Browsing by discipline "Theoretical Philosophy"
Now showing items 1-20 of 51
-
(2017)Tutkielman aiheena on ahdistus, jota käsitellään Heideggerin ja Sartren filosofioiden näkökulmasta. Heideggeria ja Sartrea yhdistää ahdistuksen ratkaiseva rooli kummankin filosofisessa systeemissä. Tutkielma on Heideggerin ja Sartren ahdistuskäsitysten yhteneväisyyksien ja eroavaisuuksien kuvaus, pyrkimyksenä on esitellä Heideggerin ja Sartren ajattelun pääkohdat niin, että konteksti, jossa ahdistus näyttäytyy, tulee oleellisesti näkyväksi, sekä käsitellä, miten ahdistus toimii molemmille avainkäsitteenä. Tutkielman johdantona on lyhyt kuvaus Kierkegaardin eksistenssifilosofiasta sekä yleisesti fenomenologiasta, nämä perustelevat niin historiallisesti kuin käsitteellisti kysymystä ahdistuksesta. Heideggerin ahdistuskäsityksen avaamiseksi esitellään Heideggerin fundamentaaliontologia ja sitä kautta Daseinin eksistentiaalinen analyysi. Daseinin ahdistus näyttää ei-minkään, mikä samalla Heideggerille paljastaa kysymyksen olemisesta ja tarkoittaa tietä fundamentaaliontolgiaan. Ahdistus avaa Daseinin maailmassa-olon, sen olemisen kohti kuolemaa ja on siten myös Daseinin varsinaisena olemisen lähde. Sartren käsitys ahdistuksesta kietoutuu vapauden ympärille, se liittyy oleellisesti Sartren eksistentiaaliseen ihmiskäsitykseen. Sartren ontologiassa tietoisuus on lähtökohtaisesti ei-mitään, täysin perustaton, jonka ahdistus paljastaa. Sartrelle ahdistus on osoitus ihmisenä olemisen sattumanvaraisuudesta ja perustattomuudesta maailmassa ilman Jumalaa. Ahdistus syntyy siitä, että ihminen joutuu keksimään arvot elämälleen ja on aina vaarassa epäonnistua. Tutkielman lopuksi tarkastellaan Heideggerin ja Sartren ahdistuskäsityksiä niissä filosofisissa konteksteissa joissa ne ilmenevät. Yhteistä Heideggerin ja Sartren ajattelussa on ei-minkään oleellinen rooli, jonka ahdistus nimenomaan paljastaa. Ahdistuskäsitysten ero perustuu lähtökohtaisesti erilaiseen ajattelukontekstiin. Tutkielmassa kysymys ahdistuksesta muodostuu myös historiallisena. Sartre omaksuu oleellisia osia Heideggerin ajattelusta, myöhemmin heidän välillään käydään dialogia myös vastakkaiseen suuntaan. Heideggeria ja Sartrea yhdistää kiista eksistentialismista, jossa kyseessä on viime kädessä se miten ihmisen eksistenssi ymmärretään. Heideggerille kysymys olemisesta on ensisijainen suhteessa ihmisen olemassaoloon, puolestaan Sartren filosofian keskiössä on ihminen.
-
(2020)This thesis grows out of a fascination with the vagueness of natural language, its manifestation in the ancient Sorites paradox, and the way in which the paradox is dealt with in fuzzy logic. It is an attempt to resolve the tension between two versions of the paradox, and the related problem of whether identity can be fuzzy. If it can be fuzzy, then the most popular argument against vague objects is mistaken, which would be great news for those who hold that there can be vagueness in the world independently of our representation or knowledge of it. The standard Sorites is made up of conditionals about an ordinary predicate (e.g. “heap”) by the rule of modus ponens. It is typically solved in fuzzy logic by interpreting the predicate as a fuzzy relation and showing that the argument fails as a result. There is another, less known version of the paradox, based on the identity predicate and the rule of substitutivity of identicals. The strong analogy between the two versions suggests that their solutions might be analogical as well, which would make identity just as vague as any relation. Yet the idea of vague identity has traditionally been rejected on both formal and philosophical grounds. Even Nicholas J. J. Smith, who is known for his positive attitude toward fuzzy relations in general, denies that identity could be fuzzy. The opposite position is taken by Graham Priest, who argues for a fuzzy interpretation of identity as a similarity relation. Following Priest, I aim to show that there is a perfectly sensible logic of fuzzy identity and that a fuzzy theoretician of vagueness therefore cannot rule out fuzzy identity on logical grounds alone. I compare two fuzzy solutions to the identity Sorites: Priest’s solution, based on the notion of local validity, and B. Jack Copeland’s solution, based on the failure of contraction in sequent calculus. I provide a synthesis of the two solutions, suggesting that Priest’s local validity counts as a genuine kind of validity even if he might not think so himself. The substitutivity of identicals is not locally valid in Priest’s logic, however; his solution only applies to a special case with the rule of transitivity. Applying L. Valverde’s representation theorem and other mathematical results, I lay the foundation for a stronger logic where the substitutivity rule is locally valid and the two Sorites merge into one paradox with one solution. Finally, I defend fuzzy identity against Gareth Evans’ argument that vague identity leads to contradiction, and Smith’s argument that vague identity is not really identity. The former relies on a fallacious application of the substitutivity rule; to the latter, my principal response is to question Smith’s understanding of identity and argue for a broader one. I conclude that not only is fuzzy identity logically possible, but it also has potential applicability in metaphysics and elsewhere.
-
(2016)Työni tarkastelee filosofian substantiivisten a priori uskomusten tiedollista oikeutusta. Substantiivisilla a priori uskomuksilla tarkoitan maailmaa koskevia, apriorisesti oikeutettavia uskomuksia. Ne voivat poiketa pelkkiä käsitteitä koskevista uskomuksista, mutta jätän työssä auki onko tällaista erottelua tehtävissä. Jos erottelua ei tehdä, kaikki uskomukset voidaan katsoa jossain mielessä maailmaa koskeviksi. Tiedollisella oikeutuksella puolestaan tarkoitan keinoja, joilla pyrimme osoittamaan, että uskomuksemme ovat tiedollisessa mielessä todennäköisesti tosia. Mahdollisiksi oikeuttajiksi lasken sekä internalistiset oikeuttajat kuten argumentit ja evidenssin sekä eksternalistiset oikeuttajat kuten uskomuksia muodostavat prosessit ja taidot. Substantiivisen a priori oikeutuksen puolesta ovat viime vuosikymmeninä argumentoineet niin kutsutut maltilliset rationalistit, jotka näkevät, että filosofit voivat muodostaa fallibilistisia, apriorisesti oikeutettuja uskomuksia maailmasta. Tarkastelen ja kritisoin työssä maltillisten rationalistien argumentteja filosofien substantiivisen a priori oikeutuksen puolesta. Katson, että parhaat argumentit palautuvat kolmeen teesiin: 1) meillä on vakuuttavia esimerkkejä a priori oikeutetuista substantiivisista propositioista, 2) a priori oikeuttajat ovat yhtä perustavanlaatuisia kuin empiiriset oikeuttajat, ja 3) a priori oikeuttajia voidaan tarvita ei-skeptisiin episteemisiin järjestelmiin. Vasta-argumenttien osalta tarkastelen ensin kahta, Gilbert Harmanin ja Michael Devittin argumenteille pohjautuvaa strategiaa: 1) kyseenalaistetaan parhaat substantiiviset a priori-esimerkit, 2) kyseenalaistetaan substantiivinen a priori oikeutus holistiselta pohjalta. Hylkään molemmat strategiat: edellinen ei anna tarpeeksi evidenssiä substantiivisten a priori menetelmien epäluotettavuudesta; jälkimmäinen ei anna tarpeeksi tarkkaa perustetta sille, miksi a priori oikeutus pitäisi torjua siitä huolimatta, että sen asema muiden uskomustemme suhteen on heikko. Näiden strategioiden sijaan kehitän uuden, luotettavuus-perusteisen argumentin filosofian substantiivista a priori oikeutusta vastaan. Argumentti pohjautuu yleisiin filosofisiin olettamuksiin siitä, mitä episteeminen oikeutus vaatii sekä havaintoihin substantiivisen a priori filosofian tuloksista. Huomautan, että filosofian substantiiviset a priori menetelmät johtavat ristiriitaisiin totuus-väitteisiin, mikä kertoo siitä, että ne ovat ainakin suurelta osin epäluotettavia. Tämä tuottaa skeptisen kumoajan, joka implikoi, että iso osa filosofian substantiivisista a priori uskomuksista ei ole episteemisesti oikeutettuja. Empiirisiä lisätutkimuksia ristiriitaisten väittämien kattavuudesta tarvitaan skeptisten implikaatioiden laajuuden tarkempaan määrittämiseen. Lisäksi tarvitaan käsitteellisiä tutkimuksia episteemisistä oikeuttajista, jotta skeptisten implikaatioiden luonne selviäisi paremmin, ja että lisätietoa saataisiin siitä, minkälaiset uskomukset ja väitteet filosofiassa voivat yleisesti ottaen olla episteemisesti oikeutettuja.
