Browsing by discipline "Taidehistoria"
Now showing items 1-20 of 60
-
(2013)Länsimaisen rakennustaiteen perusta on antiikin Kreikan rakennustaiteessa, erityisesti sen temppelirakentamisessa. Kreikkalaisen temppelin kauneuden avainta on etsitty vuosisatoja alkaen roomalaisaikaisesta Vitruviuksesta. Löytyykö se luonnosta, luonnonmuotojen jäljittelystä? Löytyykö analogioita kieleen tai musiikkiin? Vai perustuuko kaikki kauneus matemaattisiin sääntöihin? Pohjana tarkastelulleni on Peloponnesoksen kupeessa sijaitsevasta Poroksen temppelistä 500-luvulta eKr. saatu tutkimustieto ja temppelialueen arkeologisiin kaivauksiin tutustuminen. Sen laajennan koskemaan doorilaista ja yleensäkin kreikkalaista temppeliä. Tutkimuskysymykseni on, mitkä tekijät johtivat antiikin kreikkalaisten temppelirakennuksen kehittymiseen sellaiseksi kuin sen tunnemme. Ja hypoteesini on, että temppelityypin synnylle keskeistä ovat vallinneet yhteiskunnalliset tuotanto- ja valtasuhteet, kreikkalaisen filosofian ajatussuunnat sekä muun kreikkalaisen kulttuurin ja taide-elämän antamat vaikutteet. Toissijaisena olettamuksena minulla on ollut, että kreikkalaisen temppelin lähtökohta, megaron, on pääosin saatu pronssikaudella Levantista, palestiinalais-syyrialaisesta temppelistä. Käyttämälläni aineistolla pystyy mielestäni perustelemaan hypoteesit. Viittaan muun muassa siteeraamiini tulkintoihin Platonin, Aristoteleen ja muiden filosofien teksteistä. Lisäksi temppelirakentaminen on läheisesti liittynyt urbanisoitumiseen, erityisesti ruutukaavapoliksen syntyyn. Kreikkalainen arkkitehtuuri oli osaltaan luomassa kaupunkirakennetta ja –tiloja, jotka edistivät ihmisten kohtaamista ja kokoontumista sekä kokemusta tasa-arvoisuudesta. Tämä osaltaan edisti demokraattisen hallintomallin kehittymistä. Olen pyrkinyt myös visuaalisesti näyttämään kreikkalaisen temppelin ennen kaikkea näkemisen asiana sekä temppelialueen istuttamisen kaupunkirakentamiseen. Myös yhteys muihin taiteisiin vaikuttaa selvältä, olihan temppeli kokonaistaideteos, jonka korkokuvat ja maalaukset saattoivat kiinnostaa aikalaisia enemmän kuin itse rakennus. Arkeologisten löytöjen perusteella on osoitettavissa, että niin doorilaisen kuin joonialaisen järjestelmän rakentuminen jo yhdeksännellä vuosisadalla on hahmotettavissa attikalaisessa ja itäkreikkalaisessa maljakkomaalauksessa. Kreikkalaisen temppelin juurien johtaminen Palestiinaan vaatii lisää tutkimustietoa. Riittääkö siihen megaron-sanan heprealainen kieliasu, vastaavanlaisen sakraalirakennustyypin olemassaolo tai Palestiinasta peräisin olevien esineiden löytyminen kreikkalaistemppeleiden kaivauksista kuten Porokseltakin? Mutta jos tulkintani on oikea, se avaa aivan uusia näkökulmia kulttuurimme alkulähteistä.
-
(2015)Tutkielmani käsittelee Kruunuvuoren 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa rakentunutta kesähuvila-aluetta Helsingin Laajasalossa, joka on nykyään poikkeuksellinen vuosikymmenten ajaksi rappeutumaan jäänyt asuinympäristö Helsingin kaupungissa. Huvila-alue jäi 1960-luvun aikoihin heitteille, kun alueen viimeisin yksityisomistaja liikemies Aarne Aarnio (1917-2013) päätti rakennuttaa huvila-alueen paikalle modernin asuinalueen. Aarnio haki kaupungilta useaan otteeseen lupaa alueen uudelleenrakentamiseen ja kaavoittamiseen vuosien 1968-1998 välisenä aikana, mutta ei saanut koskaan puoltavaa päätöstä kaupungilta hankkeelleen. Pitkän prosessin aikana huvilat jäivät huoltamatta ja toinen toisensa perään ilman kesäasukkaita. Ensimmäinen Kruunuvuoren huvila hylättiin 1960-luvulla. Monissa huviloissa jatkettiin kuitenkin vielä kesänviettoa pitkälle 2000-luvulle saakka. Kesällä 2014 viimeiset huvilat jäivät ilman asukkaita ja joutuivat vandalismin kohteeksi. Kruunuvuoren huvila-alueen esimerkin kautta tarkastelen tutkielmassani hylätyn tilan estetiikkaa ja viehätystä. Pohdin hylätyksi jääneen ja aikaansa pysähtyneen rakennetun tilan kokemuksellisuutta suhteessa arkipäiväisempään järjestettyyn ja kontrolloituun kaupunkitilaan. Rakennetun ympäristön hahmotan tutkielmassa eletyn tilan kontekstissa eli käsitteellistän tilan aistittuna, materiaalisena ja mentaalisena enkä pelkästään visuaalisena katseen kohteena. Kruunuvuoren ympäristöä peilaten lähestyn tutkielmassani hylätyn tilan kokemuksellisuutta kahdesta eri näkökulmasta. Tuon ensiksi esille hylätyn tilan merkityksen villinä, kaupungin ja luonnon välistä dikotomiaa rikkovana paikkana kaupungissa. Toiseksi avaan hylätyn tilan merkityksiä tilan kerronnallisuuden eli muistin ja mielikuvituksen näkökulmasta. Hylätyn tilan teoreettiseen tarkasteluun sovellan poikkitieteellisesti tutkimuskirjallisuutta mm. filosofian, kaupunkitutkimuksen ja kulttuurimaantieteen aloilta. Keskeisenä analyysin välineenä ovat tutkielmassani olleet paikan päällä Kruunuvuorella 2013-2015 välisenä aikana tekemäni havainnot. Hylätyn tilan teoreettisen tutkimuksen rinnalla luon tutkielmassani yhtäaikaisesti vertikaalisen näkymän Kruunuvuoren huvila-alueeseen kantakaupungin rannalla. Tuon esille Kruunuvuoren merkityksen sekä kaupunkilaisten historiallisena kesänvieton paikkana että nykytilassaan kaupungin marginaalisena välitilana. Tarkastelen Kruunuvuoren muutosta ajassa etenkin tilan käytön näkökulmasta. Olen havainnut, että rauniohuvilat kiinnostavat monia, ja että Kruunuvuorelle lähdetään varta vasten valokuvaamaan ainutlaatuista ympäristöä. Rauniohuviloita kohtaan kasvaneesta kiinnostuksesta olen tehnyt havaintoja sekä paikan päällä Kruunuvuorella että tutkimalla sosiaalisen median eri kanavia. Tutkielmassani osoitan, kuinka yksityisestä kesähuvila-alueesta on pikkuhiljaa kaupunkilaisten omaehtoisen toiminnan ja kiinnostuksen kautta kehkeytynyt epämääräinen puolijulkinen tila kaupungissa. Hylätyn tilan kokemuksellisuutta eri näkökulmista analysoiden tuon tutkielmassani esille, kuinka Kruunuvuori hylättynä ei ole pelkkää kaupungin tyhjää tilaa vaan muodostaa omanlaisen mielikuvituksellisen ja runollisen ympäristön kaupunkiin.
