Browsing by discipline "Teatteritiede"
Now showing items 1-20 of 24
-
(2016)Tutkielmani aiheena on teatteriryhmä Blaue Frau ja sen tavoite tehdä normeja kyseenalaistavaa ja feminististä teatteria. Tutkimuksen lähtökohtana oli tutkia Blaue Fraun toimintaa ja peilata sitä teatteriin historiallisena, sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä. Tämä tutkielma tutkii mihin feminismi ja feministinen teatteri asettuvat suhteessa teatterin valtaverkostoa ja keskustelua. Pohdin feminismin käsitettä, historiaa ja siitä tehtyjä määrittelyjä. Tutkin myös feminismin käsitteeseen sisältyviä ongelmia. Selvitän myös myös mihin Blaue Fraun työ sijoittuu (suomalaisen) feministisen teatterin diskurssissa. Tätä varten käyn luvussa kaksi läpi suomalaista feminististä teatteria osana aikansa suomalaista taidepuhetta. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii feministinen teatterin tutkimus ja eritoten Luce Irigarayn ja Teresa de Lauretisin feministiset teoriat. Tulkintaani johdattelee muun muassa heidän näkemyksensä sukupuolesta rakennelmana. Irigarayn lanseeraama termi ”välitila” toimii tässä punaisena lankana. De Lauretis puolestaan esittelee työkalun nimeltä space-off, jonka avulla voi löytää merkityksiä simultaanisti tilassa ja ruumiissa. Tutkielman varsinainen pääpaino on Blaue Fraun töissä ja niiden tulkinnassa. Luotaan Blaue Fraun toimintaa luvussa kolme käymällä läpi ryhmän kymmenvuotisen historian. Neljännen luvun esitysanalyysissä tulkitsen Blaue Fraun Some plants -teosta etsimällä siitä muun muassa Irigarayn välitilaan ja de Lauretisin oletustilaan viittaavia merkityksiä. Irigarayn ja de Lauretisin teorioita myötäillen olen tulkinnut, että Some plantsissa stereotyyppiset performatiivit tuottavat uudenlaisia merkityksiä. Tutkielman lopuksi esittelen analyysini päätelmät, joiden mukaan Some plants on perustellusti feministinen ja normikriittinen teos. Esitys nostaa esille hyvin ajankohtaisen, rikkoutuneen maailman, missä instituutiot ja kaanonit eivät enää päde. Se ottaa vahvasti osaa yhteiskunnalliseen sekä poliittiseen diskurssiin ja tuottaa samalla kulttuurista merkitystä uudenlaisella tavalla.
-
(2015)Since the creation of the current state aid system, five state subsidized theatres have quit their operations in Finland. Four of these theatres are children’s theatres and the aim of this work is to study the backgrounds of this development. The main question is do children’s theatres and their operational preconditions differ from other theatres and if so, how? What causes their differences and are there some factors that make children’s theatres more vulnerable as organizations? What kind of changes have taken place in the operations and operational environment of children’s theatres between the years 1995 and 2011? The study is carried out in the form of a case study. The work does not take any predetermined theoretical framework as its starting point but as is typical of case studies, it is based on the analysis of multiple sources of evidence. The work uses both quantitative and qualitative approaches like statistical analysis and interviews with children’s theatres’ representatives in order to gain as comprehensive and accurate description of the studied theatres and their situation as possible. In this work, children’s theatres are understood as institutions whose operations are influenced by other public institutions and regulations like culture- and municipal policies and wider societal changes. The first part discusses children’s theatres’ operational context and environment: the paradigms of Finnish culture policy, the formation of Finnish children’s culture policy and the contents of the Theatre and Orchestra law. The study then goes on to cover the history of Finnish children’s theatre and discuss children’s theatres that have been operational during the studied time frame, in 1995-2011. Next, the question of children’s theatres’ special characteristics and the changes that have taken place in their operation and operational environment is studied by means of statistical analysis. Children’s theatres’ special characteristics are identified by comparing them with other state subsidized theatres from the point of view of the amount of people working for them, their performance and touring activity and financial operations. In addition to recognizing differences between the theatres, the development of these variables between 1995-2011 is taken into account. The results demonstrate that children’s theatres and their operational environment differ from other professional theatres in many ways. The most prominent differences are the notably bigger share of prepaid performances of children’s theatres performances and their remarkably low ticket prices. The analysis also shows that the overall situation of children’s theatres has deteriorated during the studied time frame mainly due to the dramatic drop in the demand for prepaid performances and to the decline in the share of own income in children’s theatres overall revenue. Lastly the work discusses culture political means that could be made in order to improve children's theatres position and their operational preconditions
-
(2017)Tutkielma käsittelee perinteisessä japanilaisessa tanssissa eli nihonbuyōssa käytettävää rekvisiittaa – dōguja. Ne ovat tärkeä osa nihonbuyōta, mutta tutkielmassa pyritään selvittämään vielä syvällisemmin niiden käytön merkitystä erityisesti tanssin kannalta ajateltuna. Tavoitteena on selvittää, millainen rooli dōgulla on eleessä. Strategiallisesti tutkimuskysymystä tarkastellaan empiirisen tutkimuksen ja tapaustutkimuksen avulla, mutta tutkielmaan yhdistyy lisäksi historiantutkimuksellisia piirteitä. Tutkimusaineistoon kuuluu sekä havainnoimalla koottua tanssiharjoituksiin liittyvää aineistoa että alan kirjallisten teosten muodostamia valmiita dokumentteja. Vaikka aiheen käsittelytavassa onkin havaittavissa hermeneuttisen tutkimusmenetelmän piirteitä, aineistoa tutkitaan varsinaisesti tanssianalyysin menetelmällä. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään esine- ja eletutkimuksesta johdettuja teoriakäsitteitä, joista tärkeimmät ovat mitate eli esineiden viittaussuhteet sekä tanssianalyyttisen sanaston muodostavat nihonbuyōn eletyyppien luokat konkreettinen, abstrakti ja vihjaileva. Tutkimus osoittaa, että valtaosasta dōguilla tehdyistä nihonbuyōn eleistä voidaan erotella dōguille kolmentyyppisiä rooleja: korostava, konkretisoiva ja luova. Tutkimuksen perusteella voidaan myös päätellä, että dōgun käyttö vaikuttaa tanssiin kahdella tavalla: Ensinnäkin fyysisellä tasolla dōgun materiaalisella olemuksella on vaikutusta liikeratojen ja kinesfäärillisen ulottuvuuden muodostamiseen. Toiseksi dōgun käytöllä on syvempikin taso, jonka tehtävä on välittää mielikuvia ja joskus jopa vaikuttaa psykologisesti lisäämällä eleisiin jännittävyyttä tai yllättävyyttä.
