Browsing by discipline "Uskonnonpedagogiikka"

Suomeen saapui vuonna 2015 Euroopan pakolaiskriisin myötä 32 476 turvapaikanhakijaa. Suomesta turvapaikkaa hakeneiden määrä yli kahdeksankertaistui verrattuna edeltävään vuoteen. Turvapaikanhakijoiden määrän lisäännyttyä eri tahot perustivat lukuisia vastaanottokeskuksia, joihin turvapaikanhakijat majoittuvat turvapaikkapäätöksen käsittelyn ajaksi. Vastaanottokeskukset ovat ainutlaatuisia miljöitä, joissa monet erilaiset kulttuurit ja katsomukset kohtaavat. Vastaanottokeskuksissa järjestetään aikuisopetusta 17-vuotiaille ja sitä vanhemmille turvapaikanhakijoille. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, millaiseksi vastaanottokeskuksissa työskentelevät aikuisopettajat kokevat oman kulttuuri- ja katsomussensitiivisyytensä. Tutkielmassa käytetään kvalitatiivista tutkimusotetta. Aineisto kerättiin viideltä Viittakivi Oy:n ylläpitämissä vastaanottokeskuksissa työskennelleeltä informantilta puolistrukturoitujen teemahaastatteluiden avulla. Haastatteluista tehdyt litteraatit analysoitiin aineistolähtöisellä laadullisella sisällönanalyysilla. Sekundääriaineistona toimivat informanteilta saadut lisäaineistot: väitelomakevastaukset, opetussuunnitelma ja -materiaalit. Aineistojen analysoinnista saatuja tuloksia verrataan Mohammed Abu-Nimerin uskontosensitiivisyyden kehittymistä kuvaavaan vaiheteoriaan. Kyseisen viisivaiheisen teorian pohjalta on mahdollista tarkastella informanttien kokemusta sekä omasta kulttuuri- että katsomussensitiivisyydestään, erottelematta kulttuuria ja katsomusta toisistaan irrallisiksi. Teorian vaiheet ovat: kieltäminen, puolustaminen, vähättely, hyväksyntä, sopeutuminen. Keskeisimpänä tutkimustuloksena ilmeni vähättelyn ja hyväksynnän vaiheiden päällekkäisyys. Kerätyn aineiston perusteella informantit vähättelivät eri kulttuurien ja uskontojen välisiä eroja. Samanaikaisesti he kuitenkin tiedostivat ja hyväksyivät erityisesti kulttuurien ja uskontojen sisäisen diversiteetin olemassaolon. Aineiston perusteella Abu-Nimerin teorian vähättelyn ja hyväksynnän vaiheet eivät ole erillisiä, vaan limittyvät päällekkäin. Kvalitatiivisen tutkimusotteen vuoksi tulokset eivät ole yleistettävissä koskemaan kaikkia vastaanottokeskuksissa työskenteleviä tai työskennelleitä aikuisopettajia. Tutkielman tavoitteena on tehdä tutkittavasta ilmiöstä ymmärrettävämpi ja sytyttää kipinä aiheen jatkotutkimukselle. Jatkuvasti monikulttuuristuvassa Suomessa on kuitenkin useita paikkoja, joissa tutkimustuloksia voidaan hyödyntää. Vastaanottokeskuksissa, opettajina sekä monikulttuurisina ohjaajina työskentelevien koulutuksissa on mahdollista antaa painoarvoa kulttuuri- ja katsomussensitiivisyyden käsittelylle. Koulutuksissa voidaan esimerkiksi reflektion kautta pohtia eri kulttuureihin ja katsomuksiin liittyviä asenteita. Asenteet ovat usein tiedostamattomia, mutta niiden käsittelemisen avulla ne voidaan saattaa tietoisuuteen, jolloin niihin on myös mahdollista vaikuttaa. Tämä tutkielma tarjoaa kulttuurien ja katsomusten kohtaamispisteessä työskennelleiltä henkilöiltä saadun aineiston kautta esimerkkejä siitä, miten subjektiiviset kokemukset linkittyvät kulttuuri- ja katsomussensitiivisyyden teoriaan.

