Browsing by discipline "Teoreettinen filosofia"

Tutkielman aiheena on ahdistus, jota käsitellään Heideggerin ja Sartren filosofioiden näkökulmasta. Heideggeria ja Sartrea yhdistää ahdistuksen ratkaiseva rooli kummankin filosofisessa systeemissä. Tutkielma on Heideggerin ja Sartren ahdistuskäsitysten yhteneväisyyksien ja eroavaisuuksien kuvaus, pyrkimyksenä on esitellä Heideggerin ja Sartren ajattelun pääkohdat niin, että konteksti, jossa ahdistus näyttäytyy, tulee oleellisesti näkyväksi, sekä käsitellä, miten ahdistus toimii molemmille avainkäsitteenä. Tutkielman johdantona on lyhyt kuvaus Kierkegaardin eksistenssifilosofiasta sekä yleisesti fenomenologiasta, nämä perustelevat niin historiallisesti kuin käsitteellisti kysymystä ahdistuksesta. Heideggerin ahdistuskäsityksen avaamiseksi esitellään Heideggerin fundamentaaliontologia ja sitä kautta Daseinin eksistentiaalinen analyysi. Daseinin ahdistus näyttää ei-minkään, mikä samalla Heideggerille paljastaa kysymyksen olemisesta ja tarkoittaa tietä fundamentaaliontolgiaan. Ahdistus avaa Daseinin maailmassa-olon, sen olemisen kohti kuolemaa ja on siten myös Daseinin varsinaisena olemisen lähde. Sartren käsitys ahdistuksesta kietoutuu vapauden ympärille, se liittyy oleellisesti Sartren eksistentiaaliseen ihmiskäsitykseen. Sartren ontologiassa tietoisuus on lähtökohtaisesti ei-mitään, täysin perustaton, jonka ahdistus paljastaa. Sartrelle ahdistus on osoitus ihmisenä olemisen sattumanvaraisuudesta ja perustattomuudesta maailmassa ilman Jumalaa. Ahdistus syntyy siitä, että ihminen joutuu keksimään arvot elämälleen ja on aina vaarassa epäonnistua. Tutkielman lopuksi tarkastellaan Heideggerin ja Sartren ahdistuskäsityksiä niissä filosofisissa konteksteissa joissa ne ilmenevät. Yhteistä Heideggerin ja Sartren ajattelussa on ei-minkään oleellinen rooli, jonka ahdistus nimenomaan paljastaa. Ahdistuskäsitysten ero perustuu lähtökohtaisesti erilaiseen ajattelukontekstiin. Tutkielmassa kysymys ahdistuksesta muodostuu myös historiallisena. Sartre omaksuu oleellisia osia Heideggerin ajattelusta, myöhemmin heidän välillään käydään dialogia myös vastakkaiseen suuntaan. Heideggeria ja Sartrea yhdistää kiista eksistentialismista, jossa kyseessä on viime kädessä se miten ihmisen eksistenssi ymmärretään. Heideggerille kysymys olemisesta on ensisijainen suhteessa ihmisen olemassaoloon, puolestaan Sartren filosofian keskiössä on ihminen.

