossa Suomen luonnonsuojeluliitto sekä sen puolella toimivat tahot asemoituvat hyviksi toimijoiksi, kun taas vastapuolen toimijat pahoiksi. Tutkielman tulosten perusteella muiden toimijoiden kohdalla ei juurikaan synny yhtä pahaa tai yhtä hyvää toimijaa tai toimijaryhmää. Kontekstilla on osansa tiedotteissa olevien semanttisten roolien rakentumisessa ja niiden asettumisessa hyvien ja huonojen puolelle. Toimijoiden asettuminen esimerkiksi sankariksi tai roistoksi ei aina ole aivan yksiselitteistä ja tästä syystä teksteistä saattaa nousta esiin yllättäviäkin toimijarooleja. Toimijoiden määrittyminen ja niiden välinen dynamiikka kertoo kuitenkin paljon Suomen luonnonsuojeluliiton subjektiivisesta asennoitumisesta toimijoita kohtaan. Toimijoille asettuvat myyttiset roolit ja niihin liitettävät arvostukset peilaavat ainakin jossain määrin myös Suomen luonnonsuojeluliiton tekstien ulkopuolella niille rakentuvia rooleja. Jako hyviin ja pahoihin toimijoihin ei rakennu tyhjiössä, vaan siihen vaikuttavat niin tekstin ulkoiset kuin sisäisetkin tekijät.

This research deals with direct speech quotations in magazine articles through two questions: As my major research question, I study the functions of speech quotations based on a data consisting of six literary-journalistic magazine articles. My minor research question builds on the fact that there is no absolute relation between the sound waves of the spoken language and the graphemes of the written one. Hence, I study the general thoughts on how utterances should be arranged in the written form based on a large review of literature and textbooks on journalistic writing as well as interviews I have made with magazine writers and editors, and the Council of Mass Media in Finland. To support my main research questions, I also examine the reference system of the Finnish language, define the aspects of the literary-journalistic article and study vernacular cues in written speech quotations. FUNCTIONS OF QUOTATIONS. I demonstrate the results of my analysis with a six-pointed apparatus. It is a continuum which extends from the structural level of text, all the way through the explicit functions, to the implicit functions of the quotation. The explicit functions deal with the question of what is the content, whereas the implicit ones base mainly on the question how the content is presented. 1. The speech quotation is an distinctive element in the structure of the magazine article. Thereby it creates a rhythm for the text, such as episodes, paragraphs and clauses. 2. All stories are told through a plot, and in magazine articles, the speech quotations are one of the narrative elements that propel the plot forward. 3. The speech quotations create and intensify the location written in the story. This location can be a physical one but also a social one, in which case it describes the atmosphere and mood in the physical environment and of the story characters. 4. The quotations enhance the plausibility of the facts and assumptions presented in the article, and moreover, when a text is placed between quotation marks, the reader can be assured that the text has been reproduced in the authentic verbatim way. 5. Speech quotations tell about the speaker's unique way of using language and the first-hand experiences of the person quoted. 6. The sixth function of speech quotations is probably the most essential one: the quotations characterize the quoted speaker. In other words, in addition to the propositional content of the utterance, the way in which it has been said transmits a lot of the speaker's character (e.g. nature, generation, behaviour, education, attitudes etc.). It is important to notice, that these six functions of my speech quotation apparatus do not exlude one another. It means that every speech quotation basically includes all of the functions discussed above. However, in practice one or more of them have a principal role, while the others play a subsidiary role. HOW TO MAKE QUOTATIONS? It is not suprising that the field of journalism (textbooks, literature and interviews) holds heterogeneous and unestablished thoughts on how the spoken language should be arranged in written quotations, which is my minor research question. However, the most frequent and distinctive aspects can be depicted in a couple of words: serve the reader and respect the target person. Very common advice on how to arrange the quotations is − firstly, to delete such vernacular cues (e.g. repetitions and ”expletives”) that are common in spoken communication, but purposeless in the written language. − secondly, to complete the phonetic word forms of the spoken language into a more reader-friendly form (esim. punanen → punainen, 'red'), and − thirdly, to enhance the independence of clauses from the (authentic) context and to toughen reciprocal links between them. According to the knowledge of the journalistic field, utterances recorded in different points in time of an interview or a data-collecting session can be transferred as consecutive quotations or even merged together. However, if there is any temporal-spatial location written in the story, the dialogue of the story characters should also be situated in an authentic context – chronologically in the right place in the continuum of the events. To summarize, the way in which the utterances should be arranged into written speech quotations is always situationally-specific − and it is strongly based on the author's discretion.