-
(2015)Tutkielmani tavoitteena on hahmottaa autobiografista materiaalia sisältävän tanssiesityksen poliittista potentiaalia feministisestä näkökulmasta. Tutkimukseni kohteena on suomalaisen nykytanssin kentällä merkittävän uran tehneen Sanna Kekäläisen sooloteos Puna - Red - Rouge (2007). Taiteilijan henkilökohtaisiin kokemuksiin pohjaavan teoksen tulkinnan viitekehyksenä käytän feministisessä teatterintutkimuksessa esiin nostettua feministisen autobiografisen esityksen lajityyppiä. Tutkimukseni lähtökohtana on näkemys siitä, että näyttämöesitykset eivät tapahdu sosiaalisesta, kulttuurisesta ja historiallisesta kontekstistaan irrallaan, vaan viestivät juuri tästä kontekstista käsin. Siten tanssiesityksellä, joka pyrkii kritisoimaan hegemonisia kulttuurisia merkityksiä, voidaan katsoa olevan poliittista potentiaalia. Tutkimusmenetelmänä käytän feminististä tanssianalyysiä. Analysoimalla puheen ja liikkeen merkityksiä Puna - Red - Rouge -esityksessä esitän tulkintani teoksesta feministisenä, poliittisena esityksenä, joka osallistuu tietoisesti ja kriittisesti kulttuuristen merkitysten tuotantoon. Judith Butlerin teoria sukupuolen performatiivisuudesta auttaa minua tarkastelemaan Kekäläisen teoksessaan esittämää kritiikkiä sukupuolen esittämisestä. Esityksen tärkeimmäksi teemaksi nousee analyysissäni yksityisen jakaminen ja poliittisten merkitysten osoittaminen henkilökohtaisesta kokemuksesta. Tämän teoksessa keskeisen teeman tavoittamisessa puheella on tärkeä rooli. Koska kommunikoivan puheen käyttötavoista tanssinäyttämöllä on kirjoitettu hyvin vähän suomenkielisessä tanssintutkimuksessa, tuo tutkimukseni yhden uuden näkökulman vähän tutkitun aiheen tarkastelemiseen. Sanna Kekäläisen tanssitaiteelle puhe on ollut leimallista jo hänen uransa alkuvaiheista, mikä käy ilmi taiteilijan uraa ja hänen taiteensa ominaispiirteitä kuvailevasta työni kolmannesta luvusta. Tutkimukseni lopuksi esittelen analyysini päätelmät, joiden mukaan Puna - Red - Rougea voidaan hyvin perustellusti pitää feministisenä, poliittisena esityksenä. Teos suuntaa katseen pois henkilöhistoriasta kohti identiteetin sosiaalisen rakentumisen problematisointia sekä yhteiskunnan esittämiä vaatimuksia subjektin esittämiselle. Kun teoksen sisältämän henkilökohtaisiin kokemuksiin pohjaavan materiaalin poliittiset merkitykset tuodaan esiin, voivat aluksi yksityisinä näyttäytyneet teemat laajentua henkilökohtaisen piiristä yhteiskunnalliseen ja poliittiseen diskurssiin. Feministisen autobiografisen esityksen lajityypistä käsin tulkittuna Puna - Red - Rouge näyttäytyy esityksenä, jolla on poliittista potentiaalia osallistua kulttuuristen merkitysten tuotantoon vaihtoehtoisella tavalla.
-
(2016)Tutkielman tarkoituksena oli selvittää helsinkiläisen Baltic Circle -teatterifestivaalin ja sitä edeltäneen, vuonna 1996 perustetun kansainvälistymishankkeen kehitykseen vaikuttaneita seikkoja. Baltic Circlen kehitystä lähestyttiin kansainvälistymisen ja festivaalin identiteetin näkökulmista. Tutkielman tavoitteena oli tunnistaa valinnat, jotka johtivat Baltic Circle -festivaalin kansainvälistymiseen ja ohjasivat festivaalin merkityksen muotoutumista. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä oli Howard S. Beckerin taiteen sosiologisen teorian ajatus taidemaailmoista, jotka muodostuvat ihmisten välisestä kommunikaatiosta. Taidemaailmoista irrottautuu ajoittain ryhmittymiä, jotka rikkovat vakiintuneita konventioita ja muodostavat siten taidemaailman alaisuudessa toimivia alakategorioita. Teatterifestivaalit voidaankin nähdä teatterin taidemaailman alaryhmittymänä. Tutkielmassa hyödynnettiin myös taidefestivaaleista tehtyä tutkimusta, jonka mukaan taidefestivaaleja voidaan tarkastella joko yksittäisistä, irrallisista esityksistä muodostuvina metatapahtumina tai kokonaiskokemuksen koostamina esitystapahtumina. Tutkielma toteutettiin haastattelututkimuksena. Haastateltaviksi valittiin neljä Baltic Circle -festivaalin johtajana toiminutta henkilöä, joista jokainen on vastannut johtokautensa aikana festivaalin toiminnasta. Haastateltavat olivat Jukka Hytti, Johanna Hammarberg, Eva Neklyaeva ja Hanna Nyman. Lisäksi tutkielmassa hyödynnettiin Baltic Circlen festivaalikatalogeja. Baltic Circle -festivaalin kansainvälisyyden todettiin kehittyneen merkittävästi vuonna 1996 perustetusta hankkeesta. Alun perin henkilökohtaisiin suhteisiin perustuva Itämeren alueellinen verkosto on muuttunut läpikotaisesti kansainväliseksi festivaaliksi. Nykyään kansainvälisyys tarkoittaa Baltic Circle -festivaalille kansallisuuksista riippumatonta ymmärrystä globaaleista ilmiöistä. Täten kansainvälisyys on muuttunut myös käsitteellisellä tasolla. Myös teatterifestivaalin merkitys on muuntunut Baltic Circle -festivaalin syntyajoista. Alueelliseksi teatterikatselmukseksi perustettu festivaali muuttui sisältölähtöiseksi kokonaistaideteokseksi. Baltic Circle kehittyi näin ollen metatapahtumasta itsenäiseksi esitystapahtumaksi, joka koostuu useista toisiaan täydentävistä osista. Muutoksen myötä festivaalikävijöiden rooli aktivoitui ja Baltic Circle -festivaali profiloitui taideammattilaisten kohtaamispaikaksi. Kehitys tarkoitti myös festivaalijohtajan työnkuvan laajentumista tuotannollis-taiteelliseksi. Festivaalijohtajasta tuli ikään kuin itsenäisenä taideteoksena koettavan teatterifestivaalin taiteilija. Tutkielma tarjoaa esimerkin teatterifestivaalin kehityksestä sekä arvioi, miten yleiset globalisaation tuomat muutokset ovat vaikuttaneet siihen. Lisäksi se ehdottaa yleisemmällä tasolla taidefestivaalin merkityksen muuttuneen tuotantotahona nähtävästä toimijasta itsenäiseksi taidemuodoksi, joka muodostuu monimuotoisen ohjelmiston kokonaisuudesta.
-
(2016)This thesis examines the ways of how different elements of identity are performed in massively multiplayer online games. It tries to find patterns in identity construction through observation of features, such as gender, age, race, ethnicity, status and religion and how individuals interact with each other. The aim is to explore the premise that because online games provide endless opportunities for identity performance, and thus these identities might have little to do with reality and the offline world. In order to analyze identities online, a number of key topics are covered. These include identity, performativity of identity, online games and players behavior online. Cross-disciplinary theoretical approach is used to attack the problem. Several identity theories are overviewed (Boellstorff, 2008, 2012; Deterding, Waltz, 2012; Jenkins, 2004; Gilchrist et al. 2015; Wetherell, 2015; Goffman, 1959, 1961a; Appelrouth & Desfor, 2008; Crenshaw, 1989). Here identity is understood as an action - individual’s reaction to the society and as a process. Next, performativity of identity is discussed. Special attention is given to the deeply rooted performance discourse in games (Butler, 1990, 1997, 1999; Deterding, Waltz, 2012; Schechner, 2006; Brooks, 2011; Turner, 1982). Finally, key issues on identity performing online are discussed. Those include interconnectivity of offline and online identity, and how they might correlate (Boellstorff, 2008; Horns, Miller 2012; Kozinets, 2011; McGonigal 2012; Thomas 2007; Nakamura, 2002; Sarkeesian, 2012). The methodology used for collecting and analyzing the data draws from netnography, a sub-discipline of online ethnography and digital anthropology, which allows observing online games as a spectacle (Kozinets, 2011; Boellstorff, 2008; Boellstorff et al. 2012). Massively multiplayer online games provide a good possibility to have a large human sample for performance, games, sociological and cultural studies. Online communities of one such game, Clash of Clans, are observed in the game environment and at forums, where players are interacting with each other through written communication over an extended period of time. Number of observations on how age, status, gender and other elements of identity are performed online are recorded. The examples of online conversations are documented and analyzed and parts of the collected data are presented in the paper. Key findings show that individuals demonstrate their feelings and opinions stronger than in offline setting, since online world assumes less moderation and social constraints. However, even though there is a certain degree of freedom online, it is used sparingly. Certain identity experiments are happening online, for example individuals are trying to play a game as a player of an opposite sex. However, on a verbal level, individuals tend to be more truth to their opinions and beliefs (Schau and Gilly, 2003; Whitty, 2004). A strong interconnectivity of online and offline identities in a digital age is found, so the basic hypothesis is contested. Currently hundreds of millions of people of all age groups are the participants of the massively multiplayer online games daily. Players start to take their online identities seriously and their online life starts to affect offline life, cultural, social norms and beliefs. And since we understand that online and offline identity is affecting each other on a deeper level than ever before, research in online massive multiplayer online games should be carried further. The field of game studies and performativity online should not be overlooked. The way identities are presented online mirror identity presentation in offline world closely.