-
(2012)Arbetets fokus är Svenska social- och kommunalhögskolans (SSKH) byggnad i kvarteret Geten i Kronohagen, ett resultat av arkitekt Juha Leiviskäs vinnande förslag "Trio" i Helsingfors universitets och Senatsfastigheters arkitekturtävling 2003−2004. En målsättning har varit att granska händelseförlopp och aktörer, arkitektur och historisk stadsmiljö av betydelse för byggnadens förverkligande. Den viktigaste aktören akademiker Juha Leiviskä har tidigare varit känd främst för sin kyrkoarkitektur, fick sitt genombrott med Myrbacka kyrka 1984, och blev internationellt erkänd 1995 genom Carlsberg priset i arkitektur. I det inledande kapitlet redogörs för arbetets problemformulering, val av metoder samt arbetets teoretiska referensram. Juha Leiviskäs arkitektur, särskilt Svenska social- och kommunalhögskolans byggnad i Kronohagen, diskuteras i arbetet med utgångspunkt i den teoretiska referensramen kritisk regionalism, som den utvecklats av Alexander Tzonis, Liane Lefaivre och Kenneth Frampton. Andra kapitlet ägnas i sin helhet arkitekten Juha Leiviskä med motiveringen att lära känna hans arkitektprofil inför det aktuella uppdraget i Kronohagen. Uppväxt- och studieår, forskning om Leiviskä och hans arkitektur, Leiviskäs ställning inom modern arkitektur, liksom även diskussion om hans tidigare arkitektoniska verksamhet, utgör olika infallsvinklar vilka kompletteras av en bilagd förteckning över Juha Leiviskäs förverkligade arkitektoniska arbeten och projekt. Tredje kapitlet innebär en historisk återblick över processer som lett fram till att Svenska social- och kommunalhögskolan etablerat sig mitt i universitetets centrumcampus. Här redogörs å ena sidan för högskolans institutionella och akademiska utveckling ända från grundandet av Svenska medborgarhögskolan 1943. Å andra sidan diskuteras de s.k. klinikkvarteren som en del av centrumcampus. En utredning som gjordes 1982−1983 över universitetsområdet i centrum har lyfts fram som speciellt intressant med tanke på placeringen av Svenska social- och kommunalhögskolans nya byggnad. Fjärde kapitlet inleds med en redogörelse för kvarteret Geten som historiskt krävande miljö för planeringen av Svenska social- och kommunalhögskolans byggnad. Byggbeståndet i kvarteret representerar sinsemellan olika arkitektur, funktion och tidsanda. En redogörelse för händelseförlopp som följer på varandra omfattar arkitekturtävlingen i vilken Trio utsågs till vinnande förslag, år av vidareutveckling och detaljplanering, byggnadens uppförande, samt erfarenheter av den färdiga byggnaden. Den arkitektoniska helheten och byggnaden i dess omgivning analyseras utgående från kritisk regionalism. Byggnadens arkitektoniska inre rum och speciellt användarnas upplevelse av rummet diskuteras. I det avslutande kapitlet görs en sammanfattande analys av arbetet som helhet. I huvudsak överensstämmer Leiviskäs arkitektur i Kronohagen med kriterierna för kritisk regionalism. Leiviskä utvecklade tidigt sin arkitektoniska vision och har sedan envist hållit fast vid den. Byggnaden i Kronohagen representerar en unik och ändå kännspak arkitektur av Leiviskä.
-
(2013)Tutkielmassa tarkastellaan kuoleman tematiikan representaatioita suomalaisessa nykyvalokuvataiteessa. Tavoitteena on havainnoida kuoleman kuvauksen tapoja ja motiiveja sekä pohtia, millaisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia suhtautumisia, tottumuksia ja käytäntöjä teoksissa on taiteen keinoin pyritty kommentoimaan. Tutkielma perustuu teosanalyyseille. Aineistona käytetään kahta kuolemaa kuvaavaa valokuvateossarjaa. Nämä ovat Iikka Tolosen The End sekä Minna Havukaisen Exitus, joka sisältää valokuvien ohella kolme videoteosta ja jonka esillepanoon on liittynyt sisällöltään jonkin verran vaihtelevia tapahtumakokonaisuuksia. Teoriataustana toimii kuolemaa eri näkökulmista tarkastellut keskustelu. Teoksia analysoidaan diskursiivisessa; oman aikamme kuolemankulttuuria kirjallisuuden, tutkimuksen, artikkeleiden sekä yleisöluentojen kautta pohtivassa yhteydessä. Teossarjat esittävät kuolemaa ja siihen liittyviä käytäntöjä sellaisina, kuin ne suomalaisessa nykykulttuurissa useimmiten tapahtuvat. Niiden huomataan toistavan monia taidehistorian traditionaalisia, usein metaforisia teeman tarkastelutapoja. Valokuvateoksia tarkastelemalla voidaan ymmärtää kuolemankäsitysten mentaalisen osuuden sitkeys ja tämän jäykkyyden aiheuttama, nykykäsityksiin sisältyvä menneisyyden perintö; sarjat toistavat jossain määrin menneisyydestä kantautuvia kuolleisiin ja kuolemaan liittyviä käsityksiä. Henkiseen kulttuuriperintöön sisältyvien rakenteiden ohella analyysi osoittaa teossarjojen vahvistavan ja uudentavan eräitä nykykeskustelussa kuolemiseen liitettyjä mielikuvia sekä oman aikamme kulttuurille tyypillisiä, kuolemaan liittyviä erityispiirteitä. Teosten tulkinta mahdollistaa myös kuolemaan liittyvien käytäntöjen yhteyteen muodostuneiden uusien traditioiden esiin nostamisen ja arvioimisen. Taideteosten käsittelemien näkökulmien ulkopuolelle jäävien tai vähäistä huomiota saavien kuolemiseen liittyvien aspektien voidaan todeta paljastavan teemaan liittyviä kulttuurisia kipupisteitä. Kuoleman teeman taiteessa tarkastelun sekä aihetta käsittelevien taiteilijoiden saaman vastaanoton ja kritiikin voidaan esittää alleviivaavan motiivin haasteellisuutta. Kirjoitus kyseenalaistaa tutkijoiden taholta usein esitettyä väitettä, jonka mukaan kuolema on puheenaiheena kielletty ja teemana piilotettu. Teosanalyysi korostaa suremisen ja kuoleman yhteydessä esiintyvien, erilaisten ristiriitaistenkin tunteiden ilmaisun, käsittelyn ja purkamisen tärkeyttä. Teokset pyrkivät kuoleman pohdinnan, yhteiskunnallisten suhtautumistapojen ja kuolemankäsitysten näkyväksi tekemisen ohella jakamaan emootioita ja toimimaan suremisen väylinä.
-
(2016)Mitt Pro gradu arbete handlar om arkitekten Kaj Englund (1905 – 1976) och hans åsikter och tankar om bra boende och bostadsarkitektur i samtiden samt om hans planer och ritningar för hans förverkligade bostadsarkitektur i Helsingfors förorter 1937 – 1962. Jag har valt ämnet på grund av Englunds intresse i att förbättra bostadssituationen för alldeles vanliga människor. Jag anser att det är viktigt att presentera Englund i samtidens kontext och i jämförelse med den allmänna bostadsdiskussionen. Forskningsfrågorna för mitt arbete är: 1. Hur ser man standardiseringen och samtidens ideologier i Kaj Englunds produktion? 2. Vad var Kaj Englunds syn på bra bostadsarkitektur? 3. Hur passar Kaj Englunds bostadsarkitektur i Helsingfors in i sin kontext och tid? 4. Vad berättar dessa valda arkitekturexemplen om Kaj Englunds arkitektur? Det finns ingen egentlig tidigare forskning om Kaj Englund, så min forskning är långt en utredning om vem han var samt om hans plats i konsthistorien, jag vill koppla honom till hans samtid och presentera en aktiv arkitekt. Den teoretiska bakgrunden och de centrala begreppen ligger i den historiska kontexten till funktionalismen, modernismen, återuppbyggnaden, standardiseringen, bostadsfrågan och förortsideologin. Det är genom dessa jag studerar Englund, hans åsikter om arkitektur samt hans bostadsarkitektur. Jag presenterar hans åsikter i form av artiklar han skrivit och intervjuer med honom från åren 1936 – 1967. Hans förortsarkitektur granskar jag via och med hjälp av fyra arkitekturexempel; hans planer för de två bågformade höghusen på Talldungevägen 5 i Månsas, de två rektangelformade bostadshusen på Regissörsvägen 11 – 13 i Norra Haga, det stora bostadshuset på Kårbölevägen 86 i Gamlas samt det bostadshus han tillsammans med arkitekten och brodern Dag Englund planerade som bostdadshus åt sig själv och sina familjer på Nordostpassagen 13 på Drumsö. De huvudsakliga forskningsmetoderna för arbetet är arkivforskning och intervjuer. Med hjälp av dessa försöker jag komma åt den historiska situationen, d.v.s. jag forskar i Englunds situation i hans samtid. Arkivforskningen har jag delat upp i två huvudkategorier; den ena handlar om forskning i allmännyttiga arkiv med data sparat för allmänheten. Den andra delen av arkivforskningen handlar om forskning i ett privat arkiv, i detta fall ett arkiv som Englund själv tillsammans med sin fru samlat ihop. Detta arkiv är subjektivt och fungerar som en dagbok ur deras liv. Utöver materialsamling via arkivforskning och intervjuer har jag läst relevant litteratur och artiklar för att stöda den historiska synpunkten. Forskningens bakgrundslitteratur inkluderar bl.a. dessa verk: Riitta Hurmes Suomalainen lähiö Tapiolasta Pihlajanmäkeen (1991), Riitta Nikulas Suomen arkkitehtuurin ääriviivat (2005), Heikki v. Hertzens Koti vaiko kasarmi lapsillemme (1946), Raija-Liisa Heinonens Funktionalismin läpimurto Suomessa (1986), Kirsi Saarikangas Model houses for model families (1993), Erkki Mäkiös Kerrostalot 1940 – 1960 (1989) Asuntopolitiikka-tidningen (1950 – 1966) samt Anneli Junttos Asuntokysymys Suomessa, Topeliuksesta tulopolitiikkaan (1990). Mina forskningsresultat innefattar att samtiden, förortsideologin, modernismen och återuppbyggnaden starkt påverkat Englunds arkitektur och att han planerade och förespråkade arkitektur för vanliga människor. Dessutom tillhör hans åsikter angående bostadsarkitektur de allmänna teorierna om att arkitektur skall vara modernt, naturnära och tillgängligt för alla och att man med hjälp av standardiseringen kan sänka på produktionskostnaderna och göra bostadsproduktionen effektivare. Bostadsfrågan var viktig och angelägen för honom och han arbetade för människors rätt till en bostad. Han var en aktiv modern arkitekt som arbetade för samhällets väl.