Tutkielman aiheena on kuulevien opiskelijoiden ja opettajien koodinvaihto ja koodien yhdistäminen suo-malaisen viittomakielen (SVK) ja suomen kielen välillä. Tavoitteena on selvittää, millä tavoin kuulevat, suomalaista viittomakieltä vieraana kielenä opiskelevat henkilöt yhdistävät suomea ja viittomakieltä luokkahuonevuorovaikutuksessa. Lisäksi analysoidaan, miten suomen kieli ja SVK yhdistyvät yksittäisten puhujien vuoroissa ja miten vuorovaikutuksessa hyödynnetään viittomakielen näköaistiin ja käsien liikkeisiin sekä suomen kielen ääntöelimistöön ja kuuloaistiin perustuvia modaliteetteja. Aineisto on kuvattu ammattikorkeakoulussa viittomakielentulkkiopiskelijoiden ja heidän kuulevien opettajiensa keskusteluista. Tutkimusmetodeina käytetään keskustelunanalyysia sekä vuorovaikutus-sosiolingvistiikkaa. Tutkielma vahvistaa aiemmissa tutkimuksissa tehtyä havaintoa siitä, että kuulevien henkilöiden puhutun kielen ja viittomakielen samanaikainen käyttö eli koodien yhdistäminen on huomattavasti tavallisempaa kuin vaihto koodista toiseen. Koodien yhdistämisellä on luokassa erilaisia tehtäviä: Ensinnäkin sitä käytetään korostamaan lausuman kohtia, jotka ovat keskeisiä vuorovaikutuksen kannalta. Käytöltään tällainen koodien yhdistäminen voi muistuttaa elehdintää, mutta viittomat tuovat puheeseen kielellistä informaatiota, jota ei eleillä voitaisi ilmaista. Toiseksi koodien yhdistämisellä voidaan leikilliseen moodiin yhdistettynä herättää luokkahuoneessa sosiaalisia identiteettejä, joilla rakennetaan ryh-mäkuuluvuutta. Kolmanneksi koodien yhdistäminen voi vaikuttaa puhutun kielen rakenteisiin niin kutsuttuna puhuttuna viittomakielenä, jolloin kielten yhdistämisen motiivina voi olla esimerkiksi viittomakielen etualaistaminen vuorovaikutuksessa. Puhuttu viittomakieli voi toimia myös samankaltaisissa sosiaalisia identiteettejä rakentavissa tehtävissä kuin muu koodien yhdistäminenkin. Tutkielmassa osoitetaan, että koodinvaihdot liittyvät usein tilanteisiin, joissa toinen kieli tai sen modaliteetti on vuorovaikutuksessa toista käytännöllisempi resurssi. Suomenkieliseen puheeseen vaihdetaan viittomakielestä vain harvoin. Suomen kielen käytön syinä ovat esimerkiksi ymmärrysongelmien ratkaiseminen tai keskustelukumppanin huomion kohdistaminen. Vaihdot tapahtuvat yleensä kuiskaten. Viittomakieltä taas hyödynnetään erityisesti muusta toiminnasta irrallisissa toissijaisissa keskusteluissa, kun halutaan esimerkiksi säilyttää luokassa vallitseva hiljaisuus. Viittomakielen visuaalisuudesta on apua myös sujuvan vuorovaikutuksen ylläpitämisessä päällekkäispuhunnasta aiheutuvan hälyn välttämisen tai etäällä olevan keskustelukumppanin kanssa kommunikoinnin vuoksi. Lisäksi viittomakielen modaliteetti voi toimia tulkintaa ohjaavana kontekstivihjeenä, jolla implikoidaan vuoron hiljaisuutta tai äänekkyyttä. Yleensä luokkahuoneessa käytettävää kieltä ei erikseen määrätä, mutta toisinaan opettaja voi ohjata opiskelijoita