The thesis deals with the use of counterfactuals in historiography from the point of view of causal explanation. It studies the various roles that counterfactual claims and counterfactual reasoning play in causal explanation and causal thinking in historiography. The aim is to defend the use of counterfactual what if -questions and inferences in the context of causal explanation and to create methodological guidelines for that use. The theory that is used in this thesis to explicate the role counterfactuals in causal explanation is the contrastive counterfactual theory of causal explanation. The thesis consists of five discussion chapters. The second chapter introduces the basic concepts of the thesis and analyzes the debate on counterfactuals that has churned among historians within the past decades. The arguments of the opponents of counterfactual reasoning are divided into four categories: metaphysical arguments, semantic arguments, epistemological arguments and arguments based on historians disciplinary identity. The analysis of the arguments of the defenders of counterfactuals shows that there is a missing link in their main argument according to which the use of counterfactuals in historiography is justified because counterfactuals and causal reasoning are inherently linked together. The argument needs to be filled with a theory of causal explanation the contrastive counterfactual theory that explicitly shows how causal claims are related to counterfactual claims and helps to solve various methodological problems related to the use of counterfactuals in historiography. In the third chapter the history and basic ideas most notably the ideas of contrastive explanandum and ideal intervention of the contrastive counterfactual theory are jotted down. It is showed how contrastive counterfactual theory deals successfully with the problems that have haunted the other counterfactual theories of causal explanation. Chapters four, five and six are dedicated to applying the contrastive counterfactual theory to the most puzzling questions in philosophy of historiography in order to see how far the ideas of contrastive causal explanatory claims and ideal interventions can go in solving these issues. Chapter four shows how the theory solves e.g. the problems of separating explanatory causes from background factors and the question to what extent historians causal explanations can be said to be objective. The final sections of the chapter compare the contrastive counterfactual theory both to the non-causalist view of explaining human action and to the covering-law model on scientific explanation. Based on the comparisons it is concluded that the contrastive counterfactual theory can be considered to be the most fruitful theory to approach the problems of historiographical explanation. Chapter five deals with the epistemology and methodology of causal and counterfactual inferences in historiography. The method of process tracing is introduced as a way to make use of evidence to support causal and counterfactual claims. Historians evidence consists of traces of the past, as well as, of general theoretical ideas on the mechanisms that guide human behavior, society and culture. It is argued that it is sometimes extremely difficult or even impossible to assess the truth of some counterfactual claims due to the lack of evidence that historians often face. The idea of ideal intervention and its conditions are introduced to solve some of the major conceptual and methodological problems of causal and counterfactual reasoning in historiography, e.g. the problem how to choose sensible counterfactual antecedents. It is shown that complexity and non-modularity of the systems studied is the other major source of difficulty for historians causal and counterfactual inferences, in addition to the problems caused by the lack of evidence. In the end of the chapter, the difference between historians counterfactual could-inferences and would-inferences is explicated, and it is argued why would-inferences are central to causal explanation, whereas could-inferences serve the goals of tracking moral responsibility and prevention. Chapter six discusses the uses of counterfactuals in historians causal reasoning. It is suggested that historians engage in four types of reasoning when they weigh causes in order to determine their causal significance or importance. It is also shown how the ideas of the contrastive counterfactual theory can be applied in all these cases. First of all, historians seek to select causes by separating them from the causal background. Secondly, historians can weigh