-
(2016)Tutkielmani käsittelee taidemaalari Bridget Rileyn vuosina 1961–1966 maalattuja mustavalkoisia maalauksia. Tarkoitukseni on selvittää Rileyn mustavalkoisten maalausten lähtökohtia ja erilaisia vaikutteita, joiden pohjalta hän kehitti työskentelytapansa ja teostensa ilmaisukielen. Pääasiallinen mielenkiintoni kohdistuu taidemaalarin konkreettiseen työhön – maalausten suunnitteluun ja taiteilijan ajatuksiin teostensa taustalla. Pohjavireenä tutkielmassani on Rileyn oma puhe ja ajatukset työstään. Esittelen Rileyn työn taustojen lisäksi seitsemän mustavalkoista maalausta, joiden yhteydessä pyrin hahmottamaan hänen teemojaan ja teosten mahdollisia sisältöjä. Rinnastan teosten kuvailujen yhteydessä Rileyn maalauksia muiden saman aikakauden taiteilijoiden teoksiin, silloin kun merkitykselliseltä vaikuttavia yhteisiä piirteitä on havaittavissa. Bridget Riley syntyi Lontoossa 1931. Hän aloitti uransa 1960-luvun alkuvuosina Lontoossa ja nousi kansainväliseen maineeseen MoMAssa New Yorkissa vuonna 1965 järjestetyn ajankohtaista kineettistä ja op-taidetta esittelevän The Responsive Eye –näyttelyn yhteydessä. Riley on kertonut teoksistaan ja työskentelystään eri taidelehdissä ja näyttelyluetteloissa julkaistuissa kirjoituksissa ja haastatteluissa. 1960-luvulla taiteilijoiden omista teoksistaan puhuminen ja kirjoittaminen yleistyivät voimakkaasti. Selityksinä tähän ilmiöön on esitetty taiteen muuttumista abstraktimmaksi ja käsitteellisemmäksi. Erityisesti minimalistiset taideteokset suunniteltiin valmiiksi ennen niiden toteuttamista. Myös Riley suunnitteli maalauksensa yksityiskohtaisesti ennen niiden toteuttamista. Hän ei valmistanut maalauksiaan itse, vaan luovutti jo uransa varhaisista vaiheista lähtien teostensa toteuttamisen palkatuille avustajilleen. Rileylle havainto on ensisijainen työväline, eivät maali ja kangas. Tämän ajattelutavan mukaisesti se, kuka maalauksen fyysisesti toteuttaa, ei ole olennaista. Riley on painottanut lapsuutensa luontokokemusten merkitystä taiteellisen työnsä taustalla. Luonnossa koettujen monipuolisten visuaalisten aistimusten, luonnon ilmiöiden ja näkymien katsomisesta tuli Rileylle läpi elämän kantava elähdyttävä ja voimia antava kokemus. Aistimusten ja tunteiden esittäminen maalauksen keinoin muodostui Rileyn taiteellisen työn keskeiseksi tavoitteeksi. Hän kehitti maalaustensa kieltä perehtymällä mm. Seurat´n, futuristien ja toisen maailmasodan jälkeisten amerikkalaisten abstraktien maalareiden teoksiin. Olennainen tavoite Rileyn taiteellisessa etsinnässä oli perinteisestä poikkeavan, uudenlaisen maalauksen kielen kehittäminen ja sen avaamat ilmaisumahdollisuudet. Riley aloitti taiteellisen uransa 1960-luvun alussa amerikkalaisten esikuvien mukaisilla kokonaan mustilla maalauksilla. Hän löysi oman ilmaisukielensä, epävakaiden tilojen ja visuaalisten aistimusten ja tapahtumien kuvaamisen mustan ja valkoisen synnyttämän voimakkaan kontrastin avulla. Rileyn teokset erosivat lähtökohdiltaan samantyyppisiä sommittelun elementtejä käyttävän Victor Vasarelyn teoksista. Vasarelyn tavoitteena oli luoda universaali, kaikkia ihmisiä yhdistävä taiteen kieli. Rileyn tavoite työssään oli intiimimpi, hän pyrki yhdistämään henkilökohtaiset tunteensa ja kokemuksensa teostensa elementteihin. The Responsive Eye -näyttelystä muodostui ristiriitainen kulminaatiopiste Rileyn uralle ja hänen taiteelliselle työlleen. Rileyn maalaukset saivat paljon huomiota New Yorkissa. Hänen samaan aikaan The Responsive Eye -näyttelyn kanssa New Yorkissa avautuneen yksityisnäyttelynsä teokset myytiin loppuun jo ennen avajaisia. Toisaalta Rileyn teoksia arvosteltiin kritiikeissä negatiiviseen sävyyn ja eräs hänen maalauksensa plagioitiin painokankaaksi. Riley sanoutui jyrkästi irti teostensa kaupallisesta käytöstä ja koetti saada oikeutta myös oikeusteitse. New Yorkin tapahtumat saivat aikaan sen, että Riley muutti teostensa jyrkkään kontrastiin perustuvaa ilmaisukieltä hienovaraisemmaksi. Hän ryhtyi käyttämään maalauksissaan erisävyisiä harmaita värejä vuodesta 1965 lähtien ja siirtyi kokonaan värillisiin maalauksiin vuodesta 1967 lähtien.
-
(2017)Tutkielman lähtökohtana on kuvataiteen ajankohtainen ilmiö, jossa kuvataiteilijat pyrkivät ottamaan kantaa tai vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin. Yleisesti puhutaan kriittisestä, kantaaottavasta tai poliittisesta nykytaiteesta. Tutkielmassa pyritään määrittelemään, mitä on poliittinen nykytaide sekä tarkastelemaan taiteen suhdetta poliittisuuteen. Tutkielmassa pyritään hahmottamaan taiteen ja politiikan kosketuspintoja ranskalaisen politiikan filosofin Jacques Rancièren politiikka-käsitteen kautta. Rancièren käsityksen mukaan taide on osallinen politiikkaan sen ollessa eri mieltä vallitsevan yhteiskunnallisen jaon kanssa ja representoidessaan ja konfiguroidessaan uudelleen yhteisten toimintojen jakoa. Tutkielman teoriaa rakennetaan Rancièren politiikkaa ja estetiikkaa esittelevien kirjoituksien kautta ja näitä peilataan politiikan filosofin Chantal Mouffen poliittisuus-käsitteeseen ja filosofi Boris Groysin teorioihin taiteen vaikuttavuudesta. Tutkielman lähestymistapa on poikkitieteellinen. Tutkielmassa tarkastellaan taiteen politiikkaa ja poliittisuutta myös kolmen suomalaistaiteilijan - Terike Haapojan, Minna Henrikssonin ja Teemu Mäen - teosten sekä heidän väittämiensä kautta. Taiteilijoiden käsitys taiteen tavoista osallistua yhteisten järjestelmien uudelleenmäärittelemiseen korreloi monella tapaa postpoliittisten politiikkakäsitysten kanssa. Kriittinen, kantaaottava tai poliittinen nykytaide juontaa juurensa avantgardesta, mutta on ilmaisultaan, muodoiltaan, välineiltään ja teemoiltaan kompleksisempi. Ei ole olemassa tarkasti rajattavaa ”poliittista nykytaidetta”. Tutkielmassa ehdotetaan, että poliittinen nykytaide tulisi ymmärtää laajana, yhteiskunnallisena ilmaisuna, johon vaikuttavat muun muassa postpoliittinen kehitys ja politiikka-käsitteen laajentuminen. Tutkielmassa esitetään, että taiteen tapoja niin sanotusti sekaantua politiikkaan ei tulisi leimata taiteen ulkopuolisiksi toiminnoiksi. Tutkielmassa käsitellään tapoja ymmärtää taiteen vaikuttavuutta ja käsittää sen mahdollisuuksia konfiguroida yhteistä todellisuuttamme. Taide ja politiikka eivät ole toisistaan erillisiä, vaan Rancièren käsityksen mukaan ne limittyvät toisiinsa erimielisten eleidensä kautta. Näin myös Haapoja, Henriksson ja Mäki näkevät taiteensa mahdollisuudet.