suoritettavan tehtävän kannalta tarkoituksenmukaisemman kielen valintaan. Useimmiten viittomakielen valitsemiseen kietoutuu sekä käytännön puhetilanteeseen liittyviä että tulkintaa ohjaavia metaforisia syitä. Tutkielma antaa uutta tietoa tähän mennessä hyvin vähän tutkituista kuulevien henkilöiden tavoista käyttää sekä viitottua että puhuttua kieltä aidoissa vuorovaikutustilanteissa. Työssä osoitetaan, että sekä opiskelijat että opettajat suhtautuvat koodinvaihtoon luokkahuoneessa sallivasti ja viittomakielen ja suomen kielen vaihteluilla on käytännön syiden lisäksi useita samankaltaisia metaforisia tehtäviä kuin puhuttujen kielten välisellä koodinvaihdollakin. Yksikielisten viittomakielisten määrä on vähenemässä, joten tutkielma avaa keskustelua kieliyhteisöstä, jonka jäseniä lienee tulevaisuudessa yhä enemmän.

Tutkielmassa tarkastellaan empatian ilmenemistä internetin lapsettomuusaiheisilla keskustelupalstoilla. Tutkimuksen aineistona ovat kaksplus.fi-sivuston kahden keskusteluketjun viestit, jotka on julkaistu ajalla 27.9.2013–31.12.2013. Aineistossa on viestejä yhteensä 200. Tutkimuksessa selvitetään, millaisilla kielen keinoilla keskusteluketjujen viesteissä houkutellaan muilta keskustelijoilta empatiaa, millaisilla kielen keinoilla empatiaa osoitetaan toiselle keskustelijalle sekä millaisiin laajempiin tekstilajille ominaisiin jaksoihin empatia viesteissä kytkeytyy. Tutkimuksen teoriatausta on tekstintutkimuksellinen. Teoreettisena viitekehyksenä toimivat kognitiivinen kielioppi ja systeemis-funktionaalinen kielitiede. Tutkimuksessa keskeisiä käsitteitä ovat kognitiivisen kieliopin piiristä konstruoinnin ulottuvuudet sekä SF-teoriaan kytkeytyvät funktionaaliset jaksot. Lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään psykologian alan tutkimusta empatian käsitettä avattaessa. Empatialla tarkoitetaan tutkielmassa monitahoista kognitiivista prosessia, jossa eläydytään ja samastutaan toisen henkilön asemaan ja omaksutaan tämän näkökulma. Empatia on sekä toisen henkilön tunteeseen ja tilanteeseen samastumista että myötätunnon osoittamista. Empatian ilmenemistä aineiston viesteissä tarkastellaan yhtäältä kieliopillisten ja leksikaalisten kielen keinojen tasolla ja toisaalta tekstilajin tasolla funktionaalisen jaksoanalyysin avulla. Tarkasteltavia kieliopillis-leksikaalisia keinoja ovat esimerkiksi viesteissä esiintyvät persoonamuodot, joista tarkastellaan yksikön ja monikon ensimmäistä ja toista persoonaa, sekä persoonan kaltaiset ilmaukset, kuten nollapersoona ja passiivi. Lisäksi tarkastelun kohteena ovat konditionaali, määritteet, tunnekausatiivit, kannustavat ja lohduttavat sanavalinnat, nimimerkit, hymiöt sekä kolmen pisteen käyttö. Tekstilajin tasolla empatia kytkeytyy viesteissä muun muassa oman lapsettomuushistorian ja -tilanteen kuvauksiin, tunteiden kuvaukseen, vastaavan kokemuksen kertomiseen, myötäiloa ja lohdutusta tarjoaviin jaksoihin sekä kysymyksiin, joilla