causes with the help of using various contrastive explanatory questions. Thirdly, they try to assess the necessity and contingency of a result, and fourthly, they are interested in defining the sensitivity of causal relations. The final section of the thesis presents how counterfactual reasoning works in the construction of historiographical narratives. The final closing chapter seeks to give a balanced answer to the arguments of the critics who question the use of counterfactuals in historiography, and to provide a toolkit for counterfactual explanatory reasoning in historiography based on the findings of the previous chapters. In addition, the results are assessed from the point of view of the contrastive counterfactual theory in order to evaluate whether the theory needs further developing. Most of the topics discussed in the thesis are illustrated with examples mainly from political history, social history, history of international relations, and economic history. The arguments and conclusions should, however, be applicable to all fields of historiography.

Tutkielmani aiheena on George Lakoffin ja Mark Johnsonin teoria käsitteellisistä metaforista (conceptual metaphors). Tutkielmassa esittelen ja arvioin Lakoffin ja Johnsonin teoriaa. Arviointiin sisältyy Lakoffin ja Johnsonin näkemysten vertailu muihin keskeisiin filosofisiin teorioihin metaforasta. Työhöni kuuluu myös soveltava osuus, jossa tarkastelen Lakoffin ja Johnsonin teorian kykyä selittää metaforien keskeisyyttä runollisessa ja tieteellisessä kielenkäytössä. Lakoff ja Johnson esittävät teoriansa käsitteellisestä metaforasta ensimmäisen kerran kirjassaan Metaphors We Live By (1980). He esittävät, että metaforia tulisi tarkastella joukkoina, ei yksittäisinä lauseina. Tällaisia metaforien joukkoja he kutsuvat käsitteellisiksi metaforiksi. Lakoffin ja Johnsonin mukaan käsitteelliset metaforat ovat jatkuvasti läsnä kielenkäytössämme. Käsitteellisillä metaforilla on heidän mukaansa keskeinen kognitiivinen rooli, joka ulottuu pelkkää kielenkäyttöä pidemmälle. Käsitteelliset metaforat pohjautuvat kognitiiviseen käsitejärjestelmään, joka on Lakoffin ja Johnsonin mukaan osittain esikielellinen. Tutkielmassani esittelen ja arvioin näitä väitteitä sekä niiden perusteita kattavasti. Keskeiset lähteeni ovat Lakoffin ja Johnsonin aihetta käsittelevät teokset 1980-luvulta nykypäivään (saakka). Tutkielmassani vertailen Lakoffin ja Johnsonin käsitteellisten metaforien teoriaa Donald Davidsonin ja John Searlen teorioihin metaforasta. Davidsonin ja Searlen esityksiä voidaan pitää kielifilosofian klassikoina. Lisäksi vertailen Lakoffin ja Johnsonin teoriaa Jaakko Hintikan ja Gabriel Sandun mahdollisten maailmojen semantiikkaan pohjaavaan artikkeliin metaforasta. Tämän vertailun motiivina on tarjota riittävä käsitteellinen ja teoreettinen tausta, jota vasten Lakoffin ja Johnsonin teorian vahvuudet ja heikkoudet tulevat esille. Lakoffin ja Johnsonin teoria on poikkitieteellinen ja nojaa paljolti myös empiiriseen materiaaliin. Tästä syystä arvioin tutkielmassani myös heidän esittämänsä keskeisen empiirisen materiaalin uskottavuutta. (Tutkielmassani tämän) arvioinnin taustana toimii John Kennedyn ja John Vervaeken esittämä kritiikki käsitteellisten metaforien falsifioimattomuudesta. Tutkielmani soveltavassa osuudessa tarkastelen käsitteellisten metaforien kykyä selittää metaforien keskeisyyttä runollisessa ja tieteellisessä kielenkäytössä. Runollisen kielenkäytön kohdalla kiinnitän huomiota erityisesti Charles Taylorin ja Paul Ricoeurin näkemyksiin kielestä itsereflektion välineenä. Ernan McMullinin näkemykset tieteellisesti hedelmällisistä metaforista toimivat esimerkkinä metaforien keskeisyydestä tieteelle. Päädyn työssäni siihen, että Lakoffin ja Johnsonin teorian erityisiin vahvuuksiin kuuluu sen kyky selittää metaforan aktiivista ja luovaa puolta sekäsen kyky ratkaista useita muihin metaforateorioihin sisältyviä ongelmia. Heidän teoriansa heikkouksia ovat todistusaineistoon nähden liian laajat väitteet. Väitteisiin falsifioimattomuudesta voidaan vastata parhaiten käsittelemällä jokaista käsitteellistä metaforaa yksittäisenä hypoteesina.

