Browsing by discipline "Suomen kieli ja kulttuuri"

Pro gradu -tutkielman tavoitteena on tarkastella onomatopoeettisten ja deskriptiivisten ääntä ilmaisevien verbien ja niiden johdoksien käyttöä Hannele Huovin kirjoissa Urpo ja Turpo, Urpo, Turpo ja Ihanaa sekä Urpon ja Turpon joulu ja verrata niitä Mare Ollisaaren vironnoksiin. Tutkimusotteeni on vertaileva. Päätehtäväni on ottaa selvää, ovatko verbien käännökset myös onomatopoeettisia tai deskriptiivisiä. Sen lisäksi tarkastelen, millaisia vaihtoehtoja sanakirjat antavat. Käytän ennen kaikkea Nykysuomen sanakirjaa ja sieltä olen saanut varmistuksen sille, onko sana onomatopoeettinen tai deskriptiivinen. Sen jälkeen olen katsonut Suomi-viro-suursanakirjasta vironkielisen vastineen ja Viro-suomi sanakirjasta viron sanan suomenkielisen vastineen. Olen jakanut verbit ja niiden johdokset kolmeen ryhmään: ihmisen äänet, eläinten äänet ja luonnon ja muun ympäristön äänet. Jokaisesta ryhmästä olen muodostanut alaryhmiä äänen tuottajan tai ominaisuuksien perusteella. Analyysikappaleessa käytän sanakirjoja ja teen johtopäätöksiä ja kommentteja jokaisen sana-artikkelin lopussa. Arvioin käännöksen sopivuutta ja selvitän, onko kääntäjä käyttänyt sanakirjan vastinetta. Kolmesta teoksesta löytyi yhteensä 34 onomatopoeettista ja kaksi deskriptiivistä verbiä, yhteensä 36 verbiä. Mukana ovat myös verbien johdokset. Urpo ja Turpo -kirjoissa on tutkimani ilmiön esiintymiä kaiken kaikkiaan 52, joista yhdeksällä kerralla on kyseessä verbin johdos. Onomatopoeettisia verbejä on 39 ja deskriptiivisiä neljä kaikista esiintymisistä. Tutkimukseni päätavoitteena on selvittää, ovatko verbien vironnokset myös onomatopoeettiset tai deskriptiiviset. Tähän voin vastata myöntävästi, koska 36 verbistä vain kaksi kadotti onomatopoeettisuuden. Tutkimukseni osoittaa, että onomatopoeettisten ja deskriptiivisten verbien ja niiden johdoksien kääntäminen ei ole helppoa ja yksinkertaista, koska tulee ottaa huomioon monta asiaa. Esimerkiksi se, että sanan pitäisi sopia lauseeseen ja oikean sanan löytäminen saattaa olla työläistä prosessia, koska sanakirjat antavat monta vastinetta yhdelle verbille. Sanat voivat olla polyseemisiä, mutta niitä käytetään eri tapauksissa ja niillä on eri merkitys.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Leena Krohnin romaania Tainaron: Postia toisesta kaupungista japaniksi kääntämisen näkökulmasta: tarkastelun kohteena teoksen sanojen ja kielikuvien merkitysverkosto sekä minäkertoja. Tarkastelun tavoite on tuoda esiin suomenkielisten ilmausten merkityskirjon suhdetta kaunokirjallisuuden teoskokonaisuuteen: sitä, että suomen kieli on olennainen osa teosta, kuinka kieli itse kylvää tekstiä, ja miten kirjailijan sanavalinta ohjaa lukijan teostulkintaa. Lisäksi tutkielmassa osoitetaan, miten japanin kielen luonteesta johtuen käännökseen syntyy lisäsävyä. Merkitysverkoston tarkastelua varten tutkielmassa analysoidaan perusteellisesti romaanin kahta lukua: "Ehtooportti: Kahdeskymmenesviides kirje" ja "Kotini kotelokehto: Kahdeskymmeneskahdeksas kirje". Analysoimalla niissä esiintyvien sanojen, ilmauksien ja kielikuvien merkityksiä ja sivumerkityksiä ja vertaamalla niitä japaninkieliseen käännökseen tarkastellaan lähdetekstin ja käännöksen eroavaisuuksia ja samankaltaisuuksia. Tarkastelun tarkoituksena on osoittaa, miten hyvin käännös säilyttää lähdetekstin sisällön merkitysverkostoineen tai kuinka se menettää jotakin olennaista. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1) Mitä merkityksiä ja sivumerkityksiä Krohnin romaanin tietyt sanat ja kielikuvat sisältävät? 2) Minkälainen mielikuva niistä syntyy? 