voidaan kontekstista riippuen sekä houkutella että osoittaa empatiaa. Empatia kytkeytyy viesteissä myös jaksoihin, joissa pyydetään muilta lupaa liittyä keskusteluun, sekä itsekeskeisyyttä pahoitteleviin jaksoihin. Aineiston analyysi osoittaa, että empatia näkyy viestien kielen piirteissä monin tavoin ja läpäisee kielen eri rakennetasot. Empatia kytkeytyy sekä viestien kieliopillisiin ja leksikaalisiin keinoihin että laajempiin funktionaalisiin jaksoihin, joilla on oma tehtävänsä tekstilajin rakentumisessa ja empatian ilmentämisessä ja joiden rakenteessa ja käytössä on analyysin perusteella hahmotettavissa säännönmukaisuutta.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani 1970-, 1990- ja 2010-luvulla haastateltujen nuorten, keski-ikäisten ja vanhojen informanttien töölöläisten paikannimien käyttöä. Kuvaan, mitä ja minkä lajisten paikkojen nimiä haastattelupuheessa esiintyy ja missä tilanteissa paikannimiä käytetään. Kuvaan myös, minkälaista variaatiota paikannimissä on havaittavissa, ja tarkastelen, ovatko nimet virallisia vai epävirallisia. Esittelen kaikki esiintyvät paikannimet määrineen ja analysoin tarkemmin eniten esiintyvien paikannimien ja paikkojen vaiheita. Käytän tutkielmassa sosio-onomastista tutkimusmetodia. Tutkielman aineisto on Helsingin puhekielen pitkittäiskorpuksesta, josta valikoin Töölön alueen haastatteluista ne informantit, jotka haastattelupuheessaan mainitsivat töölöläisiä paikannimiä. Informantteja on yhteensä 76, joista 1970-luvulta on 40, 1990-luvulta 19 ja 2010-luvulta 17. Informantit asuvat pääasiassa Töölössä tai ovat asuneet siellä ennen haastatteluhetkeä; muutama informanteista on asunut koko elämänsä Töölön lähikaupunginosassa. Erilajisten Töölön paikkojen nimiä ja nimivariantteja aineistossani on 206. Paikannimiä mainitaan 658 kertaa. Keskimäärin informantti käyttää puheessaan ainakin kahta paikannimeä, mutta useimmiten luku on suurempi. Harva informantti mainitsee vain yhden paikannimen. Pääasiassa nimet ovat virallisia tai virallisen nimen rinnakkaismuotoja, joissa on tapahtunut esimerkiksi perusosan tai määriteosan ellipsi (Runeberginkatu > Runeberg, Olympiastadion > Stadion). Puistojen, luonnonpaikkojen ja talojen nimet ovat usein primaareja epävirallisia nimiä (Kukkopuisto, Temppelikallio, Etutorppa). Slangipaikannimet ovat aineistossani vähemmistössä; useimmin toistuu Väiski, jolla tarkoitetaan Väinämöisen kenttää, kallioita tai puistoa. Paikannimiä käytetään hyvin monenlaisissa konteksteissa, mutta yhteistä eri lajisten paikkojen nimille on, että niitä mainitaan useimmin kuvailtaessa sijaintia. Paikannimien avulla myös rajataan alueita, esimerkiksi Etu-Töölö Taka-Töölöstä. Aineistossani jotkin paikannimet toistuivat jokaisella tarkasteluvuosikymmenellä, mikä kertoo nimien pysyvyydestä. Toisaalta nimissä on tapahtunut myös muutoksia tai nimien tarkoitteita ei ole enää olemassa. Paikannimien kautta kuvautuu näin ollen myös Töölön historiaa.