-
(2012)The thesis deals with the use of counterfactuals in historiography from the point of view of causal explanation. It studies the various roles that counterfactual claims and counterfactual reasoning play in causal explanation and causal thinking in historiography. The aim is to defend the use of counterfactual what if -questions and inferences in the context of causal explanation and to create methodological guidelines for that use. The theory that is used in this thesis to explicate the role counterfactuals in causal explanation is the contrastive counterfactual theory of causal explanation. The thesis consists of five discussion chapters. The second chapter introduces the basic concepts of the thesis and analyzes the debate on counterfactuals that has churned among historians within the past decades. The arguments of the opponents of counterfactual reasoning are divided into four categories: metaphysical arguments, semantic arguments, epistemological arguments and arguments based on historians disciplinary identity. The analysis of the arguments of the defenders of counterfactuals shows that there is a missing link in their main argument according to which the use of counterfactuals in historiography is justified because counterfactuals and causal reasoning are inherently linked together. The argument needs to be filled with a theory of causal explanation the contrastive counterfactual theory that explicitly shows how causal claims are related to counterfactual claims and helps to solve various methodological problems related to the use of counterfactuals in historiography. In the third chapter the history and basic ideas most notably the ideas of contrastive explanandum and ideal intervention of the contrastive counterfactual theory are jotted down. It is showed how contrastive counterfactual theory deals successfully with the problems that have haunted the other counterfactual theories of causal explanation. Chapters four, five and six are dedicated to applying the contrastive counterfactual theory to the most puzzling questions in philosophy of historiography in order to see how far the ideas of contrastive causal explanatory claims and ideal interventions can go in solving these issues. Chapter four shows how the theory solves e.g. the problems of separating explanatory causes from background factors and the question to what extent historians causal explanations can be said to be objective. The final sections of the chapter compare the contrastive counterfactual theory both to the non-causalist view of explaining human action and to the covering-law model on scientific explanation. Based on the comparisons it is concluded that the contrastive counterfactual theory can be considered to be the most fruitful theory to approach the problems of historiographical explanation. Chapter five deals with the epistemology and methodology of causal and counterfactual inferences in historiography. The method of process tracing is introduced as a way to make use of evidence to support causal and counterfactual claims. Historians evidence consists of traces of the past, as well as, of general theoretical ideas on the mechanisms that guide human behavior, society and culture. It is argued that it is sometimes extremely difficult or even impossible to assess the truth of some counterfactual claims due to the lack of evidence that historians often face. The idea of ideal intervention and its conditions are introduced to solve some of the major conceptual and methodological problems of causal and counterfactual reasoning in historiography, e.g. the problem how to choose sensible counterfactual antecedents. It is shown that complexity and non-modularity of the systems studied is the other major source of difficulty for historians causal and counterfactual inferences, in addition to the problems caused by the lack of evidence. In the end of the chapter, the difference between historians counterfactual could-inferences and would-inferences is explicated, and it is argued why would-inferences are central to causal explanation, whereas could-inferences serve the goals of tracking moral responsibility and prevention. Chapter six discusses the uses of counterfactuals in historians causal reasoning. It is suggested that historians engage in four types of reasoning when they weigh causes in order to determine their causal significance or importance. It is also shown how the ideas of the contrastive counterfactual theory can be applied in all these cases. First of all, historians seek to select causes by separating them from the causal background. Secondly, historians can weigh causes with the help of using various contrastive explanatory questions. Thirdly, they try to assess the necessity and contingency of a result, and fourthly, they are interested in defining the sensitivity of causal relations. The final section of the thesis presents how counterfactual reasoning works in the construction of historiographical narratives. The final closing chapter seeks to give a balanced answer to the arguments of the critics who question the use of counterfactuals in historiography, and to provide a toolkit for counterfactual explanatory reasoning in historiography based on the findings of the previous chapters. In addition, the results are assessed from the point of view of the contrastive counterfactual theory in order to evaluate whether the theory needs further developing. Most of the topics discussed in the thesis are illustrated with examples mainly from political history, social history, history of international relations, and economic history. The arguments and conclusions should, however, be applicable to all fields of historiography.
-
(2019)Darwin käsitti valintojen suhteen niin, että vaikka sukupuolivalinta voi vastustaa luonnonvalintaa, se toimii silti vain tämän suomissa puitteissa. Darwin ei painottanut valintojen suhdetta eikä niiden yhteismitallisuutta, ja tulkitsen tästä johtuvaksi biologian historiassa noin sata vuotta kestäneen sukupuolivalinnan laiminlyönnin. Darwin jätti sanomatta riittävän selvästi, että pariutuminen, siinä missä selviytyminenkin, on lisääntymisen ehto. Tulkitsen sukupuolivalinnan laiminlyönnin historiaa valintojen suhteen kautta: miksi merkittävimmät sukupuolivalinnan vastustajat Wallace ja Huxley pitivät sukupuolivalintaa luonnonvalinta. Darwinin ja Wallacen kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Wallace koki valinnat ristiriitaisiksi. Toisaalta hänen syynsä sivuuttaa sukupuolivalinta johtuivat myös hänen olettamuksestaan, että kaikkien ominaisuuksien tuli olla hyödyksi. Huxleyn syyt pitää sukupuolivalintaa luonnonvalintana ovat moninaisemmat, sisältäen muun muassa rajoittumisen vain yksiavioisiin lajeihin ja vetoamisen sukupuolivalintaa koskevissa kysymyksissä sukupuolivalintavastaisiin lähteisiin (Sturtevant 1915, 1920). Myös hänen käsityksensä evoluutiosta edistyksenä lisäsi hänen ennakkoluulojaan sukupuolivalintaa kohtaan. Kuitenkin merkille pantavin syy, miksi Huxley piti sukupuolivalintaa luonnonvalinta on se, että hän luki kaikki lisääntymiserot luonnonvalinnaksi. Näin sukupuolivalinta, jonka hän tulkitsi lisääntymistehosteena sisältyi luonnonvalintaan. Tällä on yhteys myöhemmin Mayrin tekemään huomioon, että jos kelpoisuus tulkitaan geenikohtaiseksi, sukupuolivalinta sisältyy luonnonvalintaan. Myös tuolloin valintaoppi pelkistyy kaikiksi lisääntymiseroiksi yhteensä niin, ettei eri valinnat jäsenny. Viimeisen luvun pääasiallinen tehtävä on pyrkiä määrittelemään peruskäsitteet darwinilainen tulkinta valintojen suhteesta mahdollistavalla tavalla. Vallitsevan tulkinnan mukaan sukupuolivalinta on luonnonvalintaa. Yhdeksästä vallitsevaa valintojen suhdetta puoltavasta lähteestä vain kaksi perustelee kannan. Toinen niistä on Endler (1986). Hänen mukaansa pariutumis eroista seuraava sukupuolivalinta on luonnonvalintaa, koska pariutumiserot sisältyvät kelpoisuuseroihin, jotka puolestaan ovat osa luonnonvalintaa. Toinen vallitsevaa valintojen suhdetta oikeuttava lähde on Stearns ja Hoekstra (2000). He katsovat riippuvaksi luonnonvalinnan määrittelytavasta, onko esimerkiksi riikinkukon pyrstö luonnonvalinnan vai sukupuolivalinnan seuraus. Heidän mukaansa on nykyaikaisen tavan mukaista määritellä luonnonvalinta eroiksi sekä selviytymisessä että lisääntymisessä. Nykyaikaisella tavalla määriteltynä sukupuolivalinta sisältyy luonnonvalintaan, ja riikinkukon pyrstö on luonnonvalinnan seuraus. Päättely muistuttaa Endleriä, mutta kelpoisuuden tilalla on lisääntyminen: koska kaikki lisääntymiserot ovat luonnonvalintaa, niin myös pariutumismenestyksestä seuraavat lisääntymiserot ovat luonnonvalintaa. Vallitseva valintojen suhde perustuu nykyaikaiseen luonnonvalinnan määritelmään, mutta mistä se on peräisin ja onko lisääntymis- tai kelpoisuuserot luonnonvalinnallinen yksinoikeus? Päädyn määrittelemään luonnonvalinnan selviytymiseroista seuraaviksi lisääntymiseroiksi. Tämä luonnonvalinnan määritelmä ei yksioikoisesti sisällä kaikkia lisääntymiseroja, vain selviytymiseroista koituvat. Suosin sukupuolivalinnan määrittelemistä pariutumiseroista seuraaviksi lisääntymiseroiksi. Lisääntyminen on valinnat yhteismitallistava käsite. Valintojen todellinen suhde ilmenee kelpoisuudessa.