-
(2017)Pro gradu -tutkielmassani tutkimuksen kohteena on kaksi immersiivistä esitystä: YM PÄ RI -lastenteatteriesitys (ensi-ilta 14.12.2015) ja aikuisille suunnattu Oikea Terveyskeskus (ensi-ilta 12.8.2016). Immersiivisellä esityksellä tarkoitetaan moniaistista kokemusta. Katsoja upotetaan esityksen maailmaan. Tutkin, mitkä elementit vaikuttavat yleisön osallistumiseen. Lisäksi pohdin, voisiko elementtejä kutsua esityksen käyttöliittymäksi ja voisiko käsite soveltua esitystutkimuksen käyttöön. Käyttöliittymä-käsite on lainattu teknologian maailmasta. Tarkastelen sitä työssäni ohje- ja vihjejoukkona, joka määrittelee ihmisen liitoskäyttäytymisen suhteessa esitykseen. Kokonaistutkimukseni rakentuu hermeneuttisesti, eli uutta tietoa tulkitaan aiemmin löydetyn avulla ja toisaalta uusi tieto muokkaa käsitystäni käyttöliittymästä. YM PÄ RI -esityksen esitysanalyysi rakentuu muun muassa tarkastelemalla Gareth Whiten määrittelemiä osallistumisen kutsuja sekä soveltamalla Patrice Pavisin strukturoidusta esitysanalyysimallista valikoidusti lainattuja kohtia, kuten skenografia, tila, yleisö, valaistus ja äänet. Ehdotan malliin uutta käyttöliittymän kategoriaa. Tämän ehdotuksen kautta tarkastelen Oikeaa Terveyskeskusta. Selvitän, tarvitseeko määritelmäni täydennystä. Josephine Machonin ja Adam Alstonin julkaisut immersiivisestä teatterista tuovat taustaa tutkimukselleni. Aineisto tutkimukseen on kerätty YM PÄ RI -esityksen osalta osallistuvalla havainnoinnilla harjoituskaudelta sekä esityksistä syksyn 2015 aikana. Lisäksi olen haastatellut esityksen ohjaajia Jukka Heiskasta ja Fabian Nybergiä. Oikean Terveyskeskuksen pääaineistona toimii 28 minuuttinen esitystallenne sekä kolme radio-ohjelmaa, joissa keskustelemassa on esityksen ohjaaja Sami Haapala. Tutkimuksessani käy ilmi, että sillä, tapahtuuko esitys lavastetuissa vai ympäristönomaisissa tiloissa, on vaikutusta myös käyttöliittymän elementtien ominaisuuksiin. YM PÄ RI -esityksessä käyttöliittymään lukeutuivat muun muassa ennakkotiedot esityksestä, siirtymä esitystilan ja arkitilan välillä sekä fasilitoiva hahmo, Pikkolo. Myös näyttelijäntyön laadulla ja skenografisilla ratkaisuilla oli vaikutusta käyttöliittymään. Oikean Terveyskeskuksen analyysin jälkeen päädyn esittämään käyttöliittymän jakamista kolmeen osaan: orientaatioon, esitystapahtumaan ja jälkihoitoon. Orientaatioon liittyvät ennakkotiedot ja -toimet ennen esitystä. Esitystapahtumaan lukeutuvat muun muassa siirtymä, fasilitoivia toimia esiintyjän tai koneen toteuttamina sekä mahdollisia skenografisia kutsuja riippuen esityksen dramaturgisesta muodosta. Jälkihoito käsittää materiaalin, jonka katsoja saa esitystapahtuman ollessa jo ohi. Käyttöliittymän käsite vaikuttaa mahdolliselta nimeämään tätä monipuolista vihje- ja ohjejoukkoa. Se vaatii kuitenkin lisää tutkimusta käsitteen käyttökelpoisuuden selvittämiseksi esitystutkimukselle. Yksi mahdollisuus jatkotutkimuksille olisi laajempi yleisökokemuksia osallistavista esityksistä kartoittava tutkimus. Teoreettisempi lähestymistapa olisi peilata erilaisia vastaanottoteorioita suhteessa käyttöliittymän tämän hetkiseen määritelmään.
-
(2012)The topic of the thesis is to understand how collaboration between Finnish municipal theatres and independent dance companies is challenged by differences in institutional pressures and conventions of operation. With the help of institutional theories on organizational fields, collaborative planning and conventions of art worlds the topic is approached with one main research question and three sub-questions. The main research question is: How do institutional pressures and conventions of operation challenge collaboration between Finnish municipal theatres and independent dance companies? This includes following sub-questions: How do cultural policy and public funding define the context of operation for municipal theatres and independent dance companies? What kind of institutional pressures does the context of operation place upon the two types of art organizations? What kind of conventions do institutional pressures maintain for defining the function, repertoire and relations of the two types of art organizations? Institutional theories on organizational fields and art worlds are applied for understanding how organizations' actions are both constrained and enabled in certain environments. Theory of collaborative planning provides a background for regarding what needs to be considered when embarking upon collaboration, and what kind of issues may rise as challenges when aiming for mutual agreement between partners coming from different organizational contexts. In collaboration, the fact that people's ways of acting and thinking in an organization are linked to certain context, cannot be ignored. According to the theories of organizational fields, this context includes institutional coercive, mimetic and normative pressures. Additionally, in art worlds the production of art works often follows existing conventions, which enable faster and cheaper realization. Applying these theories it is considered that institutional pressures maintain certain established production conventions in municipal theatres and independent dance companies. Furthermore, both institutional theories consider that the actions of state such as legislation and public funding, steer organizations operations in a field. By combining the theories it is assumed that cultural policy and public funding define different contexts of operations for municipal theatres and independent dance companies. The contexts of operations include different institutional pressures which maintain the established ways of operation, in other words conventions. When the conventions defining the function, repertoire and relations of the two types of art organizations differ significantly, collaboration might be experienced too challenging, as it would demand changes in the conventions of operation in both organizations. The study is conducted as qualitative interview research. The material is provided by semistructured interviews and their transcriptions. The sample of the research is formed by the directors of municipal theatres and independent dance companies. Interviewees are selected from four different municipal theatres and independent dance companies around Finland. The material is analyzed with qualitative methods such as thematizing, clustering and noting relations between variables. As a result of the analysis different established conventions defining the function, repertoire and relations of municipal theatres and independent dance companies are presented. The results also indicate that cultural policy and public funding produce the strongest coercive and mimetic pressures for the operations of these art organizations. Additionally, how they have been addressed in cultural policy through the years creates normative pressures for their operations. The pressures maintain different conventions of operation. The differences in these conventions place challenges for developing more formal forms of collaboration between the two types of art organizations as changing them is difficult in financially insecure situations. Changes in institutional pressures would demand changes in cultural policy and public funding as well as in the structures and practices of municipal theatres and independent dance companies. On the other hand, this does not mean that collaboration between the two types of art organizations could not be realized. Acknowledging institutional pressures and how they influence organizations operations, what kind of conventions they maintain, provides a basis for considering how existing conventions could be changed in collaboration. Realizing what lies behind organizations operations helps to overcome challenges and disputes in collaboration, and enables development of new ways of operation. However, still the most important factor in collaboration between municipal theatres and independent dance companies is that both have interest and desire for it. Through collaboration these organizations have possibility to respond to institutional pressures which cultural policy and public funding produce.