3) Pysyykö japaninkielisessä käännöksessä sanojen ja kielikuvien antama mielikuva merkityksine ja sivumerkityksineen samana vai muuttuuko se toisenlaiseksi? Analyysin jälkeen yhteenvedossa pohditaan lähdetekstin ja käännöksen välistä eroa ja samankaltaisuutta teoksen tulkinnan näkökulmasta. Japanin kielessä henkilöön viittaaminen, persoonapronomini, tyyli ja rekisteri mukautuvat sen mukaan, kuka puhuu kenelle missäkin tilanteessa. Japaninnoksen minäkertojan persoona ja suhde muihin henkilöhahmoihin tulevat esille kielellisen valinnan kautta. Tutkielmassa pohditaan minäkertojan japaniksi kääntämisen ongelmallisuutta. Tutkielmassa todetaan, että suomenkielisen romaanin minäkertoja ei ole nainen eikä mies, eikä välttämättä edes ihminen, vaan tietoisuuden perspektiivi, jonka kautta nähdään ja koetaan elettyä maailmaa. Suomen kielellä toteutettu neutraali subjekti ei voi toteutua japanin kielellä. Kielen luonteesta johtuen japaninnoksen minäkertoja paljastaa omalla kielellisellä valinnallaan itsestään enemmän, mikä johdattaa erilaisiin tulkintoihin kuin lähdeteksti. Persoonapronominien valinta ja minäkertojan minäkäsityksen esille tuominen kielellisen valinnan kautta tuovat lisäsävyä Krohnin teoksen japaninnokseen. Kieli pakottaa käännetyssä tekstissä tuomaan esille sellaisia asioita, jotka eivät ilmene lähdetekstissä. Tutkielma osoittaa, että kieli on erottamaton osa teoskokonaisuutta. Teos muuttuu toisenlaiseksi, kun se käännetään toiselle kielelle.

Tutkielman pääkysymys on, voidaanko Leena Krohnin Tainaron ja Ihmisen vaatteissa -teoksia pitää postmoderneina romaaneina nimenomaan sillä perusteella, miten niissä käsitellään identiteettiä. Keskityn tutkielmassani enimmäkseen tapoihin, joiden avulla romaaneissa rakennetaan henkilöhahmojen identiteettiä, mutta myös muihin romaanien piirteisiin, jotka yhdistävät Krohnin tuotannon postmodernismiin. Hyödynnän työssäni postmodernismin tutkimusta. Minua kiinnostaa erityisesti, miten identiteetti muotoutuu postmodernissa kirjallisuudessa ja miten sitä käsitellään kirjallisuudentutkimuksessa. Tutkielmassa hyödynnetään myös filosofien ja sosiologien käsityksiä postmodernista identiteetistä. Loppupäätelmäni on, että Tainaronin tapauksessa on hyvin mahdollista puhua postmodernista romaanista. Väitän myös, että vaikka Ihmisen vaatteissa -saturomaani ei ole sinänsä postmoderni teos, siinä jo kuitenkin näkyy tietynlainen kysymyksenasettelu, joka liittää Krohnin tuotannon postmoderniin. Tässä mielessä keskeistä on juuri kysymys identiteetistä. Väitteeni perustuvat siihen, millä tavalla Tainaronissa ja Ihmisen vaatteissa -teoksessa käsitellään romaanihahmojen identiteettiä ja kuinka hyvin tämä vastaa postmodernin filosofian ja kirjallisuusteorian näkemyksiä subjektin identiteetistä. Postmodernin teorian käsitys identiteetistä on, että hajanaisuus, rajattomuus, prosessimaisuus, katkelmallisuus, epäyksilöllisyys sekä muodonmuutos kuuluvat identiteettiin olennaisella tavalla. Tämä käsitys poikkeaa radikaalisti siitä, millaiseksi identiteetti on käsitetty perinteisesti: pysyväksi, yhtenäiseksi ja laadullisesti olennaisesti samanlaiseksi ajan kuluessa. Tutkielmassa tarkastellaan pääkysymystä muutaman hahmon analyysin avulla. Erityisesti Matkijan, termiittikuningattaren, Kuningatarkimalaisen sekä pelikaanin hahmot ovat siinä määrin ”identiteettiongelmallisia”, että heidän kauttaan voidaan nimenomaan nähdä käytävän keskustelua postmodernista persoonallisesta identiteetistä. Myös molemmissa kirjoissa tapahtuvat metamorfoosit, muutokset ja muuttuminen huipentavat tämän pohdinnan. Sekä Ihmisen vaatteissa -teos että Tainaron tarkastelevat ihmisenä olemisen kysymyksiä ja niihin liittyviä ongelmia. Molemmissa teoksissa luodaan allegorinen asetelma, jonka kautta nämä teemat nousevat selkeästi esiin. Krohnia ei liitä postmodernismiin pelkästään tapa, jolla hän käsittelee identiteettiä henkilöhahmojensa kautta, vaan myös vahva intertekstuaalisuus, metafiktiivisyyden korostaminen, kirjallisuuden lajien rajoilla leikittely, lopullisten tulkintojen väistäminen tai esimerkiksi eri kategorioden ulkopuolella liikkuminen.