Tämä laadullinen tutkimus tarkastelee Kansan Raamattuseuran Samassa Veneessä -avioparityöntekijöiden mukana oloa avioparityössä. Tutkimuksen tavoitteena on ymmärtää motivaatioita avioparityöhön lähtemiseen ja työhön sitoutumiseen. Vapaaehtoisen avioparityön syvempi ymmärtäminen ilmiönä tukee vapaaehtoistyön kehittämistä niin Kansan Raamattuseurassa kuin muissakin vapaaehtoistyön konteksteissa. Vapaaehtoisen avioparityön taustan kartoittamisessa olen esitellyt Suomessa tehtävää avioparityötä. Olen tuonut esiin teologisia perusteluja kristilliselle avioliitolle sekä avioliiton tehtävät. Yhteistoiminnallinen oppiminen ja dialogisuus sekä sosiaalisen pääoman muodot ja muodostuminen kuuluvat olennaisena osana ilmiön ymmärtämiseen. Käytän James W. Fowlerin uskon kehitysvaiheteoriaa apuna vapaaehtoisessa avioparityössä vahvasti mukana olevan hengellisen ulottuvuuden ymmärtämisessä. Tutkimuksen aineisto on kerätty teemahaastatteluna kuudeltatoista vapaaehtoiselta Samassa Veneessä -avioparityöntekijältä. Aineiston olen analysoinut Atlas.ti -ohjelmistoa ja sisällönanalyysiä apuna käyttäen. Vastaukset olen ryhmitellyt viiteen eri teemaan. Teemoittelun pohjalta olen muodostanut kasvusäiemallin, jossa kuvataan avioparityön viisi kasvusäiettä. Tulosten esittämisessä ja kokonaisuuden hahmottamisessa käytin apuna narratiivista esitystapaa. Narratiivinen esitystapa on yksi laadullisen tutkimuksen tunnuspiirteistä. Tutkimustulokset osoittavat avioparityössä mukana olemisen syiden koostuvan useista erilaisista ja moniulotteisista tekijöistä. Avioparityön kasvusäiemalli kuvaa syiden ulottuvan pinnallisista asioista syvälle ihmisen sisäiseen kokemusmaailmaan. Säikeiden keskinäiset suhteet olivat merkittäviä, mikä korostaa vapaaehtoisen avioparityön moniulotteisuutta ja sitoutumiseen vaikuttavia moninaisia tekijöitä. Keskeisimmiksi tuloksiksi voidaan nostaa toiminnallisen ja itseohjautuvan oppimisen merkitys elämänlaadun parantamisessa. Tulosten mukaan itsereflektiokyky auttoi avioparityöntekijöitä löytämään tyydyttävämmän tavan olla vuorovaikutuksessa läheisissä ihmissuhteissa. Avioparityön positiiviset vaikutukset yksilöiden identiteettiin olivat merkittäviä. Dialogisuus vuorovaikutuksessa lisäsi osapuolten keskinäistä ymmärrystä ja hyväksyntää. Yhteisössä muodostunut sosiaalinen pääoma vahvisti avioparityöntekijöiden keskinäistä yhteyttä. Yhteisön tuki auttoi yksilöitä kasvamaan omaksi itsekseen ja tuki tervettä itsenäistymistä. Tulosten hyödynnettävyys Kansan Raamattuseuran Samassa Veneessä -työssä on ilmeinen. Tutkimus auttaa avioparityön koordinaattoreita kehittämään vapaaehtoiskoulutusten sisältöä ja tukee työmuodon kestävää kehittämistä. Vaikkei laadullinen tutkimus sinänsä ole yleistettävissä, voi ilmiön syvemmästä ymmärtämisestä avautua uusia näköaloja, joita muutkin vapaaehtoistyön toimijat voivat hyödyntää. Kirkon, eri järjestöjen ja yhdistysten piirissä vapaaehtoisuuteen perustuva työ tulee jatkossa olemaan yhä tärkeämpi osa kansalaisyhteiskunnan toimintaa. Nämä näkökulmat huomioon ottaen on tärkeää löytää syitä siihen, miksi ihmiset haluavat olla mukana tekemässä vapaaehtoistyötä. Näiden teemojen tarkastelu antaisi aihetta jatkotutkimukselle, jolle aiheen ajankohtaisuuden vuoksi on tarvetta.