Tarkastelen tässä työssä yleisestä, ”metaontologisesta” näkökulmasta fundamentaaleja ontologisia kategorioita ja kategoriasysteemejä. Lähtökohtana toimii ennen kaikkea ”ontologisen muodon” idea (josta ovat puhuneet mm. E. J. Lowe ja Barry Smith) ja ajatus ontologiasta ”formaalina ontologiana”. Pyrin aluksi selventämään ”ontologisen muodon” ideaa ja formaalin ontologian yhteydessä esiintyvää muoto/aine –erottelua. Päädyn toteamaan että ”aiheneutraalius” (topic-neutrality), johon usein viitataan tehtäessä erottelua ”muodollisen” ja ”aineellisen” välillä niin logiikassa kuin ontologiassakin, on riittämätön erottelemaan ontologista muotoa ”aineesta”. Perustelu tälle on se että kategoriaerotteluita ei tulisi sulkea pois ontologisesta muodosta. Tämän jälkeen siirryn tarkastelemaan ”formaali-ontologisen relaation” ideaa. Ajatus on että ontologisen muodon voitaisiin nähdä koostuvan tietynlaisista relaatioista olioiden välillä. Tarkastelen lähemmin kolmea piirrettä jotka on liitetty ”formaali-ontologisiin” tai ”formaaleihin relaatioihin”: taipumusta synnyttää regressioita, ”internaalisuutta” (ns. internal relations) ja ”ontologisen statuksen” puutetta (ts. että nämä relaatiot eivät ole omia erillisiä olioitaan). Totean näiden tarkastelujen lopuksi että sekä ”ontologiselle muodolle” että ”formaali-ontologiselle relaatiolle” kirjallisuudesta löytyvät karakterisoinnit ovat puutteellisia. Seuraavaksi tarkastelen formaali-ontologisten relaatioiden mahdollista roolia kategoriasysteemeissä ja merkitystä kategoriaerotteluille. Käyttäen esimerkkinä eri tapoja tulkita Aristoteleen ns. ontologista neliötä erottelen kaksi erilaista tapaa joilla kategorioiden voisi nähdä määräytyvän olioiden välisistä relaatioista. Ensimmäisen tavan mukaisesti kategoriat muodostavat hierarkian jossa vain osa kategorioista määräytyy relationaalisesti. Toisen tavan mukaisesti kaikki kategoriat taas määräytyvät yhtälailla relaatioiden perusteella. Tämä jälkimmäinen tapa, jonka katson sopivan paremmin yhteen sen fundamentaalisuuskäsityksen kanssa jota olen päätynyt kannattamaan työn johdannossa, tuottaa eräässä mielessä strukturalistisen kuvan ontologisista kategorioista. Kategorioiden relationaalisen määräytymisen kohdalla hyödynnän myös ”reaalimääritelmän” ideaa josta on viime aikoina puhunut mm. Kit Fine. Käsiteltyäni lyhyesti E. J. Lowen versiota ontologisesta neliöstä tarkastelen vielä lähemmin ajatusta kategorioiden puhtaasti relationaalisesta määräytymisestä. Yritän vastata eräisiin kirjallisuudesta löytyviin vasta-argumentteihin ja puolustaa yleisesti ”kategoriastrukturalismin” mahdollisuutta, mutta viittaan myös lyhyesti joihinkin metafyysisiin seurauksiin joita tällaisella kategoriakäsityksellä mahdollisesti voisi olla.

The thesis discusses the concept of the idea and the problem of the ground of experience in Gilles Deleuze s (1925-1995) Difference and Repetition and Immanuel Kant s (1724-1804) Critique of Pure Reason. Deleuze develops Kant s notion of problematic ideas further and formulates a critique of the Kantian conditions of the possibility of experience. The method of the work is a critical and comparative study of the source literature. The research interest is systematic: the historico-exegetical remarks serve to motivate Deleuze s theory and the interpretations implied by it. They are not to be understood as partaking in an interpretive discussion concerning the philosophical canon as such. The principal object of interest in the thesis is Deleuze s theory of ideas. Deleuze adopts Kant s definition of ideas as problems or problematic principles and he constructs his theory in close connection with the conceptual apparatus of the Critique of Pure Reason. The thesis begins with a short survey of Plato s concept of ideas, to which both Deleuze and Kant refer. Through a critical study, the thesis seeks to support Deleuze s claim of the ideas as concrete problems and as the genetic principles of the objects of experience. Deleuze criticises the Kantian conditions of the possibility of experience for their externality with regard to real experience: Kant s conceptual and sensible conditions of experience are the internal conditions only of possible experience. On the other hand, transcending all possible experience, the ideas are for Kant fundamentally problematic concepts, which preclude all concrete interpretations. However, they too lend themselves to a legitimate employment as regulative principles of knowledge and experience. According to Deleuze, the Kantian conceptual structures determine experience only externally and do not constitute the ground for real experience. He maintains that this ground is to be conceived as a problematic, genetic structure. He elaborates this problematic nature of the idea with the mathematical concept of the differential, which paves the way to the formulation of ideas as problematic, yet internally determined in differential relations and immanent in relation to objects of experience. Thus for Deleuze, ideas are concrete, completely determined problems, which experience manifests only in its partial solutions.