-
(2013)Tarkastelen Saksassa kahdeksan painosta loppuun myyneen Pääoma-johdatuksen kirjoittajana tunnetun Michael Heinrichin (1957-) tulkintaa Marxin abstraktin työn käsitteestä. Käytän lähteinäni kaikkia Heinrichin julkaisemia monografioita sekä keskeisimpiä aihetta käsitteleviä artikkeleita. Marxin tuotannossa keskityn pääasiassa Pääoman ensimmäiseen osaan, mutta otan huomioon myös varhaisemmat poliittisen taloustieteen kritiikin käsikirjoitukset. Oman Marx-tulkintani perustan Evald Iljenkovin materialistiseen ja dialektiseen luentaan. Marxin arvoteoria perustuu oleellisesti teesille työn kaksoisluonteesta. Työ saa Marxin mukaan kapitalismissa kaksinaisen roolin: yhtäältä käyttöarvoja eli ihmisten tarpeita tyydyttävää rikkautta luovana konkreettisena työnä, toisaalta kapitalistisia tuotantosuhteita ylläpitävää arvoa luovana abstraktina työnä. Heinrich katsoo Marxin tosiasiassa hylänneen poliittisen taloustieteen klassikkojen muotoileman työarvoteorian ja tulkitsee tämän arvoteoriaa arvon rahateoriana [monetäre Werttheorie]. Uusi arvoteoria liittyy Heinrichin mukaan Marxin poliittisessa taloustieteessä suorittamaan paradigmaattiseen vallankumoukseen. Marxin uusi, klassisen poliittisen taloustieteen individualismin ja antropologismin hylkäävä, erityisten yhteiskunnallisten muotojen tutkimusohjelma muotoutui kuitenkin vanhan tutkimusohjelman rinnalla. Niinpä Marxin diskurssi on Heinrichin mukaan jäänyt ambivalentiksi, ja jopa keskeisten kategorioiden määritelmiin on jäänyt ristiriitaisuuksia. Erityisesti ristiriitaisuuksia seuraa Heinrichin mukaan Marxin arvoteoriassa abstraktin työn, eli arvon substanssin määritelmistä, joiden mukaan arvon substanssi koostuu inhimillisen työvoiman tuottavasta kulutuksesta [Verausgabung] työprosessissa. Nämä muotoilut kuuluvat Heinrichin mukaan Marxin vanhaan, naturalistiseen paradigmaan. Arvon rahateoriassa abstrakti työ on sen sijaan käsitettävä töiden yhteiskunnallisena suhteena toisiinsa markkinoilla, eikä tällaisena yhteiskunnallisena suhteena abstraktia työtä voida ylipäätään kuluttaa [verausgaben], Heinrich esittää. Katson, että käsitteen uudelleenmäärittelystä seuraa sekaannuksia muiden käsitteiden määritelmissä. Abstraktin työn liittäminen markkinoihin ja rahaan on tavallista niin sanotuissa arvomuototeorioissa. Nämä tulkinnat ovat syntyneet marxilaisen arvoteorian puolustamiseksi sen uusricardolaisilta kriitikoilta. Stavros Mavroudeas katsoo, että arvomuototeoriat ottavat kuitenkin Marx-kriitikoiden empiristiset oletukset annettuina, ja joutuvat näin vaikeuksiin arvoteorian käsitteiden kanssa. Katson kritiikin pätevän myös Heinrichin arvon rahateoreettiseen tulkintaan. Heinrich rakentaa omaa antiessentialistista luentaansa vastoin perinteisen marxismin substantialismia . Kun Marx esittää, että vaihtoarvo voi olla vain siitä erotettavan sisällön ilmenemismuoto [Erscheinungsform], Heinrichin mukaan puhe ei ole olemuksesta ja ilmiöstä . Heinrich huomauttaa, että Marx käyttää olemuksen [Wesen] käsitettä vasta Pääoman kahdennessatoista luvussa. Nähdäkseni Marx kuitenkin luonnehtii abstraktia työtä arvon substanssiksi ja vaihtoarvoa arvon ilmenemismuodoksi näiden käsitteiden filosofisesti täsmällisessä merkit yksessä. Näin myöskään sisällön ja ilmenemismuodon käsitteitä ei pidä tulkita niiden arkikielisessä merkityksessä, toisin kuin Heinrichin tulkinta edellyttää. Katson, ettei Marxin olemuksen ja ilmiön dialektiikalle perustuva käsitteistö sovi yhteen postmodernin, loogis-empiristisille oletuksille perustuvan arvon rahateorian kanssa.