Ennakkoluuloihin liittyvä tutkimus on lisääntynyt viime aikoina. Kirkollisten herätysliikkeiden ja järjestöjen osalta asiaa ei ole juuri tutkittu, vaikka aihetta sivutaan herätysliikkeitä käsittelevissä tutkimuksissa. Herätysliikkeiden ja järjestöjen asema kirkossa on noussut ajankohtaiseksi kysymykseksi myös yhteiskunnan muutosten, sekularisaation, virkakysymyksen ja sukupuolineutraalin avioliiton myötä, jotka jakavat mielipiteitä kirkossa, herätysliikkeiden ja järjestöjen välillä ja sisällä. Aiempien kirkollisiin herätysliikkeisiin ja järjestöihin liitettyjen stereotypioiden ja ennakkoluulojen lisäksi kyseiset teemat värittävät asenteita, mielipiteitä, kannanottoja, stereotypioita ja ennakkoluuloja, joita ihmisillä on kirkollisista herätysliikkeistä ja järjestöistä. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimus (Haastettu kirkko 2012, 52–56) suomalaisten suhtautumisesta uskonnollisiin ryhmiin kertoo, että suomalaisten suhtautuminen esimerkiksi lestadiolaisuuteen, herännäisyyteen ja henkilökohtaista uskonratkaisua korostaviin herätysliikkeisiin on huomattavan kielteistä. Kielteinen suhtautuminen kertoo niihin kohdistuvista ennakkoluuloista. Tutkimuksessa tarkastellaan näitä ennakkoluuloja sekä kirkollisiin herätysliikkeisiin ja järjestöihin liitettyjä myönteisiä ja kielteisiä stereotypioita. Tutkimus on laadullinen. Sen aineiston hankinnassa on käytetty teemahaastattelua. Haastateltavia oli kymmenen. He olivat pappeja, miehiä ja naisia, Helsingin hiippakunnan seurakunnista ja alueella toimivista kirkollisista herätysliikkeistä ja kristillisistä järjestöistä. Tutkimusmetodina tutkimuksessa on fenomenologis-hermeneuttinen metodi. Tutkimustulosten raportoinnissa painottuu kuitenkin fenomenologinen kuvailu, joka muotoutui tutkimusmateriaalin kehämäisen yhä uudelleen lukemisen, analysoinnin, tiivistämisen ja luokittelun sekä aiempaan aihetta käsittelevään tutkimukseen paneutumisen avulla. Kirkollisista herätysliikkeistä ja järjestöistä tarkastelun kohteina ovat heränneet, Kansanlähetys, Kansan Raamattuseura, lestadiolaisista vanhoillislestadiolaiset ja esikoislestadiolaiset, SLEY ja Suomen Raamattuopisto sekä uudemmista kristillisistä järjestöistä Tuomasmessu ja Hiljaisuuden Ystävät. Nämä valikoituvat tutkimukseen sen perusteella, mitkä haastateltavat kokivat merkittävimmiksi kirkollisiksi herätysliikkeiksi tai järjestöiksi Helsingin hiippakunnassa. Näistä herätysliikkeistä ja kristillisistä järjestöistä haastateltavat toivat esiin erilaisia ennakkoluuloja ja stereotypioita. Niistä oli kuitenkin karissut pois joitakin tuntomerkkejä, joiden perusteella herätysliikkeiden jäsenet aiemmin saattoi tunnistaa. Toisaalta vanhojen ennakkoluulojen ja stereotypioiden lisäksi tai tilalle on tullut joitakin uusia ennakkoluuloja ja stereotypioita. Tutkimuksen perusteella ennakkoluuloja herätysliikkeitä kohtaan Helsingin hiippakunnassa aiheuttavat esimerkiksi tietämättömyys kirkollisista herätysliikkeistä ja järjestöistä sekä joidenkin herätysliikkeiden kielteinen suhtautuminen naispappeuteen. Herätysliikkeillä ja järjestöillä voi olla myös korostuksia, jotka koetaan vieraiksi elementeiksi kansankirkossa. Tutkimuksessa käsitellään jonkin verran myös kristityn identiteettiä sekä kirkollisten herätysliikkeiden ja järjestöjen merkitystä kristityn identiteetin kannalta. Tutkimuksessa identiteetti painottuu ihmisen sosiaaliseen identiteettiin ryhmän jäsenenä.

Tavoitteet. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten perusopetuksen ensimmäisen ja toisen vuosiluokan evankelisluterilaisen uskonnon oppikirjat heijastavat voimassaolevaa opetussuunnitelmaa. Lisäksi tutkimuksen tehtävänä on vertailla vuoden 2004 ja 2014 perusopetuksen opetussuunnitelman perusteita. Vastauksia tutkimustehtävään etsitään seuraavien tutkimuskysymysten avulla: 1. Millaisia muutoksia on havaittavissa alkuopetuksen evankelisluterilaisen uskonnon oppiaineessa vertailtaessa vuoden 2004 ja 2014 perusopetuksen opetussuunnitelman perusteita? ja 2. Miten evankelisluterilaisen uskonnon alkuopetuksen oppikirjat vastaavat vuoden 2014 perusopetuksen opetussuunnitelman perusteita? Menetelmät. Tutkimuksen aineistona on vuosien 2004 ja 2014 perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet sekä evankelisluterilaisen uskonnon Aarre ja Sydän -sarjojen oppikirjat perusopetuksen vuosiluokille 1-2. Opetussuunnitelmia ja oppikirjoja analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin avulla. Oppikirjojen kuvituksen analysoinnissa puolestaan käytettiin Evelyn Goldsmithin kehittämää analyyttista mallia soveltuvin osin. Tulokset ja johtopäätökset. Vuosien 2004 ja 2014 perusopetuksen opetussuunnitelmien analyysin perusteella opetussuunnitelmissa on paljon samoja teemoja ja yhteneväisiä opetustavoitteita. Eroja opetussuunnitelmien välillä ilmeni uskontojen globaalia tarkastelua sekä yksilön kehityksen tukemista koskevien tavoitteiden osalta. Nämä teemat korostuivat vahvemmin vuoden 2014 perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa. Oppikirjojen osalta tutkimuksessa kävi ilmi, että Sydän-kirjasarja vastaa Aarre-kirjasarjaa paremmin vuoden 2014 perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden sisältöjä ja tavoitteita. Sydän -kirjasarja täytti kaikki opetussuunnitelman sisällöt, mutta Aarre-sarjasta jäi puuttumaan opetussuunnitelmassa asetettuja sisältöjä.