The thesis examines positions that do not restrict cognition and the mind solely to the brain and its neuronal processes. The examination is framed in terms of what it means to say that cognition is embodied, embedded, enactive, extended and distributed (4ED). Four research questions guide this exploration: I) What are the theoretical commitments the different accounts of cognition in 4ED hold on to and how do these relate to each other? II) (Why) should distributed cognition be added with the rest of the 4E accounts? III) What critique does 4ED face and how does providing a mark of the cognitive affect both the proponents as well as the opponents of 4ED? IV) How does the notion of cognitive agency figure in the 4ED approach(es) to cognition? The methodology of the thesis is a comparative and critical study of the source literature. The literature is wideranging and substantive. It expands the fields of philosophy, cognitive science, psychology and artificial intelligence among others. The main authors under study include Andy Clark, Francisco Varela, Ezequiel Di Paolo, Alva Noë, Edwin Hutchins, David Kirsh, John Sutton, Richard Menary, Michael Wheeler, Fred Adams, Kenneth Aizawa, ja Robert Rupert. In addition to the aforementioned authors other sources relevant for the development and refinement of 4ED are examined. The examination is systematic and runs through eight chapters. Chapter one is the introduction that sets out the theoretical background, structure and the aim of the thesis. Chapters 2 5 are dedicated to the presentation of the different approaches to cognition under study. Chapter six is dedicated to the critical analysis of the approaches and the examination of some of the challenges that have been raised against the different approaches to cognition. Chapter seven looks into a more detailed question and aims to clarify the way the approaches conceive cognitive agency. Chapter eight is the concluding chapter that ties the thesis together, clarifies the main issues and gestures at possible future research in the form of open questions that have risen. The thesis uncovers the theoretical commitments the different unorthodox approaches to cognition have. In doing this it also illustrates their important similarities and differences. The study also shows how the orthodox conception of cognition that conceives it essentially as a neuronal process bounded by the head is pushed to take part in the debate on equal ground with the unorthodox positions. In general then the thesis points to the importance of a better understanding of the unorthodox approaches to cognition as a means to a greater overall understanding of the nature of cognition and its place in the world.

Käsilläolevan tutkielman aiheena on esineellistymisen käsite. Sitä tarkastellaan yhtäältä sellaisena kuten se esitetään Georg Lukácsin (1885-1971) teoksessa Historia ja luokkatietoisuus (1923), toisaalta kuten sitä koskeva teoria on luettavissa esiin Martin Heideggerin (1889-1976) läpimurtoteoksesta Oleminen ja aika (1927). Molemmat ajattelijat pyrkivät teoksissaan rakentamaan kokonaisvaltaista tulkintaa länsimaisen ajattelun ja toiminnan taipumuksesta tulkita todellisuus esineellisenä (dinglich), so. eletystä elämästä ja toiminnasta irrallisena olioiden (Dinge) maailmana. Sekä Lukács että Heidegger pyrkivät osoittamaan, että esineellistyneen todellisuuden ontologisena perustana toimii inhimillisen praktisen toiminnan kenttä, josta käsin esineellistävät ja objektivoivat suhtautumistavat todellisuuteen voivat vasta jälkikäteisesti syntyä. Molemmille ajattelijoille esineellisyyden muodostuminen ontologiaa hallitsevaksi tulkinnaksi todellisuuden luonteesta edellyttää myös tietynlaisia sosiaalisen olemisen rakenteita. Tutkielmassa tehdään vertailevaa käsiteanalyysia Lukácsin ja Heideggerin teoreettisten diskurssien välillä. Tavoitteena on rakentaa mahdollisuutta lukea mainittuja filosofeja saman, modernille olemassaololle keskeisen ontologisen sekä eksistentiaalisen ongelman tarkastelijoina. Toisaalta vertaileva lähestymistapa pyrkii myös tuomaan esiin olennaisia ja perustavia eroja Lukácsin marxilaisen ja Heideggerin fundamentaaliontologisen orientaation välillä. Tutkielmassa pyritäänkin osoittamaan, että Heideggerin fundamentaaliontologia ei tarkastele kauppatavaran rakennetta eikä sosiaalisen vaihdon prosesseja marxilaisesta näkökulmasta riittävällä tavalla, kun taas Lukácsin teoreettinen projekti tulee edellyttäneeksi tuottavaan subjektiviteettiin pohjautuvan ontologisen perusasenteen. Tämä ontologinen positio voidaan puolestaan kritisoida hedelmällisesti heideggerilaisesta näkökulmasta. Viime kädessä tutkielma pyrkii avaamaan esineellistymisteorioiden vertailun kautta kysymyksen länsimarxilaisen materialistisen dialektiikan ja Heideggerin fenomenologisen ontologian välisestä suhteesta.

