Browsing by discipline "Theatre Research"

Tutkielmani aiheena on teatteriryhmä Blaue Frau ja sen tavoite tehdä normeja kyseenalaistavaa ja feminististä teatteria. Tutkimuksen lähtökohtana oli tutkia Blaue Fraun toimintaa ja peilata sitä teatteriin historiallisena, sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä. Tämä tutkielma tutkii mihin feminismi ja feministinen teatteri asettuvat suhteessa teatterin valtaverkostoa ja keskustelua. Pohdin feminismin käsitettä, historiaa ja siitä tehtyjä määrittelyjä. Tutkin myös feminismin käsitteeseen sisältyviä ongelmia. Selvitän myös myös mihin Blaue Fraun työ sijoittuu (suomalaisen) feministisen teatterin diskurssissa. Tätä varten käyn luvussa kaksi läpi suomalaista feminististä teatteria osana aikansa suomalaista taidepuhetta. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii feministinen teatterin tutkimus ja eritoten Luce Irigarayn ja Teresa de Lauretisin feministiset teoriat. Tulkintaani johdattelee muun muassa heidän näkemyksensä sukupuolesta rakennelmana. Irigarayn lanseeraama termi ”välitila” toimii tässä punaisena lankana. De Lauretis puolestaan esittelee työkalun nimeltä space-off, jonka avulla voi löytää merkityksiä simultaanisti tilassa ja ruumiissa. Tutkielman varsinainen pääpaino on Blaue Fraun töissä ja niiden tulkinnassa. Luotaan Blaue Fraun toimintaa luvussa kolme käymällä läpi ryhmän kymmenvuotisen historian. Neljännen luvun esitysanalyysissä tulkitsen Blaue Fraun Some plants -teosta etsimällä siitä muun muassa Irigarayn välitilaan ja de Lauretisin oletustilaan viittaavia merkityksiä. Irigarayn ja de Lauretisin teorioita myötäillen olen tulkinnut, että Some plantsissa stereotyyppiset performatiivit tuottavat uudenlaisia merkityksiä. Tutkielman lopuksi esittelen analyysini päätelmät, joiden mukaan Some plants on perustellusti feministinen ja normikriittinen teos. Esitys nostaa esille hyvin ajankohtaisen, rikkoutuneen maailman, missä instituutiot ja kaanonit eivät enää päde. Se ottaa vahvasti osaa yhteiskunnalliseen sekä poliittiseen diskurssiin ja tuottaa samalla kulttuurista merkitystä uudenlaisella tavalla.

Tutkielmassani tarkastelen, millä tavoin vuonna 2016 kantaesitetty WunderKinder-teatteriesitys ilmentää tietotyön mukautumista uuden kapitalismin kulttuuriin kontrolliyhteiskunnissa. Tutkimusmetodini on esitysanalyysi. WunderKinder on taiteilijakollektiivi W A U H A U S:in ja teatteriryhmä Teater 90°:n yhteisproduktio, joka kantaesitettiin helsinkiläisessä tyhjässä liiketilassa. Esitys kuului Stage-teatterifestivaalin ohjelmistoon. Esityksen ohjasi Anni Klein ja esitystekstin on kirjoittanut Johannes Ekholm. WunderKinder käsittelee työelämää absurdin teatterin keinoin. Esityksessä kolme anonyymiä työntekijää ja työharjoittelija yrittävät keksiä iskevän mainoslauseen, jossa tiivistyisi heidän työnsä merkitys. Mainoslause ei tule koskaan valmiiksi, mikä viittaa siihen, ettei työlle löydy merkitystä. Esihenkilönsä kehotuksesta ideointiin osallistuva työharjoittelija tappaa itsensä. Paikalle tulee uusi harjoittelija ja tapahtumat toistuvat. Esitys päättyy lopulta samaan tilanteeseen, josta se alkoi. Tulkintani mukaan WunderKinder rinnastaa kuvaamansa tietotyön itseorganisoituvaan systeemiin. Ilya Prigoginen mukaan systeemin on kyettävä lisäämään ja poistamaan entropiaa, jotta se voi itseorganisoitua. Pirjo Ståhlen mukaan samaa periaatetta voi soveltaa aivoriihiin, joiden toiminta perustuu ideoiden runsauteen ja siihen, että tietyssä kohtaa enin osa tuotetusta informaatiosta hylätään. Itseorganisoituminen tuottaa siten uuden innovaation. Tuloksetonta aivoriihtä kuvaamalla WunderKinder heijastelee tilannetta, johon