Yleisellä tasolla tutkimuksen kohteena oli Suomen helluntailiikkeen spiritualiteetti. Tutkimuksen kehysperusjoukkona oli Helsingin Saalem-seurakunnan tilaisuuksiin osallistuvat ihmiset. Aineisto kerättiin kyselylomakkeilla syksyllä 2004 Saalem-seurakunnan tilaisuuksissa. Täytettyjä lomakkeita kertyi 230. Vastaajien ikä vaihteli 13-87 vuoteen ja heistä 36% olimiehiä. 70% kuului Saalem-seurakuntaan ja 17% johonkin toiseen helluntaiseurakuntaan. Ei-helluntailaisia oli 13% vastaajista. Rajoittuneelta osin käytössä oli myös 500 vastaajan vertailuaineisto Kallion kaupunginosan alueelta. Tämän niinsanotun Case Kallio -aineiston vastaajat olivat pääsääntöisesti heikosti sitoutuneita kristinuskon oppeihin sekä hartaudenharjoittamiseen. Vastaajista 50% oli miehiä. Ikä vaihteli 18-39-uoden välillä. Teoreettisena lähtökohtana tutkimukselle toimi yhdysvaltalaisen Daniel Albrechtin empiirinen tutkimus helluntailais-karismaattisesta spiritualiteetista. Hän määrittelee helluntailais-karismaattisen spiritualiteetin muodostuvan kolmesta tekijästä: uskomuksista, käytännöistä sekä niin sanotuista sensibiliteeteistä. Sensibiliteeteillä tarkoitettaan asennoitumista toimintaa kohti. Albrechtin luomien kategorioiden pohjalta laadittiin kyselylomakkeeseen kaksi mittaria. Toinen mittasi koko helluntailaisen spiritualiteetin kenttää kuvaavia perustekijöitä, joihin sisältyivät uskomukset, käytännöt sekä sensibiliteetit. Toinen mittari keskittyi mittaamaan vain yhtä spiritualiteettimääritelmän osaa, sensibiliteettejä. Helluntailaisuuteen painottuvan näkökulman lisäksi tutkimuksessa käytettiin hyväksi David Hayn spiritualiteettinäkemystä. Hän määrittelee spiritualiteetin arkitodellisuuden ylittäväksi tietoisuudeksi. Hayn laatimien kategorioiden avulla kartoitettiin yleisinhimillistä spiritualiteettia. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Saalem-seurakunnan spiritualiteetin ilmenemismuotoja ja eroavaisuuksia suhteessa taustoihin. Lisäksi verrattiin Saalemista kerättyä aineistoa vertailuaineistoon (Case Kallio) sekä selvitettiin kahden erilaisesta lähtökohdasta nousevan spiritualitteettinäkemyksen yhteyttä toisiinsa. Tutkimus oli luonteeltaan kvantitatiivinen. Tutkimusmenetelminä käytettiin tilastollisia testejä sekä faktorianalyysiä. Faktorianalyysin rinnalla käytettiin niin kutsutta Bayes-mallinnusta, jolla ei ole parametrisille menetelmille asetettuja tiukkoja käyttöehtoja. Saalem-seurakunnasta tutkimustulokseksi saatiin 11 eritasoista spiritualiteettiulottuvuutta. Albrechtin esittämät seitsemän sensibiliteettikategoriaa löytyivät lähes sellaisenaan aineistosta, kun taas helluntailaisen spiritualiteetin perustekijöiden sekä yleisinhimillisen spiritualiteetin kohdalla käytössä olleet mittarit eivät toimineet täysin odotetulla tavalla. Kahta erilaista aineistoa voitiin vertailla yleisinhimillisen spiritualiteetin osalta. Yleisinhimillinen spiritualiteetti ei ollut vieras ilmiö kristillisestä opista ja hartaudenharjoittamisesta vieraantuneille vastaajille. Kuitenkin se sai korkeampia vastauspistemääriä helluntailaisten parissa. Kyseistä spiritualiteettia eriytyi kuvaamaan kaksi ulottuvuutta: yhteisöllinen altruismi sekä arjen kauneus. Pelkästään Saalem-seurakunnasta kerätystä aineistosta eriytyi lisäksi kolme helluntailaisen spiritualiteetin perustekijää: sana ja missio, johtajakeskeisyys sekä ylistys -ulottuvuudet. Samasta