Tutkielma käsittelee kielen normatiivisuudesta käytyä viimeaikaista filosofista keskustelua. Tarkastelun lähtökohtana on Saul Kripken kirja Wittgenstein on Rules and Private Language (1982). Siinä Kripke esittää tulkinnan Ludwig Wittgensteinin postuumin Filosofisia tutkimuksia (1953) -teoksen tietyistä pääideoista. Kripken tulkinnan mukaan kieli ja merkitys ovat normatiivisia ilmiöitä. Viime vuosina tämä normativistinen näkemys on kuitenkin haastettu. Tässä työssä anti-normativisteja edustavat Kathrin Glüer-Pagin ja Åsa Wikforss, jotka nojaavat Donald Davidsonin ajatteluun. Glüer-Pagin ja Wikforss keskittyvät sellaisiin tulkintoihin kielen normatiivisuudesta, jotka käsittävät normatiivisuuden preskriptiivisyytenä. Näiden tulkintojen perusteella preskriptiivisten normien – kuten käskyjen – normatiivisuus perustuu niiden kykyyn ohjata toimintaa antamalla motivaatio jonkin tekemiseksi. Preskriptiot siis kertovat, mitä pitäisi tehdä, mitä ei pitäisi tehdä tai minkä tekeminen on sallittua. Glüer-Paginin ja Wikforssin mukaan kielen säännöt eivät ole preskriptiivistä eivätkä näin ollen normatiivista. Tutkielmassa argumentoidaan, että Glüer-Paginin ja Wikforssin käsitys normatiivisuudesta ei vastaa Kripken Wittgenstein-tulkinnassa esitettyä käsitystä. Kripken tulkinnan mukaan kaikki tavoitteellinen toiminta on normatiivista. Normatiivisuuden perustana on siis pyrkimys toimia intentionaalisesti. Intentionaalisuus mahdollistaa esimerkiksi epäonnistumisen, mikä on yksi normatiivisuuden ehdoista. Mikäli esimerkiksi yksilön tavoitteena on tavoite on tehdä teko A, vain A:n tekeminen todella toteuttaa hänen intentionsa. Muussa tapauksessa hän ei ole onnistu tavoitteessaan. Kripken tulkinnan mukaan Wittgenstein on kehittänyt uudenlaisen skeptisismin muodon. Se väittää, ettei mikään yksilöä koskeva tosiasia määritä, mikä hänen intentionsa oikeasti on. Tutkielman toisessa luvussa esitellään Kripken Wittgensteinin skeptisismin perusteet ja Kripken käsitys kielen normatiivisuudesta. Kolmannessa luvussa käsitellään Glüer-Paginin ja Wikforssin argumentteja normatiivisuutta vastaan ja heidän kielifilosofiansa taustaoletuksia. Neljännessä luvussa vertaillaan Kripken tulkintaa Glüer-Paginin ja Wikforssin näkemyksiin. Tässä luvussa argumentoidaan, että Glüer-Pagin ja Wikforss itse asiassa nojaavat normatiivisuuden käsitteeseen siinä merkityksessä, jossa Kripke tätä käsitettä käyttää. Tämä johtuu siitä, että intentiot on merkittävässä roolissa myös Glüer-Paginin ja Wikforssin kielikäsityksessä.

This thesis examines the necessary and sufficient conditions of knowledge from the perspective of modal epistemology, and thus attempts to explicate the nature of knowledge. This study aims to answer the question what is knowledge? The main hypothesis is that by excluding those beliefs that are true only in virtue of good epistemic luck outside of knowledge, we might find the necessary and sufficient conditions of knowledge. The structure of the thesis is four folded. The first part defines epistemic luck. After that, two widely discussed modal conditions safety and sensitivity (which aim to define knowledge as essentially as a non-lucky true belief) are evaluated. After critically evaluating both of these conditions and having found them wanting, a novel modal condition is presented which is superior to both safety and sensitivity. The new condition global safety differs from existing modal conditions in terms of what beliefs count as relevant when determining whether a subject has knowledge or not. Global safety is concerned not only about the truth of the belief formed in the actual world, but also about the truth of the beliefs formed in possible worlds. According to global safety a subject has knowledge only if she could not easily have erred. To know is to be safe from error. The condition developed in the study is offered as expressing both the necessary and sufficient conditions of knowledge. The study presents widely contemporary modal epistemology and evaluates different positions critically. The thesis makes also a positive contribution to contemporary discussion and defends a novel view, which the author hopes to be of significance.