Richard Sennettin määrittelemä uuden kapitalismin kulttuuri on yritykset pakottanut. Uuden kapitalismin kulttuuri edellyttää yrityksiltä joustavuutta ja jatkuvaa uudistumiskykyä. WunderKinderissä kuvattu ideointitilanne voisi tapahtua missä tahansa yrityksessä, joka joutuu määrittelemään toimintaansa uudestaan. Analysoin WunderKinderiä myös suhteessa Gilles Deleuzen määritelmään kontrolliyhteiskunnista. Lähtöajatukseni on, että kontrolliyhteiskunnat ovat mahdollistaneet Sennettin luonnehtiman uuden kapitalismin kulttuurin korvaamalla kuriin perustuneet instituutiot kontrollilla. Kontrolli tuottaa epäyksilöitä, mikä ilmenee WunderKinderissä naamioiden käyttämisenä sekä siinä, että vuorosanat tulevat nauhalta. Tutkielman päätteeksi esitän, että WunderKinderin avulla voi hahmottaa tietotyön mukautumista kontrolliyhteiskuntiin ja uuden kapitalismin kulttuurin. Mielestäni esitys myös kuvaa, minkälaisia seurauksia tällä mukautumisella on ollut yksilötasolla.

Tutkielmani tavoitteena on hahmottaa autobiografista materiaalia sisältävän tanssiesityksen poliittista potentiaalia feministisestä näkökulmasta. Tutkimukseni kohteena on suomalaisen nykytanssin kentällä merkittävän uran tehneen Sanna Kekäläisen sooloteos Puna - Red - Rouge (2007). Taiteilijan henkilökohtaisiin kokemuksiin pohjaavan teoksen tulkinnan viitekehyksenä käytän feministisessä teatterintutkimuksessa esiin nostettua feministisen autobiografisen esityksen lajityyppiä. Tutkimukseni lähtökohtana on näkemys siitä, että näyttämöesitykset eivät tapahdu sosiaalisesta, kulttuurisesta ja historiallisesta kontekstistaan irrallaan, vaan viestivät juuri tästä kontekstista käsin. Siten tanssiesityksellä, joka pyrkii kritisoimaan hegemonisia kulttuurisia merkityksiä, voidaan katsoa olevan poliittista potentiaalia. Tutkimusmenetelmänä käytän feminististä tanssianalyysiä. Analysoimalla puheen ja liikkeen merkityksiä Puna - Red - Rouge -esityksessä esitän tulkintani teoksesta feministisenä, poliittisena esityksenä, joka osallistuu tietoisesti ja kriittisesti kulttuuristen merkitysten tuotantoon. Judith Butlerin teoria sukupuolen performatiivisuudesta auttaa minua tarkastelemaan Kekäläisen teoksessaan esittämää kritiikkiä sukupuolen esittämisestä. Esityksen tärkeimmäksi teemaksi nousee analyysissäni yksityisen jakaminen ja poliittisten merkitysten osoittaminen henkilökohtaisesta kokemuksesta. Tämän teoksessa keskeisen teeman tavoittamisessa puheella on tärkeä rooli. Koska kommunikoivan puheen käyttötavoista tanssinäyttämöllä on kirjoitettu hyvin vähän suomenkielisessä tanssintutkimuksessa, tuo tutkimukseni yhden uuden näkökulman vähän tutkitun aiheen tarkastelemiseen. Sanna Kekäläisen tanssitaiteelle puhe on ollut leimallista jo hänen uransa alkuvaiheista, mikä käy ilmi taiteilijan uraa ja hänen taiteensa ominaispiirteitä kuvailevasta työni kolmannesta luvusta. Tutkimukseni lopuksi esittelen analyysini päätelmät, joiden mukaan Puna - Red - Rougea voidaan hyvin perustellusti pitää feministisenä, poliittisena esityksenä. Teos suuntaa katseen pois henkilöhistoriasta kohti identiteetin sosiaalisen rakentumisen problematisointia sekä yhteiskunnan esittämiä vaatimuksia subjektin esittämiselle. Kun teoksen sisältämän henkilökohtaisiin kokemuksiin pohjaavan materiaalin poliittiset merkitykset tuodaan esiin, voivat aluksi yksityisinä näyttäytyneet teemat laajentua henkilökohtaisen piiristä yhteiskunnalliseen ja poliittiseen diskurssiin. Feministisen autobiografisen esityksen lajityypistä käsin tulkittuna Puna - Red - Rouge näyttäytyy esityksenä, jolla on poliittista potentiaalia osallistua kulttuuristen merkitysten tuotantoon vaihtoehtoisella tavalla.