aineistosta nousi kuusi sensibiliteettiulottuvuutta: ylistys,yleinen puhdistuminen, seremoniallisuus, armolahjat, tavoitteellisuus sekä hengellinen puhdistuminen ja muutos. Toinen ylistysulottuvuus kuvasi ylistyksen merkitystä, toinen ylistystapaa. Saalem-seurakunnasta kerätyn aineiston keskiöön asettui sanaa ja missiota kuvaava ulottuvuus. Korkeimman vastauskeskiarvon sai tavoitteellisuusulottuvuus, samoin kuin molemmat yleisinhimillistä spiritualiteettia kuvastaneet ulottuvuudet saivat korkeita vastauskeskiarvoja. Helluntailaisen spiritualiteetin ulottuvuudet korreloivat positiivisesti yleisinhimillisen spiritualiteetin ulottuvuuksien kanssa. Tulokset voitiin yleistää koskemaan Helsingin Saalem-seurakunnan jäsenistöä sekä pääkaupunkiseudun helluntailaisuutta. Koko Suomen helluntailiikkeen kohdalla tuloksia voitiin pitää suuntaa-antavina.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan hengellisen musiikin merkitystä ikääntyneelle. Eritellymmin kohderyhmänä ovat helsinkiläisissä yksityisissä palvelutaloissa asuvat ikääntyneet. Tutkimuksen taustassa kerrotaan uskonnosta ja musiikista yhdessä, sekä musiikista ja hengellisestä musiikista ikääntyneelle. Molempia aiheita on käsitelty kirjallisuudessa vielä melko vähän, tutkimuksista puhumattakaan. Tutkimusaineistona on neljä ryhmähaastattelua, joista kuhunkin ryhmähaastatteluun osallistui viisi ikääntynyttä. Tutkimusaineistoni koostuu siis yhteensä 20 ikääntyneen haastatteluista. Palvelutalot, joissa tein ryhmähaastattelut olivat Palvelutalo Kukkasrahasto, Saga Munkkiniemi Dosentinpuisto, Vuosaaren Helander-koti ja Esperi Hoivapalvelukeskus Tilkan kevythoivayksikkö. Tutkimukseen osallistuneiden ikääntyneiden kokemuksia ja näkemyksiä selvitettiin haastattelukysymysten avulla. Valitsin etukäteen kolme kuuntelunäytettä, jotka soitin cd-soittimelta haastateltaville. Haastattelukysymykset käsittelivät kustakin kuuntelunäytteestä herännyttä välitöntä sanottavaa tai kerrottavaa, kuuntelunäytteen herättämiä muistoja tai tunteita, kuuntelunäytteen sanoitusta, musiikkia, hoitavuutta, jotain mitä haastateltavat halusivat vielä kertoa kuuntelunäytteestä, sekä haastatelluille merkityksellistä hengellistä musiikkia ja sen syitä. Tutkimusmenetelmä oli aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Haastatteluaineistosta luokiteltiin ryhmiä, ja ilmeni samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia. Ryhmistä luotiin aihekategorioita, joita yhdistelemällä syntyi tutkimuksen pääkategoriat. Aineistosta nousi tutkimustuloksina etenkin uskontokasvatuksen ja musiikkiterapian aiheita. Se, oliko hengellinen musiikki haastatelluille merkityksellistä, riippui kuuntelunäytteistäni ja yksilöistä. Silti hengellinen musiikki koettiin merkitykselliseksi silloin, kun se miellytti haastateltavia. Lähes kaikki haastateltavat kokivat etenkin virret merkitykselliseksi hengelliseksi musiikiksi. Toisaalta heräsi myös keskustelua siitä, mikä oikeastaan voi olla hengellistä musiikkia. Kiinnostuskohteenani olikin myös sen tarkastelu, mikä on nykyajan helsinkiläisissä yksityisissä palvelutaloissa asuvien ikääntyneiden suhde hengelliseen musiikkiin. Merkitykselliseen hengelliseen musiikkiin yhdistettiin musiikkiterapeuttisina ominaisuuksina musiikkimieltymykset, muistot, tunteet ja hoitavuus. Uskontokasvatuksellisia ominaispiirteitä olivat puolestaan sanoma, muistot, tunteet ja hoitavuus.