-
(2017)I min pro gradu-avhandling behandlas den samtida skolarkitekturens och dess förhållande till aktuella pedagogiska värderingar genom en fallstudie av arkitekturen och rumsstrukturen i Bastvikens skola (Saunalahden koulu). Skolan i Bastviken som stod färdig hösten 2012 har planerats av Verstas arkitektbyrå och har lyfts fram som en exemplarisk skolbyggnad. Förnyandet av pedagogiken och de nationella grunderna för läroplanen samt uppkomsten av nya typer av planlösningar i nybyggda skolbyggnader utgör bakgrunden för avhandlingen. Inom dagens skolarkitekturdiskurs talar man allmänt om öppna och integrerade rumslösningar, vilket även karaktäriserar skolan i Bastviken och gör den till ett ändamålsenligt forskningsobjekt. I avhandlingen utreds om skolbyggnadens arkitektoniska utformning kan ses som ett utryck för dagens pedagogiska tankegångar gällande utbildning och inlärning och hur detta tar sig i uttryck i rumsstrukturen. I analysen av skolan i Bastviken undersöks om de nya skolbyggnadernas rumskonfiguration kan antas reproducera, förstärka och stöda en viss typs socialstruktur och verksamhetskultur i skolorna. Alternativa och nya undervisningsutrymmen som aulor och hemområden utanför klassrumet analyseras i avhandlingen. Utgångspunkten för avhandling är att den byggda miljön och arkitekturen som omger kan ses som både en formare och skapare av olika kulturella och sociala betydelser och strukturer. I de nybyggda skolorna föredras ofta transparenta arkitektoniska lösningar, vilket bidrar till en utökad genomsynlighet både in i skolbyggnaden och i skolinteriören. I avhandlingen behandlas den transparenta arkitekturens betydelser inom den samtida arkitekturen samt dess bakgrund som en del av den moderna arkitekturens diskurs. I avhandlingens analys av skolbyggnaden diskuteras den transparenta arkitekturen i förbindelse med skolinstitutionens profil och hur transparensen inverkar på de makt- och kontrollstrukturer som uppstår i skolan. Avhandlingens analys stöder sig på tvärvetenskaplig litteratur från den konstvetenskapliga, den beteendevetenskapliga och den sociologiska disciplinen. Tidigare forskning inom det nordiska forskningsfältet som berör skolarkitekturens betydelser och förhållande till pedagogik utgör det huvudsakliga referensmaterialet för analysen av rumsstrukturen i Bastvikens skola. Analysens material och källor består av skolbyggnadens tävlingsprogram och planritningar, grunderna för läroplanen för den grundläggande utbildningen 2004 och 2014, Bastvikens skolas läroplan från 2016, egna observationer av skolutrymmet och dess tillämpning samt intervjuer med skolans ledning. I analysen av rumsstrukturen i byggnaden har den rumssyntaktiska teorin av Bill Hillier och Julienne Hanson samt tidigare forskning som studerat skolbyggnader med hjälp av den rumssyntaktiska metoden tillämpats. Analysen av arkitekturen i Bastvikens skola visar att skolans rumskonfiguration kan beskrivas som öppen och väl integrerad. Den integrerade rumsstrukturen med de nya undervisningsutrymmena kan tolkas stöda integrationstänkandet samt en utökad fokus på kommunikation i inlärningsprocessen, vilket idag förespråkas inom pedagogiken. Olika arkitektoniska lösningar i skolbyggnaden bidrar till en utökad rumslig och visuell förbindelse mellan skolans utrymmen. Detta understöder ett teamarbetssätt mellan lärarna och möjliggör en spatialt splittrad undervisning samt ett mer flexibelt utnyttjande av skolans olika utrymmen i undervisningen, något som även omnämns i läroplanen. Utrymmena i Bastvikens skola karaktäriseras av en mjuk funktionalitet, vilket innebär att de är utformade för både rekreation och undervisningsverksamhet. Detta har i avhandlingen tolkats leda till en uppluckring av den tidigare segmenterade skolmiljön. Klassrummet har delvis mist sin ställning som ett slutet rum för inlärning medan korridorer och aulor ej lägre endast kan ses som elevernas mer fria och okontrollerade områden. Den transparenta arkitekturen i Bastvikens skola kan tolkas som ett delvis medvetet retoriskt medel med hjälp av vilket skolinstitutionen önskar förmedla sin nya profil som mer öppen mot samhället. Transparensen i skolinteriören kan ses som ett uttryck för att arkitekturen utgör en del av skolans kontrollsystem. De transparenta lösningarna i Bastvikens skola kan tolkas leda till en avindividualisering av kontrollen som därmed i allt större utsträckning bygger på elevernas och lärarnas självkontroll.
-
(2015)Tutkielmassa käsittelen vuodesta 2009 toimineen suomalaisen taidekollektiivi Route Couturen valmistamia turkisvaatteita eläinkysymyksen kannalta. Route Couturen muodostavat taiteilijat Leena Pukki, Lari Lätti, Karoliina Paappa ja Stina Riikonen. Tuotanto koostuu turkismallistoista, jotka on valmistettu teiden varsilta löytyneistä eläinten raadoista. Näitä ”raatoturkiksia” voi ajatella perinteisen turkismuodin haastavana vaihtoehtomuotina, tai seläinoikeuskysymyksiin viittaavana taiteena. Tutkimuskysymykseni on, millaista eläinsuhdetta Route Couturen vaihtoehtoturkikset loppujen lopuksi ilmentävät,ja millaisia merkityksiä teokseen syntyy, kun sen materiaalina käytetään eläinruumista. Keskeinen väitteeni on, ettähyödyntämällä eläinruumiita teostensa raaka-aineena taiteilija nojaa ihmisten ja muiden eläinlajien välillä vallitsevaan kaksijakoiseen hierarkiaan ja näin myös osallistuu sen ylläpitämiseen, vaikka teos väittäisikintemaattisesti päinvastaista. Pääasiallisena aineistonani ovat kaksi Route Couturen kuvasarjaa, joissa turkisvaatteita esitelläänmainoskuvamaisesti: Studiokuvia (2011), HAIR (2014) sekä ROAD KILLS (2012). Näitä tutkin lähiluennalla. Vertauskohtana analysoin Mario Testinon Guccille ottamia mainoskuvia vuodelta 1996. Lisäksi käytän kollektiivin laatimaa manifestinomaista ”Route Couture Statementia”, jota vasten olen lähtenyt kysymään omia kysymyksiäni. Tutkimuskirjallisuuteni käsittää sekä posthumanistista että sukupuolen- ja muodintutkimuksen piiriin kuuluvaa kirjallisuutta. Ekofeministinen teoria nousee keskeiseen asemaan tutkielmassa. Olen jäsentänyt tutkielman rakenteen neljään osioon. Ensin kartoitan laajemmin ihmisen eläinsuhteesta tehtyä tutkimusta etenkin posthumanistisessa diskurssissa, ja sivuan myös suomalaista eläinoikeuskeskustelua, jonka jatkumoksi Route Couture asettuu. Seuraavaksi avaan turkisten kulttuurihistoriaa, ja niiden muuttumista vallan ja seksuaalisen voiman symboleiksi. Tätä taustaa vasten analysoin Route Couturen kuvasarjoja turkisasuista. Lopuksi pohdin eläinruumiin käyttämistä ja sen tuomia merkityksiä teoksissa yleisemmällä tasolla. Route Couture kommentoi tämän hetken eläinoikeuskeskustelua ja posthumanistisen tutkimuksen piirissä vallalla olevaa eläinkysymystä ristiriitaisesti. Toisaalta eläinruumiiden käyttö toistaa sellaista ihmiskeskeistä, dualistista maailmankuvaa, joka mahdollistaa eläinten ja ympäristön laajan hyväksikäytön ja tuhoamisen. Voi myös ajatella, että etäännyttämisen sijaan eläinruumiin käyttäminen näkyvänä elementtinä pakottaa meidät huomioimaan sen yksilöllisyyden.
-
(2012)Koko typografian ja graafisen suunnittelun kenttä kävi 1980- ja 1990-luvun taitteessa läpi suuren mullistuksen, jossa tärkeässä roolissa oli kotitietokoneiden yleistymisestä lähtenyt teknologian kehitys. Pro gradu -tutkielmani käsittelee typografian muutosta digitaalisen suunnittelun myötä. Lähestyn aihetta pohjoiskalifornialaisen Emigre Inc.:n toiminnan kautta, joka on yksi digitaalisen suunnittelun pioneereista. Yritys on tullut tunnetuksi erityisesti graafiseen suunnitteluun ja typografiaan erikoistuneen Emigre-lehden (1984–2005) julkaisijana sekä ekspressiivisten kirjaintyyppien jakelijana. Emigre oli ensimmäisiä digitaalisia fonttitaloja, joka julkaisi alkuperäisfontteja digitaalisessa muodossa. Emigren sydän on parivaljakko Rudy VanderLans ja Zuzana Licko: VanderLans toimi lehden suunnittelijana ja luotsaajana ja Licko suunnitteli uusia fontteja lehden tarpeisiin ja johti fonttitalon toimintaa. Tarkastelen tutkielmassani, miten Emigre ilmentää digitaalisen suunnittelun myötä tapahtunutta muutosta typografiassa ja kuinka Lickon kirjaintyypit heijastavat teknologian kehitystä. Pääasiallisena tutkimuslähteenäni toimivat varhaiset Emigre-lehdet (Nro:t 1–32, 1984–1994) sekä Emigrestä kirjoitetut tekstit. Emigren synty sijoittuu ideologisen murroksen ja suuren teknisen kehityksen kynnykselle, jossa vanhat suunnittelun arvot ovat alkaneet murtua ja uudet teoreettiset ajatukset kuten dekonstruktio vaikuttavat suunnitteluun ja kirjainmuotoihin. Luettavuus, estetiikka ja koko typografian funktio ovat uudelleen arvioinnin kohteena. Esitän tutkielmassani neljä tärkeää digitaalisen suunnittelun tuomaa muutosta: 1) Kirjainsuunnittelijoiden uusi sukupolvi 2) Subjektiivinen muotokieli 3) Suunnittelutyön muutos 4) Digitaalinen jakelu Emigre oli eturintamassa luomassa digitaalisen typografian muotokieltä ja Zuzana Licko edustaa typografian tradition ulkopuolelta tulevaa uutta kirjainsuunnittelijoiden sukupolvea, jonka subjektiivinen muotokieli on saanut vaikutteita suoraan välineestä. Kotitietokoneet ovat demokratisoineet suunnittelu- ja tuotantoprosessit ja uusien laitteiden avulla kirjaintyyppien suunnittelu ja lehden tekeminen ovat mahdollista pienillä resursseilla. Emigre on hyvä esimerkki ns. tee-se-itse -suuntauksesta ja digitaalisen jakelun edelläkävijästä. Emigren toiminta kuvastaa mielestäni kokonaisvaltaisesti muutosta, joka tapahtui typografian kentällä digitaalisen suunnittelun myötä. Lickon kirjaintyypit osoittavat, että teknologian kehityksellä on ollut myös suoraa vaikutusta kirjainmuotoihin, vaikka teknologia itsessään ei olekaan ollut suurempaa tyylillistä muutosta alullepaneva voima. Digitalisoitumisella on ollut vaikutusta ennen kaikkea suunnitteluprosesseihin ja jakeluun. Näen, että ajatusmaailman muutos sekä teknologian kehitys yhdessä loivat 1990-luvun ekspressiivisen typografian siinä laajuudessa ja muodossa kuin se on esiintynyt.