-
(2013)Tutkielmani aiheena on George Lakoffin ja Mark Johnsonin teoria käsitteellisistä metaforista (conceptual metaphors). Tutkielmassa esittelen ja arvioin Lakoffin ja Johnsonin teoriaa. Arviointiin sisältyy Lakoffin ja Johnsonin näkemysten vertailu muihin keskeisiin filosofisiin teorioihin metaforasta. Työhöni kuuluu myös soveltava osuus, jossa tarkastelen Lakoffin ja Johnsonin teorian kykyä selittää metaforien keskeisyyttä runollisessa ja tieteellisessä kielenkäytössä. Lakoff ja Johnson esittävät teoriansa käsitteellisestä metaforasta ensimmäisen kerran kirjassaan Metaphors We Live By (1980). He esittävät, että metaforia tulisi tarkastella joukkoina, ei yksittäisinä lauseina. Tällaisia metaforien joukkoja he kutsuvat käsitteellisiksi metaforiksi. Lakoffin ja Johnsonin mukaan käsitteelliset metaforat ovat jatkuvasti läsnä kielenkäytössämme. Käsitteellisillä metaforilla on heidän mukaansa keskeinen kognitiivinen rooli, joka ulottuu pelkkää kielenkäyttöä pidemmälle. Käsitteelliset metaforat pohjautuvat kognitiiviseen käsitejärjestelmään, joka on Lakoffin ja Johnsonin mukaan osittain esikielellinen. Tutkielmassani esittelen ja arvioin näitä väitteitä sekä niiden perusteita kattavasti. Keskeiset lähteeni ovat Lakoffin ja Johnsonin aihetta käsittelevät teokset 1980-luvulta nykypäivään (saakka). Tutkielmassani vertailen Lakoffin ja Johnsonin käsitteellisten metaforien teoriaa Donald Davidsonin ja John Searlen teorioihin metaforasta. Davidsonin ja Searlen esityksiä voidaan pitää kielifilosofian klassikoina. Lisäksi vertailen Lakoffin ja Johnsonin teoriaa Jaakko Hintikan ja Gabriel Sandun mahdollisten maailmojen semantiikkaan pohjaavaan artikkeliin metaforasta. Tämän vertailun motiivina on tarjota riittävä käsitteellinen ja teoreettinen tausta, jota vasten Lakoffin ja Johnsonin teorian vahvuudet ja heikkoudet tulevat esille. Lakoffin ja Johnsonin teoria on poikkitieteellinen ja nojaa paljolti myös empiiriseen materiaaliin. Tästä syystä arvioin tutkielmassani myös heidän esittämänsä keskeisen empiirisen materiaalin uskottavuutta. (Tutkielmassani tämän) arvioinnin taustana toimii John Kennedyn ja John Vervaeken esittämä kritiikki käsitteellisten metaforien falsifioimattomuudesta. Tutkielmani soveltavassa osuudessa tarkastelen käsitteellisten metaforien kykyä selittää metaforien keskeisyyttä runollisessa ja tieteellisessä kielenkäytössä. Runollisen kielenkäytön kohdalla kiinnitän huomiota erityisesti Charles Taylorin ja Paul Ricoeurin näkemyksiin kielestä itsereflektion välineenä. Ernan McMullinin näkemykset tieteellisesti hedelmällisistä metaforista toimivat esimerkkinä metaforien keskeisyydestä tieteelle. Päädyn työssäni siihen, että Lakoffin ja Johnsonin teorian erityisiin vahvuuksiin kuuluu sen kyky selittää metaforan aktiivista ja luovaa puolta sekäsen kyky ratkaista useita muihin metaforateorioihin sisältyviä ongelmia. Heidän teoriansa heikkouksia ovat todistusaineistoon nähden liian laajat väitteet. Väitteisiin falsifioimattomuudesta voidaan vastata parhaiten käsittelemällä jokaista käsitteellistä metaforaa yksittäisenä hypoteesina.
-
(2020)Tiivistelmä – Referat – Abstract Tässä tutkielmassa tarkastelen Edmund Husserlin myöhäisfilosofian, 1930-luvun näkemyksiä elämismaailmasta, maaperustasta ja kotimaailmasta sekä näiden suhteesta toisiinsa. Vaikka Husserl määrittelee elämismaailman käsitteensä läpikotaisin henkiseksi rakenteeksi, se voidaan kuitenkin nähdä myös konkreettisena pohjana maana ja kotina, paikallisuutena. Tämän opinnäytetyöni tavoitteena onkin tarkastatella sitä, miten elämismaailma voisi ilmetä Husserlille konkreettisena pohjana, maaperustana ja kotimaailmana, paikallisuutena. Määrittelen aluksi elämismaailman käsitteen. Käsitteen moniselitteisyys johtuu ainakin osittain siitä, että Husserl kehitteli käsitettä kahdenkymmenen vuoden ajan, mutta tematoisoi sen vasta teoksessaan “Die Krisis Der europäichen Wissenschaft und tranzendentale Phänomenologie. Tässä luvussa pyrin määrittämään sen, miten elämysmaailma ilmenee toisaalta partikulaarisena subjektiivis-relatiivisena yksittäisen ihmisen kulttuurimaailmana ja toisaalta universaalisena ja transsendentaalisena maaperustana ja horisonttina. Seuraavaksi tarkastelen Husserlin maaperustan argumenttia. Tässä Husserlin perusajatus se, että liikkeen jäsentämisen mielekkyys edellyttää sitä, että meillä on perusta, maa, jota vasten oma liikkeemme ja kappaleiden liike tapahtuu. Mielestäni Husserlin ajattelun tärkein tulos tässä argumentissa on siirtymä liikkeen konstitutioon viitekehyksestä historiallis-generatiivisen fenomenologian tasolle. Tämä tarkoittaa sitä, että Husserl ottaa tarkasteluunsa mukaan ihmisen geneettisen historian: meidän perinteemme, kielemme ja inhimillinen kulttuurimme ovat aina rakentuneet siten, että maa on aina ollut perustamme. Toinen tärkeä seikka tässä on se, että maa nähdään transsendentaalisena merkityksenannon ehtona, merkitykset polveutuvat maasta ja ovat juurtuneet siihen. Maa on siis Husserlille alkuperän sijasta kantaperusta (Stammboden). Viimeiseksi käsittelen kotimaailmaa ja vierasmaailmaa. Koti- ja vierasmaailma muodostavat yhteiskonstitutiivisen rakenteen, jossa kodin alue hahmottuu ja rajautuu vieraasta tuttuna, normaalina ja vieras rajautuu tässä vieraana ja epänormaalina. Olennaista tälle kodin ja vieraan välisille rajan asettavalle rakenteelle on se, että on sen generatiivisuus. Tämä Husserlin generatiivisuuden käsite on sidottu tiukasti historiallisuuteen, perinteeseen, kulttuuriin, arvoihin ja normeihin. Toinen tärkeä seikka on se, että tämä kodin ja vieraan rakenne ei toimi generatiivisessa fenomenologiassa alkuperänä (Ursprung) vaan sukujuurena (Stamm). Tämä Stamm-termi on Husserlin myöhäisfilosofian käsite, jota hän käyttää kuvatakseen kotimaailman yhteiskonstituution eri puolia. Tämän Stamm-termi osoittaa, että kotimaailman ja vierasmaailman rakenne sekä maaperusta ovat Husserlin filosofiassa osa historiallisgeneraatiivista ajattelua.
-
(2017)Opinnäyte tarkastelee filosofin sielullista kehitystä Platonin dialogissa Valtio. Filosofin matkan päämäärä on tulla oikeudenmukaiseksi ja jumalankaltaiseksi. Platonille oikeudenmukaisuus yksilössä määrittyy sielun eri osien välisen järjestyksen kautta. Tavoitteena on tulkita dialogia ennen muuta yksilön kehityksestä kertovana teoksena, jossa valtio (tai yhteiskunta) asettuu metaforan asemaan. Matkan kaari on seuraavanlainen: Ensin määritellään oikeudenmukaisuuden tavoite kysymyksen kautta. Kysymys kuuluu, onko oikeudenmukaisuus hyvää itsessään vai määrittyykö se ulkoisten päämäärien kuten maine, raha tai kunnia, kautta. Tähän kysymykseen vastatakseni tulkitsen Valtiossa esitettyjä ajatusrakennelmia ensin hahmottelemalla karkean luonnoksen filosofin hahmolle. Sen jälkeen hahmo alkaa täydentyä filosofisen rakkauden kautta. Filosofinen rakkaus on rakkautta viisauteen, joka motivoi filosofia tavoittelemaan ymmärrystä muuttumattomien ideoiden maailmasta. Ideoiden maailma ymmärretään dialektiikan keinoin. Dialektista kehitystä ilmentävät Valtion kolme keskeistä analogiaa: 1) aurinkovertaus, 2) jaettu jana ja 3) luolavertaus. Analogiat asettuvat siten filosofin tiedollisen kasvun kartaksi. Tosin luolavertaus käsittää piiriinsä myös filosofin subjektiivisen aseman yksilönä yhteisössä. Sen jälkeen tutkin filosofin sielun sisäistä mekaniikkaa. Sielu on jaettu kolmeen osaan, joiden väliset suhteet tulevat ilmi valjakkovertauksen kautta. Sielun kolme erillistä osaa ovat järkisielu, intosielu ja himosielu. Filosofin sisäisen järjestyksen kannalta on olennaista, että kaksi jälkimmäistä ovat ensimmäisen, eli järkisielun, hallinnassa. Näin järjestettynä filosofin sielu on oikeudenmukainen, harmoninen, ja voi saavuttaa kuolemattomuuden. Tämän harmonian oikeutus taas ilmenee sen samastuspinnan kautta, joka filosofin sielulla on universumissa esiintyvään järjestykseen. Lopuksi palaan Valtion ydinkysymykseen: onko parempi olla oikeudenmukainen vaikka siitä ei saisi tunnustusta, vai onko parempi vain vaikuttaa oikeudenmukaiselta saaden tunnustusta ja palkintoja. Tulkitsen Valtion viimeisten kirjojen vastauksia tähän kysymykseen ja tuon esiin epäjohdonmukaisuuksia, jotka tosin synnyttävät Platonille ominaisia, paradoksaalisesti johdonmukaisia, jatkokysymyksiä. Johtopäätöksenä tulkitsen Platonin epäjohdonmukaisuuden olevan se kimmoke, joka kannustaa filosofia ajattelemaan itsenäisesti, etsimään omia vastauksia, ja täten löytämään oma filosofinen tiensä.