Tutkimus koskee lähetystyöhön liittyvää vapaaehtoistyötä lähetysharrastuksen ja lähetyskasvatuksen ilmentäjänä. Tutkimuskontekstina on kristillinen opiskelijajärjestö Opiskelijain Lähetysliitto (OL). Tutkimuskysymykset ovat: Millainen lähetysharrastuksen konteksti OL on ollut vuosina 1972–2000? Millaista on OL:n antama lähetyskasvatus? Miksi nuorena aikuisena on toteutettu lähetysharrastusta OL:ssä? Miten tavoitteisuus ja intentionaalisuus ilmenevät OL:n vapaaehtoisilla? Tutkimusaineistona ovat OL:n arkisto- materiaalista toimintakertomukset ja jäsenanomukset, sekä haastattelut, joihin osallistuivat vuosien 1972–2000 kaikki 25 OL:n entistä puheenjohtajaa. Haastatteluista 20 oli teemahaastattelua ja viisi suoritettiin sähköpostitse. Arkisto- ja haastatteluaineisto analysoitiin laadullisella ja määrällisellä sisällönanalyysillä aineisto- ja teorialähtöisesti. Analysoinnin apuna käytettiin Atlas-ti ja Excel-tietokoneohjelmia. Tutkimuksen uskonnon- pedagogisina lähtökohtina ovat tilannesidonnainen oppimiskäsitys, erityisesti Laven ja Wengerin (1999) teoria sekä tavoitteisuuden ja intentionaalisuuden käsitteet Kansasen (1981, 2004) määritteleminä. Analysointirunkona koetellaan kasvatusmenetelmien yhteydessä Jonassenin (1995) mielekkään oppimisen kriteereitä ja osallistumissyiden kohdalla Yeungin (2004) vapaaehtoismotivaation mallia. Arkistoaineiston analyysi osoitti, että OL järjestönä muistuttaa seurakuntien lähetystoimintaa toimintaan osallistuvien määrien ja toimintamuotojen osalta, mutta poikkeaa siitä jäsenistön ikärakenteen puolesta. Haastatteluaineiston pohjalta tutkimuksessa luotiin OL:n lähetyskasvatuksen malli, jossa OL esiintyy oppimis- ympäristönä arvomaailman, kasvatustavoitteiden ja kasvatusmenetelmien näkökulmista. OL:n arvomaailmaa kuvaa post-moderni sekä-että -eetos, mikä näkyy ekumeenisena kristillisyytenä sekä kokonaisvaltaisena lähetyskäsityksenä. OL:n lähetyskasvatuksen mallin ytimen muodostavat tavoitteet. Päätavoitteena on lähetys- harrastuksen synty ja syveneminen, jonka alatavoitteita ovat: lähetyskipinän syttyminen, lähetysidentiteetin kehittyminen ja lähetystyöstä vastuunkantaminen jo nyt. Päätavoite sisältää siten emotionaalisen, kognitiivisen ja pragmaattisen ulottuvuuden. Sivutavoitteista horisontaalisia ovat omaan yhteisöön ja globaaliin maailmaan sosiaalistuminen, vertikaalisia taas ovat kristillisen spiritualiteetin kehittyminen ja uskonnollisen toiseuden kohtaamisen oppiminen. Pää- ja sivutavoitteet kuuluvat yhteen, sillä sivutavoitteiden tarkoitus on tukea päätavoitteen toteutumista. Tutkimus esittää, että tavoitteet kuvaavat yleisemminkin lähetyskasvatuksen tavoitteita, ja että niiden kautta voidaan hahmottaa lähetyskasvatuksen suhdetta missiologiaan ja piirteitä uskontokasvatuksen alueena. Mielekkään oppimisen kriteereistä tärkeimmiksi nousivat kontekstuaalisuus ja transfer. Kontekstuaalisuus merkitsi esimerkiksi lähetystyön konkreettista tukemista. Sen sijaan eri kulttuurien ja uskontojen konteksteissa lähetystyön tekemiseen tutustuminen tapahtui lähinnä asiantuntijaluennoilla. Kriteerien parempaan toteutumiseen havaittiin tarvittavan tiedostavampaa ohjausta ja tavoitteiden hahmottamista OL:n vastuunkantajien, asiantuntijoiden ja osallistujien parissa. OL:ään osallistumissyyt olivat haastatteluaineistossa yhtä moninaisia kuin muissakin vapaaehtoistyön tutkimuksissa, ja toisaalta niissä korostuivat nuorille ja nuorille aikuisille tyypilliset piirteet. Vertailemalla painotuksia Yeungin ja OL:n lähetyskasvatuksen mallien kautta muodostettiin OL:ään liittyvät lähetysharrastuksen orientaatiot, joita ovat: oman spiritualiteetin kehittäminen, yhdessä tekeminen, yhteisön kehittäminen ja lähetysprofessio. Orientaatiot ilmentävät lähetysharrastuksen vertikaalisesti ja horisontaalisesti sekä ulos- ja sisäänpäin suuntautuneita elementtejä. Tutkimuksen mukaan vahvasti sitoutuneilla vapaaehtoisilla näyttää olevan selkeä käsitys kasvatustoiminnan tavoitteisuudesta. Intentionaalisuudessa havaittiin eroja sekä sisällössä että määrässä. Osalle kasvatukselliset päämäärät ovat olleet vahvemmin osana vapaaehtoistyötä, kun taas osalla painopiste on ollut enemmän omassa osallistumisessa. Paljon intentionaalisuutta ilmeni yhteisön kehittämisen orientaatiossa. Lähetysprofession orientaatiossa tuotiin esille evankeliointia ja/tai lähetyskasvatusta sekä OL:ssä että OL:n ulkopuolella.