Tutkielmassa tarkastellaan demokratian merkityksiä dokumenttiteatteriesityksestä Yhdestoista hetki (2019) luettuna. Tutkielmassa analysoidaan esitysanalyysin keinoin, miten demokratiaa kuvataan ja tuotetaan esityksessä. Dokumenttiteatteri on poliittisen teatterin muoto, joka hyödyntää esitysteksteissään historiallista materiaalia kuten haastatteluja tai asiakirjoja ja muuta dokumentaatiota. Yhdestoista hetki kuvaa ja tuottaa näyttämölle myös tunnelmia ja vaikutelmia aineistoon liittyen. Esitys hyödyntää tragedian ja komedian keinoja sekä draamanjälkeisen nykyteatterin estetiikkaa. Tutkielman yhtenä keskeisenä kiinnostuksen kohteena on esityksen tragedialuonne ja se, miten nykyistä demokratiaa on mahdollista lähestyä tragedian ominaisuuksien läpi nähtynä. Esityksen tunnelmassa on läsnä odotus siitä, että ollaan lähestyvän tuhon partaalla. Esityksestä luettuna näitä tragedian mahdollisuuksia sisältyy siihen, miten kansalaiset ja päättäjät näkevät suhteensa demokratian ihanteeseen ja toteuttamiseen, sekä uusliberalistisen talouspolitiikan suhteessa luonnonvaroihin. Suhde näihin on hybriksen kaltainen. Tämä asenne johtaa kohtalokkaaseen erehdykseen hamartiaan, jonka seurauksena hyvinvointivaltion rakenteita puretaan, yhteiskuntarauha on vaarassa ja luonto alistetaan talouskasvun välineeksi. Näistä seuraa vääjäämätön loppu, katharsis, joka ilmaisee meille kokemuksellisena tietona sen, mihin vallalla olevat yhteiskunnalliset kehityskaaret ovat kulkemassa. Esitys ei kuitenkaan suhtaudu demokratia-aiheeseen pessimistisesti. Analyysin mukaan esitys ehdottaa solidaarisuutta, ylikansallista vastuunkatoa ja taidetta keinoiksi elvyttää demokratiaa ja uudistaa sitä.

Tutkielma perehtyy siihen, miten Angels in America -näytelmän eeppisestä teatterista ammentava luonne voidaan toteuttaa erilaisissa mediumeissa. Tutkimuksen kohteena ovat Tony Kushnerin kirjoittama näytelmäteksti, Mike Nicholsin ohjaama minisarja sekä Johanna Freundlichin ohjaama näyttämöllepano. Tutkimus perehtyy siihen, miten elokuva ja teatteri voivat kohdata ja risteytyä tavalla, joka kunnioittaa kummankin taidemuodon ominaispiirteitä etenkin tapauksessa, jossa alkuperäismateriaali on hyvin voimakkaasti sidottu tiettyyn teatteriperinteeseen. Tutkimus pohjautuu teatteri- ja elokuvailmaisun sekä adaptaation teoriaan. Tutkimus erittelee eeppisen teatterin taustoja sekä sille ominaisia tapoja tehdä teatteria ja perehtyy siihen, miten Tony Kushnerin alkuperäinen Angels in America -näytelmä sijoittuu eeppisen teatterin kentällä ja ohjeistaa toteuttamaan eeppisiä elementtejään. Lisäksi tutkimus esittelee elokuvakerronnan neljästä moodista valtavirta- ja taide-elokuvan, ja sijoittaa Angels in America -minisarjan niiden kautta elokuvakerronnan kentälle. Eeppisen teatterin teoria tutkimuksessa perustuu Bertolt Brechtin omiin kirjoituksiin. Tämän lisäksi tutkimus hyödyntää useita Kushneria käsitteleviä teoksia. Elokuvateoriaosuus pohjautuu David Bordwellin menetelmälle luokitella elokuvakerronta neljään eri moodiin, jota Henry Bacon on kehittänyt edelleen. Keskeisessä roolissa on myös adaptaatioteoria, jonka kautta tutkimuksessa lähestytään teoksen sovittamista uuteen mediumiin. Tärkeimpinä lähteinä toimivat kuitenkin näytelmäteksti, esitystallenne sekä minisarja. Keskiössä on analyysi, joka teoriaan nojaten vertailee alkuperäistä näytelmätekstiä sekä sen pohjalta tehtyjä versioita. Tutkimus osoittaa, kuinka jopa valtavirtaelokuvakerrontaan on mahdollista tuoda sellaisiakin teatterillisia elementtejä, jotka teoriassa tuntuvat toimivan elokuvakerronnan periaatteiden vastaisesti. Lisäksi tutkimus osoittaa, että eeppisen teatterin tavoitteita on mahdollista saavuttaa myös puhtaasti elokuvakerronnallisilla keinoilla, eivätkä suorat viittaukset teatteriin tai teatterillisiin elementteihin ole välttämättömiä.