-
(2002)Tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, miten suomalaisten taidekonservaattoreiden rooli on muuttunut nykytaiteen vaikutuksesta. Aiemmin taidekonservaattoreiden työhön ovat kuuluneet perinteiset taideteokset, kuten esimerkiksi kankaalle maalatut öljymaalaukset. Nykytaide on laajentanut käsitystä taiteesta. Lähes mitä tahansa kuviteltavissa olevia materiaaleja saatetaan käyttää taideteoksissa. Konservaattorin yhtenä päätehtävänä on perinteisesti ollut varmistaa, että taideteokset säilyvät museoiden kokoelmissa muuttumattomina tuleville sukupolville. Nykytaiteen yksi erityispiirre on, että sen säilyvyys ei aina ole tarkoituksellista. Taiteilija on saattanut tehdä teoksen tuhoutuvaksi. Taidekonservaattorin on erityisen tärkeä tietää, mikä on taiteilijan alkuperäinen ajatus teoksesta, sillä jos taidekonservaattori on ymmärtänyt väärin taiteilijan intention, saattaa teoksen alkuperäinen idea muuttua. Tarkasteltavina kohteina ovat suomalaiset taidekonservaattorit, jotka työskentelevät nykytaiteen parissa suomalaisissa taidemuseoissa. Nykytaiteella tarkoitetaan tutkimuksessa 1960-luvun jälkeistä taidetta, jossa hyödynnetään taiteessa aiemmin tuntemattomia materiaaleja, kuten elintarvikkeita ja muoveja. Tutkimuksen lähteet muodostuivat suomalaisten taidekonservaattoreiden haastatteluista sekä nykytaidetta ja taidekonservointia käsittelevästä lähdekirjallisuudesta. Tutkimuksen kohderyhmään kuului 12 suomalaista taidekonservaattoria, joista tutkimukseen osallistui 11. Nykytaiteella näyttää olleen suuri merkitys sellaisten taidekonservaattoreiden rooliin, jotka ovat aktiivisesti tekemisissä nykytaiteen kanssa. Erityisesti uudet materiaalit, taiteilijan intention selvittämisen ongelmat, vuorovaikutuksen korostuminen taiteilijaan ja muihin asiantuntijoihin sekä painopisteen siirtyminen kohti ennaltaehkäisevää konservointia näyttävät olleen tärkeimmät pääkohdat konservaattoreiden roolin muutoksessa.
-
(2016)Tutkielman tarkoitus on selvittää mitä pieni savituotetehdas Grankullan Saviteollisuus Oy, vuodesta 1936 Kera Oy pystyi tarjoamaan siellä työskennelleille taiteilijoille. Lähtökohtana on tieto siitä, että yritys tavoittelee toiminnassaan voittoa ja että Kera Oy:n tuotannollinen toiminta lopetettiin vuonna 1958 taloudellisesti kannattamattomana. Tehtaassa työskenteli vuosien 1926–1958 aikana noin yksitoista eri taitelijaa. Yrityksen tuotanto voidaan jakaa kolmeen päätuoteryhmään, jotka olivat kukkaruukut, talous- ja koristekeramiikka. Tutkimuskohdetta tarkastellaan myös laskentatoimen näkökulmasta ja tärkeän rungon tutkimukselle muodostavat yrityksen johtokunnan kokousten pöytäkirjat. Keskeisenä lähteenä tutkimuksessa ovat yrityksessä työskennelleiden taiteilijoiden, Ritva Karpion, Viola Lindroth-Grönmarkin, Marita Lybeckin ja Valentina Modig-Manuelin haastattelut. Nämä haastattelut ovat tehty 1980-luvun loppupuolella ja ne ovat lähteinä muistitietoa. Tutkielmassa lähestytään yrityksen tarjoamia mahdollisuuksia kolmesta eri näkökulmasta, jotka ovat tuotannossa käytetty materiaali, punasavi, yrityksen johtaja-omistaja Valto Aarnio ja yrityksessä työskennelleet taiteilijat. Punasavi oli koko tuotannon perus raaka-aine ja sitä saatiin tehtaan omalta tontilta. Taitelijat saivat massat ja lasitteet sekä muotit valmiina tehtaan ammattilaisten tekeminä, eivätkä he oppineet niiden valmistusta tehtaassa. Siitä oli haittaa, kun he myöhemmin työskentelivät omissa savipajoissaan. Se, ettei tehdas pystynyt tarjoamaan muita massoja, rajoitti taiteilijoiden taiteellista ilmaisua. Omistaja-johtaja Valto Aarniolla oli kauppiastausta ja kaupallisen alan koulutus. Hän pyrki tuotannossa huomioimaan lähinnä ostavan yleisön maun, eikä taide- ja koristekeramiikassa niinkään muuttamaan sitä kuten Arabiassa tehtiin. Aluksi hän ei pitänyt koulutettuja taiteilijoita edes tarpeellisen tehtaassa. Aarnion suhtautuminen muuttui suopeammaksi, kun sisäänostajat pitivät taiteilijoiden muotoilemista tuotteista. Lopullisen päätöksen tuotantoon otettavista tuotteista teki kuitenkin Valto Aarnio. Taiteilijat saivat Taideteollisuuden keskuskoulutuksessa koulutuksen, joka tähtäsi studiokeramiikan tekoon. Koulun henki oli tehdastyön vastainen. Tehdas tarjosi taiteilijoille mahdollisuuden punasaven kanssa työskentelyyn ja he pääsivät osalliseksi ja näkemään tehtaan tuotantoprosessin saven nostosta sen polttamiseen asti. Tehdas tarjosi taiteilijoiden työskentelylle puitteet, mutta miten se ilmeni taiteilijan muotoilussa ja työurassa tehtaassa ja myöhemmin, riippui paljolti taiteilijan luovuudesta ja omista tavoitteista.