-
(2016)Pro gradu -tutkielmassani tutkitaan Kulttuuriyhdistämö Interkult Kassandran lasten ja nuorten teatterityöpajojen ideologian ja käytännön kohtaamista. Olen pyrkinyt selvittämään, toteutuvatko interkulttuuriset tavoitteet kenttätyössä 2010-luvulla. Tutkimusmenetelminä on käytetty havainnoivaa etnografiaa ja haastattelututkimusta, jotka yhdessä selittävät toistensa aineistoja. Teoreettisessa viitekehyksessä havainnoin työpajojen toteuttamista teatterimuotojen TIE (Theatre in Education) ja DIE (Drama in Education) kautta, sekä käsittelen aineistoani interkulttuuristen teatteriteoreetikoiden näkemysten valossa. Käsittelen lisäksi monikulttuurisen nuorisoryhmän kokoamisen haasteita alan kotimaista teoriakirjallisuutta vasten. Tutkimukseni perusteella voin todeta, että interkulttuurinen ideologia toteutuu yhdistyksen toiminnassa vaihtelevasti ryhmästä riippuen. Päättelen, että interkulttuurisen teatterin onnistuminen liittyy vahvasti siihen, kuinka monikulttuurinen teatterityöpajan toimintapaikan asuinympäristö on, sillä se vaikuttaa osallistujien ryhmän koostumukseen. Jos ryhmässä ei ole monien kulttuurien edustajia, interkulttuurista teatteria ei pääse syntymään ja päinvastoin. Tutkittujen ryhmien (A, B ja C) kulttuuriset koostumukset ovat sekä homo- että heterogeenisia. Ryhmä C on ollut pilottimainen kokeilu, josta olisi tulevaisuudessa mahdollista kehittyä teatteriteoreetikkojen toivoma “kolmannen” muodon hybridiryhmä, missä osallistujien erilaisia kulttuuritaustoja tutkitaan ja sulautetaan yhteen. Interkult Kassandra haluaa kuitenkin erota tästä näkemyksestä korostamalla samanlaisuuksia ja “neutraalin tilan” tärkeyttä, missä osallistujat voivat turvallisesti käsitellä itse valitsemiaan aiheita. Turvapaikanhakijoiden lisääntyessä Suomessa teatteri voisi toimia hyvänä kohtaamispaikkana kantasuomalaisille ja uusille maahanmuuttajille. Interkult Kassandran suurin haaste on osallistujien sitouttaminen, mikä on vahvasti sidoksissa onnistuneeseen vanhempaintyöhön, jota yhdistys edistää vanhempien kohtaamisten avulla. Tärkein Interkult Kassandran teatterityöpajatoiminnan tavoite on auttaa nuoria rakentamaan tervettä identiteettiä ja positiivista minäkuvaa.
-
(2014)Tutkielmassa tarkastellaan teatterin kehittämistä sosiaalisesta konstruktionismista käsin. Tarkoituksena on osoittaa vuorovaikutuksellisuuden tarve teatterin kehittämistyössä. Laadullisen tutkimuksen perinteeseen nojaavassa työssä teoreettisena viitekehyksenä on Willmar Sauterin teatteritapahtuma-käsite. Työssä käsitellään Sauterin käsitteen käyttömahdollisuuksia teatteriesityksen ulkopuolisessa toiminnassa ja tarkastellaan sen soveltamista teattereiden kehittämistyössä. Teatteritapahtuma -käsite nähdään tutkielman puitteissa dialogisena ja käsitteen soveltamista kehittämistyössä pidetään tutkielmassa vuorovaikutusta lisäävänä tekijänä. Tutkimusprosessi on edennyt jatkuvasti tarkentuen, koska tutkielman taustasitoumukset ovat hermeneuttiset. Aineiston analyysissä on noudatettu hermeneuttisen kehän ajatusta, jolloin uusien lukukertojen myötä aineiston sisältämä informaatio on valikoitunut ja tarkentunut tutkielmaa palvelevaan muotoon. Tieto nähdään tutkielmassa yhdessä rakentuvana ja vuorovaikutuksessa tarkentuvana asiana. Tutkielman aineisto koostuu yhdestä fokusryhmäkeskustelusta, joka on toteutettu osana Tampereen Työväen Teatterin TEKES-hanketta Teatterin uudet toiminta- ja palvelukonseptit . Fokusryhmä koostui tamperelaisten yritysten edustajista. Osallistujilta kerättiin osallistavien työpajatehtävien avulla tietoa heidän arvostuksistaan ja toiveistaan teatterin tarjoamia palveluita kohtaan. Lisäksi tehtävien avulla hahmoteltiin uudenlaisia palvelukokonaisuuksia, joita fokusryhmän osallistujat uskoisivat käyttävänsä yritysten edustajina. Aineistoa lähestytään sisällönanalyysin menetelmin. Fokusryhmässä käyty keskustelu on jaettu käsiteltyihin teemoihin ja palveluodotuksiin. Aineistosta nousseiden teemojen ja palveluodotusten kautta hahmotetaan yritysten odotuksia teatterin tarjoamia palveluita kohtaan. Tämän lisäksi aineistoa on tarkasteltu teatteritapahtuma käsitteen avulla. Keskustelun kulkua ja sen puitteita on tarkasteltu vuorovaikutustasojen ja tapahtumaa ympäröivien kontekstien kautta. Tutkielman keskeisimpinä tuloksina voidaan pitää vuorovaikutuksellisen teatteritapahtuman määrittelyä ja Willmar Sauterin teatteritapahtuma -käsitteen sovellusmahdollisuuksien laajentamista teatteriesityksen ulkopuolelle. Työssä esitetään vuorovaikutuksellinen teatteritapahtuma käsite, joka pohjaa alkuperäiseen Sauterin teatteritapahtuma -käsitteeseen. Vuorovaikutuksellinen teatteritapahtuma -käsitteen avulla voidaan suunnitella teatterin kehittämistyötä ja toteuttaa käytännön kehittämistä. Olennaista vuorovaikutuksellisessa teatteritapahtuma käsitteessä on tutkielmassa esitelty teatterin kehittämisen kolmikanta, joka on jaettu asiakkaat-, teatteri- ja päättäjät-ryhmiin. Näiden kolmen ryhmän kasvokkain tapahtuvan vuorovaikutukseen tarve on pyritty osoittamaan teatterin kehittämistyössä. Aineiston pohjalta tehdyn analyysin ja tutkielman sisältämän lähdetarkastelun pohjalta johtopäätöksinä esitetään, että vuorovaikutukselliselle teatteritapahtumalle teattereiden kehittämisen välineenä on tilausta. Suomalainen teatterikenttä, asiakkaat ja päättäjät ovat eri yhteyksissä tuoneet esiin lisääntyvän vuorovaikutuksen tarpeen. Tähän vuorovaikutuksen lisäämiseen ja teatterikentän jatkuvaan kehittämiseen tutkielma tarjoaa ratkaisuksi vuorovaikutteista teatteritapahtumaa, jossa kehittäminen tapahtuu kolmen vaikuttajaryhmän välisenä vuorovaikutuksena. Tätä vuorovaikutusta ympäröivät vallitsevat kontekstit, joita yhdessä ajattelemalla pyritään muuttamaan.