The topic of the thesis is to understand how collaboration between Finnish municipal theatres and independent dance companies is challenged by differences in institutional pressures and conventions of operation. With the help of institutional theories on organizational fields, collaborative planning and conventions of art worlds the topic is approached with one main research question and three sub-questions. The main research question is: How do institutional pressures and conventions of operation challenge collaboration between Finnish municipal theatres and independent dance companies? This includes following sub-questions: How do cultural policy and public funding define the context of operation for municipal theatres and independent dance companies? What kind of institutional pressures does the context of operation place upon the two types of art organizations? What kind of conventions do institutional pressures maintain for defining the function, repertoire and relations of the two types of art organizations? Institutional theories on organizational fields and art worlds are applied for understanding how organizations' actions are both constrained and enabled in certain environments. Theory of collaborative planning provides a background for regarding what needs to be considered when embarking upon collaboration, and what kind of issues may rise as challenges when aiming for mutual agreement between partners coming from different organizational contexts. In collaboration, the fact that people's ways of acting and thinking in an organization are linked to certain context, cannot be ignored. According to the theories of organizational fields, this context includes institutional coercive, mimetic and normative pressures. Additionally, in art worlds the production of art works often follows existing conventions, which enable faster and cheaper realization. Applying these theories it is considered that institutional pressures maintain certain established production conventions in municipal theatres and independent dance companies. Furthermore, both institutional theories consider that the actions of state such as legislation and public funding, steer organizations operations in a field. By combining the theories it is assumed that cultural policy and public funding define different contexts of operations for municipal theatres and independent dance companies. The contexts of operations include different institutional pressures which maintain the established ways of operation, in other words conventions. When the conventions defining the function, repertoire and relations of the two types of art organizations differ significantly, collaboration might be experienced too challenging, as it would demand changes in the conventions of operation in both organizations. The study is conducted as qualitative interview research. The material is provided by semistructured interviews and their transcriptions. The sample of the research is formed by the directors of municipal theatres and independent dance companies. Interviewees are selected from four different municipal theatres and independent dance companies around Finland. The material is analyzed with qualitative methods such as thematizing, clustering and noting relations between variables. As a result of the analysis different established conventions defining the function, repertoire and relations of municipal theatres and independent dance companies are presented. The results also indicate that cultural policy and public funding produce the strongest coercive and mimetic pressures for the operations of these art organizations. Additionally, how they have been addressed in cultural policy through the years creates normative pressures for their operations. The pressures maintain different conventions of operation. The differences in these conventions place challenges for developing more formal forms of collaboration between the two types of art organizations as changing them is difficult in financially insecure situations. Changes in institutional pressures would demand changes in cultural policy and public funding as well as in the structures and practices of municipal theatres and independent dance companies. On the other hand, this does not mean that collaboration between the two types of art organizations could not be