-
(2014)Tutkielmani käsittelee keväällä 2012 Helsingin Sanomissa (HS) käytyä keskustelua Guggenheim Helsinki -taidemuseohankkeesta. 10.1.2012 julkaistiin Guggenheim Helsinki: konsepti- ja kehitysselvitys, jonka oli tilannut Solomon R. Guggenheimin säätiö. Raportissa kuvaillaan suomalaista ja erityisesti helsinkiläistä taide-elämää ja todetaan, että Helsingistä puuttuu kansainvälistä modernia taidetta esittelevä museo. Guggenheim Helsinki -museosta on raportissa kolme eri kävijämääräskenaarioita, joista keskimmäinen nousi julkiseen keskusteluun. Raportissa uskotaan vahvasti siihen, että Guggenheim Helsinki houkuttelee kaupunkiin lisää turisteja, elävöittää matkailuelinkeinoa ja tuo vireyttä suomalaiseen taide-elämään. Museo kuvataan keinona parantaa Helsingin asemaa kaupunkien keskinäisessä globaalissa kilpailussa. Tarkastelen raportin julkistamisesta alkanutta keskustelua, joka oli erittäin kiivasta. Tutkielmassani on mukana 181 Helsingin Sanomissa ajalla 2.1.2012–14.5.2012 julkaistua tekstiä, joista puolet on mielipidekirjoituksia. Näkökulmani teksteihin on se, miten eri kirjoittajat tai artikkelien haastateltavat näkevät Helsingin paikkana? Millaisia käsityksiä heillä on tilasta ja miten paikan identiteetti ymmärretään? Tämän lisäksi arvioin tekstien valossa sitä, kenellä on valta eri ryhmien näkökulmasta ja miten kirjoittajat ja haastateltavat suhtautuvat paikan prosessinomaisuuteen, siihen kohdistuviin muutospaineisiin? Teoreettisena pohjana on Doreen Masseyn aika-tila-käsitepari. Arvioinnin avuksi olen hahmottanut teksteistä viisi eri toimijaryhmää, verkostoa, joiden kautta kuvaan tutkimuskysymyksiäni. Ryhmien valta suhteessa tilaan on erilaista, kuten myös niiden keinot kyseenalaistaa toisten valtaa. Nämä ryhmät ovat: talouden ja politiikan raskaan sarjan vaikuttajat, Helsingin kaupungin viranhaltijat, kaupungin poliittiset päätöksentekijät, taidemaailman vaikuttajat ja kaupunkilaiset. Näiden lisäksi arvioin myös Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen kuvaa Helsingistä paikkana. Kaksi ensimmäistä kuukautta keskustelu liittyi selvitysraporttiin, kuten onko kävijämääräarvio realistinen ja osataanko vastaava museo tehdä itse. Maaliskuun alussa teksteissä käsiteltiin valtaan liittyviä teemoja, kuten millaista “peliä” Guggenheimiin liittyy. Museohanketta tukeneet talouden ja politiikan raskaan sarjan vaikuttajat liikkuvat aika-tila-tiivistymässä ja hyötyvät siitä. Tämän liikkuvuuden he uskovat hyödyttävän koko yhteiskuntaa. Vaikuttajat tarkastelevat museohanketta makrotasolta. Jos museo ei etene, voidaan elinkeinopolitiikkaa hoitaa jollain toisella projektilla. Keskeistä on se, kuinka Helsinki pärjää globaalissa kaupunkien kilpailussa ja tätä voidaan tukea ns. paikkojen politiikalla, eli rakentamalla kiinnostavaa kaupunkiympäristöä luovissa palvelu-ammateissa toimiville. Vetovoimainen kaupunki houkuttelee myös kansainvälisiä yrityksiä perustamaan toimistojaan. Helsingin kaupungin viranhaltijat näkyvät teksteissä lähinnä päätöksenteon luovijoina. Jos yksi keino ei edistä asiaa, etsitään toinen tapa. Kaupungin poliittiset päätöksentekijät taas jakautuvat selkeästi eri leireihin: museohankkeen puolustajiin ja vastustajiin. Pääosin tätä ryhmää leimaa kuitenkin passiivisuus: pitkin kevättä he kertovat yhä odottavansa lisätietoa kaupungin johdolta. Päätöksentekoa ohjaavat myös valtakamppailut. Kaupunkilaiset eivät näe museohankkeessa juurikaan hyötyjä, joitain yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. He arvioivat museon tarpeellisuutta suhteessa peruspalvelujen säästöihin ja puolustautuvat voimakkaasti tilaa uhkaavalta muutokselta: turisteja ja museoita on jo nyt liikaa. Vahvaa paikan tuntua kaivataan. Taidemaailma on huolissaan omien instituutioidensa rahoituksesta ja vaikutusvallasta. Tämä ryhmä puhuu myös ristiriitaisimmin: toisaalta vakuutetaan omasta kyvystä hallita aika-tila-tiivistymää, mutta samaan aikaan puolustaudutaan ja kaivataan vahvaa paikan tuntua. Ulkopuoliset koetaan tunkeutujina omaksi koettuun tilaan, eikä oman tilan resursseja haluta luovuttaa vieraille. Poikkeuksen tähän puheeseen tuo Checkpoint Helsinki -hanke, mutta sen näkökulmat hautautuvat nopeasti kiistelevien osapuolten jalkoihin. Helsingin Sanomien pääkirjoitukset myötäilevät kaupungin kehittäimistarvetta investointien houkuttelemiseksi. Keskustelua käydään hyvin erilaisten ”karttojen” pohjalta, joissa kuva Helsingistä paikkana ja tilana on hyvin erilainen. Puoltajille kaupunki on mahdollisuuksien paikka, joka saisi museosta kansainvälisen pääoman magneetin. Kaupunkilaisille Helsinki näyttäytyy kurjistuvana palvelutuottajana, jossa rahaa tuhlataan elitistiseen museoon. Taidemaailma näkee Helsingin yhtenäiskulttuurin paikkana, jossa ei ole tilaa ”vieraalle” toimijalle.
-
(2017)Tutkielman aihe on liikkeen representaatio still-kuvassa, jota lähestytään Étienne-Jules Mareyn (1830–1904) kautta. Hän oli tieteilijä, joka kehitti liikkeen kaappaamisen teknologioita ja representaatiomalleja 1850-luvulta kuolemaansa saakka. Tutkielman keskiössä on Mareyn keksimä valokuvaustekniikka, kronofotografia. Se esittää liikkeen hahmoa toistamalla ja tämän liikeradan näkyväksi tekemisellä. Tällainen representoimisen tapa yleistyi modernistisessa taiteessa ja vaikutti valokuvataiteen kehitykseen. Kronofotografia paikkasi graafisen metodin ja tavallisen valokuvauksen puutteita ja pystyi sellaiseen, mihin muut teknologiat eivät kyenneet. Nykyinen liikkeenkaappausteknologia on velkaa kronofotografialle niin teknisellä kuin visuaalisella tasolla. Tutkielman taustavireenä on tieteen ja taiteen jakama halu visualisoida liikettä, joka näyttäytyy poikkitieteellisenä menetelmänä ja eri alojen kuvaesimerkkien analysoimisena. Metodi yhdistää tieteen ja taiteen arviointikriteerejä ja asettaa niitä vastakkain. Liikkeen kaappausta ja sen representaatiota analysoidaan teknisestä, syntaktisesta, keinokohtaisesta ja historiallisesta näkökulmasta. Tutkielman teoreettinen lähtökohta on representaation käsite, jonka avulla kuvatyyppejä, esityskeinoja sekä katsomista arvioidaan. Tekstin tarkoitus on pureutua välineen ja ilmaisun keskinäiseen jännitteeseen selvittämällä, miksi tietyt keinot toimivat toisia paremmin. Tutkielma käsittelee käytetyn teknologian, representatiivisten keinojen ja havainnon vuorovaikutteista suhdetta. Mareyn kronofotografisiin kuviin ja diagrammeihin painottuva aineisto hakee vertailukohtia taiteen kuvastosta, kuten valokuvista, piirustuksista ja maalauksista. Niissä käytettyjä keinoja verrataan keskenään erilaisia kuvallisia kielioppeja tulkiten. Aineistoon kuuluvat lisäksi representatiivisten keinojen suhdetta havaintoon käsittelevät tutkimukset, joita sovelletaan kuva-aineistoa analysoitaessa. Tutkielma keskittyy taiteen laajasta keinopaletista hahmon toistoon ja osittaiseen peittämiseen; ääri- ja vauhtiviivan sekä liikesumennuksen käyttöön; sekä samansuuntaisten, kaarevien ja konvergenttien linjojen suosimiseen. Näillä keinoilla luotua näennäistä liikettä still-kuvassa selitetään biologisin ja havaintopsykologisin perustein. Tutkimuksessa käy ilmi, miten Mareyn geometrisen yksinkertaiset kronofotografiset kuvat kaappaavat liikkeen muita tekniikoita paremmin, sillä niissä huomio keskittyy itse liikkeeseen liikkuvan hahmon sijaan. Johtopäätöksenä on, että käytetty väline vaikuttaa representatiivisten keinojen valintaan. Silti tietty tekniikka ja ilmaisu eivät muodosta lukittuja pareja, vaan keinot matkaavat ristiin tieteen ja taiteen välillä muuttuen toisenlaisiksi eri tekijöiden käsissä. Näin ollen myöskään yksikään kuvatyyppi, esimerkiksi kronofotografinen kuva tai diagrammi, ei ole yksinomaan jonkin ennalta määrätyn kontekstin käytössä. Tutkielma vahvistaa käsitystä asiayhteyden tärkeydestä myös kuvan tulkinnassa: samaan kuvaan ladataan eri merkityksiä paikasta ja ajasta toiseen siirryttäessä. Tutkielma tuo esiin, kuinka merkitysten ja tekniikoiden matkaavasta luonteesta huolimatta monet liikkeen esittämiskeinot ovat olleet olemassa jo vuosisatojen ajan, eivätkä ne ole uusien ilmaisutapojen tai teknologioiden tieltä väistyneet. Syy vaikuttaa löytyvän katsomisen mekanismeista: nämä keinot puhuttelevat aivojen liikkeentunnistusalueita. Liikkeen esittäminen pysäytettynä kaksiulotteisella pinnalla kiinnostaa tieteilijöitä ja taiteilijoita yhä tänä päivänä tehtävän paradoksaalisen luonteen vuoksi ja säilynee siksi myös tulevaisuudessa osana kuvallista kulttuuria.