-
(2016)Tarkastelen tässä työssä yleisestä, ”metaontologisesta” näkökulmasta fundamentaaleja ontologisia kategorioita ja kategoriasysteemejä. Lähtökohtana toimii ennen kaikkea ”ontologisen muodon” idea (josta ovat puhuneet mm. E. J. Lowe ja Barry Smith) ja ajatus ontologiasta ”formaalina ontologiana”. Pyrin aluksi selventämään ”ontologisen muodon” ideaa ja formaalin ontologian yhteydessä esiintyvää muoto/aine –erottelua. Päädyn toteamaan että ”aiheneutraalius” (topic-neutrality), johon usein viitataan tehtäessä erottelua ”muodollisen” ja ”aineellisen” välillä niin logiikassa kuin ontologiassakin, on riittämätön erottelemaan ontologista muotoa ”aineesta”. Perustelu tälle on se että kategoriaerotteluita ei tulisi sulkea pois ontologisesta muodosta. Tämän jälkeen siirryn tarkastelemaan ”formaali-ontologisen relaation” ideaa. Ajatus on että ontologisen muodon voitaisiin nähdä koostuvan tietynlaisista relaatioista olioiden välillä. Tarkastelen lähemmin kolmea piirrettä jotka on liitetty ”formaali-ontologisiin” tai ”formaaleihin relaatioihin”: taipumusta synnyttää regressioita, ”internaalisuutta” (ns. internal relations) ja ”ontologisen statuksen” puutetta (ts. että nämä relaatiot eivät ole omia erillisiä olioitaan). Totean näiden tarkastelujen lopuksi että sekä ”ontologiselle muodolle” että ”formaali-ontologiselle relaatiolle” kirjallisuudesta löytyvät karakterisoinnit ovat puutteellisia. Seuraavaksi tarkastelen formaali-ontologisten relaatioiden mahdollista roolia kategoriasysteemeissä ja merkitystä kategoriaerotteluille. Käyttäen esimerkkinä eri tapoja tulkita Aristoteleen ns. ontologista neliötä erottelen kaksi erilaista tapaa joilla kategorioiden voisi nähdä määräytyvän olioiden välisistä relaatioista. Ensimmäisen tavan mukaisesti kategoriat muodostavat hierarkian jossa vain osa kategorioista määräytyy relationaalisesti. Toisen tavan mukaisesti kaikki kategoriat taas määräytyvät yhtälailla relaatioiden perusteella. Tämä jälkimmäinen tapa, jonka katson sopivan paremmin yhteen sen fundamentaalisuuskäsityksen kanssa jota olen päätynyt kannattamaan työn johdannossa, tuottaa eräässä mielessä strukturalistisen kuvan ontologisista kategorioista. Kategorioiden relationaalisen määräytymisen kohdalla hyödynnän myös ”reaalimääritelmän” ideaa josta on viime aikoina puhunut mm. Kit Fine. Käsiteltyäni lyhyesti E. J. Lowen versiota ontologisesta neliöstä tarkastelen vielä lähemmin ajatusta kategorioiden puhtaasti relationaalisesta määräytymisestä. Yritän vastata eräisiin kirjallisuudesta löytyviin vasta-argumentteihin ja puolustaa yleisesti ”kategoriastrukturalismin” mahdollisuutta, mutta viittaan myös lyhyesti joihinkin metafyysisiin seurauksiin joita tällaisella kategoriakäsityksellä mahdollisesti voisi olla.
-
(2017)Työni kuuluu filosofisen logiikan alaan. Se on luonteeltaan kirjallisuustutkimus. Se tarkastelee erilaisten episteemisten ja doksastisten logiikkojen semantiikkaa ja totuuskäsitettä. Tarkasteltavat logiikat kattavat koko filosofisen logiikan modernin historian alkaen 1960-luvun Kripke-malleista ja päätyen 2000-luvun uskomusten korjausteorioihin. Työn tavoitteena on selvittää, millaisia semantiikkoja ja totuusmääritelmiä episteemisille ja doksastisille logiikoille on ehdotettu, mihin luonnollisen tai formaalin kielen ongelmiin ne yrittävät vastata, miten hyvin semantiikat onnistuvat mallintamaan ihmisen tai tekoälyn päättelyä ja miten ne onnistuvat välttämään mahdolliset haasteet kuten loogisen kaikki-tietävyyden ongelman. Tutkimuksen aineistona on käytetty laajasti alan tieteellistä kirjallisuutta, mm. Jaakko Hintikan, Ronald Faginin ja Hans van Ditmarschin kirjoittamia kirjoja, sekä eri tutkijoiden tiedelehdissä julkaistuja artikkeleita. Tutkimus kattaa vanhemmat staattiset episteemiset ja doksastiset logiikat, konditionaalien teoriat sekä uudemmat dynaamiset episteemiset logiikat. Staattiset mahdollisten maailmojen logiikat kuvaavat tarkasti yksinkertaisia tiedon totuusarvoja. Ne ovat kuitenkin alttiita loogisen kaikkitietävyyden ongelmalle. Mahdottomien maailmojen käyttöönotto tai naapurustologiikka auttavat välttämään ongelmaa. Loogisten konditionaalien semantiikat eivät kuvaa oikein luonnollisen kielen konditionaalia eivätkä kausaliteettia, vaan johtavat vakaviin ongelmiin, ns. loogisiin paradokseihin. Sen sijaan David Lewisin ehdottama semantiikka antaa hyväksyttävän kuvauksen hypoteettisille konditionaaleille. Uskottavuus-käsitteeseen perustuvat doksastiset logiikat kuvaavat inhimillistä päättelyä jo varsin tarkasti. Uskomusten ja tiedon päivittymistä uuden tiedon ilmetessä kommunikaation seurauksena kuvataan mm. julkisten ilmoitusten logiikalla. Mutta uudemmat tapahtuma- ja toiminta-mallilogiikat tekevät sen tarkemmin mutkikkaimmissakin tilanteissa, esim. korttipeleissä. Episteemiset logiikat mallintavat tarkasti rationaalisten koneiden kuten tekoälyn ja robottien loogista päättelyä. Mutta erehtyväisen inhimillisen päättelyn mallintaminen episteemisiin ja doksastisiin logiikkoihin on edelleenkin haasteellista ja näyttää väistämättä johtavan ongelmiin.
-
(2012)The thesis discusses the concept of the idea and the problem of the ground of experience in Gilles Deleuze s (1925-1995) Difference and Repetition and Immanuel Kant s (1724-1804) Critique of Pure Reason. Deleuze develops Kant s notion of problematic ideas further and formulates a critique of the Kantian conditions of the possibility of experience. The method of the work is a critical and comparative study of the source literature. The research interest is systematic: the historico-exegetical remarks serve to motivate Deleuze s theory and the interpretations implied by it. They are not to be understood as partaking in an interpretive discussion concerning the philosophical canon as such. The principal object of interest in the thesis is Deleuze s theory of ideas. Deleuze adopts Kant s definition of ideas as problems or problematic principles and he constructs his theory in close connection with the conceptual apparatus of the Critique of Pure Reason. The thesis begins with a short survey of Plato s concept of ideas, to which both Deleuze and Kant refer. Through a critical study, the thesis seeks to support Deleuze s claim of the ideas as concrete problems and as the genetic principles of the objects of experience. Deleuze criticises the Kantian conditions of the possibility of experience for their externality with regard to real experience: Kant s conceptual and sensible conditions of experience are the internal conditions only of possible experience. On the other hand, transcending all possible experience, the ideas are for Kant fundamentally problematic concepts, which preclude all concrete interpretations. However, they too lend themselves to a legitimate employment as regulative principles of knowledge and experience. According to Deleuze, the Kantian conceptual structures determine experience only externally and do not constitute the ground for real experience. He maintains that this ground is to be conceived as a problematic, genetic structure. He elaborates this problematic nature of the idea with the mathematical concept of the differential, which paves the way to the formulation of ideas as problematic, yet internally determined in differential relations and immanent in relation to objects of experience. Thus for Deleuze, ideas are concrete, completely determined problems, which experience manifests only in its partial solutions.