realized. Acknowledging institutional pressures and how they influence organizations operations, what kind of conventions they maintain, provides a basis for considering how existing conventions could be changed in collaboration. Realizing what lies behind organizations operations helps to overcome challenges and disputes in collaboration, and enables development of new ways of operation. However, still the most important factor in collaboration between municipal theatres and independent dance companies is that both have interest and desire for it. Through collaboration these organizations have possibility to respond to institutional pressures which cultural policy and public funding produce.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani näytelmässä Tuntemattoman eläimen jäljet ja Annantalon Into-teatteriryhmän esitysversiossa esitettyjä nuoren henkilöhahmon tunteita. Tutkimuksessani kysyn, mitä tunteet tekevät näytelmässä ja esityksessä ja miten ne vaikuttavat nuoren henkilöhahmon toimintaan. Nuorten teatteria ei ole kovin paljon tutkittu taiteellisista lähtökohdista käsin. Se aiheuttaa käsityksen, jossa lasten ja nuorten kehittäminen ja opettaminen on taiteen kokemusta tärkeämpää. Kysynkin tutkimuksessani myös, miten tunteet vaikuttavat nuorten teatterissa olevaan taiteelliseen valtasuhteeseen aikuisen ja nuoren välillä. Tuntemattoman eläimen jäljet kertoo nuoresta tytöstä, joka kohtaa ensimmäistä kertaa kuoleman, kun hänen Saara-tätinsä sairastuu ja menehtyy. Tapahtumat herättävät tytössä erilaisia tunteita ja saavat tytön pohtimaan suuria kysymyksiä elämästä ja itsestään. Apuna näiden vaikeidenkin kysymysten pohtimiseen tyttö saa ystäviltään ja perheeltään. Tarkastelen esitystä ja näytelmää Sara Ahmedin tunnekäsityksen mukaan, jossa tunteet eivät ole omistusmuotoisia, vaan tapahtuvat ikään kuin asioiden välillä kosketuksen yhteydessä. Kosketuksen ansiosta tunteet ovat sosiaalisia ja määrittävät henkilöiden ja asioiden välisiä suhteita. Tutkimukseni analyysi perustuu tarkastelemani näytelmän lukemiseen, sekä siitä tehtyyn esitysversioon. Pohdin tunteiden itsensä sijaan sitä mitä ne valitsemissani kohtauksissa tekevät ja miten ne vaikuttavat henkilön ja maailman rajoihin. Häpeä toimii esityksessä monella tavalla. Kun tyttö käy sairaalassa katsomassa Saara-tätiä, häpeä saa aikaan tytön vetäytymään kauemmas niin sairaasta ruumiistaan, kuin omasta ruumiistaankin. Häpeään sekoittuu epämukavuutta, inhoa ja pelkoa. Tytön ystävän häpeäkokemus puolestaan saa aikaan turhautumista, mikä lähentää ystävysten joukkoa, jotka tunnistavat saman turhautuneen häpeän omassa kokemuksessaan. Pelko on niin esityksessä kuin näytelmässä voimakkaasti läsnä oleva tunne. Se on myös ajassamme hallitseva tunne terrorismin uhan, ilmastokatastrofin ja nopeasti muuttuvan maailman myötä. Pelko ajautuu ahdistukseen, kun pelon kohteita kerääntyy liikaa, eikä yksikään niistä vaikuta selkeältä. Näin ollen pelko kutistaa maailmaa ruumista vasten ja rajoittaa vapauden tunnetta. Surua voidaan ajatella voimakkaana tunteena, johon liittyy mystiikkaa. Näin on ainakin kuolemansurun kohdalla, joka on läsnä näytelmässä ja esityksessä koko teemassa. Suru kokemuksena muokkaa identiteettiä ja toisinaan luo käännekohdan elämälle. Toisaalta surua tunteena pidetään usein heikkouden merkkinä, mistä syystä tyttökin yrittää näyttää, ettei suru vaikuta häneen. Rakkaus avaa tytön kokemusta positiivisempaan suuntaan. Rakkaus perhettään kohtaan saa aikaan turvallisuuden tunteen. Rakkaus myös yhdistää ystävysten joukkoa, jotka rakkauden myötä uskaltautuvat avaamaan ruumiitaan maailmalle ja nauttimaan. Näytelmän ja esityksen filosofiassa rakkaus on kokonaisvaltainen tunne jaetusta todellisuudesta ja ”olemassaolon nautinnosta”. Erilaiset tunteet toimivat eri tavoin nuorten teatterissa. Tutkimuksessa esitän, että viha ja rajuus toimivat normeina nuorten teatterissa luoden yksipuolisen kuvan nuoruuden kokemuksesta. Vaikka vihalla on myös mahdollisuuksia toimia valtasuhteiden purkamisen välineenä, se yleensä palautetaan itseensä esimerkiksi vihaisen kapinoivan nuoruusnormin myötä. Vihan sijaan näytelmässä ja esityksessä Tuntemattoman eläimen jäljet mahdollisuuden luo ihmetys. Teatterissa, jossa tapahtumat tapahtuvat aina ikään kuin ensimmäistä kertaa, on ihmetys luonteva keino avata erilaisia mahdollisia nuoruuden kokemuksia.

Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee kansallisteattereiden syntyä, kehityskulkuja ja kytköksiä kulttuuri- ja yleispoliittisiin vaiheisiin Suomessa ja eräissä Euroopan maissa, viime kädessä tarkoituksena ymmärtää miten kirjoitusvuonna ajankohtainen Svenska Teaternin virallinen määrittely kansalliseksi teatteriksi sopisi kansallisten teattereiden ideaan yleensä ja Suomen kansallisteattereiden kokonaisuuteen erityisesti. Tutkielmassa perehdytään muun muassa siihen miten, milloin ja millä perusteella tiettyjä teattereita on nostettu erityisen kansallisen näyttämön asemaan ja mitä tehtäviä tai mahdollisia ohjelmapoliittisia linjauksia tähän asemaan on liitetty. Svenska Teaternin sekä muiden kansallisten näyttämöiden asemaa ja niiden muutoksia analysoimalla tutkielma pyrkii valottamaan sitä, miten kriteerit ja vaatimukset kansallisille näyttämöille ovat kehittyneet ja miten ne kytkeytyvät yleisimpiin kulttuuri- tai muihin poliittisiin virtauksiin ja tavoitteisiin. Tutkielman alussa on tarkasteltu myös Suomen sekä eräiden muiden Euroopan maiden kansallisten näyttämöiden historioita kansallisteattereiden idean, niiden tarkoituksen ja yhteiskunnallisten kytkösten ymmärtämiseksi. Varsinainen tutkimustyö on pääasiassa kirjallisuustutkimusta ja tekstiaineistojen analysointia sekä kansallisten näyttämöiden kriteerien, tehtävien ja tavoitteiden osalta tekstien vertailevaa analyysia. Taustateorioiden osalta viittaan relevantteihin kulttuuripoliittisiin teorioihin ja -käsitteisiin sekä kansallisuusaatteen tulkintoihin ja ilmenemismuotoihin siltä osin, kuin ne liittyvät teatterilaitoksen kehitykseen. Tutkimusaineistoni koostu muun muassa Suomen ja eräiden muiden maiden teatterihistoriaa koskevasta kirjallisuudesta, Suomen teatterilainsäädännöstä ja teattereiden julkista rahoitusta koskevasta säädösaineistosta ja näihin vireillä olevia muutoksia koskevista hallinnollisista asiakirjoista sekä kansallisteattereita koskevasta ulkomaisesta kirjallisuudesta. Tutkimus antaa yleiskuvan Kansallisteatterin, Svenska Teaternin ja Tampereen Työväen Teatterin alkuvaiheista ja kehityskuluista sekä niiden kansallisina näyttämöinä muodostamasta kokonaisuudesta. Historiallinen tarkastelu on tutkielmassa rajoitettu suppeaan määrään kirjallisia lähteitä, mikä tarkoittaa sitä, että tietyt teatterihistorioitsijoiden tulkinnat on otettu annettuina, ja johtopäätökset ovat siten varauksellisia ja esitetään suppean lähdeaineiston luomien reunaehtojen puitteissa. Tästä huolimatta voidaan todeta, että tarkastelu osoitti Suomen kansallisten näyttämöiden kehityksen seuraavan pääpiirteittäin monien muiden Euroopan ”nuorten” valtioiden kehityskulkuja. Erityispiirteitä Suomen kansallisten näyttämöiden kehitykseen tuovat maan kaksikielisyys ja työväenteatterin poikkeavan vahva asema, sekä siitä ja maan historiasta nouseva työväenkulttuurin erityisasema kulttuuripolitiikassa. Kansallisten näyttämöiden alku ja ensimmäisten vuosikymmenten kehityskulut näyttäytyvät kuitenkin Suomessa kuten muissakin viime vuosisadan alkupuolen tienoilla itsenäistyneissä Euroopan maissa yhtenä kansallisuusaatteen ilmenemismuotona, jossa keskeisiä elementtejä ovat kansallisen kirjallisuuden, näyttämötaiteen ja kansallisen kielen kehittäminen ja vakiinnuttaminen. Kansallisten näyttämöiden järjestelmää ei Suomessa missään vaiheessa ole käsitelty kokonaisuutena. Kansallisteatterin asema muusta teatterikentästä erillisenä ja itsenäisenä laitoksena on vakiintunut ja pysynyt pääpiirteissään muuttumattomana jo lähes vuosisadan, ja sen asema on suomalaisen teatterihistorian diskurssissa perinteisesti hyväksytty. Kaksi muuta kansallisen näyttämön asemassa olevaa, tai tämän aseman virallistamista vielä