-
(2010)Tutkielman aiheena on Helsingin taidegalleriat ja niiden muodostama galleriakenttä. Tutkielmassa tarkastellaan galleriakenttää, galleriakentän ja galleriatoiminnan muutoksia sekä gallerioiden asemia ja asemien muutoksia kentän sisällä vuosina 1983–2009. Tutkielman tavoitteena on toimia Helsingin galleriakentän ja sen lähihistorian perustutkimuksena ja galleriakentän sisäisten asemien rakentumisen analyysina. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: Millaisia muutoksia Helsingin taidegalleriakentässä, sen toimijajoukossa ja gallerioiden toiminnassa on tapahtunut 1980-luvun alkupuolelta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun tultaessa? Mitkä ja millaiset galleriat ovat tutkittavan ajanjakson eri vaiheissa muodostaneet keskeisten gallerioiden joukon, mihin tämä asema on perustunut ja miten galleriakentän sisäiset asemat ovat muuttuneet? Galleriakenttää analysoidaan ja tarkastellaan yhdistäen taidehistoriallisen perustutkimuksen menetelmiä taiteensosiologiseen analyysiin. Tutkielman teoreettinen näkökulma perustuu sosiologi Pierre Bourdieun kenttää koskevaan teoriaan. Teorian rooli on toimia työkaluna tutkittavan kentän ja sen toimijoiden asemien havainnoinnissa ja analyysissa. Tutkielman empiirinen aineisto muodostuu tutkielman tekijän laatimien 28 galleristin ja muun galleriakentän toimijan haastattelujen muodostamasta haastatteluaineistosta. Haastatellut edustavat 22 galleriaa. Niiden muodostama joukko koostuu yksityisistä gallerioista, taiteilijaliittojen gallerioista ja vaihtoehtoisiksi tai taiteilijavetoisiksi määriteltävissä olevista tutkitulla ajanjaksolla eri tavoin keskeisinä pidetyistä gallerioista. Haastattelujen ohella tärkeänä aineistona toimii tutkittavan ajanjakson lehtikirjoittelu. Sen osalta lähteenä on käytetty Helsingin galleriakenttää ja gallerioita koskevaa lehtikirjoittelua, joka on tallennettu Kuvataiteen keskusarkiston leikearkistoon. Lisäksi lähteinä ovat Taide-lehden vuosikerrat tutkittavalta ajalta. Galleriakentän lähihistorian tarkastelun pohjaksi tutkielmassa analysoidaan gallerioiden roolia kuvataiteen kentän portinvartijoina, galleriakentän toimijoiden näkemyksiä keskeisen gallerian aseman rakentumisesta ja gallerioita koskevia luokituksia ja ryhmityksiä. Tutkielman ytimen muodostaa luku, jossa käydään kronologisesti läpi galleriakentän muutoksia ja keskeisiä toimijoita tutkielmassa tarkastellulla ajanjaksolla. Lopuksi syvennetään kentän kronologisen kuvauksen pohjalta galleriakentän muutosten analyysia Bourdieun teorian ja käsitteiden avulla. Tutkielman yhtenä tuloksena on tutkittavan kentän ajanjakson hahmottuminen seuraaviksi jaksoiksi: vuodet 1983–1990, vuodet 1990–1997, vuodet 1997–2002 ja vuodesta 2002 alkanut kentän nykytilanteeseen sidostuva jakso. Jaksot hahmottuvat tarkastellun kentän, galleriatoiminnan ja kentällä kulloinkin keskeisten toimijoiden joukon muutosten pohjalta. Jaksojen liitoskohdat ovat muutosten tihentymiä kentän keskeisten toimijoiden joukossa. Jaksot liittyvät osittain myös yleisen taloustilanteen muutoksiin siltä osin kuin ne ovat vaikuttaneet galleriatoimintaan ja siihen, millainen galleriatoiminta ja mitkä toimijat kulloinkin ovat nousseet keskeisiksi. Tutkielman ydinluvussa tarkasteltava ja analysoitava kentän muutosten ja gallerioiden asemien kronologinen kuvaus muodostaa kokonaisuudessaan tutkielman tärkeimmät perustutkimukselliset tulokset. Tulosten loppupäätelminä tutkielmassa päädytään seuraavaan analyysiin. Galleriakentän muutokset sidostuvat kuvataiteen muutoksiin ja talouden nousu- ja laskukausiin, ne eivät kuitenkaan ole tämänkaltaisista ulkoisista tekijöistä johdettavissa. Gallerioiden asemien rakentuminen ja muutokset ovat kytköksissä kentän sisäisiin muutoksiin siten, että kentän toimijajoukon muutokset joko sidostuvat toisiinsa tai asettuvat samanaikaisiksi. Kentän asemien tila vaikuttaa siihen, millaisen aseman uusi galleria pyrkii ottamaan sekä millaisen aseman se saa kentällä ja mediassa. Kenttä näyttäytyy tilana, jossa toisen toimijan poistuminen kentältä luo aukkoja ja tilauksia toisten toimijoiden synnylle. Kentän asemien rakentuminen ja muutokset syntyvät toisaalta gallerioiden toiminnan ja niiden esittämän taiteen ja taiteilijoiden perusteella sekä toisaalta myös suhteessa gallerioiden jaotteluihin ja luokitteluihin. Kentän rakenteen muodostuessa kentän voimasuhteiden tilan kautta muodostuvat keskeisiksi koettujen gallerioiden joukon muutokset erityisen oleellisiksi sille, miten asemat kentällä ovat kulloinkin rakentuneet
-
(2013)This thesis demonstrates how the semiotic framework, with an emphasis on cultural context, can be applied to selected visual works of art by contemporary Cuban artists Abel Barroso, Lázaro Saavedra, Fernando Rodríguez, and Sandra Ramos in order to broaden the understanding of Cuban art and culture. The semiotic framework and cultural approach are both interdisciplinary methods that enliven the discussion of two key aspects of contemporary Cuban art and culture—humor and narrative. Humor does not generally enter the realm of art criticism, but is an important part of Cuban society, which operates in daily life through language and images. Understanding Cuban humor, choteo, enables an insightful interpretation of the signs and symbols present in visual art. Narratives likewise characterize daily interactions. Telling jokes and sharing stories are common ways of relating with others within the Cuban community. In this thesis, an artwork is a collection of signs, which refer to customs and symbols outside of itself, for viewers to interpret. By combining and investigating aspects of contemporary Cuban visual art that are not discussed at length because humor is generally outside the scope of art criticism and narrative has generally been applied to literary analyses or comic arts, this thesis encourages the disruption of utilizing historically prescribed methodologies. Though the artists’ intentions will be addressed, semiotics is ‘reader oriented.’ Emphasizing how audiences process signs and how they interpret them to create meaning will be the focuses of the analysis. Key concepts include sign competence, cultural context, Peirce’s definitions of sign and symbol, visual narrative, and choteo. Examples of key questions to keep in mind are: How can or does the audience’s interpretation of an artwork change in relation to location or time? How do signs come to be interpreted as humorous or as narrative? These types of questions give attention to the process of seeing art and of deriving meaning from it.
-
(2012)Pro gradu-tutkielmassani käsittelen Hagelstam Huutokaupat Oy:n kansainväliseen laatuhuutokauppaan jätettyjä esineitä sekä esineensä myyntiin jättäneiden henkilöiden kokemuksia luopumisprosessin aikana. Tavoitteeni on kartoittaa luopumisprosessia ja selvittää, mitä ajatuksia esineen jättäminen huutokauppaan kirvoittaa ja minkälaisia muistoja, merkityksiä ja arvoja huutokauppaesineisiin liittyy. Lisäksi pohdin, katoaako huutokauppaesineen menneisyys tietämättömiin sen vaihtaessa omistajaa. Toissijaisena tavoitteena on hahmottaa huutokauppaesineen hinnanmuodostusta ja informanttien suhtautumista arviointiin ja hinnoitteluun. Tutkimusaineisto perustuu kuuden Hagelstam Huutokaupat Oy:n joulukuussa 2011 pitämään kansainväliseen laatuhuutokauppaan jättäneen henkilön haastatteluun. Viisi haastatelluista henkilöistä on samassa yhteydessä myynyt taide- ja antiikkiesineitään Hagelstamin tytäryhtiön, Apollo Auctions -huutokaupan kuukausihuutokaupassa. Hyödynnän tutkimuksessani nykyaikaiseen monitieteelliseen aineellisen kulttuurin tutkimukseen liittyvää lähestymistapaa, jossa kiinnitetään yhä enemmän huomiota esineiden merkityssisältöön ja kokemuksellisiin näkökulmiin, kuten arvoihin, arvostuksiin, asenteisiin, symboleihin, muistoihin ja tunteisiin. Pääosa tutkimuskirjallisuudesta tulee etnologiasta, antropologiasta, sosiologiasta ja taloustieteistä. Tutkimuksen rakenne perustuu kronologisuuteen, jossa haastatteluista kristallisoituneita avainteemoja käsitellään aikajärjestykseen perustuvan kertomuksen tavoin. Työni alkaa esineiden saantiin liittyvillä kysymyksillä ja etenee muistojen ja luopumisprosessin kautta siihen vaiheeseen, jossa esineen myyntihinta vahvistuu. Tutkimuksessa ilmenee, että huutokauppaesineet ovat useimmissa tapauksissa tulleet omistajalleen joko perintönä tai lahjana vanhemmilta tai läheisiltä. Esineisiin liittyvät tiedot ja entisen omistajan niihin liittämät merkitykset eivät saannin yhteydessä olleet välittyneet eteenpäin. Informantit olivat varustaneet esineet uusilla merkityksillä ja arvoilla, mutta uudet merkitykset eivät olleet muodostuneet sellaisiksi, että laatuhuutokauppaan nyt jätetyt esineet olisi haluttu pitää. Laatuhuutokaupassa myydyt esineet toimivat useimmissa tapauksissa linkkinä lapsuuteen ja lapsuudenkotiin. Kodin merkitys korostui kaikissa haastatteluissa ja kotiin liittyvä tilanpuute oli myös päällimmäisenä luopumissyitä eritellessä. Ainoastaan yhdelle informantille raha oli ensisijainen syy esineistä luopumiseen. Laatuhuutokauppaesineisiin liittyvät vähäiset merkitykset ja tunnesiteet lienee syynä siihen, että esineistä luopuminen on ollut verrattain helppoa. Luopumista näyttää helpottaneen myös nk. luopumisstrategioiden käyttö ja oletus siitä, että esine päätyisi hyvään kotiin. Aineistosta ilmenee lisäksi, etteivät informantit oleta uuden omistajan olevan kiinnostunut heidän esineidensä yksityisemmästä historiasta. Informanteilta ei ollut luovutuksen yhteydessä lähemmin kyselty, eivätkä he liioin itse olleet kertoneet, esineidensä yksityisiä taustoja. Esineiden yksityisemmät tarinat eivät näin ollen saaneet edes mahdollisuutta välittyä huutokaupalle eivätkä myöskään ostajalle. Luottamus huutokauppayhtiön asiantuntijuuteen, niin myytävien esineiden valinnassa kuin hinnoittelussakin, ilmenee useimmissa haastatteluissa. Tutkimuksessa todetaan lisäksi, että laatuhuutokauppaan myyntiin jätettyjen maalausten lähtöhinnat olivat linjassa myyjien omiin arvioihin, sen sijaan muiden kuin taulujen lähtöhinnat yllättivät korkeudellaan. Tutkielmani antaa viitteitä siitä, että taide-esineiden tarkastelu poikkitieteellisen aineellisen kulttuurin tutkimuksen näkökulmasta voisi laajentaa ymmärrystä taiteen mahdollisuuksista, vaikutuksista ja merkityksestä yhteiskunnassa yleisemminkin. Lisäksi tämän näkökulman kautta voisi olla mahdollista hankkia hedelmällistä tietoa esimerkiksi taiteen ja yksittäisen taiteilijan arvostamisesta/arvottamisesta sekä taidekentän dynamiikasta ja mekanismeista.