Tutkimukseni aineistona on Työväenopiston italian kielen opiskelijoiden lyhyitä, vapaamuotoisia kirjoituksia ja muutama sähköpostiviesti hyvin Italiaa tuntevilta ihmisiltä. Teksteissä kerrotaan mielikuvista Italiasta ja italialaisista. Analysoin aineistoa sosiaalipsykologisen diskurssianalyysin menetelmin. Johtuen aineiston sisällön stereotyyppisyydestä käsittelen teorialle omistetussa kappaleessa menetelmän ohella aiempaa tutkimusta stereotypioista. Analyysi jakautuu kolmeen osaan: ensin käsittelen koko aineistossa toistuvia teemoja, sitten 11 kokonaista kirjoitusta ja lopuksi kokoan analyysin perusteella kolme diskurssia Italiasta ja italialaisista. Nämä diskurssit toteutuvat sekä aineistossani että monissa muissa teksteissä, joissa puhutaan Italiasta tai etelästä ylipäänsä. Diskurssien sosiaalinen funktio on luoda etäisyyttä sisä- ja ulkoryhmän välillä. Ensimmäiset kaksi diskurssia vahvistavat kirjoittajien paremmuuden tunnetta vertailussa "etelämaalaisten" kanssa. Kolmas diskurssi sen sijaan rakentaa kuvaa italialaisista suomalaisia inhimillisempinä. Diskurssit Italiasta voidaan sijoittaa laajempaan kontekstiin, joka koskee kansainvälisiä valtasuhteita. Tässä kontekstissa suomalaisten käyttämät diskurssit Italiasta ovat pieni osa isoa hegemonista diskurssia, joka jakaa planeettamme kehittyneeseen pohjoiseen/länteen ja kehittymättömään etelään, johon Italiakin usein sijoitetaan.

Tämä työ edustaa kirjeiden tutkimusta. Tutkimuksen kohteena on kaksi kirjailijaa ja kääntäjää. Työssä tarkastellaan Aino Kallaksen ja Friedebert Tuglasin kirjeenvaihtoa ja selvitetään millaista oli kirjailijan työ 1900-luvulla. Pääasiallisena tutkimusaineistona käytetään Kallaksen ja Tuglasin kirjeitä, jotka ovat peräisin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta. Kirjeet on kirjoitettu vuosina 1909–1942. Tutkimuksessa hyödynnetään hermeneuttista lähestymistapaa, ja sen avulla pyritään ymmärtämään Kallaksen tuotannon syntymiseen liittyviä kysymyksiä. Kallaksen kirjailijakuvan selventämiseksi käytetään kirjeiden lisäksi hänen henkilöarkistonsa materiaalia ja päiväkirjoja. Tutkimus koostuu yhdeksästä luvusta. Työn alussa kuvataan kirjeiden hyödyntämisen tapaa historiantutkimuksessa, johon myös tämä tutkimus kytketään. Sen jälkeeen esitellään tutkimuksen kohteena olevat kirjailijat ja heidän taustansa. Luvussa neljä esitetään tutkimuksen lähestymistapa ja tutkimuskysymys. Seuraavissa luvuissa tuodaan esille tutkimuksen tavoite, joka syventää ymmärrystä Kallaksesta kirjailijana. Kuudennessa luvussa esitellään aikaisempia tutkimuksia ja käsityksiä Aino Kallaksesta ja hänen tuotannostaan. Seitsemännessä luvussa tuodaan esille arkistotutkimuksen luonne ja esitellään henkilöarkistot. Kahdeksannessa luvussa siirrytään Kallaksen ja Tuglasin kirjeisiin, joita tutkitaan osana Kallaksen henkilöarkistoa. Laajan aineiston takia Kallaksen ja Tuglasin kirjeenvaihto on jaettu kolmeen kauteen, jotka ovat kirjeenvaihdon alkuvuodet, Kallaksen Lontoon vuodet ja yhteistyön katkeamisen jälkeinen aika. Työn päätösluvussa kootaan yhteen