-
(2016)Tutkielman aiheena on sosiaalinen koreografia. Työssä selvitetään, mitä käsitteellä tarkoitetaan 2010-luvun Suomessa, kun aiempaa tutkimusta aiheesta ei juurikaan ole. Sosiaalista koreografiaa käsitellään työssä sekä käsitteenä että ilmiönä. Aihetta lähestytään laajasti tanssintutkimuksellisesta näkökulmasta, vaikka sosiaalisen koreografian ei välttämättä tarvitse olla tanssia. Aikalaistutkimuksena tutkimus maalaa kuvan siitä, minkälainen käsitys sosiaalisesta koreografiasta on tutkimuksen tekohetkellä. Tutkimus perustuu pitkälti primääriaineistojen hyödyntämiseen ja varta vasten kerättyyn aineistoon. Aihetta on lähestytty kahden esimerkkitapauksen kautta sekä valikoiduille tanssialan ammattilaisille suunnatulla kyselyllä, johon vastasi seitsemän vastaajaa eri puolilta Suomea. Esimerkkitapaukset ovat Favela Vera Ortizin Koreografin vastaanotto sekä Jenni Koistisen Minun nimeni on -projekti, joiden yhtymäkohtia muihin ilmiöihin analysoidaan ja sitä kautta hahmotetaan sosiaalisen koreografian piirteitä. Esimerkkitapausten pohjalta perusteella sosiaalinen koreografia on saanut vaikutteita koreografi Michael Klienin ja dramaturgi Steve Valkin ajatuksista, nykytanssiin vaikuttaneista ilmiöistä ja tekijöiltä, kuten paikkasidonnaisuus ja Judson Dance Theaterin koreografit, ja toisaalta yhteisötanssista ja soveltavasta taiteesta. Tutkimuksen perusteella sosiaalisen koreografian piirteisiin kuuluu laajentunut tekijyys ja demokraattisuus mutta myös ammattilaisuuden korostaminen. Tutkimuksessa tehdyn kyselyn perusteella käy selväksi, että sosiaalinen koreografia voidaan ymmärtää monella tavalla. Mikään yksittäinen toinen käsite ei kyselyn perusteella toimi synonyyminä sosiaaliselle koreografialle. Sosiaalista koreografiaa ei voi tunnistaa liikekielestä tai muusta ulkoisesta merkistä, vaan olennaiseksi nousevat tekijöiden intentio ja kysymyksen asettelu. Teoksiin ja projekteihin voi sisältyä ympäristön havainnointia tai ihmisten välisten suhteiden ja vuorovaikutuksen painottaminen. Sosiaalinen koreografia voidaankin hahmottaa paitsi suhteessa tanssin traditioon, myös laajemmin kehollisena ja liikkeellisenä yhteiskuntakritiikkinä.
-
(2017)Tutkielmassa tarkastellaan Laura Ruohosen näytelmää Yksinen (2006) analysoimalla siinä esiintyvälle ulkosaariston luodolle suunnitteilla olevan talon saamia merkityksiä. Tutkielmassa tarkastellaan luonnontilan ja rakennetun ympäristön välistä suhdetta, jolloin näkyväksi tulevat näytelmän henkilöiden käsitykset talosta osana maisemaa sekä talon arkkitehtuurin idea. Tämän jälkeen taloa tarkastellaan kodin näkökulmasta, jolloin esiin nousee ihmisen ja talon välinen yhteys ja koti osana identiteettiä. Teoreettisesti tutkielma pohjautuu poikkitieteelliseen keskusteluun tilasta. Keskeisenä pohjakäsitteenä on paikka, johon sisältyy ajatus suhteista ja niiden mukanaan tuomista merkityksistä. Tutkielmassa paikka nähdään ihmisten ympäristöön projisoimien suhteiden merkityksellisenä kokonaisuutena ja maailmassa olon ehtona. Tutkielma tuo esiin, kuinka Yksisen saareen ja sille suunniteltuun taloon liittyy voimakkaita symbolisia merkityksiä. Tutkielmassa saaren nähdään symboloivan äärimmäistä yksinäisyyttä. Näytelmän viesti on, että ihminen ei pärjää ilman toista ihmistä, mikä näkyy erityisesti, kun näytelmän henkilöiden elämään vaikuttanut tekniikka pettää. Näytelmän henkilöt joutuvat etsimään turvaa saaresta ja erityisesti toisistaan. Tutkielma osoittaa, että näytelmässä keskeisenä näyttäytyy luonnontilan ja rakennetun ympäristön suhde. Tätä suhdetta tarkastellaan maiseman käsitteen avulla. Tarkastelu osoittaa, että näytelmässä pohditaan talon sijoittumista maisemaan, mihin tarjotaan niin monta vastausta kuin on keskustelijoitakin: arkkitehti Juulian mielestä talon pitää sointua maisemaan, talon tilaaja Hilpin mukaan taas talon pitää näkyä mahdollisimman kauas ja selkeästi. Myös talon ideasta esitetään ristiriitaisia mielipiteitä. Tutkielmassa tarkastellaan taloa sen koti-funktion kautta. Keskeisenä taustatekijänä tässä on ajatus ihmisen identiteetin ja kodin yhteydestä. Ihmisen koti ja siihen liittyvät arvoasetelmat näyttäytyvät tekijöinä, jotka kertovat paljon tästä ihmisestä itsestään. Näytelmä hahmottuu kodin etsintänä. Tämä kodin etsintä on tutkielmassa liitetty sekä nostalgiseen että melankoliseen haluun palata turvalliseen alkutilaan, jossa on lämpö ja turva. Yksisessä kaipaus ei kuitenkaan suuntaudu lapsuudenkotiin. Alkutilassa on näkyvillä pikemminkin koko kosmoksen kokonaisuus ja ihminen osana sitä. Näytelmän keskeisimmäksi sanomaksi osoittautuu se, kuinka henkilöt lopulta ovat onnellisia heidän saavuttaessaan symbioosin luonnon ja lajitoverinsa kanssa.