-
(2017)Tutkielmassa käsitellään Isonkyrön vanhan kirkon seinämaalauksia (1560) tilaajatutkimuksen näkökulmasta. Isonkyrön seinämaalaukset ovat Suomen taidehistorian harvinaistapaus, sillä ne ovat ainoat reformaation ajalta säilyneet monumentaalimaalaukset. Miksi tällainen maalauskokonaisuus on päätynyt juuri Isoonkyröön? Mitkä olivat maalausten tilaajan, kirkkoherra Jakob Geetin motivaatiot maalausten tilaamiselle? Tutkielman erityisiä teemoja ovat reformaation aika, esimodernin ajan toimijuus ja kirkkotaiteen tilaamisen rooli vaikutusvaltaisen yksilön toiminnassa. Aihetta lähestytään historiallisen kontekstualisoinnin kautta. Maalausten syntyhistoriaa valotetaan pohtimalla 1560-luvulla vaikuttaneita ilmiöitä kuten reformaatiota, esimodernin yhteiskunnan muodostumista ja renessanssia kirkkotaiteeseen vaikuttavina tekijöinä. Lähteinä käytetään Isonkyrön kirkon maalausten ja interiöörin lisäksi Jakob Geetistä säilyneitä arkistolähteitä. Isonkyrön maalauksista tehtyä aikaisempaa tutkimusta hyödynnetään kriittisesti kommentoiden. Isonkyrön maalaukset ovat muihin ajan maalauksiin verrattuna suhteellisen tavanomainen kokonaisuus. Maalausten tilaajan, Jakob Geetin, toiminta oli kuitenkin varsin poikkeuksellista. Jakob Geetin kautta tutkielma avaa näkymän 1500-luvun vaikuttaneen yksilön toimintaan ja siten myös vallitsevan yhteiskunnan rakenteisiin. Kirkkotaiteen rooli tuossa yhteiskunnassa oli hyvin merkittävä ja maalauksilla todetaan olleen aikalaiskokijalleen useampia ulottuvuuksia. Nämä useammat ulottuvuudet näkyvät myös tilaajan motivaatioissa. Tutkielma valoittaa omalta osaltaan reformaatioprosessia Ruotsin valtakunnassa sekä esimodernin valtion syntyä. Se tuo Isonkyrön maalauskokonaisuuden aikaisempia tutkimuksia laajempaan kontekstiin ja osoittaa sen sidokset 1500-luvun lopulla liikehtineisiin kulttuuri- ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin.
-
(2017)Tutkielman aiheena on taidekauppias Ivar Hörhammerin toiminta suomalaisessa taide-elämässä vuosina 1918–1930. Tutkielman tavoitteena on käsityksen saaminen Galerie Hörhammerin taidekauppatoiminnasta tutkimusajankohtana ja erityisesti Ivar Hörhammerin yhteistyöstä suomalaistaiteilijoiden kanssa. Tutkimuksen tavoitteena on tutkia sitä millainen toimija taidekauppias on taiteen kentällä. Tutkimusta ohjaavat seuraavat kysymykset: millaista Ivar Hörhammerin ja taiteilijoiden välinen viestintä oli ja miten Ivar Hörhammer vaikutti taiteilijoiden uraan. Lisäksi kysyn muuttiko Hörhammer taiteen kentän sääntöjä toimiessaan sillä ja millaista taiteellista pääomaa hänellä oli. Ajanjaksoksi on rajattu 1918–1930, koska tuona aikana Hörhammerilla oli kirjeenvaihtoa useampien taiteilijoiden kanssa. Tutkimuksen teoriana on Pierre Bourdieun sosiologinen teoria kulttuurisesta pääomasta ja sosiaalisista kentistä ja metodina kriittinen kontekstualisointi. Tutkielman aineistona on Galerie Hörhammerin arkiston (1912–1959) taiteilijakirjeenvaihto vuosina 1918–1930, jolloin taidekauppias oli kirjeenvaihdossa useiden suomalaistaiteilijoiden kuten Uuno Alangon, Marcus Collinin, Magnus Enckellin, Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen, Eero Järnefeltin, Mikko Oinosen, Juho Rissasen, Helene Schjerfbeckin, Ellen Thesleffin ja Maria Wiikin kanssa. Lähdeaineistona on lisäksi gallerian vuosina 1918–1930 järjestämistä näyttelyistä esimerkeiksi poimitut Eero Järnefeltin yksityisnäyttelyt vuosina 1918, 1920, 1926 ja 1927, syysnäyttelyt vuosina 1919 ja 1920, Magnus Enckellin yksityisnäyttely vuonna 1918 ja Pekka Halosen yksityisnäyttely vuonna 1927. Mukana on myös Septem-ryhmän yhteisnäyttely vuodelta 1919. Näyttelypoimintani perustana oli Kansallisgallerian kokoelmanhallintaosaston arkiston lehtileikkeiden ja kirjaston näyttelyluetteloiden kokoelma. Tutkimuksen tuloksena on, että Ivar Hörhammer vaikutti taiteilijoiden uraan monin eri tavoin. Hörhammer avusti taiteilijoita rahallisesti, järjesti näyttelyitä, tarjosi asiantuntija-apuna liiketaloudellista osaamista, taideteosten ripustus- ja kehystysapua ja hoiti lehdistö- ym. suhteita. Syysnäyttelyt olivat Hörhammerille tärkeä vuotuinen tapahtuma kun taiteilijat taas arvostivat enemmän yksityisnäyttelyitä. Kirjeenvaihto toimi myös tiedonvälittäjänä, jossa Hörhammer kertoi taiteilijoita näyttelyistä ja taidemarkkinoista ja taiteilijat taas Hörhammeria esimerkiksi työtilanteestaan. Hörhammerin ja taiteilijoiden välinen kirjeenvaihto oli monipuolista ja ystävällistä, ja Hörhammer ystävystyi joidenkin taiteilijoiden kanssa. Hörhammerin järjestämät yksityis- ja yhteisnäyttelyt saivat huomiota lehdissä, kuten Iltalehdessä, Helsingin Sanomissa, Uudessa Päivässä ja Uudessa Suomessa. Ivar Hörhammer uudisti taiteen kenttää panostamalla toiminnassaan kotimaisen taidekokoelman keräämiseen ja keskittymällä vuorovaikutukseen taiteilijoiden kanssa. Hänellä oli taiteellista pääomaa, kuten asema, jossa hän pystyi määrittämään sitä mikä on ”hyvää” taidetta asettamalla tiettyjen taiteilijoiden tiettyjä teoksia esille ja myyntiin. Ivar Hörhammerilla oli taideteosten historian tuntemusta, koska hän oli vuorovaikutuksessa taiteilijoiden kanssa. Hän pystyi näin osallistumaan taideteosten arvottamiseen ja selittämiseen. Galerie Hörhammerin toiminta osoitti omalta osaltaan, että taidekaupalla, erityisesti sen järjestämillä myyntinäyttelyillä, on paikkansa taiteen tunnettuuden ja merkityksen välittämisessä suurelle yleisölle.
Now showing items 1-20 of 60