analyysin tulokset. Tutkimuksessa osoitetaan, että Aino Kallas ja Friedebert Tuglas ovat kulttuurihistoriallisia henkilöitä. Työssä esitetään, että Kallas haaveili kirjailijan ammatista jo lapsena ja työskenteli koko ikänsä suunnitelmallisesti. Kirjeenvaihdon analyysin perusteella todetaan, että Tuglas ei ollut ainoastaan Kallaksen teostensa kääntäjä vaan hän huolehti Kallaksen tuotannon julkaisemisesta kokonaisvaltaisesti. Tuglasilla oli ratkaiseva rooli Kallaksen tuotannon Virossa tunnetuksi tekemisessä. Tuglas sai puolestaan Kallaksen tuotannosta uutta aineistoa Looming- aikakauslehteen. Kirjailijoina molemmat osapuolet hyötyivät toistensa töistä ja heidän kirjeenvaihtonsa oli alusta lähtien hyvin ammattimaista. Viron kieliuudistukset ja käsikirjojen korrehtuurit olivat koko kirjeenvaihtoa läpäiseviä teemoja.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, millaisia henkilötarkoitteisia ilmauksia suomentajat käyttävät kääntäessään yksikön 3. persoonan henkilöviittauksia venäjästä suomeen. Aineistona on käytetty Boris Akuninin romaanin Turetski gambit suomennosta. Tutkimuksessa käsitellään 3. persoonan pronominien ja leksikaalisten ilmaisujen käyttöä. Tutkimusongelma on: millaisia vastineita suomentaja valitsee, kun venäjän kielen tekstissä pronomini-ilmauksista ilmenee romaanin kahden päähenkilön sukupuoli? Keskeiset kysymykset ovat: millaisia vastineita suomentaja käyttää venäjän persoonapronomineja kääntäessään ja mitä vastineita suomentaja käyttää kun alkuperäisteksissä tekijän sukupuolen ilmaisee vain verbimuoto? Työn lähtökohtana on, että venäjän kielen pronominijärjestelmä eroaa suomen kielen pronominijärjestelmästä. Tutkielmassa analysoidaan molempien kielten pronomineja kääntämisen kannalta, varsinkin yksikön kolmatta persoonaa ja viittauskeinoja. Tarkastelun kohteina ovat romaanin nais- ja miespäähenkilöt Varvara Suvorova ja Erast Fandorin. Tutkielmassa käsitellään noin 400 henkilöviittausta. Tutkimuksen teoriaosa esittelee tarkemmin kolmanteen persoonaan viittaamisen keinoja ensin venäjässä ja sitten suomessa. Analyysiluvuissa vertaillaan toisiinsa alkuperäisiä 3. persoonan viittauksia ja niiden suomenkielisiä käännösvastineita. Analyysiluvuista ilmenee, että teoksen Turkkilanen gambiitti suomennoksessa käytetään hän-, tämä- ja se-pronomineja, kun viitataan romaanin henkilöihin. Tutkimuksessa tarkastellaan myös sitä, milloin suomentaja käyttää persoonapronomineja, milloin leksikaalisia viittauksia ja mikä vaikuttaa suomentajan valintaan. Tutkimuksen mukaan molempiin päähenkilöihin viittaavat käytetyimmät suomennosvastineet ovat pronomineja, joista käytetyin on persoonapronomini hän. Demonstratiivipronominia tämä suomennoksessa on käytetty aika harvoin. Suomentaja käyttää myös leksikaalisia mainintoja, kun ei ole mahdollisuutta käyttää persoonapronomineja. Tutkielma pyrkii herättämään kysymyksiä ja lisäämään ymmärrystä kaunokirjallisuuden käännöksen merkityksestä, varsinkin erilaisten kielten pronominijärjestelmästä. Tutkielman päätelmät voivat auttaa tulevia suomentajia käännöksessä.