HELSINGIN YLIOPISTO  HELSINGFORS UNIVERSITET Tiedekunta/Osasto  Fakultet/Sektion Teologinen tiedekunta Laitos  Institution Käytännöllinen teologia TekijäFörfattare Katriina Koivunen Työn nimi Arbetets titel Islamin, juutalaisuuden, katolisen ja ortodoksisen uskonnon etäopetuksen järjestäminen perusopetuksessa Oppiaine  Läroämne Uskonnonpedagogiikka Työn laji Arbetets art Pro gradu -tutkielma Aika Datum Tammikuu 2020 Sivumäärä Sidoantal 58 Tiivistelmä Referat Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää millä tavalla islamin, juutalaisuuden, katolisen ja ortodoksisen uskonnon etäopetusta järjestetään perusopetuksessa eri luokka-asteilla. Tutkin myös millaisissa fyysisissä, didaktisissa ja sosiaalisissa oppimisympäristöissä etäopetusta toteutetaan sekä millaisia rooleja etäopetukseen osallistuvilla näissä ympäristöissä on. Tutkimusta varten haastattelin kuutta pienryhmäisten uskontojen etäopettajaa. Kaikki haastattelemani opettajat opettivat tai olivat opettaneet sekä etäopetusryhmiä että pienryhmämuotoisia lähiopetusryhmiä. Heillä oli uskonnon etäopetuskokemusta vajaasta vuodesta useisiin vuosiin. Haastatteluaineiston perusteella opettajat kokevat etäopetuksessa olevan sekä hyviä puolia, että haasteita. Etäopetuksen hyvä puoli on muun muassa se, että kaikilla oppilailla on mahdollisuus osallistua oman uskonnon opetukseen asuinpaikasta riippumatta. Oppilaat ovat tästä huolimatta eriarvoisessa asemassa, koska kaikkien koulujen etäopetukseen tarvittava laitteisto ei ole kunnossa tai sitä ei riitä kaikille oppilaille. Tämä johtaa taas siihen, että opettajat eivät voi toteuttaa monipuolisia opetusmateriaaleja ja -menetelmiä sisältäviä etäoppitunteja. Muita hyviä puolia on esimerkiksi se, että etäopetuksen aloittamisen myötä ryhmien koostumus muuttuu järkevämmäksi, kun eri luokka-asteitten oppilaat sijoitetaan omiin ryhmiinsä ja se, että opettajien ja oppilaiden liikkuminen koulujen välillä vähenee ja opettajat voivat antaa etäopetusta paikasta riippumatta. Pienryhmäisten uskontojen etäryhmissä on paljon maahanmuuttajataustaisia oppilaita, joille ei sovi etäopetuksessa vaadittava itseohjautuvuus. Avainsanat – Nyckelord Etäopetus, uskonto, pienryhmäiset uskonnot Säilytyspaikka – Förvaringställe Helsingin yliopiston kirjasto, Keskustakampuksen kirjasto, Teologia

Tässä tutkielmassa selvitetään rippikoulun isosten kokemuksia luottamuksellisista keskusteluista ja isoskoulutuksen valmistavuudesta näihin keskusteluihin. Luottamuksellisilla keskusteluilla tarkoitetaan tilanteita, joissa rippikoululainen kertoo isoselle jostakin henkilökohtaisesta ja hänelle vaikeasta asiasta. Luottamuksellisista keskusteluista haluttiin tietää ensinnäkin niiden yleisyyttä. Toiseksi haluttiin selvittää, millaisia ovat isosten käymät luottamukselliset keskustelut. Kolmas kiinnostuksen kohde oli, että mitä aiheita keskusteluissa käydään. Isoskoulutuksen osalta kiinnostavaa oli, mitä luottamuksellisiin keskusteluihin liittyviä asioita isoskoulutuksessa opittiin ja käsiteltiin. Sen lisäksi selvitettiin myös sitä, kokivatko isoset isoskoulutuksen valmistavan käymään luottamuksellisia keskusteluja. Tutkimus oli luonteeltaan määrällinen, ja se toteutettiin sähköistä kyselylomaketta hyödyntäen. Lomake lähetettiin Tampereen hiippakunnasta ja Turun arkkihiippakunnasta valikoituneiden seurakuntien isosille, jotka vastasivat siihen vapaaehtoisesti ja itsenäisesti. Kyselyyn vastasi 170 isosta 26:sta seurakunnasta. Keskeisimpänä tutkimustuloksena voidaan todeta, että isoset käyvät hyvin paljon luottamuksellisia keskusteluja. Vain noin yksi kymmenestä isosesta ei ole koskaan keskustellut luottamuksellisesti rippikoululaisen kanssa. Tavallisimpia luottamuksellisen keskustelun tilanteita ovat pienryhmäkokoontumisen yhteydessä rippikoulun intensiivijaksolla. Isoset käyvät luottamuksellisia keskusteluja niin ryhmässä kuin kahden kesken rippikoululaisen kanssa. Isoskoulutuksen valmistavuuden osalta voidaan todeta, että luottamuksellisten keskusteluiden huomioiminen riippui pitkälti seurakunnasta. Isosten kokemus luottamuksellisten keskustelujen valmistavuudesta vaihteli siis melko paljon.