-
(2015)Tutkielmani käsittelee Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologisen metodin ontologisia seurauksia. Tarkastelen pääasiassa Merleau-Pontyn teoksia Phénoménologie de la perception ja Le visible et l’invisible. Viittaan myös Merleau-Pontyn muihin teoksiin ja tutkielmani aiheeseen liittyvään kommentaarikirjallisuuteen. Tavoitteeni on ymmärtää, miten Merleau-Pontyn myöhäisfilosofian ontologinen näkökulma hahmottuu hänen ruumiinfenomenologisen metodinsa pohjalta. Merleau-Pontyn fenomenologinen metodi on väline eletyn kokemuksen eksistentiaalisesti merkittävien rakenteiden tutkimiseen. Ruumiinfenomenologisen metodin avulla Merleau-Ponty löytää teoksessa Phénoménologie de la perception ruumiillisen subjektiviteetin eli eletyn ruumiin (corps vivant), jonka ontologinen rakenne toimii pohjana teoksessa Le visible et l’invisible hahmottuvalle samuuden ja eron ontologialle. Tämä Merleau-Pontyn viimeisessä teoksessa hahmottuva elementaalinen ontologia mahdollistaa mieli-ruumis -dualismin muuttumisen mielen ja ruumiin jatkumoksi sekä saman ja toisen (le même et l’autre) resiprookkisen suhteen. Merleau-Pontyn myöhäisfilosofian näkökulmassa kartesiolainen substanssiontologia ja husserlilaisittain ymmärretty tietoisuuden konstituutio jäävät taakse. Kiinnitän tutkielmassani huomiota erityisesti Merleau-Pontyn fenomenologian eksistentiaaliseen luonteeseen ja reduktiokäsitykseen. Tutkielmani keskeisimmät löydökset ovat, että Merleau-Ponty on uransa loppuun saakka sitoutunut fenomenologiseen metodiin ja että Merleau-Pontyn filosofiassa esireflektiivinen eletyn kokemuksen taso on ontologisesti perustava. Tulkintani mukaan Merleau-Ponty tavoittaa myöhäisfilosofiassaan Olemisen: näkyvän (faktisuuden) ja näkymättömän (ideaalisuuden) kietoutumisen ilmaisun ilmiössä.
-
(2020)This thesis is an attempt to explore the conceptual relations between the notions of knowledge and information by trying to present and argue for an analysis of knowledge in terms of information. Much of the work is done in the footsteps of Luciano Floridi, although in the end we end up criticizing his epistemology. I begin by introducing and arguing for Floridi’s strongly semantic conception of information, according to which information is well-formed, meaningful and truthful data. We also touch on the reasons for it being the prime candidate for being a starting point for information-based epistemology, e.g. the way it already encapsulates truth. Then, we continue our discussion about Floridi’s epistemology. The substantial features of its conditions, namely the notion of being informed, epistemic relevance and the network theory of account are discussed one by one in moderate length. After putting his analysis together, we took a critical look at it, the conclusion being that Floridi’s jump straight from the informational terms of his conditions to knowing seems unwarranted, given our intuitive grasp on what knowing means. There seems to be an unwarranted conflation of the notions of knowledge and knowing, i.e. that a definition of knowing also contains the full definition of knowledge. However, this conflation is not limited only to Floridi’s analysis but can be found also in much of contemporary epistemology. It is hypothesized that this is partly due to them favouring the third person point of view in their analyses, but if we combine the third person view on knowledge and knowing with e.g. the first person one, the distinction becomes clearer. Another possible reason for the confusion might be a certain equivocation of two senses of knowledge. First, knowledge is often thought of as a kind of extension of knowing: all that is known constitutes knowledge. Here, knowledge is defined through the intension of knowing. The other sense refers to knowledge on its own terms and equates it more closely with its content. While the former sense is more natural in mainstream epistemology and the latter when approached from the point of view of information, the equivocation can still be found in mainstream epistemology. The suggested solution is to make the distinctions between knowledge, having knowledge and knowing clearer. Now, Floridi’s analysis can be taken as a decent attempt at capturing the meaning of ‘S holds the knowledge that i’, but to define actual knowing something additional is required. Some very tentative thoughts are given with regards to what that might be, boiling mostly down to it having to be something providing conscious access, or transparency, to the knowledge we hold. This distinction is the result of approaching knowledge and knowing in informational terms. What ultimately validates making the distinction, and thus also indirectly the framework from it grew out of, is the insight it provides to existing epistemological problems and discussions.
-
(2020)Kvanttimekaniikan filosofia ja etenkin keskustelu kvanttimekaniikan tulkinnoista ovat säilyttäneet pääpiirteiset erimielisyytensä kvanttiteorian alkuajoista asti nykypäivään. Tässä tutkielmassa täsmennetään kiistan ydinkysymyksiä ja etsitään mahdollisuuksia vastata niihin analysoimalla tulkinnan käsitettä. Kysymysten kehystämiseksi esitellään kaksi perinteistä tulkintaa kvanttiteoriasta, Kööpenhaminan tulkinta ja de Broglien-Bohmin tulkinta. Metodologisena valintana tulkintoja käsitellään rajatusti tulkintoina kvanttiteoriasta, ei erillisinä teorioina. Kööpenhaminan tulkintaa käsitellään kvanttiteorian perusmateriaalin sekä tulkinnan 1930-luvun oleellisimpien kirjoittajien, Werner Heisenbergin ja Niels Bohrin teosten avulla. Kööpenhaminan tulkinnan argumentoidaan olevan kvanttiteorian tulkintaa vain triviaalissa mielessä. Sen teoreettinen sisältö eroaa häviävän vähän itse kvanttiteoriasta ja sen rajat ylittävän spekulaation hylkäämisestä. De Broglien-Bohmin tulkinta esitellään Louis de Broglien pilottiaaltoteorian ja myöhemmän David Bohmin ontologisen tulkinnan kautta. Tulkinta formuloi teorian matemaattisen ytimen vaihtoehtoisella tavalla – käyttämällä aaltofunktion polaarista muotoa niin sanotun kvantti-Hamilton-Jacobin johtamiseksi Schrödingerin yhtälöstä, mikä mahdollistaa kvanttiteorian standardimuotoilusta poikkeavien termien eristämisen. Tulkinta säilyttää kvanttiteorian empiiriset ennusteet tuottavan rakenteen. Kahden eri tulkinnan kannattajien välisen kiistan täsmennetään syntyvän epäselvyydestä ja erimielisyydestä tulkinnan arvioinnin standardeista, kuten yksinkertaisuudesta, kuvausvoimasta tai periaatteellisista mahdollisuuksista muodostaa uusia tutkimushypoteeseja. Kiistan ratkaisemiseksi tutkielmassa edetään purkamaan itse tulkinnan käsite. Sen käyttöä tutkitaan fysiikan mallikeskustelun, semanttisen logiikan ja matemaattisen malliteorian yhteyksissä. Tutkielmassa päädytään esittämään ehdotus käsitteen ”tulkinta” reunaehdoille: tulkinta tarkoittaa teorian soveltamista haluttuun yksittäistilanteeseen. Tulkinta kvanttiteoriasta voi siis olla oikea tai väärä, minkä määrittää soveltamisen onnistuminen. Reunaehtoihin sisällytetään yksittäisten mallikomponenttien arviointi, mikä mahdollistaa vaihtoehtoisten matemaattisten muotoilujen sisältämien termien arvioinnin kvanttiteorian soveltamisen yhteydessä. Koska tulkintoja käsitellään tutkielmassa yksinomaan kvanttiteorian tulkintoina, päädytään johtopäätökseen, että tulkintojen on jaettava kvanttiteorian rakenteelliset rajoitteet. Nämä rajoitteet ymmärretään tätä nykyä hyvin viimeistään von Neumannin ja Kochenin-Speckerin teoreemien myötä. Lisäksi tutkielmassa asetetut reunaehdot kvanttiteorian tulkinnalle ovat hyvin tiukat. Tämän takia vaihtoehtoja tavanomaiselle ymmärrykselle siitä, mitä kvanttiteoria sanoo todellisuudesta, on syytä tarkastella laajemmassa viitekehyksessä.