tavoittelevaa teatteria ovat päätyneet asemaansa ainakin osittain muista syistä kuin kansallisen teatterilaitoksen kehittämisen osana. Kansallisena pidettävälle teatterilaitokselle ja sen osina toimiville kansallisille näyttämöille ei Suomessa ole asetettu yhteisiä tavoitteita, eikä niiden muodostamaa kokonaisuutta ole arvioitu. Svenska Teaternin asemaa toisena kansallisena näyttämönä voidaan vastaansanomattomasti perustella perustuslain takaaman kansallisten kielten tasa-arvon nojalla. Tampereen Työväen Teatterin asemaa kansallisnäyttämönä perustellaan sen historiallisella merkityksellä työväenperinnettä edustavana laitoksena, taiteellisella tasolla ja alueellisella merkittävyydellä. Ilmaan jää kuitenkin kysymys siitä, mikä on olennainen ero muihin korkealaatuisiin, alueellisesti merkittäviin teattereihin. Näyttääkin siltä, että kansallisten näyttämöiden kokonaisuuden määrittyminen on yhtä paljon tulosta yleispoliittisista vaiheista ja jopa puoluepoliittisesta tasapainottelusta, kuin johdonmukaisesta kansallisten näyttämöiden kokonaisuuden kehittämisestä. Kansallisten näyttämöiden kokonaistilanne on kehittynyt sellaiseksi kuin se nyt on osin muista syistä kuin teatterikentän päämäärätietoisesta kehittämisen tai aktiivisen kulttuuripolitiikan tuloksena – yhtä paljon siihen ovat vaikuttaneet Suomen historian käänteet ja yleinen kulttuuripoliittinen ilmapiiri.

Tutkielmassa tarkastellaan teatterin kehittämistä sosiaalisesta konstruktionismista käsin. Tarkoituksena on osoittaa vuorovaikutuksellisuuden tarve teatterin kehittämistyössä. Laadullisen tutkimuksen perinteeseen nojaavassa työssä teoreettisena viitekehyksenä on Willmar Sauterin teatteritapahtuma-käsite. Työssä käsitellään Sauterin käsitteen käyttömahdollisuuksia teatteriesityksen ulkopuolisessa toiminnassa ja tarkastellaan sen soveltamista teattereiden kehittämistyössä. Teatteritapahtuma -käsite nähdään tutkielman puitteissa dialogisena ja käsitteen soveltamista kehittämistyössä pidetään tutkielmassa vuorovaikutusta lisäävänä tekijänä. Tutkimusprosessi on edennyt jatkuvasti tarkentuen, koska tutkielman taustasitoumukset ovat hermeneuttiset. Aineiston analyysissä on noudatettu hermeneuttisen kehän ajatusta, jolloin uusien lukukertojen myötä aineiston sisältämä informaatio on valikoitunut ja tarkentunut tutkielmaa palvelevaan muotoon. Tieto nähdään tutkielmassa yhdessä rakentuvana ja vuorovaikutuksessa tarkentuvana asiana. Tutkielman aineisto koostuu yhdestä fokusryhmäkeskustelusta, joka on toteutettu osana Tampereen Työväen Teatterin TEKES-hanketta Teatterin uudet toiminta- ja palvelukonseptit . Fokusryhmä koostui tamperelaisten yritysten edustajista. Osallistujilta kerättiin osallistavien työpajatehtävien avulla tietoa heidän arvostuksistaan ja toiveistaan teatterin tarjoamia palveluita kohtaan. Lisäksi tehtävien avulla hahmoteltiin uudenlaisia palvelukokonaisuuksia, joita fokusryhmän osallistujat uskoisivat käyttävänsä yritysten edustajina. Aineistoa lähestytään sisällönanalyysin menetelmin. Fokusryhmässä käyty keskustelu on jaettu käsiteltyihin teemoihin ja palveluodotuksiin. Aineistosta nousseiden teemojen ja palveluodotusten kautta hahmotetaan yritysten odotuksia teatterin tarjoamia palveluita kohtaan. Tämän lisäksi aineistoa on tarkasteltu teatteritapahtuma käsitteen avulla. Keskustelun kulkua ja sen puitteita on tarkasteltu vuorovaikutustasojen ja tapahtumaa ympäröivien kontekstien kautta. Tutkielman keskeisimpinä tuloksina voidaan pitää vuorovaikutuksellisen teatteritapahtuman määrittelyä ja Willmar Sauterin teatteritapahtuma -käsitteen sovellusmahdollisuuksien laajentamista teatteriesityksen ulkopuolelle. Työssä esitetään vuorovaikutuksellinen teatteritapahtuma käsite, joka