Katekismus on kuulunut Suomessa vuosisatojen ajan rippikouluopetuksen keskeisimpään oppiainekseen. Kymmenen käskyä, uskontunnustus, Isä meidän -rukous ja kasteen ja ehtoollisen sakramentit ovat muodostaneet Martin Lutherin katekismuksista alkaen viiden pääkappaleen mallin, joka on vakiintunut rippikouluopetuksen ytimeksi. Lutherin opetusmenetelmän mukaisesti ulkoluku, ymmärtävä oppiminen ja tietojen syventäminen ovat toimineet rippikouluopetuksen esikuvina. Rippikoulun syntyhistoria perustuu olennaisesti katekismusopetuksen perinteelle, joka puolestaan ulottaa juurensa varhaiskirkon kasteopetukseen. Reformaation ihanteeseen kuulunut katekismusopetus ja siihen liittynyt lukutaito-opetus ovat vaikuttaneet merkittävästi myös Suomen kirkon kasvatustyöhön. Tässä tutkimuksessa selvitetään, miten Suomen evankelis-luterilaisen kirkon rippikoulusuunnitelmat 1950–1980 -luvuilta kuvaavat katekismusopetusta. Tutkimuksessa keskitytään siis rippikoulu-opetuksen ydinsisältöihin Martin Lutherin Vähän katekismuksen pääkappaleiden näkökulmasta. Lisäksi tutkimuksessa etsitään kehityslinjoja katekismuksen oppikirjakäytölle ja kulloinkin vallinneelle opetusmenetelmälle, jonka avulla katekismusainesta on jaettu sukupolvelta toiselle. Tutkimuksessa käytetään historian tutkimusotetta ja lähteinä ovat kirkon rippikoulusuunnitelmat vuosilta 1958–1980. Lisäksi lähteinä käytetään muun muassa vuoden 1948 Katekismusta, luterilaisen kirkon tunnustuskirjoja ja kirkkolakeja. Lähteiden tulkinnassa otetaan huomioon myös niiden syntyaikana vallinnut kirkollis-yhteiskunnallinen konteksti. Tutkimustulosten perusteella Lutherin katekismuksen pääkappaleisiin perustuva aineisto on tutkimusaikana säilynyt rippikouluopetuksen tärkeänä osana. Tosin opetusmenetelmät ovat muuttuneet, samoin etenkin Katekismuksen asema oppikirjana on kohdannut muutoksia. Oppikirjauudistukseen liittynyt keskustelu aloitettiin 1950-luvun lopun kirkolliskokouksessa ja sen lopputulemana 1970-luvulla tehtiin kirkkolakiin muutos, jossa rippikoulun oppikirjojen hyväksyminen määrättiin piispainkokouksen tehtäväksi. Vuoden 1958 rippikouluohjeissa puolustettiin Katekismuksen asemaa rippikoulussa, mutta kirjaa ei nimetty yhdeksi oppikirjoista. Opetuksessa painotettiin tiedollista tavoitetta ja ulkoluvun perinnettä pidettiin tärkeänä. Rippikoulun opetussuunnitelmassa vuodelta 1965 sen sijaan Katekismus nimetään oppikirjaksi. Opetussisällön runko perustettiin Lutherin katekismuksesta tuttuun uskontunnustuksen trinitaarisiin uskonkohtiin. Vuoden 1973 kokonaissuunnitelmassa painotettiin Lutherin uskonkohtien selitysten oppimista ja opetuksessa oltiin siirrytty oppilaskeskeisyyteen ja ongelmakeskeiseen opetukseen. Rippikoulusuunnitelmassa 1980 opetusmenetelmäksi oli hioutunut elämäntilanne-lähtöinen opetus ja Lutherin selitykset kehotettiin oppimisen sijaan tuntemaan. Katekismuksen tilalle toivottujen nykyaikaisten oppikirjojen käyttö mahdollistettiin kirkkolainmuutoksella. Kokonaisuutena katekismuksen perustekstit rippikouluopetuksessa ovat säilyneet tutkimusaikana, mutta opetusaines on tutkimusajan lopulla laajentunut huomattavasti muun muassa yhteiskunnallisilla aiheilla. Kirkon opetussuunnitelmissa näkyy myös oppivelvollisuuskoulun selkeä vaikutus. Näin ollen yhteiskunnallisilla muutoksilla voidaan todeta olevan vaikutuksensa rippikoulun kehityskulkuun.