-
(2013)The thesis examines positions that do not restrict cognition and the mind solely to the brain and its neuronal processes. The examination is framed in terms of what it means to say that cognition is embodied, embedded, enactive, extended and distributed (4ED). Four research questions guide this exploration: I) What are the theoretical commitments the different accounts of cognition in 4ED hold on to and how do these relate to each other? II) (Why) should distributed cognition be added with the rest of the 4E accounts? III) What critique does 4ED face and how does providing a mark of the cognitive affect both the proponents as well as the opponents of 4ED? IV) How does the notion of cognitive agency figure in the 4ED approach(es) to cognition? The methodology of the thesis is a comparative and critical study of the source literature. The literature is wideranging and substantive. It expands the fields of philosophy, cognitive science, psychology and artificial intelligence among others. The main authors under study include Andy Clark, Francisco Varela, Ezequiel Di Paolo, Alva Noë, Edwin Hutchins, David Kirsh, John Sutton, Richard Menary, Michael Wheeler, Fred Adams, Kenneth Aizawa, ja Robert Rupert. In addition to the aforementioned authors other sources relevant for the development and refinement of 4ED are examined. The examination is systematic and runs through eight chapters. Chapter one is the introduction that sets out the theoretical background, structure and the aim of the thesis. Chapters 2 5 are dedicated to the presentation of the different approaches to cognition under study. Chapter six is dedicated to the critical analysis of the approaches and the examination of some of the challenges that have been raised against the different approaches to cognition. Chapter seven looks into a more detailed question and aims to clarify the way the approaches conceive cognitive agency. Chapter eight is the concluding chapter that ties the thesis together, clarifies the main issues and gestures at possible future research in the form of open questions that have risen. The thesis uncovers the theoretical commitments the different unorthodox approaches to cognition have. In doing this it also illustrates their important similarities and differences. The study also shows how the orthodox conception of cognition that conceives it essentially as a neuronal process bounded by the head is pushed to take part in the debate on equal ground with the unorthodox positions. In general then the thesis points to the importance of a better understanding of the unorthodox approaches to cognition as a means to a greater overall understanding of the nature of cognition and its place in the world.
-
(2019)Tässä tutkielmassa esittelen enaktivistisessa mielenfilosofiassa esitettyjä itseyden malleja ja niiden filosofisia ongelmia. Itseyden ongelma ei enää ole nykyisen enaktivismin keskiössä, vaikka se oli varhaisen enaktivismin keskeinen teema. Tutkielmasta käy kuitenkin ilmi, että itseyden ongelma on enaktivismissa yhä vailla ratkaisua. Olen valinnut aineistooni sellaista enaktivistista kirjallisuutta, jossa on selkeä pyrkimys käsitellä itseyden filosofisia ongelmia tai muodostaa enaktivistinen itseys-malli. Aineistosta käy ilmi, että enaktivistien kannat itseyteen vaihtelevat melko paljon ja ettei enaktivismi muodosta yhtä yleisesti hyväksyttyä, koherenttia ja ristiriidatonta mallia itseydestä. Jotta aineistosta nousisi esiin toisiinsa vertailtavia itseys-kantoja, olen muotoillut tätä tutkielmaa varten seitsenosaisen kysymyssarjan, jota vasten tulkitsen aineistoa ja jonka mukaan tutkielmani jäsentyy: 1) tiedon intressi, 2) tiedon mahdollisuus ja tutkimuksen metodi, 3) itseyden ontologinen luonne, 4) itseyden ja fenomenaalisen kokemuksen erottamattomuus, 5) itseyden pysyvyys muutoksessa, 6) itseyden tasot ja erilaiset itseydet ja 7) itseyden solipsismi ja intersubjektiivisuus. Esittelen aineistoni näitä kysymyksiä vasten. Varhaiset enaktivistit pitävät arjessa ilmenevää fenomenaalista itseyttä illuusiona, jonka syntymekanismin he pyrkivät selittämään. Myöhemmät enaktivistit eivät sitoudu illusionaariseen kantaan, vaan he pyrkivät hahmottelemaan itseydelle uskottavan ontologisen statuksen: itseyden on oltava jotain todellista, mutta ei liian staattista, sillä muuten se ei säilyisi jatkuvan kehollisen ja mentaalisen muutoksen keskellä. Enaktivistit sitoutuvat empiirisiin tutkimusmenetelmiin, joihin he lukevat paitsi tieteellisen empirian (biologia ja neurotiede), myös kokemuksellisen empirian (fenomenologia ja buddhalainen mielentutkimus). He kritisoivat metafysiikkaa ja mielikuvituksellisia ajatuskokeita itseyden tutkimisen menetelminä. Enaktivistit pitävät lähtökohtaisesti itseyttä ja kokemusta erottamattomina: kaikki itseys on koettua ja kaikki kokemus ilmenee itseydelle. Tämä yleistys ei kuitenkaan päde kaikissa tapauksissa. Osa enaktivisteista katsoo, että minimaalinen itseys, kuten bakteerin itseys, ei voi olla koettua tai tietoista. Itseyden ja kokemuksen erottamattomuus kyseenalaistuu myös silloin, kun inhimillinen kokemus eräissä tilanteissa ilmenee vailla itseydeksi tunnistettavaa rakennetta. Itseyden pysyvyyden ja muutoksen ongelman enaktivistit selittävät materiaalisesta näkökulmasta organismin aineenvaihdunnallisena välttämättömyytenä. Mentaalisen muutoksen selittämisessä jotkut heistä tukeutuvat fenomenologiseen kokemusvirta-analogiaan, jossa kokemusvirran rakenne pysyy samana, vaikka kokemusvirran sisältö alati muuttuu. Enaktivismi luokittelee itseyden piirteet solutason autopoieettisuuteen, eläinkunnan sensorimotorisuuteen ja lopulta ihmisillä myös reflektiiviseen ja autobiografiseen. Erilainen kehollisuus mahdollistaa siis erilaisen itseyden. Keskeinen haaste enaktivismin itseysmalleille on yhtäältä itseyden ontologinen välttämättömyys enaktivismin autopoieettiselle teorialle ja toisaalta itseyden fenomenaalinen fragmentaarisuus. Itseys on välttämätön ontologinen rakenne, jota ilman enaktivismi ei voi selittää kehollista ja elollista kognitiota. Itseys ei kuitenkaan ilmene fenomenaalisessa kokemuksessa, tai jos ilmenee niin ontologisesti heikkona ja fragmentaarisena rakenteena. Itseys on siis enaktivismille fenomenaalisesti tavoittamaton mutta teoreettisesti välttämätön. Esittelemäni itseyden ongelmat liittyvät keskeisesti enaktivistiseen kognition teoriaan, joten niiden selvittely tulevaisuudessa voi edistää enaktivistista hanketta myös yleisemmin.