-
(2011)Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani teatteri- ja draamakasvatusta osana teatteritapahtumaa käyttämällä tapausesimerkkinä Nälkäteatteri ry:n syksyllä 2010 tuottamaa ala-asteikäisille suunnattua MUMMO-esitys ja draamatyöpajakokonaisuutta. Tutkimukseni on laadullinen tapaustutkimus, jonka tavoitteena on tutkia teatteritapahtuman käsitettä ja prosessia erityisesti lapsille suunnatun teatteri- ja draamakasvatuksen näkökulmasta. Työni tarkoituksena on antaa teatteri- ja draamakasvatukselle tilaa teatteritapahtumassa ilman, että ne jäisivät vain taiteellisen esityksen sivutuotteiksi. Esitän teatteritapahtuman käsitteen yhdeksi vaihtoehdoksi nähdä tämä kokonaisuus ilman, että mikään teatteri-ilmaisun alue jäisi muiden varjoon. Työni teoreettinen viitekehys perustuu Willmar Sauterin esittämään tapaan kokea teatteri tapahtumana. Pohdin teatteritapahtuman rakennetta ja mahdollisuuksia käyttämällä Sauterin sekä hänen teoriaansa tukeutuvien tutkijoiden esittämiä ajatuksia. Teoriataustana teatteri- ja draamakasvatukselle käytän Hannu Heikkisen draamakasvatuksen ja Tapio Toivasen koulussa tapahtuvan teatteritoiminnan määrittelyä ja analyysia. Tapausesimerkkini analyysissa esittelen myös Marvin Carlsonin ajatuksia muun muassa yleisöjen strategioista ja odotuksista sekä yleisön ja esiintyjien suhteesta. Menetelminä tapausesimerkkini tutkimuksessa ovat yleisötutkimus (työssäni havainnointi ja kyselyt) sekä draamakasvatuksen tutkimus (työssäni toimintatutkimus, osallistuminen, havainnointi ja kyselyt). Käytän aineistona MUMMO-esitys- ja draamatyöpajakokonaisuuteen laatimiani työpajasuunnitelmia sekä havaintojani, kokemuksiani ja muistiinpanojani esityöpajoista ja esityksistä sekä varsinaisista draamatyöpajoista. Näiden lisäksi materiaalinani on MUMMO-esityksen ohjaajan sekä projektiin osallistuneiden luokkien opettajien vastauksia heille laatimistani sähköpostikyselyistä. Tutkimukseni osoittaa, että teatteritapahtuman käsite voi sisällyttää myös teatteri- ja draamakasvatuksen toimintoja määritelmäänsä. Teatteritapahtuma voi olla tasaveroisesti myös teatteri- ja draamakasvatusta, jos se kehystetään taitavasti sellaiseksi. Niin draamakasvatuksen kuin yleisemminkin teatteritapahtuman onnistumisen kannalta, erityisen tärkeäksi osoittautuvat säännöt ja sopimuksen teko. Draamasopimus nousee tärkeäksi tekijäksi luottamuksen ja turvallisuuden vahvistamisessa. Draamakasvatukselliset tavoitteet toteutuvat tutkimukseni perusteella parhaiten, jos sisällöille ja toiminnalle annetaan draamatyöskentelyn vaatima aika kehittyä. Draamakasvatukselle pitää sallia myös tietynlainen keskeneräisyys, joka parhaimmillaan edistää siihen osallistuvien oppimista. Avainsanaksi teatteritapahtuman kommunikaatiolle muodostuu tutkimuksessani kokemuksellisuus. Se yhdistää niin teatteriesityksen kokonaisvaltaista kokemista kuin teatteri- ja draamakasvatuksen oppimiseen tähtäävää työtapaa ja sisältöjä. Esitän tutkimustuloksieni pohjalta vielä ehdotuksen, että teatteri- ja draamakasvatusta sisältävä teatteritapahtuma voisi olla vastavuoroinen ja produktiivinen symbioosi, jota ohjaisi ja kehystäisi opetussuunnitelman, draamasopimuksen, draamatekstin ja esitystekstin sisältävä tapahtumateksti.
-
(2017)Tutkimukseni on lomaketutkimus, joka käsittelee Lahden kaupunginteatterin näyttelijöiden kokemuksia yleisötyön suunnitteluun ja toteuttamiseen osallistumisesta. Näyttelijät vastasivat kyselyyn lokakuussa 2016. Vastaamassa oli kaupunginteatterin 20:stä näyttelijästä 19. Lomake sisälsi sekä monivalintakysymyksiä että avoimia kysymyksiä. Kysymykset kartoittivat näyttelijöiden ajatuksia Lahden kaupunginteatterissa vuosina 2015-2016 toteutetusta pilottikokeilusta. Pilottikokeilussa on testattu Teatteri 2.0:n Avoin näyttämö -konseptia. Konsepti on esitelty vuonna 2015 teoksessa Avoin näyttämö -käsikirja teatterin uudistajille. Avoimen näyttämön ideana on tuoda laitosteatterien rakenteisiin uusia tuulia esimerkiksi soveltavan teatterin ja yleisötyön kehittämisen keinoin. Lahden kaupunginteatterin Avoin näyttämö on nimeltään Avolava. Taustoitan tutkimustani esittelemällä yleisötyön taustaa ja historiaa sekä avaamalla Avoimen näyttämön periaatteita ja Lahden Avolavan toimintaa. Työni tutkimusosassa puran näyttelijöiden antamia vastauksia sekä diagrammien avulla että sanallisesti. Näyttelijöiden vastaukset osoittavat, että suurimmalla osalla Lahden kaupunginteatterin näyttelijöistä on mielenkiintoa uudenlaisten toimintatapojen oppimista ja yleisötyöhön osallistumista kohtaan. Suurimmaksi haasteeksi vastausten valossa, nousevat ongelmat, sijoittaa tällainen repertuaarin ulkopuolella oleva toiminta osaksi näyttelijöiden työaikaa. Näyttelijät, joita Avolavan toiminta erityisesti kiinnostaa, nostavat esiin kaksi syytä, miksi yleisöä tulisi kohdata esitysten lisäksi muillakin tavoilla. Ensinnäkin he toivovat, että näin voitaisiin saada uusia katsojia innostumaan teatterista. Toiseksi haaveillaan, että uusien työtapojen kautta voisi tapahtua kehittymistä näyttelijänä. Avolavan positiivisiksi vaikutuksiksi näyttelijän työlle ja teatterille mainitaan esimerkiksi mahdollisuus oppia uutta ja laajentaa omaa työnkuvaa sekä uudet keinot katsojien kohtaamiseen. Varautuneemmalla kannalla Avolavan suhteen olevat näyttelijät pelkäävät yleisötyöhön ja muuhun uudenlaiseen toimintaan osallistumisen vievän aikaa näyttelemiseltä ja aiheuttavan liiallista kuormitusta työssä. Kaiken kaikkiaan vastausten perusteella voi todeta, että näyttelijöiden mielestä Avolavan toimintaa kannattaa jatkaa myös pilotin päätyttyä. Tutkimusprosessin aikana esiin nousseiden seikkojen pohjalta ehdotan Lahden kaupunginteatterille Avolavan toiminnan tiivistämistä ja rakenteen selkiyttämistä sekä työnkuvien uudelleen tarkastelemista, jotta Avolavan toimintaan osallistuminen ei uuvuttaisi toiminnassa mukana olevia.
-
(2016)Tutkin pro gradu -tutkielmassani itseoppineiden teatteriohjaajien omaelämänkerrallista puhetta taiteilijaidentiteetin muotoutumisesta. Olen tutkimuksessani kiinnostunut siitä, kuinka taidekorkeakouluja käymättömät, itseoppineet teatteriohjaajat konstruoivat taiteilijaidentiteettinsä muotoutumisprosessia. Kysyn tutkimuksessani, miten taiteilijaidentiteetti ja sen muotoutuminen tulevat haastattelussa kerrotuksi? Kuinka taiteilijaidentiteetti elää, muuttuu ja liikkuu ohjaajien tarinoissa? Miten autodidaktit teatteriohjaajat kertovat koulutuksen poissaolosta suhteessa omaan taiteilijaidentiteettiinsä ja sen muodostumiseen? Lähtökohtani tutkimukselle on henkilökohtainen. Olen itse autodidakti teatteriohjaaja, joka ei ole opiskellut teatteriohjaamista taidekorkeakoulussa. Olen haastatellut tutkimukseeni viittä suomalaista itseoppinutta teatteriohjaajaa: Jussi Sorjasta, Miira Sippolaa, Heini Tolaa, Juha Hurmetta ja Sirkku Peltolaa. Olen toteuttanut haastattelut strukturoimattoman haastattelun menetelmällä. Hyödynnän aineistoni analyysissa Stuart Hallin identiteettiteoriaa ja Judith Butlerin performatiivisuuden teoriaa. Nämä teoriat luovat tutkimukselleni kuljeskelevan, alati muuttuvan identiteettikäsityksen, jonka avulla ymmärrän identiteetin prosessimaisena, muuttuvana ja tehtynä kudelmana. Käsitän aineistoni perusteella, että ammattiuran alkuvaiheissa kysymykset siitä, olenko minä ohjaaja, olenko minä ammattiohjaaja ja onko minusta ohjaajaksi ilmenevät itseoppineiden teatteriohjaajien taiteilijaidentiteetin problematiikassa. Myöhemmin kysymys identiteetistä muuttuu kysymykseksi siitä, minkälaista teatteria haluan tehdä ja miten. Hyvä, toivottava identiteetti ja identiteettipuhe tulevat puhutuiksi näkyviin paljolti liikkuvina ja muuttuvina, vaikka niihin konstruoidaan jonkin verran myös eri ajoissa kulkevaa samuutta, kuten omaa estetiikkaa. Teatteriohjaajaksi tuleminen piirtyy haastateltavieni puheissa monisyisenä prosessina. Kaikista tärkeimmäksi identiteetin kannalta määritellään oma sisäinen kokemus, mutta siihen ymmärretään vaikuttavan monet seikat, kuten ulkoinen palaute ja tunnustus. Teatteriohjaajan ja taiteilijan työhön konstruoidaan kuuluvaksi liikettä ja muutosta; paikallaan pysyminen konstruoidaan taiteilijaidentiteetille vahingolliseksi.