Työnantajat ovat havahtuneet tarpeeseen kehittää vieraskielisten työntekijöidensä ammattikielen hallintaa. Tämä pro gradu -työ on osa Suomi toisena kielenä ja tilanteinen oppiminen -hanketta, jonka tarkoituksena on tukea suomen kielen oppimista työympäristössä. Työ tarkastelee sairaalassa käytyjä kotiuttamiskeskusteluja. Analyysin keskiössä on potilaskontaktissa käytetty sairaanhoitajien ammattikieli ja sen piirteet. Tutkielmassa tarkastellaan kotiuttamiskeskusteluiden kielellisiä piirteitä aineistoesimerkkien avulla sekä selvitetään, millaisia keinoja sairaanhoitaja käyttää hoitotieteessäkin tärkeäksi todettujen ammattikielenkäytön tilanteissa. Tutkimuksen aineisto kerättiin etnografisella menetelmällä, johon kuului osallistuva havainnointi, puolistrukturoidut haastattelut ja kotiuttamiskeskusteluiden videonauhoitukset. Pääasiallisina informantteina olivat tutkittavalla osastolla toimivat sairaanhoitajat ja hoitajaopiskelijat, sekä potilaat. Laadullinen analyysi on vahvasti aineistolähtöinen. Kotiuttamiskeskustelu on hyvin kompleksinen toiminto. Hoitajat käyttävät ammattitaitoon kuuluvaa ammattikieltä taitavasti tilanteisiin sopeutettuna. Potilaskontaktissa hoitaja pyrkii erilaisilla kielellisillä keinoilla rakentamaan ja ylläpitämään luottamuksellista ilmapiiriä. Keskustelun aikana hoitaja pyrkii saamaan ohjeita ymmärretyksi ja tarkastelee jatkuvasti niiden vastaanottoa. Hoitajan ammatillinen rooli rakentuu ohjaustilanteissa. Kielenkäyttöön sosiaalistumisen myötä sekä äidinkieliset, että vieraskieliset hoitajat omaksuvat sellaisia pieniä puheen vivahteita, joiden avulla hoitaja pystyy erilaisissa tilanteissa suoriutumaan vuorovaikutuksesta luontevasti. Tämä onnistuu luonnollisimmin työpaikoilla, joissa muiden kollegoiden malli on esillä. Tarjoamalla esimerkkejä näistä tilanteista on helpompi havaita ja kiinnittää huomiota hiljaisessa tiedossa oleviin seikkoihin, joiden avulla työyhteisö pystyy tarjoamaan kielellisen kehityksen tarpeessa olevalle käytännön apua. Tämän työn tulosten pohjalta on mahdollista kehittää kotiuttamiskeskusteluiden malleja. Nämä mallit tarjoavat tukea sairaaloissa työskentelevien sairaanhoitajien suomen kielen taidon kehittämiseksi työn ohessa.

Tämän pro -gradun tutkielman tavoitteena on hahmottaa, miten Kalevalan vaikutus on nähtävissä Tolkienin teoksissa. Laulamisella, musiikilla ja taikavoimalla on samankaltainen asema molemmissa teoksissa. Teosten samankaltaisuudet tulevat esiin muun muassa hahmoissa ja tapahtumissa mutta myös tematiikassa ja motiiveissa. Tärkeät motiivit ovat myyttisiä vastakohta-asetelmia, ne ovat muinaisuus-nykyisyys, harmonia-disharmonia ja muistaminen-keksiminen. Käsittelen asetelmia silloin kuin ne esiintyvät musiikin, laulamisen tai taikavoiman yhteydessä. Englantilainen J.R.R. Tolkien löysi Kalevalan vuonna 1912, ja oli välittömästi lumoutunut. Myöhemmin hän kirjoitti että Kalevalan Kullervon tarina toimi Silmarillionin alkuna. Käsittelen tutkielmassani erilaisia tarinoita Tolkienin tuotannosta sekä Kalevalasta, muun muassa Silmarillionin suuren soinnun tarinaa ja Berenin ja Lúthienin rakkaustarinaa. Esittelen Kalevalasta muun muassa Väinämöisen ja Joukahaisen laulukilpailua, kanteleen rakentamista ja tarinaa, jossa kaikki liikuttuivat kyyneliin. Vertailen tarinoiden kohtauksia, hahmoja, teemoja ja motiiveja keskenään. Välillä Tolkienin kirjoittamisprosessi muistuttaa Kalevalaa, erilaisista kohtauksista tulee esiin, että Tolkien näki itsensä mytologian keräilijänä. Myös Silmarillionin Leithianin Laulu muistuttaa suomalaista kansanrunoutta, koska molemmat ovat ikivanhoja ja runojen sanat vuosien kuluessa unohtuneet. Suurin ero on, että Kalevalan laulut ovat peräisin autenttisesta kansanperinteestä, kun taas Tolkienin folklore on hänen mielikuvituksensa tuote. Kaiken kaikkiaan Tolkienin tuotannossa on monia kohtauksia, jotka muistuttavat Kalevalan kohtauksia. Kaikki kohtaukset liittyvät musiikkiin, laulamiseen ja taikavoimaan. Myyttiset vastakohta-asetelmat tulevat esiin kaikki pro -gradussani käsitellyissä kohtauksissa.