pohjaa alkuperäiseen Sauterin teatteritapahtuma -käsitteeseen. Vuorovaikutuksellinen teatteritapahtuma -käsitteen avulla voidaan suunnitella teatterin kehittämistyötä ja toteuttaa käytännön kehittämistä. Olennaista vuorovaikutuksellisessa teatteritapahtuma käsitteessä on tutkielmassa esitelty teatterin kehittämisen kolmikanta, joka on jaettu asiakkaat-, teatteri- ja päättäjät-ryhmiin. Näiden kolmen ryhmän kasvokkain tapahtuvan vuorovaikutukseen tarve on pyritty osoittamaan teatterin kehittämistyössä. Aineiston pohjalta tehdyn analyysin ja tutkielman sisältämän lähdetarkastelun pohjalta johtopäätöksinä esitetään, että vuorovaikutukselliselle teatteritapahtumalle teattereiden kehittämisen välineenä on tilausta. Suomalainen teatterikenttä, asiakkaat ja päättäjät ovat eri yhteyksissä tuoneet esiin lisääntyvän vuorovaikutuksen tarpeen. Tähän vuorovaikutuksen lisäämiseen ja teatterikentän jatkuvaan kehittämiseen tutkielma tarjoaa ratkaisuksi vuorovaikutteista teatteritapahtumaa, jossa kehittäminen tapahtuu kolmen vaikuttajaryhmän välisenä vuorovaikutuksena. Tätä vuorovaikutusta ympäröivät vallitsevat kontekstit, joita yhdessä ajattelemalla pyritään muuttamaan.

I study the incarnated complexes of temporality in Kazuo Ohno’s (1906-2010) late work, especially the performance Admiring La Argentina, which I saw in 1982. The research problem is the unsuitability of discourses concerning the pathic puzzle and miracle of this dance. To my knowledge, there is no research tackling the complex of temporalities and the non-measurable temporality of subjectivity. My research tools and theoretical-methodological base come from the concepts of metamodeling of subjectivity from F. Guattari’s Chaosmose as well as Agamben’s theory of the epistemic and methodical paradigm. I place Ohno’s solo dance into a specific microtemporality, which I name dis≈tanssi, and the constructive event loci, a photograph, which I name ins-tanssi. I also depict different qualities of dis≈tanssi: the dis-tango and the ambi-waltz. Ohno’s performance with its dis-forming and the virtual auditorium assemblage are Guattarian aesthetic-ethic paradigms for enriching subjectivity, for which there is a practical need in societies subdued by capital. I study the incarnated multitemporality of Ohno’s dance as well as the attaining of the non-discursive part of the (Guattarian) collective and individual subjectivity in Ohno’s work. This pursuit occurs through the linguistic bridges I have collected. A component of the study is a virtual spectator composition, a foyer, a waiting place, which consists of a collective breath and some named and anonymous expectators, singular pieces of art as aesthetic Agambenian paradigms. My main question was answered, namely how the trauma and miracle that were experienced after K. Ohno’s performance could be named, as well as how they happened: it was about a miracle or a complex of miracle and trauma. My secondary question was how and in what kind of an ontological context to study the pathic, non-discursive part of subjectivity. A new paradigm method and new concepts, a new aesthetic context and approaching the performance as an idiosyncratic process of becoming written answered the secondary, methodological question. My own aesthetic research application was formed as a result of this study, combining Guattari and Agamben’s paradigms and providing a new ontological context, making space for the uniqueness of the research subject. As the methodological result, a new set of concepts describing the dance and the expectators, was formed from Ohno’s idiosyncratic dance. Additionally, I dis-formed the performance by introducing diverse, idiosyncratic linguistic bridges.