-
(2016)Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Jeppe Heinin There are No Ordinary Moments –näyttelyä dramaturgisena kokonaisuutena. Tutkimusaineistona käytän itse ottamiani valokuvia ja omaa kokemustani näyttelystä. Muodostan teoreettisen viitekehykseni kahden filosofin ajatuksista. John Deweyn taidetuote luo lähtökohdan analysoida kokemustani ja Arnold Berleantin esteettinen sitoutuminen auttaa kokemukseni rajaamisessa. Etnografi Billy Ehnin avulla rajaan tutkijuudelleni kehyksen ja käsittelen sitä, miten työni näyttelyvalvojana vaikuttaa kokemukseeni näyttelystä. Tarkastelen tutkimuskohdettani suhteessa postdraamallisen teatterin ominaispiirteisiin tukenani Hans-Thies Lehmannin teos Draaman jälkeinen teatteri. Osoitan, miten osallistavuus korostuu yhdistävänä piirteenä teatterille ja installaatiotaiteelle ja paneudun niihin seikkoihin, jotka tekevät tutkimuskohteestani osallistavan. Rakennan dramaturgisen tarkastelumallin käyttäen apunani Juha-Pekka Hotisen “uuden dramaturgian” skeemaa. Tarkastelumallin avulla analysoin tutkimuskohdettani dramaturgisena kokonaisuutena ja jokaista teosta yksitellen. Tutkimukseni osoittaa tutkimuskohteeni tarkastelun postdraamallisen teatterin sateenvarjotermin alla olevan perusteltua ja tutkimustuloksistani voi päätellä, että tutkimuskohteeni osallistavuus teki siitä dramaturgisen kokonaisuuden.
-
(2016)Tutkielmani tavoitteena on tarkastella Nikolai Gogolin novellia Päällystakki sekä Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmää Päällystakki adaptaatiotutkimuksen näkökulmasta. Tarkoitukseni on tutkia, minkälaisia muutoksia tapahtuu, kun lähdeteos sovitetaan novellista näytelmäksi ja siirretään uuteen ajan, paikan ja kulttuurin kontekstiin. Lisäksi tavoitteenani on tutkia muutosta yleisellä tasolla teosten sisältöanalyysin keinoin. Keskeisimpänä teoreettisena lähteenäni on Linda Hutcheonin teos A Theory of Adaptation. Hutcheonin teoria edustaa uudempaa postmodernia näkemystä, jossa adaptaatiot nähdään itsenäisinä ja yhtä tärkeinä kuin ne lähdeteokset, joiden pohjalta adaptaatiot on tehty. Lähestyn aihetta useista eri tulokulmista, joten käytän lähteinäni useita eri tieteenalojen teoksia. Adaptaatioihin ja teatteriin liittyvän kirjallisuuden lisäksi käytän myös kirjallisuustieteen ja kielitieteen teoksia sekä Gogolia käsittelevää kirjallisuutta. Lähteisiini kuuluu myös muun muassa sosiologian ja sosiaalipsykologian alaan liittyviä teoksia. Olen tutkinut aihetta hermeneuttisesti, mutta myös draamaanalyysin keinoin. Päällystakki-novellia ja -näytelmää voidaan analysoida Hutcheonin adaptaatioteorian avulla, vaikka Hutcheon ei määrittele novellin ja näytelmän ominaispiirteitä. Hutcheon kuitenkin tarkastelee teoksessaan kertovan ja esittävän moodin eroavaisuuksia. Kertovan moodin taiteelle on tyypillistä kuvailu ja mielikuvituksen käyttö, esittävän moodin taidelajeille sen sijaan visuaalisuus ja auraalisuus. Novelli on kirjallisuudenlajina kertomakirjallisuutta, kun taas näytelmäkirjallisuudelle on ominaista teatterilähtöisyys, eli pyrkimys esitettävään muotoon. Näytelmätekstinä Päällystakki on laajempi teos kuin novelli ja siinä korostuvat teatterille ominaiset ilmaisukeinot. Päällystakki-näytelmässä on paljon henkilöhahmoja novelliin verrattuna, mikä korostaa näyttelijäntyön merkitystä näytelmää esitettäessä. Myös teosten kielessä ja tyylissä on eroja. Teoksia yhdistävät tarina ja pysyvät teemat, realismin ja fantasian sekoittuminen, päähenkilö sekä takki muutossymbolina. Hutcheonin huomiot ajan, paikan ja kulttuurin muutoksista näkyvät tutkimusteosten sisällössä. Vaikka teokset ovat fiktiivisiä, niiden konteksteissa pyritään realistisuuteen ja kuvaamaan historiallisia tapahtumia. Varsinkin näytelmässä pyritään kuvaamaan realistisesti ajan, paikan ja kulttuurin konteksteja ja niissä tapahtuvia muutoksia. Näytelmän kontekstin siirtäminen 1800-luvun Pietarista 2000-luvun Suomeen on looginen ja perusteltu historiallisesta perspektiivistä tarkasteltuna. Näytelmän ajan ja paikan kontekstin valinnassa korostuu myös samastettavuus. Näytelmä on modernisaatio ja se sijoittuu potentiaalisten katsojien lähikontekstiin. Aika ja paikka ilmenevät näytelmässä muun muassa henkilöhahmojen ja asusteiden kautta. Kulttuurisessa kontekstissa muutoksen ideologinen painopiste siirtyy idästä länteen ja sosialismista (tai kommunismista) globaaliin markkinatalouteen. Kulttuurisia muutoksia käsitellään talouden ja työn termein.