Tutkielma tarkastelee suomenkielisten kaksivuotiaiden lasten ja heidän vanhempiensa välistä arkivuorovaikutusta ja sitä, miten siinä käsitellään sanoja, joita lapsi on opettelemassa. Tutkimuksen menetelmä on keskustelunanalyysi, ja keskeinen käsite on korjausjäsennys eli käytänteet, joiden avulla käsitellään keskustelussa esiintyviä puhumisen, puheen kuulemisen ja ymmärtämisen ongelmia. Tutkimus keskittyy vuorovaikutuksessa ilmeneviin leksikaalisiin ongelmiin ja niiden käsittelyprosessiin, ja aineiston tarkastelussa keskitytään lasten aloitteellisiin toimintoihin, jotka osoittavat aikuisen puheen vastaanottamisessa olevia leksikaalisia ongelmia. Tutkimuksen tarkoituksena on hahmottaa, miten lapset tunnistavat leksikaalisia ongelmia vuorovaikutuksessa ja miten he silloin toimivat. Tutkimuksessa pyritään myös kuvailemaan vuorovaikutuksen jäsennyksen merkitystä lapsen kielen kehityksessä. Aineisto koostuu videoiduista lapsen ja hänen vanhempansa arkivuorovaikutustilanteista. Lapsia on viisi, ja aineistoa on yhteensä noin kymmenen tuntia. Aineisto on Lapsen kehittyä kieli ja vuorovaikutus -tutkimushankkeesta (Hankkeen vastuullinen johtaja on Minna Laakso Turun yliopistosta). Aineistosta löydettiin kolme leksikaalisten ongelmien ilmenemisympäristöä: 1) aikuisen esittäessä uuden tarkoitteen, 2) lapsen tehdessä virheen ja 3) aikuisen tehdessä virheen tai väärän tulkinnan lapsen puheesta. Näissä ympäristöissä kaksivuotiaat lapset pystyvät nostamaan esiin tietyn tarkoitteen käsiteltäväksi. Vuorovaikutussekvenssien tarkastelussa osoitetaan, että lapsen aloitteelliset toiminnot edistävät sanojen käsittelyä siten, että ne saavat aikuiset selittämään esiin nostetun sanan merkitystä tai osoittamaan, mihin kyseinen sana viittaa. On kuitenkin huomioitava, että korjaussekvenssejä on suhteellisen vähän, ja korjaus ei ole välttämättä keskeinen toiminta sanojen käsittelyssä ja oppimisessa arkivuorovaikutuksessa. Tarkastelluista vuorovaikutussekvensseistä löydettiin lapsen ja aikuisen välisen vuorovaikutuksen erityisiä piirteitä, joiden voi ajatella johtuvan lapsen vielä kehittyvästä kielestä. Tarkastelluissa tapauksissa on samanlainen korjausjakson rakenne kuin aikuisten välisissä keskusteluissa, mutta lapsen käyttämiä keinoja osoittaa ongelma on usein hankalaa luokitella aikuisten välisissä keskusteluissa vakiintuneiden kielellisten keinojen mukaan. Korjaustoiminta on kaksivuotiaiden käytössä, mutta sen kielellinen toteutumistapa on vielä vakiintumaton. Tämän ajatellaan olevan yksi vuorovaikutustaitojen ja kielen kehityksen välisen riippuvuussuhteen ilmenemismuoto. Aineiston tarkastelussa osoitetaan lapsen ja aikuisen välisen vuorovaikutuksen erityiseksi piirteeksi myös se, että korjausjakso ei muodosta selkeää välisekvenssiä, joka katkaisee keskustelun päälinjan. Tarkastelluissa tapauksissa usein jää epäselväksi, onko ongelma lapsen mielestä ratkaistu vai ei. Niissä kuitenkin