-
(2017)Tutkimuksessa tarkasteltiin kokemuksellisen kuvittelun ja fenomenaalisten ominaisuuksien roolia Alvin I. Goldmanin kolmannen persoonan mentaalisessa simulaatioteoriassa. Sosiaalisen kognition tutkimuksessa on osoitettu, että näköhavainnolla on keskeinen rooli sosiaalisiin tilanteisiin liittyvän informaation käsittelyssä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kuinka visuaalinen kuvittelu ja fenomenaaliset ominaisuudet vaikuttavat toisen henkilön mentaalisen tilan tunnistamiseen ja ymmärtämiseen. Tutkimus aihepiiri liittyi kolmeen klassiseen filosofian ongelmaan: kysymykseen visuaalisen kuvittelun havainnonkaltaisuudesta, kysymykseen fenomenaalisten ominaisuuksien luonteesta ja kysymykseen siitä, kuinka voimme saada tietoa toisen subjektin mentaalisesta tilasta. Tutkimuksen pääasiallisina lähteinä olivat Alvin I. Goldman, Stephen M. Kosslyn, Colin McGinn, Christopher Hill, Shaun Nichols ja Stephen Stich. Tutkimuksessa käytettiin tutkimusaineistoa filosofiasta, psykologiasta, kehityspsykologiasta ja kognitiivisestä neurotieteestä. Tutkimus osoitti, että visuaalisella kuvittelulla on keskeinen rooli mentaalisessa simulaatioteoriassa. Visuaalisella kuvittelulla ja näköhavainnolla on useita päällekkäisiä kognitiivis-funktionaalisia toimintoja. Tutkimus osoitti myös, että Goldmanin kokemuksellisen kuvittelun teoria sisältää kaksi erillistä teoriaa. Näkökulmateorian avulla simuloiva subjekti luo visuaalisen tilan, joka muistuttaa kohdesubjektin visuaalista tilaa. Fenomenaalisen teorian avulla simuloiva subjekti luo fenomenaalisen tunteen, joka muistuttaa kohdesubjektin fenomenaalista tunnetta. Tämän lisäksi tutkimuksesta kävi ilmi, että näkökulmateoria pohjautuu neuraaliseen ja funktionaaliseen samankaltaisuuteen. Fenomenaalinen teoria pohjautuu simuloivan subjektin episodiseen muistiin.
-
(2011)Käsilläolevan tutkielman aiheena on esineellistymisen käsite. Sitä tarkastellaan yhtäältä sellaisena kuten se esitetään Georg Lukácsin (1885-1971) teoksessa Historia ja luokkatietoisuus (1923), toisaalta kuten sitä koskeva teoria on luettavissa esiin Martin Heideggerin (1889-1976) läpimurtoteoksesta Oleminen ja aika (1927). Molemmat ajattelijat pyrkivät teoksissaan rakentamaan kokonaisvaltaista tulkintaa länsimaisen ajattelun ja toiminnan taipumuksesta tulkita todellisuus esineellisenä (dinglich), so. eletystä elämästä ja toiminnasta irrallisena olioiden (Dinge) maailmana. Sekä Lukács että Heidegger pyrkivät osoittamaan, että esineellistyneen todellisuuden ontologisena perustana toimii inhimillisen praktisen toiminnan kenttä, josta käsin esineellistävät ja objektivoivat suhtautumistavat todellisuuteen voivat vasta jälkikäteisesti syntyä. Molemmille ajattelijoille esineellisyyden muodostuminen ontologiaa hallitsevaksi tulkinnaksi todellisuuden luonteesta edellyttää myös tietynlaisia sosiaalisen olemisen rakenteita. Tutkielmassa tehdään vertailevaa käsiteanalyysia Lukácsin ja Heideggerin teoreettisten diskurssien välillä. Tavoitteena on rakentaa mahdollisuutta lukea mainittuja filosofeja saman, modernille olemassaololle keskeisen ontologisen sekä eksistentiaalisen ongelman tarkastelijoina. Toisaalta vertaileva lähestymistapa pyrkii myös tuomaan esiin olennaisia ja perustavia eroja Lukácsin marxilaisen ja Heideggerin fundamentaaliontologisen orientaation välillä. Tutkielmassa pyritäänkin osoittamaan, että Heideggerin fundamentaaliontologia ei tarkastele kauppatavaran rakennetta eikä sosiaalisen vaihdon prosesseja marxilaisesta näkökulmasta riittävällä tavalla, kun taas Lukácsin teoreettinen projekti tulee edellyttäneeksi tuottavaan subjektiviteettiin pohjautuvan ontologisen perusasenteen. Tämä ontologinen positio voidaan puolestaan kritisoida hedelmällisesti heideggerilaisesta näkökulmasta. Viime kädessä tutkielma pyrkii avaamaan esineellistymisteorioiden vertailun kautta kysymyksen länsimarxilaisen materialistisen dialektiikan ja Heideggerin fenomenologisen ontologian välisestä suhteesta.
-
(2016)Pro gradu -tutkielmani käsittelee Gottfried Wilhelm Leibnizin (1646 - 1716) käsitystä kuolemasta. Tavoitteena on ollut saada kokonaisnäkemys Leibnizin käsityksestä kuolemasta niiden näkökulmien ja filosofisten aiheiden osalta mistä Leibniz itse kirjoitti. Leibnizin kuolemankäsitystä olen tutkinut useasta eri näkökulmasta liittyen Leibnizin filosofiaan ja metafysiikkaan. Tärkeimpänä lähteenäni olen käyttänyt teosta Filosofisia tutkielmia, joka on valikoima Leibnizin tärkeimpiä filosofisia tekstejä. Muita tärkeitä lähteitä ovat olleet Leibnizin kirjeenvaihdot, kokoelmateosten artikkelit ja kommentaarit. Pro gradu -tutkielmassani olen käsitellyt niitä taustatekijöitä, joilla oli merkitystä Leibnizin kuolemakäsityksen muodostumisessa. Tällaisia taustatekijöitä Leibnizille olivat hänen metafyysiset periaatteensa, hänen näkemyksensä pienistä ja havaitsemattomista havainnoista ja hänen entelekian ja substantiaalisen muodon käsityksensä. Lisäksi Leibnizin kuolemakäsityksen taustatekijöitä olivat myös Platonin ja Aristoteleen vaikutus. Leibnizin kuolemakäsitys on erilainen, riippuen siitä katsommeko Leibnizin korporeaalista tai monadista substanssia. Kuitenkin molemmissa tapauksissa nämä substanssit ovat luonnollisesti kuolemattomia, sillä vain Jumala voi hävittää substanssit. Leibnizin kuolemakäsityksen muodostumiseen vaikutti ratkaisevasti hänen kannattamansa esimuodostus-oppi, jonka mukaan Jumala oli esimuodostanut ja luonut maailmaan. Tässä mikroskoopilla tehdyillä havainnoilla oli vaikutusta Leibnizin esimuodostuskäsityksen syntymiseen. Esimuodostus-opista seurasi, että Leibniz puolusti transformaatioita Jumalan luomassa yhdessä, parhaassa ja aktuaalisessa maailmassa kiistäen sieluvaelluksen mahdollisuuden. Leibnizin käsitykset luonnon - ja armon valtakunnista muodostavat tärkeän osan tulkintaani. Annan näille kaksi mahdollista tulkintaa. Ensimmäisessä tulkinnassa luonnon- ja armon valtakunnassa on kysymys yhdestä ja samasta ontologisesta maailmasta. Tällöin tämän saman maailman substanssit eroavat toisistaan tietokyvyiltään, eivät eri maailmassa olevina. Toisessa tulkinnassa luonnon - ja armon valtakunta eroavat toisistaan myös ontologisesti ja Jumalan korottamat korkeammat substanssit pääsevät Jumalan kaupunkiin. Molemmissa tulkinnoissa Jumala korottaa hedelmöityksen hetkellä mielet rationaalisiksi substansseiksi erottaen ne ei-rationaalisista substansseista. Tästä seuraa, että korotetut mielet saavat persoonallisen- ja moraalisen identiteetin ja ainoastaan korkeammat substanssit ovat kuolemattomia alimpien substanssien jäädessä ainoastaan tuhoutumattomaksi. Tulkintani mukaan Leibnizin metafysiikkaan jää jäljelle pysyvä jännite, joka liittyy Leibnizin teologisiin ja luonnonfilosofisiin näkemyksiin.
Now showing items 1-20 of 51