-
(2017)Tutkielmani käsittelee verta esittävien queer-miestaiteilijoiden esitysten kulttuurisia luentoja AIDS- diskurssin kautta. Tutkimuskohteeni ovat kolme soolomuotoista esitystaideteosta, joiden tekijät ovat queer- miehiä ja joissa tekijä-esiintyjät työskentelevät suoneniskennän keinoin verensä kanssa esitystilassa. Näiden esitysten rinnalla tutkimuskohteitani ovat myös näistä teoksista tuotetut puheet ja esitellyt anekdoottimaiset tapauskertomukset, esitysten kielellisinä jatkeina, jotka osallistavat ja myös alistavat ne tiettyihin diskursseihin. Tutkin kielen ja tulkintojen kautta AIDS-diskurssia, jonka kautta esiintyjien ruumista havainnoidaan ja määritellään. Tutkielmani paljastaa AIDS-diskurssin mahdollistamat keinot tuottaa heteronormatiivista ruumiinpolitiikkaa. Tutkimuksellinen lähtökohtani on jäljittää ja elävöittää se tutkimukselleni perustavanlaatuinen problematiikkaa, miten jäljittää AIDS-diskurssin kaltainen valtava abstraktinen kompleksi. Tutkimuskysymykseni on, miten puheet näistä esityksistä voidaan jäljittää AIDS-diskurssiin ja miten AIDS- diskurssi tulee reflektoineeksi normatiivisen kulttuurin ohjeita lukea näitä esityksiä. Kysyn; miten historialliset luennat sairaista ruumiista ohjaavat kulttuurisia tapojamme käsittää vähemmistöön kategorisoidut ruumiit; miten homoseksuaalisuus asemoidaan yhteiskunnassa; miten identiteettipoliittiset kategoriat jäsentävät katsehavaintoamme ja sen käännöstä kieleksi? Tutkimusmenetelmäni näiden kysymysten tutkimiseen on diskurssianalyyttinen, ja teoreettinen viitekehykseni on poikkitieteellinen rakennelma, joka suuntautuu psykoanalyysin, ruumiinfilosofian, queer-teorian, havainnon ja representaation teorioiden sekä niin kulttuurisen kuin kliinisen kritiikin kentille. Päädyn tutkimuksessani arvioimaan kriittisesti normatiivisia tapojamme jäsentää itseys ja toiseus katsehavainnon ja kielen tasoilla. Tutkimuksessani itsen ja toisen normatiiviset kategoriat suhteutuvat analogisesti muihin normatiivisiin yleisjaotteluihin kuten merkatun ja merkityksenantajan vastakkaisuuteen, jolla heteroseksuaalinen ideologia vahvistaa hegemonisuuttaan ja toteuttaa väkivaltaista toiseuttamisen politiikkaansa. Käsittelemiäni heteronormatiivisuuden ideologisia prosesseja ovat eri kategoristen subjektiviteettien ylläpito identiteettipoliittisin ehdoin sekä kompleksisemmin kulttuurisesti ohjatut tulkinnat ruumiin ulkoisen ja sisäisyyden välisyydestä. Jälkimmäisellä viittaan tutkimukseni lopulliseen argumenttiin somaattisista fiktioista, joilla viittaan tulkintojen tuotantoon toisen sisäisyydestä toisen ulkoisen ruumiinkuvallisuuden ja kulttuuristen normatiivisten lukuohjeiden perusteella. Tukea väitteilleni antavat käsittelemäni sairaista ja muista vähemmistökulttuureista tuotetut historialliset tulkinnat ja kertomukset. Pyrin pitkin tutkimusta myös havainnollistamaan ehdotuksia siitä, miten tehdä konkreettisesti töitä AIDS-diskurssin kaltaista hegemonista valtarakennelmaa vastaan. Tutkielmani on kokonaisuudessaan peruste lopulliselle väittämälleni, että meidän kunkin pitäisi katsovana ja kielellisenä subjektina pidättäytyä tuottamasta luonteeltaan aina väkivaltaisia tulkintoja toisten sisäisyydestä.
-
(2016)Leningradin Suomalainen teatteri oli pieni, mutta sisukas taidelaitos. Vuosina 1932–1937 toiminut teatteri kehittyi pienestä harrastajanäyttämöstä palkituksi ammattiteatteriksi, joka tarjosi suomenkielistä ohjelmistoa paitsi kaupunkilaisille, myös koko läntisen Neuvostoliiton suomalaisväestölle. Ohjelmisto koostui sekä uuden neuvostoajan sosialistisista kuvauksista että suomalaisklassikoista. Työnsä puitteissa teatteri teki myös merkittävää käännöstyötä. Maaseudulla teatteri tuki paikallista valistustoimintaa ja ohjasi harrastajateattereita. Leningradin Suomalainen teatteri lakkautettiin Suuren Terrorin vuosina, jolloin suurin osa henkilökunnasta tuomittiin kuolemanrangaistukseen vakoilijasyytösten vuoksi. Vain muutama näyttelijä selvisi tuomiolta inkeriläistaustansa ansiosta. Vaikka ohjelmistoa luotiin suomalaisilta suomalaisille, Neuvostoliitto ohjasi teatterin toimintaa omintakeisella kulttuuri- ja kansallisuuspolitiikallaan. Kulttuuritoiminta yhdisti sadat miljoonat kansalaiset historiattomaksi työväenluokaksi vapauden aatteen keinoin. Avarakatseinen kansallisuuspolitiikka tarjosi taas vähemmistöille vanhan kulttuurisen identiteettinsä palauttamista. Kun teatteri perustettiin vähemmistökulttuurilaitokseksi, se valjastettiin taistelemaan niin utopistisen tulevaisuuden kuin ideologisen menneisyydenkin puolesta. Tutkielmassa tarkastellaan, millaisen kulttuurisen identiteetin Leningradin Suomalainen teatteri omaksui suomalaisena kansallisena laitoksena, joka toimi sosialistisen kulttuurin palveluksessa. Kulttuurista identiteettiä lähestytään sosiologi Stuart Hallin monikulttuurisuuden käsitteen valossa. Tutkielma esittelee Leningradin Suomalaisen teatterin perustamislähtökohtia ja sen toimintaa niin Leningradissa kuin maaseudulla. Lisäksi tarkastellaan esitettyä ohjelmistoa ja teatterin lakkauttamisen syitä. Arkistolähteisiin perustuvassa laadullisessa historiantutkimuksessa tutkimuskysymystä lähestytään hermeneuttisen analyysin keinoin. Tutkimusaineisto on koostettu Venäjällä Kirjallisuuden ja taiteen Pietarin Keskusarkistosta sekä Suomessa Teatterimuseon, Työväenliikkeen kirjaston ja Kansalliskirjaston arkistoista.
-
(2017)Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan diskurssianalyyttisessä viitekehyksessä draama- ja esitysanalyysin kautta kotimaista lapsille suunnattua, 2000-luvun alussa toteutettua teatteria. Tutkimuksen fokuksessa ovat ne diskursiiviset, valtasuhteita rakentavat strategiat, joilla luodaan eroja ja yhtäläisyyksiä lapsille ja aikuisille suunnatun teatterin välille. Tarkastelukohteina ovat Anna Krogeruksen lastennäytelmä Isin talviuni (2005) ja aikuistennäytelmä Rakkaudesta minuun (2006) sekä näiden kantaesitykset. Molemmat teokset tarkastelevat samaa aihepiiriä nostaen esiin yksinäisen lapsen ydinperheessä. Työssä pyritään, aikuiselle suunnattuun teatteriteokseen peilaten, etsimään vastausta kysymykselle, minkälaisin keinoin Isin talviunen kirjoittaja ja kantaesityksen toteuttajat rakentavat teoksesta lastenteatteria. Tutkimuksessa analysoidaan aineistoa tarkastelemalla kolmea diskurssia, jotka tutkielman kirjoittaja on nimennyt seuraavasti: ”selkeää lapsille”, ”osallistavaa lapsille” ja ”kasvattavia ja helppoja aiheita lapsille”. Kyseiset diskurssit heijastavat länsimaisen lastenteatterin traditiossa esiintyneitä konventioita, ja niitä käyttämällä teatterikentän toimijat useissa tapauksissa rakentavat lasta toiseuttavaa aikuinen–lapsi dikotomiaa. Tutkimuksessa väitetään, että tätä hierarkkista kahtiajakoa luodaan erityisesti jos lastenteatterissa esiintyviä stereotyyppisiä ilmaisuja uusinnetaan tiedostamatta. Tutkielmassa osoitetaan, että aineiston lapsille suunnattu teksti ja esitys pääosin tuottaa “selkeää lapsille” ja “osallistavaa lapsille” -diskursseja: Useita yleisön osallistamisen konventioita käyttävän Isin talviunen ilmaisukeinot ovat huomattavasti selkeämpiä ja yksinkertaisempia rinnastettuna Rakkaudesta minuun -teokseen. “Kasvattavia ja helppoja aiheita lapsille” -diskurssia käsiteltäessä sen sijaan todetaan, että vaikka Isin talviuni osin vahvistaa tätäkin puhetapaa, se kuitenkin tuottaa myös sille vastakkaista diskursiivista strategiaa viittaamalla Rakkaudesta minuun -teoksen tapaan Karin Helanderin ja Barbro Lindgrenin nimeämiin yksinäisen lapsen, aikuislapsen ja lapsiaikuisen sekä kompetentin lapsen diskursseihin.
Now showing items 1-20 of 24