kaksivuotiaat lapset osoittavat kiinnostusta ja herkkyyttä esineiden nimeämisen täsmällisyyttä kohtaan. Toisin kuin aikuisten välisissä symmetrisissä keskusteluissa, lapsen ja aikuisen välisessä vuorovaikutuksessa korjaus näyttää olevan enemmän päätoimina kuin sivutoiminta, ja sen toistuvuuden voi ajatella olevan merkityksellistä kielen kehityksen kannalta. Tutkimuksessa tehty korjaussekvenssien tarkastelu tukee aikaisempien tutkimusten osoittamia havaintoja ja johtopäätöksiä siitä, että kaksivuotiaat lapset pystyvät hyvin monitoroimaan sekä omaa ja toisen puhetta ja meneillään olevaa vuorovaikutuksellista toimintaa. Vaikka lapsen ja aikuisen välisessä arkivuorovaikutuksessa esiintyvien lapsen aloittamien korjausten tutkimus on haasteellista, tutkittavien sekvenssien analyysi hahmottaa kaksivuotiaiden ymmärrystä vuorovaikutuksen etenemisestä ja kertoo heidän kehittyvistä keinoistaan osallistua vuorovaikutukseen.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tässä pro gradu –työssä perehdytään neuvottelutulkin rooleihin ja valintoihin neuvottelutulkkien näkökulmien ja kokemuksien kautta. Työssä selvitetään, mikä ohjaa neuvottelutulkkia: ammattisäännöstön periaatteet, tulkin oma kokemuksensa, ammattietiikka vai jokin muu. Tutkimuksessani tutkin neuvottelutulkkien työhön liittyviä valintoja eettisestä, kielellisestä ja kulttuurisesta näkökulmasta haastattelemalla neljää ammattilaista tulkkia. Aihetta lähestytään haastateltavien tulkkien näkökulmasta. Tarkastelen tutkielmassani sitä, miten ja millä perusteella neuvottelutulkki suhtautuu tulkkauksen eri keinoihin kuten esimerkiksi poistoon, lisäykseen ja korvaukseen. Neuvottelutulkkaus on vaativa ja verrattuna muihin tulkkauslajeihin vähän tutkittu tulkkauslaji, jota nykyään tarvitaan yritysmaailmassa yhä enemmän. Työssäni käytän Inkeri Vehmas-Lehdon (1999) pragmaattisten adaptaatioiden luokittelua. Käytän taustana myös Asioimistulkin ammattisäännöstöä, koska neuvottelutulkeilla sitä ei ole käytössään ollenkaan. Vaikka haastateltavat käyttävät avuksi Asioimistulkin ammattisäännöstöä, koska siinä on tulkin yleisiä periaatteita, haastatteluista kävi ilmi, ettei neuvottelutulkki siihen pysty vetoamaan aina. Tutkimukseni kohdistuu venäjä-suomi-venäjä –kieliparissa toteutettavaan neuvottelutulkkaukseen. Tutkielmani osoittaa, että työssään neuvottelutulkki joutuu jatkuvasti tekemään perusteltavia valintojaan eettisestä, kielellisestä ja kulttuurisesta näkökulmasta. Aineiston tarkastelu osoittaa, että neuvottelutilanteessa haastateltavat joutuvat käyttämään lisäyksiä, korvauksia ja poistoja pääosin tilannekohtaisesti. Esimerkiksi, haastateltavilla on eriäviä näkemyksiä esimerkiksi kirosanojen tulkkauksesta neuvottelutilanteessa. Olen havainnut aineistosta, että neuvottelutulkin eettisiin periaatteisiin liittyy se, että neuvottelutulkki on neutraali ja puolueeton ja neuvottelutulkkia sitoo salassapitovelvollisuus.